Sitaatti on Paul Tillichin
kirjasesta ‘Muuttuvan maailman moraali’, luvun ‘Transmoraalinen omatunto’
loppuosa [s.69-73].
[.....]
Omaatuntoa, joka ei esitä arvostelmiaan
moraalilain tottelijana, vaan osallisuutena ulottuvuuteen, joka ylittää
moraalikäskyjen alueen, voidaan nimittää ‘transmoraaliseksi’. Transmoraalinen
omatunto ei kiellä moraalisen elämänalueen olemassaoloa, mutta suuntautuu
moraalisen alueen tuolle puolen lain hallitseman todellisuuden sietämättömien
jännitteiden takia.
Uusi omatuntokäsitys oli nimenomaan Lutherin, ei
Paavalin eikä Augustinuksen. Hän loi sen kokemansa uskonvanhurskauden kokemuksen
pohjalta. Kokemuksen taustalla vaikuttivat luostariajan omantunnontutkiskelut ja
viimeisen tuomion pelko, jonka Luther kaikessa sen syvyydessä ja kauheudessa
koki. Tällaisista kokemuksista hän käytti ilmaisua Anfechtungen; ne
olivat saatanasta lähtöisin olevia ahdistuskohtauksia, jotka hän koki
jumalallisen vihan osoituksiksi. Tällaiset kohtaukset ovat kauheinta, mitä
ihminen voi kokea. Ne aiheuttavat hirvittävän angstin: ihminen kokee olevansa
suljettu ahtaaseen paikkaan, josta ei ole pakoa. [Angst, kuten Luther
oikein osoitti, johtuu sanasta angustiae, ahdas paikka, sola]. ‘Sinä
karkotat minut maan pinnalta’, hän huutaa Jumalalle täynnä epätoivoa, jopa
vihaa. Luther kuvaa tällaista mielentilaa monin tavoin. Hän vertaa kauhistunutta
omaatuntoa turhaan pakoon yrittävään hanheen, joka suden ahdistamana ei käytä
siipiään vaan jalkojaan ja jää kiinni. Hän kertoo, kuinka kuivien lehtien kahina
pelottaa häntä, koska se muistuttaa Jumalan vihasta. Hänen omatuntonsa vain
varmentaa sen, että Jumalan viha ja tuomio kohdistuvat häneen. Jumala sanoo
hänelle: ‘Et voi tuomita itseäsi eri tavalla.’ Tällaisten kokemusten takana
eivät ole jotkut erityiset synnit. Ihmisen minuus sinänsä on syntinen ennen
yhtäkään varsinaista tekoa; se on Jumalasta erossa ja haluton rakastamaan
häntä.
Kun paha omatunto on vajonnut absoluuttisen
epätoivon tilaan, se voi löytää vapahduksen vain Jumalan uhrautuvassa
rakkaudessa, jonka näkyvä kuva Jeesus Kristuksena on. Jumala ikään kuin alistuu
oman vihansa kohteeksi ja ottaa sen itseensä. Näin hän palauttaa yhteyden
meihin. Syntinen ihminen on hyväksytty syntisyydestään huolimatta. Jumalan viha
ei enää pelota meitä. Onnellisen omantunnon korkeus on yhtä korkea kuin
epätoivoisen omantunnon syvyys on syvä. ‘Syntisen julistaminen vanhurskaaksi
armosta’, Lutherin mukaan ymmärrettynä, synnyttää ‘transmoraalisen’ omantunnon.
Niin kauan kuin Jumala esiintyy ahdistuksissamme syyttäjänä, sydämemme pyrkii
puolustautumaan; mutta vanhurskauttamisessa’ sydämemme meitä syyttäessä Jumala
asettuu puolellemme itseämme vastaan ja puolustaa meitä. Psykologisesti
ilmaistuna tämä merkitsee sitä, että mikäli tuijotamme vain itseämme, on
epätoivoisen omantunnon kokemus väistämätön; mutta kun kohtaamme itsemme tuolta
puolen uuden luomuksen [2. Kor. 5:17] omatuntomme riemastuu. Me taistelemme ja
voitamme Jumalan rinnalla, emme moraalisen erinomaisuutemme ansiosta vaan
moraalisesta vajaamittaisuudestamme huolimaa, kuten Dürerin kuuluisassa
gravyyrissa ‘Ritari, kuolema ja paholainen’ [1513], jossa ritari jatkaa
voitonvarmana ratsastustaan läpi solien peloista ja kiusauksista
huolimatta.
.
Lutherin henkilökohtaisten ja teologisten
taistelujen kautta syntyneen ‘riemuitsevan omantunnon’ filosofinen vastine
voidaan löytää Giordano Brunon [1548-1600] entusiastisesta [kreik
en–theos] filosofiasta. ‘Sankarillinen kiintymys’ universumia kohtaan
sekä antautuminen sen äärettömän ja ehtymättömän luovuuden lumoihin vapauttavat
ihmisen moraalisesta omastatunnosta. Osallisuudessa kaikkeuden elämän luovuuteen
niin paha kuin hyväkin omatunto häviää. Olemisen keskuksessa olevan ihmisen
tehtävänä on kohottaa elämänsä korkeamman elämän tasolle. Hän ottaa
kannettavakseen ne traagiset seuraukset, jotka äärellisen luovuuden
destruktiivisen puoleen kätkeytyvät, eikä hänen tule niitä paeta moraalisesti
hyvän omantunnon takia.
.
Kun Brunon filosofiassa transmoraalinen omatunto
perustuu mystiseen naturalismiin, on Nietzsche transmoralismi hänen
dramaattis-traagisen naturalisminsa johdonmukainen seuraus. Nietzsche kuuluu
niihin empiristeihin, joiden moraalisen omantunnon alkuerää koskevat tutkimukset
ovat pyrkineet viemään omantunnon autonomialta pohjan pois. Hobbes ja Helvetius
ovat toteuttaneet tämän naturalistisen metafysiikan pohjalta, Mandeville ja
Bentham utilitaarisen psykologian ja Darwin sekä Freud evolutionaarisen
naturalismin pohjalta. Yleisen, luonnollisen [rationaalisen] lain kieltämisen
myötä he kaikki ovat kiistäneet omantunnon äänen objektiivisen pätevyyden.
Nietzsche kehitti näitä ajatuksia eteenpäin, kuten hänen kirjansa Moraalin
alkuperästä otsikko ja sisältö osoittavat. Hän sanoo:’Huono omatunto on
sairaus, mutta se on sairaus samassa mielessä kuin raskaus on sairaus.’ Se on
luova sairaus. Ihmiskunta oli sivistettävä, ja tämän tekivät valloittajat ja
hallitsevat luokat. Juuri näiden luokkien etujen mukaista oli tukahduttaa
ihmisluonnon vaistonvarainen aggressiivisuus, vallan halu, tuhoamisvietti,
julmuus ja kapinointi ankarien rangaistusten keinoin. He onnistuivat
tyrehdyttämään nämä, mutta he eivät juuriaan myöten onnistuneet hävittämään
niitä. Niinpä aggressiot patoutuivat ja kääntyivät itsetuhoksi. Ihminen on
kääntynyt itseään vastaan itserankaisun eri muodoin. Hän on irronnut omasta
eläimellisestä menneisyydestään, joka olisi hänen voimansa, ilonsa ja
luovuutensa lähde. Hän ei voi kuolettaa vaistojaan. Niitä täytyy pitää
jatkuvasti kurissa; tällaisen komennon seuraus on juuri huono omatunto, joka
ihmisen evoluution näkökulmasta katsoen on jalo asia, mutta vastenmielinen
ihmisen todelliseen päämäärään verrattuna.
Nietzschen kuvaus ihmisen todellisesta
päämäärästä muistuttaa Lutherin transmoraalisen omantunnon kuvausta: ‘Vielä
tulee aika, joka on väkevämpi kuin tämä nykyinen, sairaalloinen ja epätoivoinen,
ja jolloin hänen täyttyy tulla esiin, ihmisen, joka osaa rakastaa ja halveksia,
luovan hengen, joka ei suvaitse sitä, että hänen kiihkeä elämänvaistonsa
suunnataan tuonpuoleisen maailmaan’. Nietzsche nimittää häntä ihmiseksi, joka
kestää sodat ja voitot, joka kaipaa valloituksia, seikkailuja, vaaroja, jopa
tuskaa’. Tämä ihminen on moraalisesti ‘hyvän ja pahan tuolla puolen’. Samalla
hän on metafyysisessä [tai mystisessä] mielessä hyvä ihminen, koska hän on
yhteydessä universaaliseen elämään. Hänen omatuntonsa on transmoraalinen, ei
paradoksaalisen jumalayhteyden perusteella [kuten Lutherilla], vaan sen
entusiastisen yhteyden perusteella, joka sillä on elämään luovassa ja
hävittävässä voimassaan.
Viimeaikainen [teksti on julkaistu
ensimmäisen kerran 1945/rr] ‘eksistenssifilosofia’ on kehittänyt
transmoraalisen omantunnon opin, joka seuraa Lutherin, Brunon ja Nietzschen
ajatuslinjoja. Sen pääedustaja Martin Heidegger lausuu: ‘Omantunnon kutsu on
luonteeltaan velvoite: äärellisen ihmisen on toteutettava aidot
mahdollisuutensa, ja tämä tarkoittaa, että hänen on tultava syylliseksi’.
Omantunto kehottaa meitä palaamaan itseemme: se pyytää meitä jättämään
markkinahälyn ja sovinnaisen laumakäytöksen. Sillä ei ole mitään
erityisvaatimuksia, se puhuu meille hiljaisuuden tavoin. Se pyytää meitä vain
toimimaan ja tulemaan toiminnan myötä syyllisiksi, sillä kaikki toiminta on
riskialtista. ‘Eksistenssi on itsessään syyllisyyttä'.’ Vain itseään pettämällä
ihminen voi saada hyvän omantunnon, koska se, että ei toimi, on
mahdotonta ja koska jokaiseen tekoon sisältyy syyllisyys. Meidän täytyy
aina toimia, ja virittyneisyys, jossa voimme toimia, on
‘määrätietoisuus’. Määrätietoisuus transsendoi moraalisen omantunnon, sen
perustelut ja kiellot. Tilanne ei määrää sitä, vaan se määrittelee tilanteen.
Hyvä, transmoraalinen omantunto on huonon, moraalisen omantunnon hyväksymistä,
sillä huono omatunto on väistämätön kaikkialla siellä, missä tehdään ratkaisuja
ja toimitaan.
Linjanveto Lutherin transmoraalisen omantunnon
käsitteestä Heideggerin vastaavaan oli vaarallinen. ‘Transmoraalinen’ voi
nimittäin merkitä sitä, että moraalisuus perustetaan uudelleen moraalisuuden
yläpuolelta; yhtä hyvin se voi merkitä, että moraalisuus tuhotaan moraalisuuden
alapuolelle jäävältä taholta. Empiristit Hobbesista Freudiin ovat analysoineet
moraalisen omantunnon käsitettä, mutta he eivät ole tuhonneet sitä. Joko he
olivat etiikassaan anglosaksisesta common sense-filosofiasta riippuvaisia tai he
samaistivat yksilön hyödyn ja porvarismin yleiset sosiaaliset tavat; tai sitten
he kehittivät hienovaraista omantunnontarkkuutta edelleen tieteellisessä
rehellisyydessään ja velvollisuudentunnossaan, tai he eivät uskaltaneet, ehkä
tiedottomasti tai tietoisesti, tehdä niitä moraalisesti radikaaleja
johtopäätöksiä, joita heidän omantunnon hajottamiseen tähtäävät analyysinsa
olisivat edellyttäneet. Nietzschen ja Heideggerin kohdalla tällaisia estoja ei
ole. Kytkennöillä, jotka liittävät nämä nimet fasismiin ja kansallissosialismin
moraalinvastaisin liikkeisiin, on tietty oikeutus. Jopa Luther on yhdistetty
niihin, samoin Machiavelli ja Bruno.
Tämä herättää kysymyksiä: onko transmoraalisen
omantunnon käsite puolustettavissa? Vai onko se siinä määrin vaarallinen, että
siitä on syytä luopua? Mikäli luovumme siitä, on meidän saman tien jätettävä
niin uskonto kuin analyyttinen psykoterapiakin, sillä niissä molemmissa
moraalinen omatunto on ylitetty: uskonnossa sen tuonpuoleisuus on jumalallisen
armon vastaanottamista, kun se murtautuu lain hallitsemaan elämään ja lahjoittaa
riemullisen oantunnon; syvyyspsykologiassa se merkitsee, että ihminen hyväksyy
oman ristiriitaisuutensa, tiedostaa ja kärsii sen inhottavuuden avoimesti
yrittämättä tukahduttaa tai salata sitä itseltään. Tosiaan, on mahdotonta olla
transsendoimatta moraalista omaatuntoa, sillä herkkä ja hyvä omantunto eivät asu
samassa ihmisessä. Ne, joiden omantunto on herkkä, eivät pysty ohittamaan
transmoraalisuden kysymystä. Moraalinen omatunto pakottaa heidät sen varsinaisen
pätevyysalueen tuolle puolen, tasolle, jossa sen ehdoton pätevyys ja perusta
lepäävät.
*
No comments:
Post a Comment