Luolassa

Platonin luola eli väärän tai epätäydellisen havainto-tietoisuuden tila.

.

Kommenttipäre Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni. - - IM:n kommentit olivat filosofisesti [joskin odotetusti] sen verran naurettavia, että -  hm - tai sanoakseni kohteliaammin filosofien tavalla: IM oli vaihtanut puheenaihetta, joten tämä vastine hänen naiviin tekno-empirismiinsä on täysin turha, mutta antaa nyt mennä, kun kerran tuntuu olevan kirjoitushaluja.

*

Ironmistress kirjoitti: ‘Miksi kissa, nähdessään hiiren, iskee kyntensä hiireen eikä omiin silmiinsä? Siksi, ettei se halua kuolla nälkään rakkaudesta subjektivisteihin.’

. 

Kissa on tavallaan ihmistä ‘fiksumpi’, koska se ei kysele filosofisia kysymyksiä todellisuuden olemuksesta ja ulkoisen maailman olemassaolosta. Mutta ihminen [eikä välttämättä vain filosofi] kysyy, vaikkei tämä kyseleminen auta häntä pätkän vertaa evoluutiossaan. Jos verrataan ihmistä [muihin] eläimiin, niin reflektoiva tietoisuus in the long run on itse asiassa evoluution virhe, joka kostautuu ennemmin tai myöhemmin [samaan tapaan kuin kaikki liiallinen erikoistuminen on kostautunut monille lajeille]. Koska evoluutiossa itsessäänkään ei ole mitään mieltä, voisi tietoisuutta tietysti tässä mielessä pitää evoluution turhuuden huipentumana.

. 

Mutta - koska ihmiselle on tietoisuuden kyky representatiivisen toiminnan kautta kehittynyt - eikä hän näin ollen voi olla kysymättä mahdottomia kysymyksiä, elleivät sitten dogmaattisimmat teologit ja dogmaattisimmat tiedemiehet sellaisia rangaistuksen uhalla kiellä - hän myös kysyy niitä – loppuun asti. 

*

Onko totuuden koherenssiteoria saivartelua? Itse asiassa se saavuttaa tieteen piirissä sitä enemmän kannatusta [myös pragmaattisista eikä vain argumentatiivisista syistä], mitä pitemmälle joudumme riippuvaisiksi pelkästään matemaattisista hypoteeseista. Ja mehän olemme viime kädessä täysin riippuvaisia teoreettisista hypoteeseista, joita sitten hasardina testaamme suhteessa empiiriseen todellisuuteen ja luomme synteettisen [kemiallisen] maailman, joka saattaa lopulta olla paljon hirveämpi kuin se maailma, josta yritimme päästä eroon.

. 

Varmuus ei ole sama asia kuin tieto. Tieto on absoluuttista varmuutta loogisena pakottavuutena, kun taas varmuus on aina viime kädessä tavalla tai toisella subjektiivista ja kontingenttia [sattumanvaraista, ei-välttämätöntä, suhteellista - toisin kuin looginen pakottavuus esim. syllogistiikassa].

. 

Tiedolle voi antaa erilaisia kriteerejä, joiden täyttyessä saadaan tietty varmuuden aste, jota voi nimittää tiedoksi, jos niin on sovittu [esim. tiedeyhteisön konsensuksella]. Varmuus ei kuitenkaan tarvitse ehtoja eikä kriteereitä, koska se perustuu viime kädessä suoraan kokemukseen. Käteni on varmasti olemassa ilman, että minun pitäisi se todistamalla todistaa, mutta tällaisessa kokemuksessa ei siis ole kyse tiedosta vaan varmuudesta, joka saadaan päättelemällä suoraan [ilman todistusketjua, josta päättelyn oikeutus ilmenee] itsestäänselvyyteen.

. 

Samalla common sense-periaatteella voisi todistaa myös Jumalan olevan itsestään selvästi olemassa. Mutta miksi emme sitten kaikki usko Jumalan olemassaoloon - tai ‘edes’ Jumalaan [mikä on hieman eri kysymys kuin Jumalan olemassaolo, vaikka siinäkin yleensä otetaan J:n olemassaolo annettuna (ei kuitenkaan välttämättä)]?

. 

Lisäevidenssistä ei tämän kaltaisessa ‘pseudotiedollisessa todistuksessa’ ole paljonkaan apua. Kysymys varmuudesta kun ei siis ole tiedollinen vaan joko a] probabilistinen [mitattu tilastollinen todennäköisyys yleistetään tiedoksi] tai b] ‘itsestäänselvyys’, jossa välittömällä common sense-kokemuksen varmuudella voidaan ‘todistaa’ niin oman käden [havainnon objektin] kuin Jumalankin olemassaolo.

. 

Tämä voi kuulostaa saivartelulta [etenkin] ‘amis-teekkarin’ naivin tekno-empiristisissä ja pragmaattis-utilitaristisissa korvissa, joskin myös huippuluokan eksternalisti-naturalisti-filosofi [esim. Markus Lammenranta] saattaa kohotella kulmakarvojaan sitä arvioidessaan. Saivartelua se ei argumentatiivisesti kuitenkaan ja nimenomaan ole, eikä loogista päättelyä, inhimillisen ajattelun kompetenssia tai kompetenssin rajoittuneisuutta syvästi ymmärtävä Descartes’n argumentin muodollista pätevyyttä kielläkään, sillä hän on tajunnut, että valintaa koherenssiteorian ja korrespondenssiteorian, internalismin ja eksternalismin välillä ei voi tehdä johdonmukaisesti analyyttisen dialektiikan keinoin: kyseessä on maailmankatsomuksellinen valinta.

. 

[Silti omasta mielestäni spinozalais-tyyppiset vitalistis-naturalistiset ratkaisut (tietoisuus affekti-kykynä?!] vievät meitä pikemminkin harhaan, kohti yhä syvempää imaginaarista haaveilua ja sekopäisyyttä tai subjektin ‘reifikaatiota’ [‘väkivaltaista’ yritystä sulkeistaa subjekti pois kokemuksesta/havainnosta (herra jumala – miten?!)], kuin auttavat ymmärtämään ajattelun mahdollisuuden perimmäisiä ehtoja].

* 

Kaikki tietysti tapahtuu niin kuin tapahtuu, uskoipa ihminen koherenssiteoriaan tai korrespondenssiteoriaan, mutta koherenssiteoriassa ihmisen ei kuitenkaan väitetä kykenevän tietämään totuudesta itsessään [per se, an sich] mitään - ainoastaan totuutta kuvaavista teorioista, ja että se, mitä me kutsumme totuudeksi on pelkästään teorioiden välistä yhteensopivuutta [koherenssia].

. 

Korrespondenssiteoriassa sen sijaan uskotaan [nimenomaan uskotaan, vaikka vedotaankin tieteelliseen evidenssiin ikään kuin se olisi tiedon tae eikä pelkästään mitattua matemaattis-tilastollista ja/tai common sense-varmuutta] teorioiden olevan isomorfisessa [rakenneyhtäläisessä] suhteessa todellisuuteen, eli että ne todella ovat todellisuuden identtisiä ‘kuvia’.

. 

Korrespondenssiteorian kaltaisen, Tractatuksessa edustamansa kannan [kuvateoria semanttisen verifikaation perustana], Wittgenstein hylkäsi myöhemmässä filosofiassaan – ainakin metodisen monismin suhteen [tosin kielipeli-pluralismi vie luonnontieteeltä väistämättä ‘dogmaattisen’ aseman todellisuuden ainoana relevanttina selitysmetodina, vaikka Wittgenstein toki aina pitikin fysiikkaa eksakteimpana tieteenä].

. 

Mikään symboli/muoto/yhtälö ei [tietenkään] voi olla empiirisesti identtinen kuvaamansa todellisuuden kanssa, mutta se saattaa kyllä toimia jopa halutulla tavalla kyseisessä todellisuudessa, joten älkäämme siis vaivatko päätämme Descartes’n totaalilla epäilyllä? Niinkö?

. 

Nyt vain on niin, että esim. buddhalaisuus kysyy aivan saman kysymyksen kuin Descartes, mutta siinä missä Descartes haluaa uskoa, että Jumala on hyvä eikä mikään ihmisen aisteja ja järkeä huijaava paha henki, ja että ihmisen on ajattelunsa [cogito] kautta mahdollista tietää ja ymmärtää maailma todellisena eikä vain unena [tajuaapa hän tätä eroa sitten tai ei], siinä buddhalaisuus pitää nimenomaan cogitoa [joka on haluavan egon ilmentymä] harhana, joka vääristää todellisuuden. Vain ‘oikea’ tieto [ja egon kuolettaminen tämän tiedon vaikutuksesta (miten?; nyt liikutaan lähellä täydellistä huuhaata)] vie meidät oikeaan tilaan, jossa kohtalomme lopulta täyttyy nirvanassa.

. 

Mitään tuollaista buddhalaisten haaveilemaa tietoa ei tietenkään olemassa kuin joko imaginaationa ja/tai reduktionistisena tiede-dogmatismina. Molemmat ovat yhtä ja samaa tosiuskovaisuutta eivätkä ne kartesiolaisista kysymyksen asetteluista käsin punnittuina voi vakuuttaa ketään edes ‘uskojansa’ uskon vilpittömyydestä, eikä tuolla vilpittömyydelläkään ole välttämättä mitään tekemistä niin sanotun totuuden kanssa, joka jää aina aisti- ja tietoisuuden kykyjemme tavoittamattomiin – nimenomaan sen vuoksi, että me olemme näiden muiden kykyjemme [‘teoriakykyjen’] osalta niin erinomaisen hyvin varustettuja. Tämä dilemma on Descartes’n kaiken kattavan epäilyn suurin pelko.

. 

Onko todellisuus unta vai ei? Tietoteoreettisemmin ilmaistuna: vaikka pystymme havainnoimaan ja tutkimaan maailmaa kontrollikokeitten avulla erinomaisen tarkasti, niin voimmeko tietää ei ainoastaan analyyttisesti vaan myös synteettis-apriorisesti [tarkoittaa kokemuksellisesti absoluuttisen eli ‘pakottavan’ varmaa tietoa], mitään ‘oliosta eli maailmasta ja maailmankaikkeudesta sinänsä’?

. 

Vastaus kuuluu: emme voi ja nimenomaan siksi, koska pystymme havainnoimaan ja tutkimaan maailmaa niin tarkasti. Eksaktin tarkasti määritellyn havaintotiedon hinta on kokonaisuuden havainnoimisen mahdottomuus. Se, jonka on mahdollista tiedostaa, siltä on kielletty pääsy takaisin paratiisiin. Tämä on mielestäni paratiisikertomuksen todellinen ‘viesti’. Meidät on tuomittu tiedostavina olioina ‘Platonin luolaan’, jonka varjoja me pidämme totuutena. Perimmäinen, alkuperäinen todellisuus on kuitenkin luolan ulkopuolella. Filosofi käy siellä, häikäistyy ihanasta kirkkaudesta, ei haluaisi palata takaisin luolaan, mutta on ikään kuin pakotettu palaamaan, tehtävänään kertoa vangeille [luolaa aitona todellisuutena pitäville ihmisille] luolan ulkopuolisesta todellisuudesta, ihanasta valosta, joka on todellisuuden varsinainen olemus.

. 

Platon ei ollut sekopää eikä typerys vaan antiikin ehkä suurin nero [olipa toinen nero eli Aristoteles Platonin filosofiasta mitä mieltä tahansa; Arskan substanssi on joka tapauksessa asiallisesti ottaen sama kuin Platonin idea]. - - Luolavertaus toimii myös Descartes’n epäilyn taustalla, mutta Descartes’lta puuttuu juuri Platonin [tosin tietoisen] myyttisellä tavalla kuvaama mystis-rationaalinen [ ~ ’uskonnollinen’] varmuus todellisuuden [ikuisten ideoiden] saavuttamisen mahdollisuudesta.

.

Descartes toimii hänkin logiikan ja matematiikan lähtökohdista, mutta tässä tapauksessa universaalia algebraa kehittäen eikä pelkästään tilaan sidotun geometrian rajoissa. Silti hän ei pysty ratkaisemaan Platonin luolan dilemmaa tiedon ja tieteen keinoin vaan hänenkin on viime kädessä vain uskottava, että ihmisen kognitiivinen kompetenssi on tekemisissä todellisuuden an sich kanssa: Jumala ei huijaa vaan on hyvä ja on siis antanut ihmiselle juuri ne kyvyt, joita hän tarvitsee ymmärtääkseen todellisuuden.

. 

Toistan ja korostan: Descartes ei ratkaissut asettamaansa totaalin epäilyn ongelmasta seuraavaa dilemmaa vaan joutui lopulta nimenomaan uskomaan, että mentaalinen ja fysikaalinen todellisuus ovat vastaavuussuhteessa, jota ei kuitenkaan voi todistaa tiedollisesti varmaksi kuin tuon hypoteettisen vastaavuussuhteen ulkopuolelta käsin, mihin ihmisellä ei ole mahdollisuuksia johtuen paradoksaalisesti juuri hänen tiedollisista kyvyistään.

* 

Englantilaiset empiristit ‘ratkaisivat’ [hehheh] Descartes’n ongelman käytännöllisesti, englantilaisten kauppamiesten tapaan. He jättivät J/jumalan omiin oloihinsa [tämä oli vain ‘vetänyt ja polkaissut’ maailman lainalaisuuksineen käyntiin kuin kellon eikä puuttunut enää sen kulkuun]. Tiedon kriteeriksi tuli toimivuus eli pragmaattisuus ja/eli hyöty sekä teorioiden falsifioituvuus [ikäänkuin falsifiointi olisi mahdollista äärimmäisen monimutkaisten matemaattisten teorioiden kohdalla; emmehän pääse kunnolla selvyyteen edes kausaliteetin suunnasta tai korrelaation variaatioista vaan ajaudumme helposti kehäpäättelyyn].

. 

Tietenkään empiristit eivät ratkaisseet yhtään mitään Descartes’n dilemmasta. He ainoastaan siirsivät ongelman syrjään keskittyen käytännöllisempiin asioihin. He ikään kuin hyväksyivät Platonin luolan vankien aseman ja alkoivat vain tarkentaa tietojaan varjojen liikkeistä nauraen rationalisti-mystikko-filosofin jutuille Valosta.

. 

Kuten sanottu – kokeelliset empiristit ovat aina olleet filosofisesti paljon alkeellisempia kuin rationalistit, mutta he ovatkin sitten saaneet todella paljon aikaan tieteen ja teknologian alueella. Kiitos heille siitä – joskaan ei ilman ironiaa tai peräti: ei ilman lievää kauhua. Maailmasta on tulossa voittamattomien tappajamikrobien temmellyskenttä – kiitos jälleen kokeellisen tieteen ja pragmaattisen tekno-empiristin.

* 

Unta vai ei? So what, kysyy kokeellinen empiristi? Pääasia, että tekninen informaatiojärjestelmä liikkuu yhä suuremmalla nopeudella kohti - - helvettiä. - - No – ainakin empiristin syvä uni tietoisuuden paradoksaalisuuden suhteen loppuu siihen - - .

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/elama-on-ihanaa-kun-sen-oikein-oivaltaa.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Allegory_of_the_Cave

http://fi.wikipedia.org/wiki/Luolavertaus

http://www.vernonpratt.com/pi1005/presentations/pi1005_plato_and_enlightenment.htm