[....] Filosofin kokemus ikuisuudesta, mikä
Platonille oli arrheton [‘sanomaton’] ja Aristoteleelle aneu
logou [‘ilman sanaa’] ja mistä myöhemmin käsitteellistyi paradoksaalinen
nunc stans [‘pysyvä nykyhetki’], voi esiintyä vain ihmisten toimien ja
edesottamusten alueen ja ihmisten moninaisuuden ulkopuolella, kuten tiedämme
Platonin luolavertauksesta teoksessa Valtio, jossa filosofi
vapauduttuaan häntä muihin ihmisiin sitoneista kahleista, lähtee luolasta täysin
yksin, ei kenenkään seurassa eikä kenenkään seuraamana. Poliittisesta
näkökulmasta katsottuna ikuisuuden kokemusta voidaan pitää eräänlaisena
kuolemana, jos kuolema tarkoittaa samaa kuin kuin ‘lakata olemasta ihmisten
keskuudessa’. Ikuisuuden kokemuksen erottaa oikeasta kuolemasta vain se, ettei
se ole lopullinen, koska yksikään elävä olento ei voi kestää sitä kovin pitkään.
Juuri tämä erottaa keskiaikaisessa ajattelussa vita contemplativan vita
activasta [1]. Silti on ratkaisevaa ettei ikuisuuden kokemusta, toisin kuin
kuolemattomuuden kokemusta, vastaa mikään aktiviteetti, eikä sitä voi muuttaa
miksikään aktiviteetiksi, sillä jopa ihmisen omassa päässä sanojen avulla
tapahtuva ajattelu ei selvästikään ole ainoastaan riittämätön tulkitsemaan sitä,
vaan myös keskeyttää ja tuhoaa koko ikuisuuden kokemuksen. [....]
.
.
[1] ‘Voimme pysyä kiinnittyneinä toimeliaaseen
elämään, sitä vastoin emme mitenkään jaksa pysyä keskittyneinä
kontemplatiiviseen elämään’ [Tuomas Akvinolainen: ‘Summa
theologica’].
*
Sitaatti on Hannah Arendt’in kirjasta Vita Activa
– ihmisenä olemisen ehdot [s.28].
*
No comments:
Post a Comment