Rikhard III
.
1
Ensimmäinen sitaatti on osa
Kalle Holmbergin esseestä, Rikhard III, näyttelijä, Shakespearen
näytelmän Rikhard III suomennokseen [Matti Rossi].
.
[...] Rikhard
viettelee Annan ruumisarkun ääressä. Kohtaus on maaginen. Anthony Holden väittää
Shakespeare-elämäkerrassaan, että Anna on pelkkä nukke, joka ei anna
röyhkimykselle sanallista vastusta. Näen asian aivan toisin. Annan vastaus on
sanoja suurempi. Se on kuoleman varjoista nouseva vastaus. Nuori leski on
tietoinen naiseudestaan. Hän vihaa puolisonsa tappajaa koko sukupuolisella
olemuksellaan. Kuoleman kohdussa on yhdynnän alkio. Anna kehittää tahtomattaan
vihasta eroottista imua, alkuvoimaa, jossa vihan tietoinen suunta hämärtyy,
muuttuu kostosta kiimaksi elämänjanoksi, mahdollisuudeksi.
.
Kohtaus toimii kuin bumerangi. Se alkaa
Rikhardin kuivasta kommentista ja kostuu muutamassa minuutissa komeammin kuin
mikään näyttämöllä ennen nähty. Ajatusten märät lakanat lepattavat, kun
viettely, saatanallinen kaikin puolin, toteutuu yhdyntänä ilman tekoa. Sitten
mies palaa lähtöasemiin, julkistaa kaiken ja kysyy:
.
Onko naista milloinkaan näin
suostuteltu?
Onko nainen milloinkaan näin
valloitettu?
.
Äly ja kieli nyrkkeilevät tunteen
kehässä; ellei sanoissamme ole tunnetta, puhumme kuollutta kieltä. Äly saa
meidät sanomaan vähemmän ja tarkoittamaan enemmän. Shakespearen konsepteissa
ajoitus ja lauseiden alla kulkeva imu nostavat henkilöt kehiin. Kamppailussa äly
opastaa intohimoa.
.
Rikhardin viettely on enemmän kuin
sukupuolinen häirintä. Se on kuolemansuudelma lain ja tasa-arvon
ulottumattomissa. Se on kahdenkeskinen sopimus hulluksi tulemisen optiolla:
vääjäämätön halu ennen lopullista yhdyntää. Rikhard ei raiskaa, Rikhard vain
ehdottaa, pyytää. Lukija lähestyy kohtausta oman kokemuksensa kautta, yksin.
Näyttämöllä se on julkistettu, osa tunnettua kokonaisuutta. Siinä sen julmuus,
kyynisyys ja kauhu. Shakespeare pitää ihmistä pihdeissä kuin tiedemies
hyönteistä. Runoilija tutkii ja näkee salaisuuden läpi, kuin Jumala
paratiisissa. Luomus on kahdentunut: maskuliini, feminiini. Panokset on pantu,
peli voi alkaa. [...]
. 2
Sitaatti on William Shakespearen
historiallisesta tragediasta Rikhard III, ensimmäinen näytös, toisen kohtauksen
loppu, jossa Rikhard hämmästelee, itseään ihastellen, miten kylmäverisen
tehokkaasti ja karismaattisesti on kyennyt rakastunutta teeskennellen iskemään
murhaamansa Walesin prinssin vaimon, Lady Annen. Loistava suomennos on Matti
Rossin.
****
Onko naista milloinkaan näin
suostuteltu?
Onko nainen milloinkaan näin
valloitettu?
Otan hänet – en pidä häntä kauan.
Uskomaton juttu: tapoin puolison ja
apen,
mursin hänen sydämensä jäisen vihan,
Pyyhin vedet silmistä ja napsin kiroukset
suusta,
verta pulppuava todistaja vierelläni,
vastassani Luoja, naisen omatunto, kaikki
esteet,
vailla ystävää ja puhemiestä, apuna
vain vanha vainooja ja teeskentelyn
taito.
Tyhjää tarjosin; sain koko potin.
Hitto!
Ehtikö hän unohtaa jo puolisonsa,
uljaan prinssin, jonka kolme kuuta
sitten
pistin vimmoissani kuoliaaksi
Tewkesburyssä?
Eipä löydy koko maailmasta toista
hienompaa ja jalompaa kuin Edward,
jolle antelias luonto oli suonut
kaiken;
nuori, viisas, rohkea ja ilman
epäilystä
kruunuun oikeutettu; ja tuo nainen
retkahtaakin minuun, jonka miekkaan
uupui
kukoistava nuoruus, minuun, jolta
hän
sai lesken kylmän vuoteen, minuun,
joka tuskin vastaa puolta Edwardia,
minuun, rujoon, nilkuttavaan
miehentynkään!
Penni läänityksistäni, jos en tähän
saakka
ole erehtynyt ulkonäöstäni; rouvan
mielestä,
en omastani, olen viehättävä herra.
Peili tässä täytyy hankkia, ei auta
muu,
ja ottaa palvelukseen liuta
räätäleitä
koristamaan minut muodon mukaan;
kun on luikerrellut omaan
suosioonsa,
pysytäänpä ystävinä, se ei paljon
maksa.
Mutta ensin toimitan tuon äijän
hautaan,
sitten riennän valitellen lemmittyni
luo.
Paista aurinko, kun lähden
kulkemaan;
ihailen varjoani, kunnes peilin
saan.
.
3
Was ever woman in this humour
woo'd?
Was ever woman in this humour won?
I'll have her; but I will not keep her long.
What! I, that kill'd her husband and his father,
To take her in her heart's extremest hate,
With curses in her mouth, tears in her eyes,
The bleeding witness of her hatred by;
Having God, her conscience, and these bars
against me,
And I nothing to back my suit at all,
But the plain devil and dissembling looks,
And yet to win her, all the world to nothing!
Ha!
Hath she forgot already that brave prince,
Edward, her lord, whom I, some three months since,
Stabb'd in my angry mood at Tewksbury?
A sweeter and a lovelier gentleman,
Framed in the prodigality of nature,
Young, valiant, wise, and, no doubt, right royal,
The spacious world cannot again afford
And will she yet debase her eyes on me,
That cropp'd the golden prime of this sweet prince,
And made her widow to a woful bed?
On me, whose all not equals Edward's moiety?
On me, that halt and am unshapen thus?
My dukedom to a beggarly denier,
I do mistake my person all this while:
Upon my life, she finds, although I cannot,
Myself to be a marvellous proper man.
I'll be at charges for a looking-glass,
And entertain some score or two of tailors,
To study fashions to adorn my body:
Since I am crept in favour with myself,
Will maintain it with some little cost.
But first I'll turn yon fellow in his grave;
And then return lamenting to my love.
Shine out, fair sun, till I have bought a glass,
That I may see my shadow as I pass.
Was ever woman in this humour won?
I'll have her; but I will not keep her long.
What! I, that kill'd her husband and his father,
To take her in her heart's extremest hate,
With curses in her mouth, tears in her eyes,
The bleeding witness of her hatred by;
Having God, her conscience, and these bars
against me,
And I nothing to back my suit at all,
But the plain devil and dissembling looks,
And yet to win her, all the world to nothing!
Ha!
Hath she forgot already that brave prince,
Edward, her lord, whom I, some three months since,
Stabb'd in my angry mood at Tewksbury?
A sweeter and a lovelier gentleman,
Framed in the prodigality of nature,
Young, valiant, wise, and, no doubt, right royal,
The spacious world cannot again afford
And will she yet debase her eyes on me,
That cropp'd the golden prime of this sweet prince,
And made her widow to a woful bed?
On me, whose all not equals Edward's moiety?
On me, that halt and am unshapen thus?
My dukedom to a beggarly denier,
I do mistake my person all this while:
Upon my life, she finds, although I cannot,
Myself to be a marvellous proper man.
I'll be at charges for a looking-glass,
And entertain some score or two of tailors,
To study fashions to adorn my body:
Since I am crept in favour with myself,
Will maintain it with some little cost.
But first I'll turn yon fellow in his grave;
And then return lamenting to my love.
Shine out, fair sun, till I have bought a glass,
That I may see my shadow as I pass.
.
4
Richard III, Richardin monologi kohdassa 21.50-23.50; I näytöksen toinen kohtaus alkaa kohdasta 9.50.
***.
Richard III, lyhennetty animaatioversio,
Richardin monologin lyhennetty versio kohdassa 4.40-4.55; ensimmäisen näytöksen
toinen kohtaus heti ennen kyseistä kohtaa.
*
3 comments:
Oliko Rikhard III psykopaatti? Ei ainakaan Shakespearen näytelmän antaman vaikutelman perusteella. Omatunto kolkuttaa häntä painajaisunina ennen viimeistä taistelua eikä hän alunperinkään ole vailla tajua siitä, mitä aikoo tehdä ja on ollut tekemässä.
Rikhard nimenomaan tietoisesti valitsee murhaajan ja teeskentelijän roolin, kun taas psykopaatti toimii vailla itsereflektiota ikään kuin maailma itsestään selvästi olisi vain hänen narsistisia tarpeitaan varten. Psykopaatti ei näyttele vaan on ‘aidosti’ sitä mitä on.
Tietysti Shakespearen Rikhard on osittain fiktiota, mutta mitä ilmeisemmin Rikhardin hahmo perustuu Thomas Moren teokseen The History of Rikhard III, jonka tiedot juontuvat Rikhardin aikalaiseen ja vannoutuneeseen vihamieheen, Elyn piispa John Mortoniin, joka mainitaan myös Shakespearen näytelmässä.
Shakespeare ei kuitenkaan ole riippuvainen tuon tekstin propagandasta vaan tekee Rikhardista yhden draaman historian kaikkein vaikuttavimmista hahmoista, joka ennakoi suuria tragedioita ja niiden päähenkilöitä: Hamletia, kuningas Learia [etenkin Edmund], Othellon Jagoa sekä tietysti Macbethia.
Ehkä vain draama pystyy ilmentämään historiallisen henkilön sielua – ei historiallinen tosiasia, joka myös modernin tieteen pakkomielteisessä sitoutumisessa objektiiviseen kuvailevuuteen sortuu usein mitä naiiveimpaan puolueellisuuteen. Sen sijaan Shakespearen syyttäminen puolueellisuudesta olisi draama-Rikhardin ja ylipäätään draaman olemuksen väärin ymmärtämistä.
Tosiasiat ovat eettisesti mykkiä, kunnes juuri taiteilija antaa niille äänen. Shakespearen ja Mozartin nerous ilmenee tämän äänen antamisen uskomattomassa helppoudessa – ikään kuin he olisivat jopa hengittäneet ja hikoilleet pelkkää neroutta. Jos maailmassa ylipäätään on jotain jumalallista, niin tällaisten ihmisten luovuus lienee kaikkein lähimpänä sitä - ei suinkaan pappien, tuomareitten tai tiedemiesten ‘totuudellisuus’.
Historia on vindikoinut Rikhard III:n. Shakespeare oli valehtelija ja solvaaja, joka teki näytelmänsä tilaustyönä Tudoreille, tarkoituksena mustata viimeisen Plantagenetin maine jälkipolvien silmissä.
Rikhard III on todennäköisesti Shakespearen huonoin näytelmä. Siinä vääristellään historiaa niin että hongat kolisevat.
Rikhard III:tta pidetään maailmalla aivan yleisesti nuoren Shakespearen ehkä vaikuttavimpana näytelmänä [tosin rakenteeltaan hieman jos ei raakileena niin ainakin hankalana] ja sitä se totisesti on, varsinkin jos on lukenut ja nähnyt aiemmin Shakespearen suuret tragediat, joiden päähenkilöihin voidaan löytää alkuituja nimenomaan Rikhard III:sta.
Draaman tehtävä ei ole dokumentoida vaan tehdä roolihenkilöistä eläviä, vakuuttavia ja vaikuttavia. Niinpä minulle on aivan sama, kirjoittiko Shakespeare Rikhardin poliittisen opportunismin hengessä vai ei, sillä näytelmän todelliset ansiot löytyvät jostain aivan muualta kuin valtapoliittisesta tulkinnasta tai historiallisesta totuudellisuudesta/valheellisuudesta.
Sinun ehkä sopisi lukea pari kolme Shakespeare-monografiaa, ennen kuin alat [jälleen kerran] esteettisen rajoittuneisuutesi oikeuttamalla asiantuntevuudella päästellä ilmoille noita taidepoliittisia sammakoitasi. Sinun pitäisi oppia lähestymään näytelmää näytelmästä itsestään eli sen roolihenkilöiden draamallisesta [siis pikemminkin psykologis-dramaturgisesta kuin historiallis-tieteellisestä] vakuuttavuudesta ja uskottavuudesta käsin, jottet katsoisi ja lukisi sitä kuin mielikuvituksensa tieteen objektiivisuuden alttarille uhrannut bittiaivo-reduktionisti, jonka mielestä taide on pikemminkin historian ja tieteen orja [kenen kirjoittaman historian, kenen arvioiman tieteen?] kuin sisäisesti vapaan luovuuden ‘esteettinen omatunto’ [huolimatta ‘puolueellisesta’ asetelmastaan myös Rikhard III:n dramaturgia säilyttää ja toteuttaa kyseisen ‘omantunnon vapauden’].
Tai antaa olla. Miksi antaisin neuvoja, joiden merkitystä ja tarkoitusta niiden vastaanottaja joko ei ymmärrä tai ymmärtää väärin. Harvoin olen törmännyt ihmiseen, jolla on noin lapsellisen konservatiivinen ja tosikkomainen käsitys taiteesta.
Post a Comment