Kommentti

Kommentti Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni.

*

Elämänkatsomustieto perustuu agnostis-ateistiseen tiedehypetykseen ja siinä moraali ymmärretään yleensä joko emotivismin tai utilitarismin lähtökohdista. On kuitenkin mahdollista oppia ajattelemaan itsenäisesti jopa vahvan tradition [olipa se uskonnollinen tai tieteellinen] vaikutuksen alaisena, mikä jo itsessään paljastaa, mistä moraalissa on kyse.

 

Minulle on täysin selvää, että jos etiikkaa ylipäätään on aidosti olemassa, se on velvollisuusetiikkaa. Utilitarismi kun ei käsittele moraalia lainkaan. Se on fysiikkaa ja matematiikkaa. Moraali ei kuitenkaan viime kädessä ole mikään laskuoppi, peli tai arpa/kolikko vaan ‘päätöksessä olemisen ja pysymisen tila.’ Entä mistä lopullinen päätös tulee? Vastaus: Jumalalta ja minulta itseltäni yhtä aikaa.

......

Etkö huomaa, miten ajaudut ristiriitaan utilitarismisi suhteen. Väität, että se on ainoa kelvollinen moraalioppi, mutta seuraavissa kappaleissa myönnät ainakin epäsuorasti, ettei ole mitään keinoa määritellä moraalia. No hemmetti. Sitten mitään moraalia ei ole - kuin relativistisesti [nihilismi] – tai velvollisuusetiikkana eli jonkinlaisena uskontona, jota ei kuitenkaan/tietenkään voi perustaa luonnontieteeseen, kuten jopa Kemppinen ja Antti Tuuri näyttävät skientistisesti kuvittelevan. Fiksut miehet harhailemassa teo- ja antroposofian ikuisessa imaginaarisessa hämäryydessä – ja vielä matematiikkaa palvoen. Ei voi kuin nauraa ja/tai pudistella päätä.
......

Jos moraalille ei löydy universaalia perustaa, niin minkäs teet. Mutta toisin kuin sinä päättelet, nihilismin ei tarvitse välttämättä ja ikäänkuin väistämättä johtaa joukkotuhoon. Velvollisuutemme on vastustaa tarpeetonta väkivaltaa ja tässä päätöksessä on pysyttävä [olenko pasifisti, sitä en kuitenkaan tiedä, kuin vasta tosi paikan tullen].

.......

Karma- ja inkarnaatiohöpinöihin en usko edes sitä vähää, kuin mitä arvostan kristinuskon allegorioita ja symboliikkaa, joissa ymmärretään ihmistä tahdon näkökulmasta huomattavasti realistisemmin, kuin mitä buddhalaisessa metafysiikassa tapahtuu. ‘Ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta’ [Nietzsche Schopenhaueria omiin tarkoituksiinsa soveltaen].

Tahtova yksittäinen tahto on subjektiivinen minuus, joka itsessään ei ole mitään, mutta silti se on ainoa subjekti, joka todella on [hetken aikaa] olemassa. Buddhalaisuuden ikuisena ja totena itseään [ja maailmaa] aiemmin pitänyt, mutta sittemmin väärän tietoisuutensa voittanut suhteellinen subjekti on nimenomaan dualistista metafysiikkaa - imaginaaris-metafyysista harhailua par excellence, jonka oppi karmisista inkarnaatioista vielä vahvistaa potenssiin n. 

Ei ole olemassa kuin yksi ainutkertainen tietoisuus ja kun se katoaa [ainutkertaisen yksilöllisen tietoisuuden rakenteet hajoavat], mitään ei jää eikä palaa - ei ainakaan siinä subjektiivisessa muodossa ja tietoisuudessa kuin aiemmin oli ollut. Myös koettu maailma/todellisuus on yksi, mikä ei tarkoita, etteikö aine jakautuisi pienempiin osiin. Me vain emme voi sellaista ymmärtää kuin loogisten ja etenkin matemaattisten symbolien avulla [jos matematiikka nyt ylipäätään on ymmärtämistä – pikemminkin selitystä kuolleilla symboleilla]. Jopa mikroskoopissa näkyvä solun osa [hiukkasista nyt puhumattakaan] on meille kokemuksellisesti ufon kaltainen imaginaarinen kohde, josta kuitenkin pystymme tekemään bio-kemiallisen arvion matemaattisesti.

......

Minä myönnän evoluution saatanallisuuden eikä se ole minulle sellainen ongelma tai jopa helvetti, joka pitäisi jollain uskonnolla lunastaa, kuten sinä näytät buddhalaisuudessasi ajattelevan.

........

Ai että minunko pitäisi ymmärtää sinun kuilusi. Vaadit liikaa. Enhän minä voi ymmärtää muuta kuin sen, minkä sinä olet kirjoittanut siitä asiasta. Henkilökohtaiset kokemuksemme sen sijaan jäävät aina omiksi salaisuuksiksemme, vaikkemme sitä mahdollisesti haluaisikaan. Tätä on väistämätön solipsistinen kohtalomme subjekteina. Jos voisimme kommunikoida kokemuksemme toisille sataprosenttisesti, emme olisi subjekteja lainkaan vaan joko jumalia, koneita tai vaistojen varassa toimivia eläimiä [bio-koneita, joilla ei tosin paljon ‘puhuttavaa’ olisikaan].

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/pitaako-ihmista-saalia.html

Pitääkö ihmistä sääliä?

Päre on kommentti Ironmistressin päreeseen Kun kuilu katsoo takaisin.

1

Ironmistress kirjoitti: ‘Rauno peräänkuulutti säälimoraalia,’
*

Viittaako nimi minuun? Jos viittaa, pyytäisin saada tietää, mitä peräänkuuluttamisella tässä tapauksessa mahdollisesti tarkoitetaan. Tietääkseni olen esittänyt kritiikkiä enkä mitään ‘peräänkuulutusta’ säälimoraalin suhteen.

Eikö peräänkuuluttaminen merkitse mm. vaatimista? Olen siis kritikoinut enkä peräänkuuluttanut moraalitunneteoriaa ja sääliä moraalin perustana, koska tunteet ovat ailahtelevia, pettäviä, sattumanvaraisia ja lyhytkestoisia. Vakavasti otettava etiikka eli moraaliteoria, joka ei rakennu pelkkien tunteiden [eikä myöskään suurten auktoriteettien; big Other] varaan sen sijaan on järjen ja johdonmukaisen ajattelun asia, joka pyrkii mahdollisimman suureen universaalisuuteen [siihen tietenkään täysin pääsemättä]. 

Sattumanvaraisten ja ei-välttämättömien tunteitten perustalle ei voi rakentaa loogisesti pakottavaa velvollisuusetiikkaa vaan pelkästään imaginaaristen kuvien ja samaistumiskohteiden sensitiivisen elokuvateatterin, jossa nauretaan ja kyynelehditään yhdessä ja erikseen - kuitenkin sillä erotuksella, että elämän moraalitunne-teatterista ei koskaan voi kirjaimellisesti astua ulos kadulle reaaliseen maailmaan [joka sekin mahdollistuu ihmiselle vain symbolisaationa] vaan siellä eletään kuvitteellisten bio-psyykkisten affektien [fantasioiden] draamaa kohdusta hautaan.

Edes äidinrakkaus ei kuitenkaan ole mikään moraalinen affekti/tunne [‘moraalisia affekteja/tunteita’ kun ei ole kuin mielikuvituksessa ja kategorisissa virhepäätelmissä] vaan biologinen vaisto, josta tulee moraalinen velvollisuus vasta rationaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Muussa tapauksessa eläimetkin käyttäytyvät moraalisesti oikein tai väärin - [joka näin ajattelee, on itse asiassa vienyt juuri antroposentrismin, josta halusi irtisanoutua, aina absurdiuteen asti].

2

Mitä sitten tulee myötätuntoon ja sääliin [jotka tässä samaistan, mutta joiden merkitykset voidaan kyllä analyyttisesti joskaan ei psykologisesti eriyttää] ihmiskuntaa ja ihmisiä kohtaan, pidän tällaista ‘ylevyyttä’ imaginaarisen samaistumisen muotona par excellence [ks. Lacanin peilivaihe ja Althusserin interpellaatio]. 

Ylipäätään me emme voi rakastaa mitään yleiskäsitteitä [ideologioita, jumalia, aatteita] teknisiä termejä [solut ja hiukkaset] kuin imaginaarisesti. Looginen järki ei kuitenkaan perustu psykologiaan, biologiaan eikä fysiikkaan. Moraalinen velvollisuus ei kantilaisittain ole rakastamista ja/eli ideologista imaginaatiota vaan lacanilaisittain symbolisessa rekisterissä vaikuttava universaali imperatiivi, jolla on rationaalinen oikeutus. Kantin etiikka vaatiikin mahdollistuakseen rationaalisen Jumalan ja sielun olemassaoloa.

Toisin sanoen kantilainen järki vaatii toteutuakseen rationaalisen uskon [kategoriseen imperatiiviin], kun taas empiirisissä moraalitunneteorioissa [sekä uskonnollisessa uskossa että ideologisessa interpellaatiossa] tunne ei vaadi oikeutuksekseen muuta kuin imaginaarisen samaistumisen [kutsuna uskoon], jota pyritään jälkeenpäin vahvistamaan sosiologis-empiirisellä evidenssillä.

Järjellä on kuitenkin omat loogiset ehtonsa/lakinsa, jotka voidaan tietää. Tunne sen sijaan on biologinen halu ja vaisto eikä se tyydyty järjen sanasta vaan esimerkiksi ruuasta ja seksistä, mikä tyydytys on tavallaan järjen tuolla puolen, vaikka välineellisen järjen käytöstä toki on hyötyä ainakin ruuan hankkimisessa [seksin suhteen järjestä saattaa kuitenkin olla pikemminkin haittaa].

3

Itse asiassa ei ole ihan kohdallista sanoa, että kokee sääliä ihmisiä kohtaan elämän epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Pikemminkin kyseessä on jokin pettymykseen ja suruun viittaava tunne. Heti perään on samalla kysyttävä, mistä tuo ‘sääli’, suru ja pettymys lopulta nousevat. Sillä onko mitään mieltä kokea elämä ja olemassaolo epäoikeudenmukaiseksi? 

Eikö tällainen reaktio ole täysin absurdi jo alunperinkin indifferentissä maailmassa? 

Kokea surua ihmiskunnan vuoksi voidaan ymmärtää mielekkäästi vain siten, että ajatellaan jonkin menneen ihmisen kohdalla pieleen evoluutiossa – että evoluutio sisälsi alunperin jonkin ideaalin [Jumala, idea, substanssi], jota kohti olimme rationaalisina olentoina kulkemassa [Platonin rationaalis-mystinen anamnesis (paluu alkuun eli ikuisen idean katselemiseen/theoria) tai Aristoteleen teleologis-biologinen metafysiikka (kehittyminen kohti täydellisyyttä)], mutta jota emme näytä koskaan tulevan saavuttamaan - että ihmisen kehittyminen rationaaliseksi olennoksi oli näin ollen joko demiurgin (luojajumalan, joka ei ole sama kuin monoteistien pelastava Jumala/Luoja] tai evoluution itsensä erehdys.

Kaikkein pahin visio olisi väittää, että evoluutio itsessään on saatanasta, joka pyrkii vain ja ainoastaan kaikkien elollisten eliöiden [informaation] lisäämiseen/lisääntymiseen vailla muuta ‘järkeä’ kuin sopeutuminen ja adaptaatio maksimaalista lisääntymistä silmälläpitäen, kunnes etenkin kehittynein ja erikoistunein laji/populaatio lisääntyy olosuhteisiin ja niiden muutoksiin nähden liiallisesti ajautuen nopeasti tuhoon elinmahdollisuuksien kadotessa.

Platon, Aristoteles ja kristinusko ovat ihmisen kulttuurisen ymmärtämisen kannalta välttämättömiä [ihmistä rationaalisena olentona ei voi ymmärtää ilman metafysiikkaa yhtä vähän kuin apinoiden elämää voi selittää Platonilla], mutta pysyäkseni tietoisesti vain empiirisen todellisuuden piirissä [vaikkei se olekaan täysin mahdollista kenellekään], saatan jopa hyväksyä pahimman vision peruslogiikan, mutta en mitään karmisia tarinoita inkarnaatioista. Nihilismini ei ylipäätään tarvitse pelastusta eikä pelastajaa, koska mitään pelastettavaa ei ole.

4

Jos evoluutio ei pysty luomaan ihmisestä jumalaa eli ikuisesti elävää täydellistä ja kaikkivaltiasta olentoa [olipa tuo jumala sitten pelkästään cyborg eli zombie vailla itsetajuista persoonallista identiteettiä], hänellä ei ole mitään merkitystä itsessään. Hän on kuin Pascalin ‘ajatteleva ruoko’, jonka pieni tuulenvirekin taivuttaa ja kaataa maahan.

Nietzscheläisittäin ilmaistuna ihminen on koe, joka saattaa päätyä epäonnistumiseen nimenomaan hänen suurimpina pitämiensä saavutusten ja tavoitteitten vuoksi. Ehkä juuri hyöty on nimi sille erehdykselle, joka viimein tuhoaa meidät.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/07/kun-kuilu-katsoo-takaisin.html

Eutanasiasta ja moraalista

'I'm going to die on Monday at 6.15pm'.






When Marc Weide's mother was diagnosed with terminal cancer, she chose euthanasia.

[....]
6.15pm: The doctor arrives shortly after the scene with the toilets. Mum greets him, then disappears upstairs, saying, "Best let me potter for a bit." Nobody sees her for another 20 minutes.
"Does it happen at all that people pull out at the last minute?" I ask.
"Yes," Martin says. "Quite often I go home again and a new appointment is made. But in many cases the patient passes away between visits."
When Mum comes back, listing things she has put in bags and boxes, Martin gently interrupts her: "Can I just ask you something? Is there still a lot you feel you need to do?"
"Yes," she says, "I mean no. I'm just nervous."
"I can always come back later if you are not ready," says the doctor.
Mum sits down and listens to the doctor. Then she takes a deep breath and says, "OK. I am ready."
At 7pm, with my father, brother and me around her bed as well as Martin, who has given her the injection, Mum goes to sleep.
[....]

I
Tästä piti tulla alunperin kommentti Ironmistressin päreeseen Eutanasian kalteva pinta, mutta julkaisen sen venähtäneessä muodossaan päreenä.

1
Vielä 3-4 vuotta sitten olin aktiivista eutanasiaa vastaan, mutta sittemmin mieleni on muuttunut. Perusteluja en tarvitse, koska näkemykseni on kääntynyt luontevasti eli ilman mitään sen kummempaa argumentti-pohdintaa toiseen suuntaan [muttei täysin muuttunut tai vaihtunut toiseksi]. Muodollisten perustelujen etsimisen ja viilaamisen lopetin, koska ajauduin jatkuvasti umpikujaan/dilemmaan.

Koska minua ei sido mikään uskonnollinen elämän kunnioitus tai muu loputtomiin älyllis-moraalisiin ristiriitoihin kariutuva eettinen vakaumus, ei eutanasialle tule sieltäkään suunnasta minulle estettä.

Siitä olen kuitenkin melko varma [tosin ilman mitään tilastonäyttöä], että jos eutanasian toteuttamista ei kontrolloida äärimmäisen tarkasti, se lipeää ajan myötä kuin huomaamatta kliinisesti perustellusta kuoleman tuottamisesta harkituksi murhaksi, mikäli näiden kahden teon [joilla on eri intentio mutta sama lopputulos] välille nyt ylipäätään voidaan tehdä eettistä eroa.

Joka tapauksessa eutanasian eli tuon 'omaa lajiaan' olevan rikoksen kanssa on pystyttävä elämään eikä suinkaan paettava sen tosiasiallista luonnetta rationalisoimalla kuolinaputeko pelkästään helpottavaksi eli hyväksi, sillä eutanasia väistämättä on aina myös harkittu murha, vaikkei siinä nimenomaan intentoidakaaan murhaa vaan kärsimyksen lopettaminen.

Mutta sitten kun eutanasiaa aletaan noin vain huomaamatta [kontrolli-kriteerien petollisesti rutinoituessa] käyttää hyvän kuoleman nimissä, intentoidun tappamisen tavoin [jolloin 'kliinis-eettinen' ero kuolinavun ja murhan väliltä hämärtyy lopullisesti], olemme siirtymässä systemaattisen tappamisen tielle.

Tämän vaaran vuoksi jokaisen ihmisen [ei ainoastaan päättävien ja toimeenpanevien henkilöitten] sopii aina säännöllisin väliajoin testata oman eutanasia-mutunsa uskottavuus ilman mitään argumentteja, koska ne vain kätkevät sen, mitä todella ajattelemme asiasta.

Kyseessä ei ole kovin hauska testi, mutta jos sitä ei tee, muuttuu 'Eichmanniksi' eli tyypiksi, joka murhaa, koska haluaa säntillisesti noudattaa käskyjä ja elää ko. murhaamisen käytännössä kuin se olisi mitä arkipäiväisintä touhua [mitä se amoraalisesti ajatellen tietysti onkin, koska kuolema on orgaaninen osa elämää].

Miten sitten varmistaa, että kaikki [sekä eutanasian hyväksyvät että] eutanasiassa avustavat ihmiset ovat sinut 'mutunsa' kanssa eli tiedostavat, mitä ovat todella tekemässä ja siten hyväksyvät itsensä myös murhaajina? Miten voisikaan saada selville kenenkään perimmäinen mutu eli omantunnon ääni [omastamme puhumattakaan]?

Avustava [päättävä/toimeenpaneva] henkilö saattaa tehdä kaiken täysin oikein ja pätevästi, mutta olla joko eichmannilaisen välinpitämätön tai jopa ajatella sisimmässään, että näitähän pitäisi tappaa paljon enemmän kuin nykyään. Ja niinpä tämä ihminen alkaa omalta osaltaan lähes huomaamatta toimia siten, että tulee edistäneeksi sellaistenkin ihmisten kuolinapua, joiden kivut pystytään lievittämään -- ja lopulta niiden, joiden hänen mielestään pitäisi kuolla jo muutenkin, koska ovat syntyneet 'viallisina' tähän maailmaan.

2
Lait ovat välttämätön mutta ei riittävä keino pitää eutanasian toteuttaminen niissä rajoissa kuin on tarkoitettu. Olen halunnut vihjata, että ihmisen mentaalinen viritys [asenne, suhtautuminen] kuoleman tuottamiseen voi muuttua, eikä sitä muutosta estä mikään positivistisen oikeuden räätälöimä keinotekoinen laki vaan uskonnollistyyppisen eettisen vakaumuksen sanelema kielto - - jos sekään - olemmehan jo hyvässä vauhdissa kohti maapallon ylikansoittumista.

On selvää, että kun maailman väkiluku kasvaa tietyn kriittisen rajan yli, eutanasian kriteerit muuttuvat huomattavan väljiksi ja kuolinavusta tulee tappamisteollisuutta, jotta vähemmän kärsiville elossa oleville jäisi enemmän resursseja elää. Siinä vaiheessa emme kuitenkaan ole enää pitkään aikaan kyselleet, onko eutanasia hyvää vai pahaa, koska siitä on tullut elämisen ehto niille, jotka jäävät vielä elämään kuolevien jälkeen.

3
Jos joku tahtoo tappaa itsensä ja siihen myös kykenee, niin mikä minä tai kukaan muu on häntä estämään. Elämä ei ole pyhää eikä hyvää. Elämä on yhtä aikaa komedia ja tragedia [narrimainen helvetti], josta jokainen voi lähteä [jos kykenee] periaatteessa juuri silloin, kun itse sitä haluaa. Tälle haluamiselle on toki olemassa huomattavia rajoitteita, koska meillä on velvollisuuksia [ennenmuuta] kaikkein lähimpiä ihmisiämme kohtaan, mutta silti periaate pätee. Ihmistä ei sido tähän elämään muu kuin hänen oma halunsa ja kun se loppuu niin piste.

Olemme vapaita kuolemaan, vaikka emme olleet vapaita valitsemaan syntymäämme. Emme ole kenenkään omaisuutta, vaikka kristinuskon Jumala, kapitalismi yhteiskuntasopimuksineen ja velkaorjuutuksineeen [sekä valtiokommunismi pakko-kollektivisointeineen] väittäväkin omistavansa meidät.

4
Itse/murhaamiseen ei kuitenkaan saa antaa ulkopuolista apua kuin tarkoin määritellyissä tapauksissa, tarkoin määritellyissä olosuhteissa ja tarkoin määritellyin keinoin. Itse/murhassa avustaminen merkitsee aina vakavaa osallisuutta kyseiseen, itse/murhaajan kärsimykset lopettavaan tekoon, jonka murhaluonnetta ei puhdista täysin edes hyvä tarkoitus/armollinen intentio. Joka niin ajattelee on tekopyhä, paatunut tai typerys, joka ei ymmärrä, mistä aktiivisessa eutanasiassa todella on kyse.

II
Eriävät mielipiteet eutanasian [periaatteessa myös abortin] suhteen kumpuavat yleensä kahdesta hyvin erilaisesta mentaalis-moraalisesta kulttuuriperinteestä, sillä tuskinpa esimerkiksi antiikin ateenalaiset olisivat pitäneet eutanasiaa eettisenä ongelmana vaan pikemminkin järjestelykysymyksenä, kun taas Jerusalemin juutalais-kristityille eutanasian kielto oli ollut ehdoton käsky.

Nietzschen useimmiten väärinymmärretty jako herra- ja orjamoraaliin ilmentää tällaista kahden erilaisen mentaliteetin perustalle rakentunutta moraalin lähtökohtaa. Kyse on etiikan erityyppisistä juurista, joista toinen juontuu antiikin kreikkalaisen hyve-etiikan teleologisemmasta [utilitaristisemmasta] ja esteettisemmästä perinteestä ja toinen deontologisesta moraalista [velvollisuusetiikasta] ymmärrettynä juutalaiskristillisen perinteen ja kantilaisen etiikan kontekstissa.

III
1
Tyypillisesti englantilainen eli sosiaalista [kaupallista] pragmatismia ja [irrationaalisia] emootioita sekoittava moraalitunneteoria ei anna meille eutanasiankaan suhteen vastuullista vastausta vaan ratkaisee moraalin ongelman tulkitsemalla tunteet intuition ja yhteisöllisyyden tekopyhänä yhteispelinä.

Mutta jos ihminen kysyy itseltään: mitä minä koen tässä tilanteessa [olipa kyseessä miellyttävä tai epämiellyttävä kokemus], hän ajautuu nopeasti joko epistemologiseen regressioon [riittävien premissien loputtomuus tunteen aitouden todistamisessa] tai musta-tuntuu-common-senseen [käytännössä tämä on (kulttuuri)relativismia, jota ei kuitenkaan sellaiseksi tunnusteta, koska moraalitunteita pidetään universaaleina;  Hutcheson, Smith, varauksin myös Hume].

Jos kuitenkin haluaa välttää sekaannuksia moraalipäättelyssä, ei pidä kysyä ensimmäiseksi:, 'onko kokemani tunne [esim. sääli] oikea ja relevantti?' vaan: 'mitä minun pitää tämän tunteen ja asian suhteen tehdä?'

Pitämisen kysyminen pohjautuu kantilaiseen deontologiaan, jonka sisältönä on naturalistis-kommunitaristinen hyveteoria [ei siis pelkkä muodollinen päättely ja kultainen sääntö kuten Kantilla].

Moraalitunneteoria [on olemassa tunteita, joita voi aidosti pitää moraalisen asenteen perustana] irtautuu hyveistä ja velvollisuuksista kiinnittyen pelkkiin ailahteleviin ja oikullisiin affekteihin, joita tulkitaan affektin 'vaikuttavuuden/määrän' ja/tai sen yleisinhimillisen hyödyn eli 'määrän/tehovaikutuksen' [oletettujen seurausten] näkökulmasta.

Tuloksena on ei-kognitiivista hyväntekeväisyys-hömppää [tai teknokraattista hyöty-manipulaatiota], jossa affiktin pohjalta syntyneen 'liberaalin' tunteen varaan rakentunut asenne ei avaa kysymystä siitä, mitä tietyssä kulttuurikontekstissa pitää rationaalisesti tehdä vaan etsii sovellutuksia pikemminkin siihen, miten saan affektini/tunteeni paineen parhaiten 'tyydytettyä' [vrt. egoismi/hedonismi].

On selvää, ettei uskottava, määrätietoinen ja ihmisiä toisiinsa yhdistävä moraali voi pohjautua pelkästään epämääräisiin ja sisällyksettömiin affekteihin sekä oikullisiin yksilöllisiin tunteisiin, joita yritetään 'moraalisesti tyydyttää' säälimälllä ja 'tekemällä hyvää' vaan itsenäiseen rationaaliseen ajatteluun, joka saa sisältönsä vahvasta kulttuuris-eettisestä traditiosta ja jolle moraalisen asenteen ensimmäinen kysymys on järkevä pitäminen eikä tyydyttävä tunteminen.

2
Myöskään eutanasian suhteen ei pidä ajautua ailahtelevien tunteitten virtaan, koska moraalin on perustuttava johonkin pysyvään eivätkä affektit/tunteet eivät ole pysyviä. Jos meillä sen sijaan on selkeä mitä-pitää-tehdä-konsepti kuolevan potilaan kärsimysten lieventämisen suhteen, me myös teemme kuten moraalioppimme sanoo eli hyväksymme [tai emme hyväksy] tarkasti kriteerejä noudattavan ja julkisesti kontrolloidun aktiivisen eutanasian välittämättä liikaa tunteittemme kuohuista ja oikuista asian suhteen.

Omasta mielestäni eutanasian ehdoton kieltäminen ei kuitenkaan voi perustua järkeen vaan tunteeseen - siis irrationaalisiin affekteihin. Tämän sanottuani myönnän heti perään, ettei filosofiassa ole koskaan päästy täyteen yhteisymmärrykseen siitä, mitä inhimillinen järki lopulta merkitsee tai on. Järki ei tunne itseään, mutta se voi kyllä melko pätevästi hahmottaa, mitä se ei ole - esimerkiksi affekteja.

Niinpä esim. Spinozan etiikka ei perimmältään puhu moraalista vaan affekti-mössöstä, jolla on monenlaisia vaikutuksia [pääosin aktivoivia ja passivoivia] ihmisen mielentilaan. Tällainenko muka on moraalifilosofiaa? Pikemminkin kyseessä on mystisen uusplatonisti-deterministin oppi mieltä aktivoivista ja passivoivista affekti-endorfiineista. Joka luulee löytäneensä moraalia noista endorfiini-affekteista on vitalismilla itseään douppaava hörhö [kuten Nietzsche, Marcuse, Reich, Deleuze, jopa Foucault sekä vihreät luontomystikot].
*
http://takkirauta.blogspot.com/2012/05/eutanasian-kalteva-pinta.html
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Theory_of_Moral_Sentiments
http://en.wikipedia.org/wiki/Vitalism
http://www.guardian.co.uk/lifeandstyle/2008/aug/23/euthanasia.cancer

Vankila jonka rakensi Vapaus

Kirjoitettu kommentiksi Mummolle hänen päreessään Suruhunnut.
(Kielimafia touhuaa tämän päreen kanssa - klo: 17.30.)
I
Provosoin. Tietenkin. Yritin puristaa sinusta enemmän kuin olit vielä koskaan aiemmin moraalista suoraan sanonut.

Ja nyt sinä sen sanoit - melkein.

Olettaisin olevani samoilla linjoilla kanssasi. Minäkin puhuisin omastunnosta, jos uskoisin Jumalaan.

On kuitenkin varmaa, että nimenomaan tunteeseen, tahtoon ja taipumuksiin perustuvaa moraalia vastaan protestoivasta Kantista tulee olemaan ainakin muodollista apua tässä tilanteessa - uskonnosta saadaan loput.

Kirjoitit:

'Mikä sinulle kertoo, että vauvojen hakkaaminen on väärin ja että vain paha sieppaa ruoan nälkiintyneen edestä? Ohjaako siinäkin pelkkä peli toimintaa?'

Olet ajautunut äärimmäisen mielenkiintoiseen ristiriitaan loogisesti ja emotionaalisesti. Älyni ja tahtoni suorastaan kihisee 'penetroida' sinut dialektisin keinoin, koska olet nyt kiinni loogisen ajatteluni pihdeissä.

Ensimmäinen sitaattisi antaa nimittäin ymmärtää, että moraali perustusi sympatiaan, sääliin tai ylipäätään johonkin positiiviseen moraalitunteeseen - emootioon.

Mutta sitten seuraa ongelmia tämän oletuksen suhteen.

'Nyt varmaan tunnustan sieluni uskonnolliseksi, mutta moraali on jotakin emootioiden yläpuolista. Sitä ei voi tarkastella itsessään eikä toisessa, koska emme kykene irrottautumaan tunteistamme.'

Tätä voisi pitää Kantin moraalifilosofisen ongelman eräänä formulointina.

Kantilla moraali perustuu autonomiseen järkeen, joka on vapaa emootioiden monesti niin itsekkäisiin motiiveihin perustavista yllykkeistä. Niihin todellinen moraali ei voi perustua, koska silloin kyseessä olisi pelkkä omien intressien ajaminen.

Jopa lapsista huolehtiessa ihminen ajaa oman intressiryhmänsänsä - sidosryhmänsä etua.

Mutta edes tämä ei vielä täytä todella moraalisen teon kriteerejä, jotka ovat puhtaasti ehdottoman käskyn noudattamisesta lähteviä - vapaaehtoista, joskin tavallaan automaattista toimintaa. Ja juuri sen vuoksi, että ihminen on vapaa ja rationaalinen.

Kant puhuu tässä yhteydessä 'vapauden kausaliteetista' ja myöntää itsekin, että kyseistä asiaa on erittäin vaikea ymmärtää, mutta se on pakko olettaa intuitiivisesti. Kyse on itse asiassa selkokielellä siitä, että ihminen noudattaa itse itselleen säätämää lakia. Vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta ei taatusti ole sitä.

Kantin mielestä autonomian (rationaalisuus) ja ehdottoman käskyn (kategorinen imperatiivi) dialektiikka on koko moraalisen toiminnan perusta.

Ihminen on vapaa. Hänellä on siis vapaus valita. Mutta koska hän voi vapaudessaan valita myös väärin, hän ei koskaan tule täyttämään ehdotonta käskyä täydellisesti ja juuri tämän vuoksi se, mikä mahdollistaa hänen moraalisuutensa: vapaus - aiheuttaa hänessä myös syyllisyyden, sillä vapaus valita (väärin) tekee ihmisestä samalla ikäänkuin vajaan Lain, Ehdottoman Käskyn suhteen.

Ja silti - vain ja vasta - yrittäessään noudattaa ehdotonta käskyä ihmisestä tulee moraalinen olento.

Vielä kerran - tunteilla ei ole tässä päättelyssä mitään tekemistä.

Kant tosin sanoo, että yhtä tunnetta/taipumusta ihmisellä saa ja pitäisikin olla mahdollisimman paljon: hyväntahtoisuutta.

Kun nyt koodaamme auki tuota äskeistä, niin kohtaamme - minkäs muunkaan kuin Vuorisaarnan universaalin kultaisen säännön, joka on tavallaan omantunnon artikuloitu maksiimi: tehkää ihmisille se, minkä haluaisitte itsellene tehtävän - ja siten että haluaisitte tuosta teosta tulevan yleisen lain.

Jälkimmäinen on Kantin itse formuloima universalisointilisäys, ja sen tarkoitus on korostaa, että me emme voi haluta yleiseksi laiksi ihan mitä tahansa.

Voihan joku sadomasokisti ajatella, että hän voi tehdä muille sitä, mitä hän haluaa itselleen tehtävän, mutta onko mielekästä korottaa tämä yleiseksi laiksi? Tuskin.

Toki sadomasokistit voivat sopia pelisäännöistä harjoittaessaan omaa nautintoaan, mutta tällöin kyse ei ole vielä moraalisesta sopimuksesta vaan nimenomaan pelin säännöistä. Mikä sinänsä on tietysti ihan ok, koska säännöt ovat molempien tiedossa ja hyväksymiä. Mutta moraalista tässä ei siis ole kysymys, koska tuo peli ja sen säännöt koskevat vain hyvin suppeaa ihmisryhmää.

Jos nyt joku kysyy, että miksi moraalin käsitettä ei voisi laajentaa koskemaan tällaisia tapauksia, Kant kai vastaisi sellaisen laajennuksen johtavan lopulta anarkiaan, jossa moraalista tulee lopulta täysin subjektiivinen tai ainakin täysin näkökulmasidonnainen asia, mikä merkitsee moraalin tuhoa.

Mutta juuri näin ajatteli Nietzsche omassa perspektivismissään - tosin erittäin vahvasti hyve-etiikkaan kiinnittyen (mitä seikkaa Foucault ei tosikkomaisuudessaan ota tarpeeksi huomioon).

II
Palaan vielä - arvasin kyllä, että puutut asiaan - 'syöttiin' eli esimerkkiini lasten rakastamisen moraalista tai sen pikemminkin kyseenalaisuudesta.

Vastasin siihen jo tiukan kantilaisen mallin mukaan, mutta voimme esittää toisenlaisen - ikäänkuin luonnollisemman ja 'lievemmän' tulkinnan ajautumatta avoimeen ristiriitaan itse Kantin moraalipäättelyjen hengen kanssa.

Lapset ovat jotain, joissa Kategorinen Imperatiivi - siis Laki (ehdoton käsky) ikäänkuin ruumiillistuvat ja personifioituvat.

Ollakseen moraalista ihmisen käytöksen on myös oltava inhimillistä ja hyväntahtoista - jopa vielä enemmän: rakastavaa niitä kohtaan, joista luontainen velvollisuumme vaatii huolehtimaan - ja juuri omat lapset ovat sellaisia olentoja - olkoonkin, että myös tämä huolehtiminen motivoituu itsekkäästä tunteesta käsin.

Altruismikin on siis vain itsekkyyden 'sofistikoituneempi' muoto - siitä on hyötyä niille, joita haluan puolustaa vaikka henkeni uhalla. - Ei ole olemassa epäitsekkäitä moraalitunteita.
*
Vahvennan vielä edellistä oletusta ajautuen nyt selvemmin tietoiseen ristiriitaan Kantin muodollisen etiikan kanssa. Toki Kant ei olisi eri mieltä asian sisällöstä.

Charles Taylor käyttää termiä gut-reactions sellaisista tuntemuksista, jolloin ihminen kokee äärimmäisen syvästi - psykosomaattisella tasolla jonkin pahan tapahtuneen läheiselleen.

Silloin hänelle herää lähes konkreettisesti sisäelimistä (guts) lähtevä tunne siitä, että jotain ihan aidosti väärää on tapahtunut, ja hän paheksuu sitä puolustaen ja hoivaten läheistään niin paljossa kuin vain voi.

Lapsista huolehtiminen on etenkin naisille tällainen gut-reaction: se on psyykkisesti ja somaattisesti jotain niin sisäistä, että kyseessä on juuri kaikessa vaistonvaraisuudessaan moraalinen - ikäänkuin omaantuntoon rinnastettava velvoite.

(Nietzsche kirjoittaa jotenkin seuraavasti Moraalin alkuperässä: 'Omatunto on sairaus, mutta se on sairaus samassa mielessä kuin raskaus on sairaus. Se synnyttää jotain...')

Kantin muodollisen moraalifilosofian ehdot eivät tässä siis täyty, mutta Kant ei olekaan kiinnostunut tekojen sisällöstä sinänsä (kultainen sääntö ja hyväntahtoisuus osittaisina poikkeuksina).

Tätä asiantilaa pidetään hänen formulointinsa heikkoutena tai ainakin liian jäykkänä formalismina, mitä se lieneekin. Silti Kant on oikeilla jäljillä, mitä nimenomaan moraaliin tulee. Emootiot ovat sitten asia erikseen. Olkoonkin, että niiden voimasta me tässä maailmassa elämme, koemme ja huolehdimme itsestämme sekä toisistamme - tai olemme huolehtimatta.

Mutta juuri siksi ne eivät ole moraalia, sillä moraalissa ei tunneta poikkeuksia. Tunteet sen sijaan ovat jo itsessään poikkeuksia - häilyviä ja muuttuvia.

III
Lopputulemani on ristiriitainen. Ja pysyy sellaisena. En pystynyt rakentamaan siltaa tunteitten ja järjen välille. Tunteet, vietit ja lähes vaistonvarainen hoivaamisen tarve ovat niin voimallisia tekijöitä kaiken toimintamme motiiveina, että on mahdotonta sulkea niitä moraalin ulkopuolelle.

Silti on kantilaisittain selvää, ettei emootioista ole moraalin perustaksi. Tarvitaan vapautta ja järkeä, jotta pystyisimme noudattamaan johdonmukaisesti itse itsellemme säätämää lakia emmekä vain impulsiivisesti olisi omien tunteittemme ja taipumustemme marionetteja - sätkynukkeja, joiden lankoja emootiot pakonomaisesti vetelevät minne sattuu.

Toisin sanoen - vielä kerran - Kantin moraalifilosofian perusparadoksi kuuluu:
Moraali on aina jonkinlainen Vankila (kategorinen imperatiivi), mutta sen vankilan rakensi Vapaus (autonominen järki).