Hyveestä ja moraalista

Se joka alinomaa puhuu hyveestä on turmeltunut [Kant]
.

Onko tämä Kantin piikikäs huomautus kohdistettu Aristoteleehen, jolle hyve vaikuttaisi olevan yhtä aikaa sekä osa ihmistä määrittävää metafyysistä olemusta [substanssia] että persoonallisuus-typologisesti etevän luonteen [identiteetin] tärkein ‘ominaisuus’, yhtä aikaa jokin pysyvä ja muuttuva, jokin kulloisenkin yhteisön arvostama, ‘ehdottoman kohtuullinen’ asenne ja taipumus? [kohtuus on hyveen optimaalinen ‘mitta’ ja Nietzschen ironisin termein ilmaistuna aristoteelinen hyve-etiikka onkin ‘keskivälin metafysiikkaa’]; - mutta eikö tällainen käsitys pikemmin hämärrä moraalin universaalia velvoittavuutta kuin selvennä sitä; eikö se tee moraalista pelkän paikallispoliittisen strategian, jossa lopulta mitkä tahansa arvot ovat hyväksyttävissä, kunhan niiden avulla voidaan ihmisten ‘luonnollisia’ tunteita [mitä ne ovat?] ja 'luonnollisia' taipumuksia [mitä ne ovat?] edistämällä saada aikaan tasapainotila, joka mahdollistaa hyvän elämän toteuttamisen ja toteutumisen kulloisessakin yhteisössä [yhteisössä on kuitenkin aina joku ‘intressi’, jolle ihmisten tiettyjen tunteitten manipuloiminen tuo valtaa/esim. Putinin nationalismi]; - eikö tällainen käsitys moraalista ajaudu väistämättä sekä dogmatismiin että relativismiin mutta myös partikularismiin ja separatismiin: ylipäätään yksilöiden ja/tai pienyhteisöjen elitismiin; eikö tällainen käsitys moraalista ole paitsi triviaali [se ei anna informaatiota arvojen oikeuttamisen käytännöistä niiden legitimoimiseksi vaan olettaa legitimaation ikään kuin hyvekäytäntöjen kausaaliseksi seuraukseksi] myös dogmaattinen [traditiosidonnaisesti itsestään selvä ja siten kaiken kyseenalaistamisen ulottumattomissa]; eikö Aristoteleen käsitys etiikasta oikeuta minkä tahansa yhteiskuntamuodon ja arvopohjan, kunhan ensin päästään jollain merkillisellä tavalla [partikulaaristen ja silti ‘ikuisten’ perinteiden periaatteilla] muka legitiimiin yksimielisyyteen tuon arvopohjan hyväksyttävyydestä?; Aristoteles ei siis määrittele legitimiteetin pätevyyden perusteita tarkemmin, koska hänelle hyve paitsi oikeuttaa myös lähes automaattisesti vaikuttaa ‘oikean’ toiminnan [vrt. Aristoteleen praktinen syllogismi]; olen eri mieltä: tunteisiin ja taipumuksiin perustuvat, kunkin yhteisön preferoimat hyveet pikemminkin sekoittavat ja hämärtävät moraalisia valintoja kuin selventävät niitä; moraali ei voi olla ansio, joka johdetaan ‘oikean’ hyveen ‘oikeasta’ noudattamisesta ja jonka yhteisö palkitsee vaan koskee kaikkia yleisesti ja ikään kuin yksipuolisesti: muussa tapauksessa moraali romahtaa paikallisiksi käytännöiksi [tavoiksi, tottumuksiksi], jotka voivat olla mitä tahansa, mikä merkitsee moraalisen velvoittavuuden muuttumista ‘moraalisesti oikeutetuksi hyödyllisyydeksi’, joka on ristiriitainen määritelmä, sillä jos moraalisen säännön velvoittavuus seuraa sen välineellisestä hyödystä, sitä on mahdoton erottaa tehokkuusvaatimuksesta ja vallasta; moraalista puhuminen on silloin enää pelkkä ideologinen savuverho tai suostutteleva mainos, jolla omaa etua ajetaan naamioimalla se yleiseksi eduksi; moraali ei kuitenkaan ole väline mihinkään, ei edes onneen, moraali on a] autonomista, b] universaalia ja c] ylivertaista; jos moraali olisi ansio, kuten Aristoteles näyttää ajattelevan, se muuttuisi kilpailuksi, jossa on voittajia ja häviäjiä; niinpä kysyn: voiko olla ‘moraalisia voittajia’?: onko äärimmäinen synergismi, esim. de jure predestinaatioon uskova mutta käytännössä eli de facto pelagiolainen kalvinismi [tai edes buddhalaisuus] lainkaan moraalivakaumus?; vastaan: jos on, niin moraalista pitäisi järjestää joka vuosi maailmanmestaruuskilpailut; vastauksen absurdisuudesta seuraa, että vain kristillisen monergismin [armo pelastaa, eivät teot: monergismin äärimmilleen rationalisoitu sekulaari versio on kantilainen stoalaisuus] varaan voidaan rakentaa uskottava moraaliteoria, sillä varsinkin ontologisista lähtökohdistaan(*) riisuttuna ja yksipuolisen pragmaattisesti paikalliseksi, tietyn yksilön tai ryhmän hyödyksi ja mielihyväksi tulkittuna aristoteelinen hyvään elämään tähtäävä hyve-etiikka johtaa 1] yhteisöllisesti keskitettyyn teknokraattiseen utilitarismiin [moraali on väline entistä suurempaan ja ‘tehokkaampaan’ onnen tunteeseen], 2] elitistiseen epikurolaisuuteen [‘onni’ rajataan tiukasti oman yhteisön asiaksi ja heikommista eli arvottomammista ulkopuolisista väitetään juuri sen verran, että pysyvät tarpeeksi kaukana häiritsemästä ‘meidän jengin’ sisäsiittoista rauhaa ja sisäänlämpiävää moraalista omahyväisyyttä] ja 3] jopa rasismiin siinä merkityksessä kuin me sen liberaali-demokraattisessa maailmassa tunnemme; Aristoteleelle rasismi sen sijaan ei ollut ja tuskin olisi nykyäänkään ylitsepääsemätön ongelma vaan osa kulloisenkin yhteisön ‘luonnollista’ hyveellistä ‘käytäntöä’.
. 
(*) Ontologinen lähtökohta merkitsee tässä oletusta määrättyjen hyveitten ja ihmisluonteen [taipumusten ja asenteiden] perimmäisestä ykseydestä; samantyyppinen mutta universaaliksi laajennettu oletus löytyy myös stoalaisuudesta, jonka mukaan hyveellinen ihmisluonto [mikrokosmoksena] on harmoniassa maailmankaikkeuden [makrokosmoksen] kanssa; Aristoteles ei kuitenkaan stoalaisten tavoin puhu maailmankaikkeudellisesta vaan tiettyyn yhteisöön sidotusta hyveestä, joskin hän tekee kohtuudesta perushyveen ja siten jopa kaikkien hyveitten universaalin ‘mitan’, mikä ‘operaatio’ minua hieman huvittaa, sillä miten ihmeessä kohtuus voisi olla tarkasti/eksaktisti määriteltävissä, vai onko meidän ymmärrettävä kohtuus jo Aristoteleella eräänlaisena [luonteen] hyödyllisyyden kvantitatiivisena kertoimena, jolla luonteen optimaalinen arvo hyvän elämän suhteen maksimoituu?; ryhdymme siis laskemaan luonnetaipumusten optimaalisen toteutumisen todennäköisyyksiä, odotusarvoja ja riskejä; tästä ei ole enää pitkä matka teknokraattiseen arvorasismiin, painottuipa tuo rasismi sitten liberaaleilla tai konservatiivisilla arvoilla.

Pamppu ja omatunto

Utilitaristin motiivina ei ole toimia oikein vaan välttää kärsimystä ja rangaistusta – lain puitteissa. Mutta jos lain totteleminen perustuu vain rangaistuksen pelkoon, yhteiskunta koostuu pelkistä rikollisista, jotka ovat ikään kuin ehdonalaisessa vapaudessa niin kauan kuin tottelevat poliisia. Lakia he eivät perimmältään voi kunnioittaa, koska se tavalla tai toisella rajoittaa heidän ‘hyötyään’. Miten eri tavalla ajattelikaan Kant, jolle oikea moraalinen toiminta edellyttää aina oikeaa motiivia eli kategorisen imperatiivin sisäistämistä, mikä tarkoittaa, että jokainen sisimmässään pyrkii toimimaan niin, että voisi toivoa käyttäytymisensä olevan kaikkien muidenkin ihmisten hyväksyttävissä. Laki on silloin vain muodollinen julistus joka ilmaisee ihmisten hyvän tahdon normiksi kirjattuna. Kant oli tässä tietysti eräänlainen ‘salateologi’, koska ihmiset eivät pääse käytännön yhteisymmärrykseen arvoista ilman ‘instanssia’, joka ylittää jokaisen ihmisen rajalliset intressit. Tuo instanssi on tietenkin Jumala, jonka Hobbes ‘alensi’ maalliseksi hallitsijaksi eli suvereeniksi ja josta utilitarismi teki tavallisen poliisijohtajan. Utilitaristi ei siis toimi lain puitteissa siksi, että se on oikein vaan a] siksi, että laki estää häntä rajoittamasta liikaa muiden hyvää ja b] siksi, että hän pelkää poliisia, joka valvoo, että lakia noudatetaan. Velvollisuusetiikassa lakia sen sijaan noudatetaan siksi, että ihmiset ovat halunneet sellaisen Lain/Normin, jossa kiteytyy jokaisen ihmisen alunperinkin sisäistämä kategorisen imperatiivin mukainen ‘kultaisen säännön’ ideaali. Kieltämättä velvollisuusetiikka näin tiivistettynä ja yksinkertaistettuna on utooppinen ideaali, mutta silti ja juuri siksi se on arvostettavampi moraaliteoria kuin utilitarismin väistämättä tekopyhyyteen johtava perusmotiivi, joka palautuu lopulta aina samaan moraaliseen ‘perversioon’, jonka mukaan väärin eli pahaa on lupa tehdä, kunhan ei jää kiinni. Laki on silloin ainoastaan pelote eikä voi velvoittaa ketään sisäisesti ja henkilökohtaisesti. Utilitaristilta puuttuu omatunto. Sen on korvannut tekopyhyys ja poliisin pamppu.

Kommenttipäre etiikasta

Valkea kirjoitti päreessäni 'Konservatiivinen vallankumous tulee. Olen valmis': ‘Suosittelen sinulle tätä filosofista kirjaa’ [Alasdair MacIntyre: After Virtue].

.

1

Kirjahyllystä löytyy suomennos. Olen lukenut sen ja kommentoinutkin tässä blogissa. Hyvä kirja, moraalifilosofian moderni klassikko. Hieman - sanoisinko 'rönsyävä' se argumentaatiossaan kuitenkin on, joskin kyllähän siinä 1900-luvulla vallinneet etiikan teoriat saavat pätevää kritiikkiä.

.

Itse en kuitenkaan valitse  - ainakaan ilman Kantia - MacIntyren katolista hyve-etiikkaa [Whose Justice? Which Rationality?]. Uskon ihmisen järjenkäyttöön, en niinkään hänen kykyynsä uskoa [Aristoteleen] hyve-etiikasta Tuomas Akvinolaisen kautta johdettuun jumalalliseen johdatukseen ja kirkolliseen moraaliin [tomismi], joka saattaa saada ties minkälaisia muotoja ‘paikallisesta’ auktoriteetista riippuen [esim. pedofilia] – siitäkin huolimatta, että järjen tulee kiinnittyä myös arvosisältöihin eikä pelkästään muodolliseen eli/tai proseduraaliseen [puolueettoman menettelytavan] pätevyyteen, kuten Kant näyttäisi ajattelevan.

.  

Kantia ei pidä kuitenkaan tulkita liian jäykästi, koska se johtaa absurdeihin ratkaisuihin/tilanteisiin [aina ei voi eikä ole edes mahdollista tai järkevää tehdä vain sellaisia asioita joiden haluaisi tulevan yleiseksi laiksi kaikille]. Kantin oletus ihmisen universaalisesta moraalisesta vaistosta ei myöskään ole täysin uskottava, mutta osittain sen oletuksen varaan minä silti joudun rakentamaan oman ‘uskoni’ deontologiseen liberalismiin.

.

Habermasilaista, kommunikatiivisen toiminnan ’kantilaisuutta’ soveltaen: ihmisten on useimmiten mahdollista löytää moraalinen jos ei ‘konsensus’ niin ainakin kompromissi, joka toimii eräänlaisen modus vivendin tavoin niin kauan kuin parempi ratkaisu [taas kerran] löydetään. Ei kuulosta täysin kantilaiselta, mutta sama tuo – en ole mikään dogmaattinen Kantin tulkitsija, vaikken kantilaiselta pohjalta kritisoiden pidäkään utilitarismia nimenomaan normatiivisena moraaliteoriana vaan pikemminkin kasvottoman teknokraattisena hyöty- ja tehokkuuskalkylointina.

. 

Hyve-etiikkaa ei sen sijaan voi koskaan pohtia liikaa. Ihanteeni olisikin ‘mahdoton’ eli jopa kristillisen hyve-etiikan ja deontologisen [kantilaisen] moraali-liberalismin ‘konsensus’ [tähän ‘mahdottomaan’ pitää ehdottomasti palata (ks. ensi alkuun luku 2)]. 

.

Muistettakoon, että Kantin moraaliteoria oli lopultakin filosofisen analyysin rakenteellisen tarkentamisen vuoksi arvot ja Jumalan sulkeistanut teologistyyppisen moraalin ehtojen loogis-rationaalinen esitys, joka rakentuu uskoon järjen kykyyn valita moraalisesti oikein pätevien argumentatiivisten ehtojen vallitessa.

.

Juuri tätä oletusta mm. David Bentley Hart ja Alasdair MacIntyre kritisoivat eikä ilman varteenotettavaa perustelua, sillä moraalisia valintoja ei voi täysin ymmärtää ilman arvosisältöjä ja sosiobiologisia olemassaolon edellytyksiä. Silti Kant antaa meille erinomaisen analyyttisen pohjan, jonka varassa moraalisen päättelyn ehtoja voi ymmärtää paremmin kuin lähtemällä suoraan psykologisista asenne-stereotypioista, joiden tulkitseminen ilman pätevää loogista struktuuria on loputon ja pohjaton suo, jonne ei kantavaa ymmärryksen siltaa saa rakennettua.

.

Meidän on ymmärrettävä ensin moraalisen ajattelumme rakenne, jotta voisimme ymmärtää koherentisti moraaliarvojemme sisältöjen merkityksen, niiden yhteydet ja eroavuudet suhteessa toisenlaisiin arvoihin. Juuri näin tekee tietenkin myös Alasdair MacIntyre. Kukaan ei voi enää ohittaa Kantia noin vain selittelemättä, vaikkei hänen filosofointitapaansa sitten hyväksyisikään [kukaan ei voi myöskään ohittaa enää John Rawlsin Kantin kategorisen imperatiivin inspiroimaa deontologis-liberaalia oikeudenmukaisuusteoriaa].

. 

2

Syksyn ensi jäät pettävät ja kolme lasta putoaa jäihin rannan tuntumassa. Yksi heistä on oma lapsesi. Et pysty pelastamaan kuin yhden lapsista. Kenet siis pelastat? Hyve-etiikka vastaa: oman lapsesi, vaikka sitten oman henkesi uhalla. Velvollisuusetiikka vastaa: jos et pysty pelastamaan kaikkia [mikä olisi ensisijaista], pelasta se, jonka varmasti eli mahdollisimman todennäköisesti ehdit pelastaa [ks.1], olipa hän sitten oma tai jonkun toisen lapsi. Itseään ei kuitenkaan tarvitse asettaa kuolemanvaaraan: velvollisuusetikka ei vaadi supererogatorisuutta [vaikkei se sitä kielläkään] kuten usein vaatii hyve-etiikka.

.

Kumpi eettinen ohje on tässä oikea tai moraalisesti ‘pätevämpi’. Vaikuttaa nimittäin siltä, että ohjeistukset sulkevat selvästi pois toisensa: vain toisen voi valita, jolloin ‘väärä’ valinta on moraalinen rikos.

.

Esimerkki on äärimmäisen pelkistetty, mutta juuri siksi se myös pystyy niin dramaattisella tavalla esittämään hyve- ja velvollisuusetiikan perimmäisen yhteensovittamattomuuden. Velvollisuusetiikka ei sitoudu lokaaleihin institutionaalisiin arvoihin vaan ainoastaan universaaliin [kultaiseen]sääntöön niin epämääräiseltä ja abstraktilta kuin tämä tietysti kuulostaakin.

.

3

Kukaan ei voi tehdä moraalista valintaa/ratkaisua minun puolestani – ei edes Jumala. Jumala voi toimia enintään hyvänä ‘neuvonantajana mutta ei ylimpänä, kumoamattoman auktoriteettina. En ehkä ole aina yksin valintaa tehdessäni, mutta silti viime kädessä olen ja minun nimenomaan pitääkin olla yksin siinä mielessä, että joudun itse vastuuseen moraalisista valinnoistani. Kukaan ei voi lunastaa ‘vääriä valintojani, ellei sitten Jumala tämän ajan ulkopuolella tule sitä joskus tekemään, mikäli hyväksi näkee. Sitä ennen maksan itse hinnan töppäilyistäni ja saan kiitoksen onnistumisistani. Tämä ajattelutapa sitoo hyvin laajassa mielessä yhteen velvollisuusetiikan ja hyve-etiikan palauttaen perimmäisen moraalisen vastuun yksilölle, ei yhteisölle, traditiolle tai edes universaalille laille.

.

Joku saattaa huomata, että ajattelutapani taustalla vaikuttaa Nietzschen hyve-eettistyyppinen ja ylipäätään eksistentiaalis-situationistinen lähestymistapa moraaliseen päätöksentekoon ja arvovalintoihin. Huolimatta Nietzschen vahvasta Kant-kritiikistä, eksistentiaalis-tyyppinen moraali juontuu vahvasti sekä yksilöllisestä hyve-etiikasta että Kantin autonomisen järjen moraali-deontologiasta.

.

1] Kuten esimerkistä voi päätellä, utilitarismi ja velvollisuusetiikka eivät ole suinkaan aina ristiriidassa keskenään, mitä teon suositukseen tulee. Sen sijaan hyve-etiikka näyttäisi ainakin tässä tilanteessa asettuvan selvästi velvollisuusetiikkaa ja jopa jyrkästi utilitarismia vastaan: oman lapsen pelastaminen ylittää kaikenlaisen hyötykalkyloinnin tai universalisoinnin. 
.
1a [8.9] Mielestäni juuri velvollisuuden ylittävässä toiminassa [uhrautumisessa] jonkin  henkilökohtaisesti omaksutun/sisäistetyn arvon/arvomaailman ja uskon[non] puolesta kietytyy radikaalein ero  hyve-etiikan ja velvollisuusetiikan välillä. Velvollisuuseetikkokin on toki sitoutunut joihinkin perusarvoihin ja voi uhrautua niiden puolesta, jos niin kokee ja haluaa, mutta uhrautuminen ei ole hänelle universaali velvollisuus ainakaan samassa mielessä kuin hyve-eetikolle, joka puolustaa 'hyveessään' paitsi omaa henkilökohtaista kunniaansa myös oman yhteisönsä [lokaalisti] absoluuttista eli luovuttamatonta traditiota. 
.
Utilitaristille uhrautuminen sen sijaan on täysin käsittämätöntä, kuten ovat kaikki aidosti moraaliseen valintaan ja moraaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät perimmäiset kysymykset ja päätöksetkin - jopa arvot, jotka voi aina vaihtaa riippuen siitä, miten ne korreloivat ja priorisoituvat keskenään kalkyloidun arvon hypoteettisen utiliteetin perusteella. Utilitaristi laskee siis vain todennäköisyyksiä ikään kuin 'todennäköisyydet' tekisivät kaikki perimmäiset päätökset hänen puolestaan: voiko virheellisemmin, epäinhimillisemmin ja typerämmin enää argumentoida? 

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/09/konservatiivinen-vallankumous-tulee.html 

http://en.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre

http://fi.wikipedia.org/wiki/Supererogaatio

http://fi.wikibooks.org/wiki/FI2_Etiikka/Mit%C3%A4_moraali_on%3F

http://www.hyvejohtajuus.fi/204/hyvejohtajuus-ja-arvojohtajuus-miten-ne-eroavat/

Olipa kerran pedagoginen auktoriteetti 3

Erittäin rauhallinen luokkahuone

.

1

Siirrän tähän päreeseen [luku 3] Takkiraudan/Ironmistressin blogin päreeseen 'Alppilan koulusokora II' kirjoittamani kommentin, jotta hiukan paremmin hahmottuisi minkä tyyppinen kanta minulla on sekä tähän yksittäiseen tapaukseen että kouluhäiriköintiin yleensä. Jokainen tapaus on tietysti oma juttunsa, mutta tiettyjä yleisiä linjoja on pakko vetää. Muussa tapauksessa selittelemme yksityiskohtia loputtomiin, mikä vatvominen estää selkeän päätöksenteon kysymyksessä 'saako oppilas solvata opettajaa vai ei'. Vastaus on jyrkkä ei. Tällaista päätöstä ja linjausta vasten voimme sitten nopeammin ja selkeämmin ottaa kantaa tähänkin häiriköinti- ja työntämistapaukseen. Kuten sanottu muussa tapauksessa viilataan loputtomiin pilkkua siitä, kuinka vahva kosketus oppilaaseen on sallittua voimankäyttöä ja kuinka vahva ei. Olennaista on tietää, miksi voimakäyttöön piti turvautua. Ja jos tuo syy on oikeutettu, se oikeuttaa myös työntämisen, kunhan siitä ei seuraa oppilaalle vammoja. Ei riitä, että olisi voinut seurata, koska ei seurannut. Seuraus-etiikkaan vetoamalla voidaan tässä ainoastaan sotkea puurot ja vellit eli olennainen ja epäolennainen. Jos opettajan solvaaminen on ehdottomasti kiellettyä, tuon kiellon noudattaminen on ehdoton velvollisuus jokaiselle oppilaalle. Tästä kun lähdetään, ollaan jo hiukan selkeämmillä vesillä.

.
2

Luin äsken Hesarin verkkosivuilta arvostamani [musiikki- ym.-] toimittaja Minna Lindgrenin kirjoituksen ‘Suuttunut aikuinen on säälittävä’. Mielestäni se heijastelee aika hyvin monien kaikkea mahdollista voimankäyttöä vastustavien [etenkin naisten?] logiikkaa tässäkin kouluhäiriköintitapauksessa. Lindgren kirjoittaa omista lapsistaan ja itsestään:
.

'Ylpeänä katselen nyt, kuinka he solmivat kengännauhansa ja menevät ajallaan vessaan, nämä koululaiseni. Mutta miltä minusta tuntuisi, jos he kertoisivat, että opettaja työnsi heidät suutuspäissään ulos luokasta?
Minua tietysti hävettäisi. Melko pian, kesken vapaan kasvatustuokioni, muistaisin, miten minut heitettiin 70-luvulla ulos luokasta.
Yleensä siihen riitti opettajan kyllästynyt käsky. Joku teki sen anteeksi pyydellen ja yksi aina tarttui niskasta kiinni.
Englanninopettajan ei tarvinnut työntää minua ulos, sillä hän heitti huolellisesti höyrykiharrettuun päähäni märän sienen, ja kun käänsin kajalkatseeni kateederille, lensi naamalleni liitu.
Tuo oli kevennys. Minua oli syytäkin ojentaa, enkä ole siitä katkera. En tiedä vielä mitään niistä ongelmanuorista, joista kaikki tuntuvat tietävän kaiken, kun vaativat opettajille kovempia otteita kuin jääkiekkotuomareille.'
*
Siis mitä? ‘Minua oli syytäkin ojentaa, enkä ole siitä katkera’. Mutta opettaja ei silti saa käyttää voimaa eikä suuttua – niinkö? Missään tapauksessa? Entä onko suuttuminen sama asia kuin mikä tahansa kurinpidollinen toimenpide? Enkä tarkoita nyt pelkästään sienellä ja liidulla heittelyä. - - Oliko sinulla Minna joku oma yhtenäinen, selkeä ja mieluummin kohtuullisen ristiriidaton mielipide tästä asiasta? Nyt en sellaista pysty löytämään, vaikka miten luovasti ja samalla itseäni hilliten venyttäisin tulkintaa. 
 .
 Loputtoman vatvomisen ja/eli seurauseettisen modaliteetti-saivartelun [‘jos hän olisi työntänyt oppilasta hiukan kovempaa, niin tämä olisi kaatunut portaikkoon ~ siis: hän melkein työnsi oppilaan portaikkoon ~ siis: hän oikeudellisesti katsoen aiheutti sellaisen vaaratilanteen, että hän oikeastaan työnsi oppilaan portaikkoon’] välttämiseksi on syytä asettaa tämän kaltaisen ‘regressio/progressio’-päättelyn estämiseksi sääntö, joka sanoo: “oppilaan saa ‘tiettyjä menettelytapoja’ noudattaen poistaa luokasta välittömästi, jos hän solvaa opettajaa tai toistuvasti häiritsee opetusta opettajan huomautuksista huolimatta [3:n  huomautuksen jälkeen]”.
.
Ymmärtääkseni Alppilan koulun tapauksessa kummatkin kriteerit täyttyvät. ‘Tietyistä menettelytavoista’ en tässä yhteydessä kirjoita sen enempää. Mutta jos oppilaitten annetaan olettaa, että he voivat rangaistuksetta’ perseillä’ luokkahuoneessa miten sattuu, on annettu väärä signaali, jota ‘lahjakkaimmat’ häiriköt auliisti käyttävät hyväkseen sekä opettajan opetusta että siihen keskittyvien oppilaiden opiskelua [tahallisesti tai tahattomasti] sabotoidakseen. Muualla yhteiskunnassa tällaiset järjestyshäiriköt passitetaan yleensä putkaan, jos eivät puheesta tokene. Mutta siellä muualla yhteiskunnassa avoin häiriköinti onkin kiellettyä ja poliisin kontrollin alaista. Koulussa ja etenkään opetusvirastoissa sen sijaan ei tunnuta enää tiedettävän edes sitä, kuka voi lopulta päättää [paitsi Suuri Juristi] kurinpidollisista toimenpiteistä puhumattakaan siitä, onko tällä ‘kuka-hän-sitten-lieneekään’ edes oikeuksia päättää, vaikka häneltä [mikäli kyseessä on luokanopettaja] opetusvelvollisuutta noudattaakseen tällaista päätöksentekoa vaaditaankin. 
.
Pitää siis muistaa, että voimme rationaalisesti vaatia vain sellaisten velvollisuuksien noudattamista, mikä on meille mahdollista ja mihin kykenemme. Muussa tapauksessa lain ratifioima velvollisuus on tyhjä kirjain, ja Alppilan koulun tapauksessa näyttääkin siltä, että opettajalta on yhtäkkiä viety oikeus ja siten mahdollisuus toimia juuri sen velvollisuuden mukaisesti, jonka noudattamista häneltä kuitenkin laissa vaaditaan ja jonka suorittamisesta hänelle osaltaan myös palkka maksetaan. Kaksoissidos. Umpikuja. 
.
Sen sijaan oppilaalle esitetty vaatimus ja velvollisuus olla aiheuttamatta häiriötä opetukselle ja ehdoton kielto solvata opettajaa eivät ole oppilaalle mahdottomia velvollisuuksia noudattaa. Itse asiassa ne ovat kaiken oppimisen ja kasvamisen eli oppilaan persoonallisen kehittymisen ja edistymisen perusedellytyksiä, jotka opettajan velvollisuutena on turvata - tarvittaessa voimankäytöllisesti 'kohtuullisia' kurinpidollisia menettelyjä käyttäen. Jos 'kohtuullisista kurinpidollisista menettelyistä' ei kuitenkaan päästä koulussa yksimielisyyteen, sinne lienee paras hankkia erityisiä järjestyksenvalvojia, joilla on erilliset valtuudet poistaa häirikkö luokasta voimakeinoja käyttäen. Ja jos häirikköä ei järjestyksenvalvojienkaan [joilla ei ole poliisin valtuuksia eikä välineitä] toimesta saada ulos luokasta, hälytetään paikalle virkavalta, jolta eivät keinot ihan  heti lopu. - -  Tällainen visio näyttää tietysti täysin absurdita, mutta jotain hyvin absurdia on tässä nykyisessäkin kukkahattujen moralisointi-linjassa, joka kuten sanottu johtaa kurinpidolliseen kaksoissidokseen eli umpikujaan. 
.

3

Rauno Rasanen said...

.

'Täältäpäästä iso hali molemmille.’

.

Jos et nyt olisi taas kerran noin siirappimaisen tekopyhä. Ihan kuin jäisi hilloa sormiin, kun lukee tuon halituksen. Slitsis. Silti [?] sulatan rivien välistä vahingoniloisen ja riveiltä luettuna sosiaalipornoisen juttusi kohtalaisen [?] hyvin, koska olen tottunut [?] linjaasi ja koska tämä tapaus [kuten olen itse erittäin yleisellä ja poleemisella tasolla arvioinut] tosiaan heijastelee paljon suurempia kuvioita kuin, miltä päälle päin näyttää.

.

Oma diagnoosini on yhtä nopea kuin ‘varmakin’. Pojan äiti on liittoutunut sen opetusviraston troll-häxan kanssa [jonka nimeä en tietenkään tiedä] miesopettajaa vastaan. Huolimatta kasvaneesta sympatiastamme poikaparkaa kohtaan [joka on transferoinut (ks. psykoanalyysi) pahan olonsa tukevaan (ei läskiin) miesopettajaan], olen sitä mieltä, että opettaja silti on toiminut periaatteessa juuri niin kuin tuossa tilanteessa on paras toimia, sillä yksikään oppilas, taustastaan riippumatta, ei ole oikeutettu solvaamaan ainuttakaan opettajaa julkisesti luokkahuoneessa. Solvatkoon vaikka niissä keskusteluissa, joita käydään opetustilanteen ulkopuolella. Niissä voi päästää liikoja höyryjä pihalle, vähän viilentyä ja selvittää omaa päätään ja yrittää sitten arvioida tilannetta. Sen sijaan luokkahuone opetustilanteessa on ehdottomasti ihan eri tarkoitusta varten. Oppilas, joka siellä pimahtaa samaan tapaan kuin tämä poika, pitää toimittaa ulos.

.

Mutta jos nyt mm. juutuubissa nähty työntäminen on opettajalta kielletty [vaikka hän voimaa muka lain mukaan saakin käyttää (esimerkiksi hypnoosia?)] niin tarvitaanko näin ongelmallisten ja tulkinnanvaraisten tilanteitten ehkäisemiseen sittenkin esim. erillisiä järjestyksenvalvojia, jotka toimivat myös ikäänkuin linkkinä opettajan/koulun ja poliisin välillä? Se on luultavasti huono [ja ‘ylireagoitu’] ratkaisu koulu- ja opetusilmapiirin kannalta, mutta hyvä ei ole nykyinenkään tilanne, jossa vanhempien on mahdollista provosoida [kiristää?] opetusviraston kukkahatuilta omia hysterioitaan tukeva päätös.

.

PS. Suuri Juristi päättäköön [tuomariäänin 3-2] taas siitä, kuka tässä on oikeassa, kun me itse emme voi emmekä osaa. Paljon pusuhaleja syyttömille. Syyllisille hapanta hilloa.

.

PPS. Onneksi meillä on sentään fiksu opetusministeri, mutta ei ole mikään helppo tilanne hänellekään tämä.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/04/alppilan-koulusokora-osa-ii.html

http://www.hs.fi/sunnuntai/Suuttunut+aikuinen+on+s%C3%A4%C3%A4litt%C3%A4v%C3%A4/a1305668338572?ref=hs-hitaat-e-2

http://fi.wikipedia.org/wiki/Minna_Lindgren

http://yle.fi/uutiset/opetusministeri_haluaa_tarkennuksia_opettajien_voimankayttooikeuksiin/6575022

http://yle.fi/uutiset/neljan_kylakoulun_ovet_sappiin_hameenlinnassa/5879831

Kommentti

Kommentti Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni.

*

Elämänkatsomustieto perustuu agnostis-ateistiseen tiedehypetykseen ja siinä moraali ymmärretään yleensä joko emotivismin tai utilitarismin lähtökohdista. On kuitenkin mahdollista oppia ajattelemaan itsenäisesti jopa vahvan tradition [olipa se uskonnollinen tai tieteellinen] vaikutuksen alaisena, mikä jo itsessään paljastaa, mistä moraalissa on kyse.

 

Minulle on täysin selvää, että jos etiikkaa ylipäätään on aidosti olemassa, se on velvollisuusetiikkaa. Utilitarismi kun ei käsittele moraalia lainkaan. Se on fysiikkaa ja matematiikkaa. Moraali ei kuitenkaan viime kädessä ole mikään laskuoppi, peli tai arpa/kolikko vaan ‘päätöksessä olemisen ja pysymisen tila.’ Entä mistä lopullinen päätös tulee? Vastaus: Jumalalta ja minulta itseltäni yhtä aikaa.

......

Etkö huomaa, miten ajaudut ristiriitaan utilitarismisi suhteen. Väität, että se on ainoa kelvollinen moraalioppi, mutta seuraavissa kappaleissa myönnät ainakin epäsuorasti, ettei ole mitään keinoa määritellä moraalia. No hemmetti. Sitten mitään moraalia ei ole - kuin relativistisesti [nihilismi] – tai velvollisuusetiikkana eli jonkinlaisena uskontona, jota ei kuitenkaan/tietenkään voi perustaa luonnontieteeseen, kuten jopa Kemppinen ja Antti Tuuri näyttävät skientistisesti kuvittelevan. Fiksut miehet harhailemassa teo- ja antroposofian ikuisessa imaginaarisessa hämäryydessä – ja vielä matematiikkaa palvoen. Ei voi kuin nauraa ja/tai pudistella päätä.
......

Jos moraalille ei löydy universaalia perustaa, niin minkäs teet. Mutta toisin kuin sinä päättelet, nihilismin ei tarvitse välttämättä ja ikäänkuin väistämättä johtaa joukkotuhoon. Velvollisuutemme on vastustaa tarpeetonta väkivaltaa ja tässä päätöksessä on pysyttävä [olenko pasifisti, sitä en kuitenkaan tiedä, kuin vasta tosi paikan tullen].

.......

Karma- ja inkarnaatiohöpinöihin en usko edes sitä vähää, kuin mitä arvostan kristinuskon allegorioita ja symboliikkaa, joissa ymmärretään ihmistä tahdon näkökulmasta huomattavasti realistisemmin, kuin mitä buddhalaisessa metafysiikassa tapahtuu. ‘Ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta’ [Nietzsche Schopenhaueria omiin tarkoituksiinsa soveltaen].

Tahtova yksittäinen tahto on subjektiivinen minuus, joka itsessään ei ole mitään, mutta silti se on ainoa subjekti, joka todella on [hetken aikaa] olemassa. Buddhalaisuuden ikuisena ja totena itseään [ja maailmaa] aiemmin pitänyt, mutta sittemmin väärän tietoisuutensa voittanut suhteellinen subjekti on nimenomaan dualistista metafysiikkaa - imaginaaris-metafyysista harhailua par excellence, jonka oppi karmisista inkarnaatioista vielä vahvistaa potenssiin n. 

Ei ole olemassa kuin yksi ainutkertainen tietoisuus ja kun se katoaa [ainutkertaisen yksilöllisen tietoisuuden rakenteet hajoavat], mitään ei jää eikä palaa - ei ainakaan siinä subjektiivisessa muodossa ja tietoisuudessa kuin aiemmin oli ollut. Myös koettu maailma/todellisuus on yksi, mikä ei tarkoita, etteikö aine jakautuisi pienempiin osiin. Me vain emme voi sellaista ymmärtää kuin loogisten ja etenkin matemaattisten symbolien avulla [jos matematiikka nyt ylipäätään on ymmärtämistä – pikemminkin selitystä kuolleilla symboleilla]. Jopa mikroskoopissa näkyvä solun osa [hiukkasista nyt puhumattakaan] on meille kokemuksellisesti ufon kaltainen imaginaarinen kohde, josta kuitenkin pystymme tekemään bio-kemiallisen arvion matemaattisesti.

......

Minä myönnän evoluution saatanallisuuden eikä se ole minulle sellainen ongelma tai jopa helvetti, joka pitäisi jollain uskonnolla lunastaa, kuten sinä näytät buddhalaisuudessasi ajattelevan.

........

Ai että minunko pitäisi ymmärtää sinun kuilusi. Vaadit liikaa. Enhän minä voi ymmärtää muuta kuin sen, minkä sinä olet kirjoittanut siitä asiasta. Henkilökohtaiset kokemuksemme sen sijaan jäävät aina omiksi salaisuuksiksemme, vaikkemme sitä mahdollisesti haluaisikaan. Tätä on väistämätön solipsistinen kohtalomme subjekteina. Jos voisimme kommunikoida kokemuksemme toisille sataprosenttisesti, emme olisi subjekteja lainkaan vaan joko jumalia, koneita tai vaistojen varassa toimivia eläimiä [bio-koneita, joilla ei tosin paljon ‘puhuttavaa’ olisikaan].

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/pitaako-ihmista-saalia.html

Pitääkö ihmistä sääliä?

Päre on kommentti Ironmistressin päreeseen Kun kuilu katsoo takaisin.

1

Ironmistress kirjoitti: ‘Rauno peräänkuulutti säälimoraalia,’
*

Viittaako nimi minuun? Jos viittaa, pyytäisin saada tietää, mitä peräänkuuluttamisella tässä tapauksessa mahdollisesti tarkoitetaan. Tietääkseni olen esittänyt kritiikkiä enkä mitään ‘peräänkuulutusta’ säälimoraalin suhteen.

Eikö peräänkuuluttaminen merkitse mm. vaatimista? Olen siis kritikoinut enkä peräänkuuluttanut moraalitunneteoriaa ja sääliä moraalin perustana, koska tunteet ovat ailahtelevia, pettäviä, sattumanvaraisia ja lyhytkestoisia. Vakavasti otettava etiikka eli moraaliteoria, joka ei rakennu pelkkien tunteiden [eikä myöskään suurten auktoriteettien; big Other] varaan sen sijaan on järjen ja johdonmukaisen ajattelun asia, joka pyrkii mahdollisimman suureen universaalisuuteen [siihen tietenkään täysin pääsemättä]. 

Sattumanvaraisten ja ei-välttämättömien tunteitten perustalle ei voi rakentaa loogisesti pakottavaa velvollisuusetiikkaa vaan pelkästään imaginaaristen kuvien ja samaistumiskohteiden sensitiivisen elokuvateatterin, jossa nauretaan ja kyynelehditään yhdessä ja erikseen - kuitenkin sillä erotuksella, että elämän moraalitunne-teatterista ei koskaan voi kirjaimellisesti astua ulos kadulle reaaliseen maailmaan [joka sekin mahdollistuu ihmiselle vain symbolisaationa] vaan siellä eletään kuvitteellisten bio-psyykkisten affektien [fantasioiden] draamaa kohdusta hautaan.

Edes äidinrakkaus ei kuitenkaan ole mikään moraalinen affekti/tunne [‘moraalisia affekteja/tunteita’ kun ei ole kuin mielikuvituksessa ja kategorisissa virhepäätelmissä] vaan biologinen vaisto, josta tulee moraalinen velvollisuus vasta rationaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Muussa tapauksessa eläimetkin käyttäytyvät moraalisesti oikein tai väärin - [joka näin ajattelee, on itse asiassa vienyt juuri antroposentrismin, josta halusi irtisanoutua, aina absurdiuteen asti].

2

Mitä sitten tulee myötätuntoon ja sääliin [jotka tässä samaistan, mutta joiden merkitykset voidaan kyllä analyyttisesti joskaan ei psykologisesti eriyttää] ihmiskuntaa ja ihmisiä kohtaan, pidän tällaista ‘ylevyyttä’ imaginaarisen samaistumisen muotona par excellence [ks. Lacanin peilivaihe ja Althusserin interpellaatio]. 

Ylipäätään me emme voi rakastaa mitään yleiskäsitteitä [ideologioita, jumalia, aatteita] teknisiä termejä [solut ja hiukkaset] kuin imaginaarisesti. Looginen järki ei kuitenkaan perustu psykologiaan, biologiaan eikä fysiikkaan. Moraalinen velvollisuus ei kantilaisittain ole rakastamista ja/eli ideologista imaginaatiota vaan lacanilaisittain symbolisessa rekisterissä vaikuttava universaali imperatiivi, jolla on rationaalinen oikeutus. Kantin etiikka vaatiikin mahdollistuakseen rationaalisen Jumalan ja sielun olemassaoloa.

Toisin sanoen kantilainen järki vaatii toteutuakseen rationaalisen uskon [kategoriseen imperatiiviin], kun taas empiirisissä moraalitunneteorioissa [sekä uskonnollisessa uskossa että ideologisessa interpellaatiossa] tunne ei vaadi oikeutuksekseen muuta kuin imaginaarisen samaistumisen [kutsuna uskoon], jota pyritään jälkeenpäin vahvistamaan sosiologis-empiirisellä evidenssillä.

Järjellä on kuitenkin omat loogiset ehtonsa/lakinsa, jotka voidaan tietää. Tunne sen sijaan on biologinen halu ja vaisto eikä se tyydyty järjen sanasta vaan esimerkiksi ruuasta ja seksistä, mikä tyydytys on tavallaan järjen tuolla puolen, vaikka välineellisen järjen käytöstä toki on hyötyä ainakin ruuan hankkimisessa [seksin suhteen järjestä saattaa kuitenkin olla pikemminkin haittaa].

3

Itse asiassa ei ole ihan kohdallista sanoa, että kokee sääliä ihmisiä kohtaan elämän epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Pikemminkin kyseessä on jokin pettymykseen ja suruun viittaava tunne. Heti perään on samalla kysyttävä, mistä tuo ‘sääli’, suru ja pettymys lopulta nousevat. Sillä onko mitään mieltä kokea elämä ja olemassaolo epäoikeudenmukaiseksi? 

Eikö tällainen reaktio ole täysin absurdi jo alunperinkin indifferentissä maailmassa? 

Kokea surua ihmiskunnan vuoksi voidaan ymmärtää mielekkäästi vain siten, että ajatellaan jonkin menneen ihmisen kohdalla pieleen evoluutiossa – että evoluutio sisälsi alunperin jonkin ideaalin [Jumala, idea, substanssi], jota kohti olimme rationaalisina olentoina kulkemassa [Platonin rationaalis-mystinen anamnesis (paluu alkuun eli ikuisen idean katselemiseen/theoria) tai Aristoteleen teleologis-biologinen metafysiikka (kehittyminen kohti täydellisyyttä)], mutta jota emme näytä koskaan tulevan saavuttamaan - että ihmisen kehittyminen rationaaliseksi olennoksi oli näin ollen joko demiurgin (luojajumalan, joka ei ole sama kuin monoteistien pelastava Jumala/Luoja] tai evoluution itsensä erehdys.

Kaikkein pahin visio olisi väittää, että evoluutio itsessään on saatanasta, joka pyrkii vain ja ainoastaan kaikkien elollisten eliöiden [informaation] lisäämiseen/lisääntymiseen vailla muuta ‘järkeä’ kuin sopeutuminen ja adaptaatio maksimaalista lisääntymistä silmälläpitäen, kunnes etenkin kehittynein ja erikoistunein laji/populaatio lisääntyy olosuhteisiin ja niiden muutoksiin nähden liiallisesti ajautuen nopeasti tuhoon elinmahdollisuuksien kadotessa.

Platon, Aristoteles ja kristinusko ovat ihmisen kulttuurisen ymmärtämisen kannalta välttämättömiä [ihmistä rationaalisena olentona ei voi ymmärtää ilman metafysiikkaa yhtä vähän kuin apinoiden elämää voi selittää Platonilla], mutta pysyäkseni tietoisesti vain empiirisen todellisuuden piirissä [vaikkei se olekaan täysin mahdollista kenellekään], saatan jopa hyväksyä pahimman vision peruslogiikan, mutta en mitään karmisia tarinoita inkarnaatioista. Nihilismini ei ylipäätään tarvitse pelastusta eikä pelastajaa, koska mitään pelastettavaa ei ole.

4

Jos evoluutio ei pysty luomaan ihmisestä jumalaa eli ikuisesti elävää täydellistä ja kaikkivaltiasta olentoa [olipa tuo jumala sitten pelkästään cyborg eli zombie vailla itsetajuista persoonallista identiteettiä], hänellä ei ole mitään merkitystä itsessään. Hän on kuin Pascalin ‘ajatteleva ruoko’, jonka pieni tuulenvirekin taivuttaa ja kaataa maahan.

Nietzscheläisittäin ilmaistuna ihminen on koe, joka saattaa päätyä epäonnistumiseen nimenomaan hänen suurimpina pitämiensä saavutusten ja tavoitteitten vuoksi. Ehkä juuri hyöty on nimi sille erehdykselle, joka viimein tuhoaa meidät.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/07/kun-kuilu-katsoo-takaisin.html

Eutanasiasta ja moraalista

'I'm going to die on Monday at 6.15pm'.






When Marc Weide's mother was diagnosed with terminal cancer, she chose euthanasia.

[....]
6.15pm: The doctor arrives shortly after the scene with the toilets. Mum greets him, then disappears upstairs, saying, "Best let me potter for a bit." Nobody sees her for another 20 minutes.
"Does it happen at all that people pull out at the last minute?" I ask.
"Yes," Martin says. "Quite often I go home again and a new appointment is made. But in many cases the patient passes away between visits."
When Mum comes back, listing things she has put in bags and boxes, Martin gently interrupts her: "Can I just ask you something? Is there still a lot you feel you need to do?"
"Yes," she says, "I mean no. I'm just nervous."
"I can always come back later if you are not ready," says the doctor.
Mum sits down and listens to the doctor. Then she takes a deep breath and says, "OK. I am ready."
At 7pm, with my father, brother and me around her bed as well as Martin, who has given her the injection, Mum goes to sleep.
[....]

I
Tästä piti tulla alunperin kommentti Ironmistressin päreeseen Eutanasian kalteva pinta, mutta julkaisen sen venähtäneessä muodossaan päreenä.

1
Vielä 3-4 vuotta sitten olin aktiivista eutanasiaa vastaan, mutta sittemmin mieleni on muuttunut. Perusteluja en tarvitse, koska näkemykseni on kääntynyt luontevasti eli ilman mitään sen kummempaa argumentti-pohdintaa toiseen suuntaan [muttei täysin muuttunut tai vaihtunut toiseksi]. Muodollisten perustelujen etsimisen ja viilaamisen lopetin, koska ajauduin jatkuvasti umpikujaan/dilemmaan.

Koska minua ei sido mikään uskonnollinen elämän kunnioitus tai muu loputtomiin älyllis-moraalisiin ristiriitoihin kariutuva eettinen vakaumus, ei eutanasialle tule sieltäkään suunnasta minulle estettä.

Siitä olen kuitenkin melko varma [tosin ilman mitään tilastonäyttöä], että jos eutanasian toteuttamista ei kontrolloida äärimmäisen tarkasti, se lipeää ajan myötä kuin huomaamatta kliinisesti perustellusta kuoleman tuottamisesta harkituksi murhaksi, mikäli näiden kahden teon [joilla on eri intentio mutta sama lopputulos] välille nyt ylipäätään voidaan tehdä eettistä eroa.

Joka tapauksessa eutanasian eli tuon 'omaa lajiaan' olevan rikoksen kanssa on pystyttävä elämään eikä suinkaan paettava sen tosiasiallista luonnetta rationalisoimalla kuolinaputeko pelkästään helpottavaksi eli hyväksi, sillä eutanasia väistämättä on aina myös harkittu murha, vaikkei siinä nimenomaan intentoidakaaan murhaa vaan kärsimyksen lopettaminen.

Mutta sitten kun eutanasiaa aletaan noin vain huomaamatta [kontrolli-kriteerien petollisesti rutinoituessa] käyttää hyvän kuoleman nimissä, intentoidun tappamisen tavoin [jolloin 'kliinis-eettinen' ero kuolinavun ja murhan väliltä hämärtyy lopullisesti], olemme siirtymässä systemaattisen tappamisen tielle.

Tämän vaaran vuoksi jokaisen ihmisen [ei ainoastaan päättävien ja toimeenpanevien henkilöitten] sopii aina säännöllisin väliajoin testata oman eutanasia-mutunsa uskottavuus ilman mitään argumentteja, koska ne vain kätkevät sen, mitä todella ajattelemme asiasta.

Kyseessä ei ole kovin hauska testi, mutta jos sitä ei tee, muuttuu 'Eichmanniksi' eli tyypiksi, joka murhaa, koska haluaa säntillisesti noudattaa käskyjä ja elää ko. murhaamisen käytännössä kuin se olisi mitä arkipäiväisintä touhua [mitä se amoraalisesti ajatellen tietysti onkin, koska kuolema on orgaaninen osa elämää].

Miten sitten varmistaa, että kaikki [sekä eutanasian hyväksyvät että] eutanasiassa avustavat ihmiset ovat sinut 'mutunsa' kanssa eli tiedostavat, mitä ovat todella tekemässä ja siten hyväksyvät itsensä myös murhaajina? Miten voisikaan saada selville kenenkään perimmäinen mutu eli omantunnon ääni [omastamme puhumattakaan]?

Avustava [päättävä/toimeenpaneva] henkilö saattaa tehdä kaiken täysin oikein ja pätevästi, mutta olla joko eichmannilaisen välinpitämätön tai jopa ajatella sisimmässään, että näitähän pitäisi tappaa paljon enemmän kuin nykyään. Ja niinpä tämä ihminen alkaa omalta osaltaan lähes huomaamatta toimia siten, että tulee edistäneeksi sellaistenkin ihmisten kuolinapua, joiden kivut pystytään lievittämään -- ja lopulta niiden, joiden hänen mielestään pitäisi kuolla jo muutenkin, koska ovat syntyneet 'viallisina' tähän maailmaan.

2
Lait ovat välttämätön mutta ei riittävä keino pitää eutanasian toteuttaminen niissä rajoissa kuin on tarkoitettu. Olen halunnut vihjata, että ihmisen mentaalinen viritys [asenne, suhtautuminen] kuoleman tuottamiseen voi muuttua, eikä sitä muutosta estä mikään positivistisen oikeuden räätälöimä keinotekoinen laki vaan uskonnollistyyppisen eettisen vakaumuksen sanelema kielto - - jos sekään - olemmehan jo hyvässä vauhdissa kohti maapallon ylikansoittumista.

On selvää, että kun maailman väkiluku kasvaa tietyn kriittisen rajan yli, eutanasian kriteerit muuttuvat huomattavan väljiksi ja kuolinavusta tulee tappamisteollisuutta, jotta vähemmän kärsiville elossa oleville jäisi enemmän resursseja elää. Siinä vaiheessa emme kuitenkaan ole enää pitkään aikaan kyselleet, onko eutanasia hyvää vai pahaa, koska siitä on tullut elämisen ehto niille, jotka jäävät vielä elämään kuolevien jälkeen.

3
Jos joku tahtoo tappaa itsensä ja siihen myös kykenee, niin mikä minä tai kukaan muu on häntä estämään. Elämä ei ole pyhää eikä hyvää. Elämä on yhtä aikaa komedia ja tragedia [narrimainen helvetti], josta jokainen voi lähteä [jos kykenee] periaatteessa juuri silloin, kun itse sitä haluaa. Tälle haluamiselle on toki olemassa huomattavia rajoitteita, koska meillä on velvollisuuksia [ennenmuuta] kaikkein lähimpiä ihmisiämme kohtaan, mutta silti periaate pätee. Ihmistä ei sido tähän elämään muu kuin hänen oma halunsa ja kun se loppuu niin piste.

Olemme vapaita kuolemaan, vaikka emme olleet vapaita valitsemaan syntymäämme. Emme ole kenenkään omaisuutta, vaikka kristinuskon Jumala, kapitalismi yhteiskuntasopimuksineen ja velkaorjuutuksineeen [sekä valtiokommunismi pakko-kollektivisointeineen] väittäväkin omistavansa meidät.

4
Itse/murhaamiseen ei kuitenkaan saa antaa ulkopuolista apua kuin tarkoin määritellyissä tapauksissa, tarkoin määritellyissä olosuhteissa ja tarkoin määritellyin keinoin. Itse/murhassa avustaminen merkitsee aina vakavaa osallisuutta kyseiseen, itse/murhaajan kärsimykset lopettavaan tekoon, jonka murhaluonnetta ei puhdista täysin edes hyvä tarkoitus/armollinen intentio. Joka niin ajattelee on tekopyhä, paatunut tai typerys, joka ei ymmärrä, mistä aktiivisessa eutanasiassa todella on kyse.

II
Eriävät mielipiteet eutanasian [periaatteessa myös abortin] suhteen kumpuavat yleensä kahdesta hyvin erilaisesta mentaalis-moraalisesta kulttuuriperinteestä, sillä tuskinpa esimerkiksi antiikin ateenalaiset olisivat pitäneet eutanasiaa eettisenä ongelmana vaan pikemminkin järjestelykysymyksenä, kun taas Jerusalemin juutalais-kristityille eutanasian kielto oli ollut ehdoton käsky.

Nietzschen useimmiten väärinymmärretty jako herra- ja orjamoraaliin ilmentää tällaista kahden erilaisen mentaliteetin perustalle rakentunutta moraalin lähtökohtaa. Kyse on etiikan erityyppisistä juurista, joista toinen juontuu antiikin kreikkalaisen hyve-etiikan teleologisemmasta [utilitaristisemmasta] ja esteettisemmästä perinteestä ja toinen deontologisesta moraalista [velvollisuusetiikasta] ymmärrettynä juutalaiskristillisen perinteen ja kantilaisen etiikan kontekstissa.

III
1
Tyypillisesti englantilainen eli sosiaalista [kaupallista] pragmatismia ja [irrationaalisia] emootioita sekoittava moraalitunneteoria ei anna meille eutanasiankaan suhteen vastuullista vastausta vaan ratkaisee moraalin ongelman tulkitsemalla tunteet intuition ja yhteisöllisyyden tekopyhänä yhteispelinä.

Mutta jos ihminen kysyy itseltään: mitä minä koen tässä tilanteessa [olipa kyseessä miellyttävä tai epämiellyttävä kokemus], hän ajautuu nopeasti joko epistemologiseen regressioon [riittävien premissien loputtomuus tunteen aitouden todistamisessa] tai musta-tuntuu-common-senseen [käytännössä tämä on (kulttuuri)relativismia, jota ei kuitenkaan sellaiseksi tunnusteta, koska moraalitunteita pidetään universaaleina;  Hutcheson, Smith, varauksin myös Hume].

Jos kuitenkin haluaa välttää sekaannuksia moraalipäättelyssä, ei pidä kysyä ensimmäiseksi:, 'onko kokemani tunne [esim. sääli] oikea ja relevantti?' vaan: 'mitä minun pitää tämän tunteen ja asian suhteen tehdä?'

Pitämisen kysyminen pohjautuu kantilaiseen deontologiaan, jonka sisältönä on naturalistis-kommunitaristinen hyveteoria [ei siis pelkkä muodollinen päättely ja kultainen sääntö kuten Kantilla].

Moraalitunneteoria [on olemassa tunteita, joita voi aidosti pitää moraalisen asenteen perustana] irtautuu hyveistä ja velvollisuuksista kiinnittyen pelkkiin ailahteleviin ja oikullisiin affekteihin, joita tulkitaan affektin 'vaikuttavuuden/määrän' ja/tai sen yleisinhimillisen hyödyn eli 'määrän/tehovaikutuksen' [oletettujen seurausten] näkökulmasta.

Tuloksena on ei-kognitiivista hyväntekeväisyys-hömppää [tai teknokraattista hyöty-manipulaatiota], jossa affiktin pohjalta syntyneen 'liberaalin' tunteen varaan rakentunut asenne ei avaa kysymystä siitä, mitä tietyssä kulttuurikontekstissa pitää rationaalisesti tehdä vaan etsii sovellutuksia pikemminkin siihen, miten saan affektini/tunteeni paineen parhaiten 'tyydytettyä' [vrt. egoismi/hedonismi].

On selvää, ettei uskottava, määrätietoinen ja ihmisiä toisiinsa yhdistävä moraali voi pohjautua pelkästään epämääräisiin ja sisällyksettömiin affekteihin sekä oikullisiin yksilöllisiin tunteisiin, joita yritetään 'moraalisesti tyydyttää' säälimälllä ja 'tekemällä hyvää' vaan itsenäiseen rationaaliseen ajatteluun, joka saa sisältönsä vahvasta kulttuuris-eettisestä traditiosta ja jolle moraalisen asenteen ensimmäinen kysymys on järkevä pitäminen eikä tyydyttävä tunteminen.

2
Myöskään eutanasian suhteen ei pidä ajautua ailahtelevien tunteitten virtaan, koska moraalin on perustuttava johonkin pysyvään eivätkä affektit/tunteet eivät ole pysyviä. Jos meillä sen sijaan on selkeä mitä-pitää-tehdä-konsepti kuolevan potilaan kärsimysten lieventämisen suhteen, me myös teemme kuten moraalioppimme sanoo eli hyväksymme [tai emme hyväksy] tarkasti kriteerejä noudattavan ja julkisesti kontrolloidun aktiivisen eutanasian välittämättä liikaa tunteittemme kuohuista ja oikuista asian suhteen.

Omasta mielestäni eutanasian ehdoton kieltäminen ei kuitenkaan voi perustua järkeen vaan tunteeseen - siis irrationaalisiin affekteihin. Tämän sanottuani myönnän heti perään, ettei filosofiassa ole koskaan päästy täyteen yhteisymmärrykseen siitä, mitä inhimillinen järki lopulta merkitsee tai on. Järki ei tunne itseään, mutta se voi kyllä melko pätevästi hahmottaa, mitä se ei ole - esimerkiksi affekteja.

Niinpä esim. Spinozan etiikka ei perimmältään puhu moraalista vaan affekti-mössöstä, jolla on monenlaisia vaikutuksia [pääosin aktivoivia ja passivoivia] ihmisen mielentilaan. Tällainenko muka on moraalifilosofiaa? Pikemminkin kyseessä on mystisen uusplatonisti-deterministin oppi mieltä aktivoivista ja passivoivista affekti-endorfiineista. Joka luulee löytäneensä moraalia noista endorfiini-affekteista on vitalismilla itseään douppaava hörhö [kuten Nietzsche, Marcuse, Reich, Deleuze, jopa Foucault sekä vihreät luontomystikot].
*
http://takkirauta.blogspot.com/2012/05/eutanasian-kalteva-pinta.html
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Theory_of_Moral_Sentiments
http://en.wikipedia.org/wiki/Vitalism
http://www.guardian.co.uk/lifeandstyle/2008/aug/23/euthanasia.cancer

Älkää heittäkö sitä vauvaa kompostiin!

RR: Ehkä tästä pötikästä kehittyy vielä jotain hyödyllistä tai jopa ainutlaatuista ja korvaamatonta, joten annetaan sen jäädä eloon?- - Mitä sanoo Dr. Jeremy? Entä Prof. Immanuel? - - Jaha. Saa jäädä eloon, mutta kunka ihmeessä teidän perustelunne henkiinjättämisen puolesta eroavat tosistaan noin paljon?
*
(Kielimafian lauseoppikytät ja linkkiluteet iltakahvilla. - Heitteillejättölinkki uusittu 27.10; - aiempi audiolinkki ei jostain syystä toimi enää).
*
Tämä päre on väsätty Iineksen blogissa käytävää (loputonta) moraalikeskustelua silmällä pitäen.

I
Mummo kirjoitti päreessään Pääsurija vastaukseksi kommenttiini:

'Lapsissa ja kai vanhemmissakin on se, että niiden rakastamista ei valitse. Ne vain viskataan eteen, vaihtoehtoja ei ole. Vanhemmistaan voi sitten myöhemmin luopua, kun saa jostain itsekin ruokaa. Lasten kanssa on vähän toinen juttu.'
*
Vaikka tämä lämmöllä ja tunnolla kirjoitettu kappale osoittaakin Mummon olevan viisas ja huolehtivainen mummo, ei hänen asennoitumisensa ole vielä moraalista (äidit eivät siis ole moraalisia), sillä simpanssitkin käyttäytyvät jälkeläistensä turvaamiseksi (kuten lähes kaikessa muussakin) juuri välttämättömyyden pakosta. Eivät ne kysele oikean ja väärän perään vaan toteuttavat vaistonvaraista hoivaviettiään.

On tietysti sellaisiakin äitejä, jotka hylkäävät lapsensa, mutta tuskin monikaan äiti tekee niin, ellei hän ole täysin kykenemätön hoitamaan lasta. Hylkääminen ei tällöin ole kuitenkaan moraalinen teko (vapaasti harkittu valinta) vaan ylipääsemätöntä heikkoutta (cf. hamartia).

Sen sijaan äiti, joka hylkää lapsensa täysin harkitusti, vaikka pystyisi siitä huolehtimaan, valitsee moraalisesti - väärin.

Meille kristinuskon 'hapattamille' on siis itsestään selvää, ettei edes alkujaan ei-toivottuja tai vammaisia lapsia noin vain voi hylätä (heitetä esim. kaatopaikalle), kun niitä kerran on maailmaan saatettu.

Mutta kuten tiedetään, antiikin Kreikan ja Rooman pakanakulttuureissa tällaista tekoa ei kuitenkaan pidetty tuomittavana (ks. audiolinkki). Niinpä esitänkin ennen filosofisempia perusteluja olennaisimman kysmyksen:

Mistä tulee tuo ero? Miksi kreikkalaiset ja roomalaiset viskoivat ei-toivottuja vauvoja tunkioihin tai rotkoihin, kun taas juutalais-kristityt pitivät pikkulasten heitteillejättämistä täysin paheellisena ja jopa rikollisena toimintana?

Yritän tällä tavoin kysyä Immanuel Kantilta, että eikö moraali sittenkin perustu pohjimmiltaan biologisen evoluutiomme myötä kehittyneisiin vaistonvaraisiin tunteisiin? Eikö vajaakehittyneet pitäisi tappaa, koska he/ne eivät edistä lajin (heimon, suvun) säilymistä? Eivätkä ylipäätään hyödytä yhteiskuntaa tai ketään/mitään muutakaan. - - Näin siis abortti ja eutanasiakin tulisivat moraalisen toiminnan piiriin - itsekkään geenin nimissä.

Kant ratkaisee em. ongelman asettamalla kultaisen säännön koko moraalinsa perustaksi. On tehtävä toisille sellaisia asioita, joita haluaisi heidän tekevän itselleen.

Tämä maksiimi on Kantin hankalasti muotoileman kategorisen imperatiivin (jos et katso linkkiä, niin katso edes PS.) perimmäinen sisältö, jos kohta Kant korostaa moraalifilosofiassaan enemmän sitä, miten tuon käskyn sisältö toteutuu rationaalisesti kuin pohtii, onko se ihmisluonnon kannalta täysin realistinen vaatimus.

Kant lisää vielä erittäin perustellusti ja samalla erittäin ongelmallisesti, että pitää haluta sellaista, minkä voisi toivoa tulevan yleiseksi laiksi. - - Tästä lisäyksestä kultaiseen sääntöön seuraa loogisesti, että ihmistä pitää kohdella päämääränä itsessään eikä välineenä johonkin.

Ongelmaksi nousee kuitenkin välittömästi se, että jotkut haluavat yleiseksi laiksi sellaisia asioita, joita toiset eivät koskaan haluaisi (esim. soittaa joka päivä tunnin verran päiväkukkopilliä tai tulla piiskatuiksi - masokisteja kun ovat).

Ylipäätään kyse on siitä, että ihmisillä on erilaisia intressejä, joiden toteutumisen he haluavat muuttuvan lailliseksi oikeudeksi. Seurauksena on oikeusvaateiden loputon sekasotku, koska kaikilla on tasa-arvoinen mahdollisuus vaatia, mitä haluavat.

Skeptinen huomautus:
Mutta jos kaikilla on yhtäläisesti aina oikeus vaatia haluamiaan omia oikeuksia, nuo vaatimukset menettävät loputtomuudessaan perimmäisen rationaalisen uskottavuutensa, vaikka niillä tietenkin edelleen saattaa olla psykologista ja poliittista tehoa (Nietzscheä mukaillen).
*
Kultainen sääntö moraalin perusperiaatteena lienee silti täysin luovuttamaton universaali perusmaksiimi, ja sen vuoksi myöskään ei-toivottuja lapsia ei pidä heitellä kompostiin maatumaan, vaan niistä tulee pitää huolta.

Muistutan vielä, että nimenomaan kultainen sääntö on moraalinen käsky, mutta pelkkä vaistonvarainen jälkeläisistä huolehtimisen 'automatiikka', niin itsestään selvältä ja emotionaalisesti pakottavalta kuin se tuntuukin, ei sitä vielä ole. - - Ei ainakaan Kantin moraalifilosofian mukaan.

II
Moraalisen päätöksen ja toiminnan pitää Kantilla täyttää vähintäin seuraavat kaksi vaatimusta:

a) moraali on universaalia; se siis koskee yhtäläisesti aivan kaikkia - niin eläkeukkoja, epämääräisiä naisia, keski-ikäisiä rouvia, vihaisia nuoria miehiä, valkoisia kristittyjä, lempeitä buddhalaisia, kiivaita muhamettilaisia, G. W. Bushia kuin älykkäimpiä simpanssejakin.

Mutta jos universaalisuusperiaate ei täyty, puhutaan jostain muusta (tunteista, väliaikaisista sopimuksista, uskonnollisista ja kulttuurisista tavoista jne.) kuin moraalista - kuten Iineksen kommenttilootassakin koko ajan tehdään (minua lukuunottamatta ;\) .

b) moraali on autonomista eli rationaalisesti itsenäisen päätöksenteon seuraus. - - Autonomisuutta (joka on Kantille siis järjen eikä tunteen ominaisuus) ei pidä sekoittaa itsekkyyteen tai altruismiin, joka on äärimmillään uhrautumista itsekkäistä syistä.

Siten lastensa puolesta toimivat ihmisäidit ja simpanssiäidit ovat väistämättä vaistonvaraisuudessaan pikemminkin itsekkäitä kuin autonomisia.

Autonomia tarkoittaa, että mikään ulkopuolinen tekijä ei pakota tai indoktrinoi moraalista subjektia (ainakaan liikaa - mutta mikä on liikaa?), eli juuri ja vain autonomisen järkensä puitteissa hän pystyy ymmärtämään, mikä on oikein.

Kantin moraaliprojekti on todella kunnianhimoinen, mutta sisältää valtavan paradoksin. Voidaan nimittäin perustellusti kysyä, onko Kantin yritys yhdistää universaalisuusperiaate (kategorinen imperatiivi - kärjistetysti: pakko) ja autonomisuusperiaate (moraalinen päätös ei saa olla ulkoapäin pakotettu: vapaus) lainkaan mahdollista siinä muodossa ja määrin kuin hän ajattelee.

Eivätkö ihmisen luontaiset emootiot ja yhteiskunta vaikuta tai saa vaikuttaa moraaliseen arviointiin? Onko Kant liian ankara ja jopa epärealistinen vaatimuksessaan, jonka mukaan subjektin valinta voi olla moraalinen vain rationaalisen autonomian perustalta? Ja miksi subjekti valitsisi nimenomaan yhden ja ainoan (muka) Ehdottoman Käskyn vaatiman toiminnan eikä toista?

Toki ihminen voi valita mitä haluaa kutsuen valintaa moraaliseksi, jos se toteuttaa enemmistön tai edes oman viiteryhmän oikeuksia (lue: etuja), mutta Kant pyyhkisi moisella päätöksellä lattiaa. - - Hänen mukaansahan jopa tasa-arvoa, vapautta ja demokratiaa kannattava utilitaristi on pelkkä hyvin kasvatettu perkele.
*
Kantin moraalifilosofiaa voi epäilyistä huolimatta pitää merkittävimpänä rationaalisena modifikaationa kritinuskon moraalista, vaikka se onkin altis kritiikille, jota esitetään etenkin naturalistien (mm. utilitaristit ja libertariaanit) sekä kommunitaristien taholta.

Olennaista Kantin kohdalla - kuten edellä jo esitettiin - on kuitenkin juuri hänen järkkymätön suhtautumisensa utilitarismiin, joka perustaa moraalin tunteisiin, taipumuksiin ja yleiseen hyötyyn (kuten suurin osa Iineksenkin kommenttilootan keskustelijoista tekee) - Kantin mielestä sattumanvaraisiin, muutoksenalaisiin ja siten epäluotettaviin lähtökohtiin.

Jos moraali ei ole jotain fundamentaalista ja pysyvää, se ei Kantille ole moraalia vaan enitään hypoteettinen maksiimi. Pahimmillaan kyse on pelkästä huijauksesta, ihmisten manipuloinnista ja psykologisesta egoismista.

Tietysti voisimme kriittisesti väittää vielä, että Kant ikäänkuin naamioi utilitaristisen 'suuriman mahdollisen, määrällisen ja laadullisen, hyödyn'-periaatteen kategoriseen imperatiiviinsa ja ettei hän lopultakaan pääse käytännössä irti heteronomiasta moraalisten valintojen lähtökohtana vaan pelkästään mystifioi luonnollisten valintojemme vaikuttimet käsitteellisesti hämärällä tavalla.

Kritiikistä huolimatta Kantin deontologinen teoria on täysin ohittamaton, koska siinä pyritään tekemään käsitteellisesti tarkkaan analysoitu ero moraalin (velvollisuusetiikkana) ja 'musta tuntuu'-symppaamisen tai vaiston- ja vietinvaraisten sekä ylipäätään taipumuksiin perustuvien preferointien välillä.

III
Siteeraan seuraavassa suomalaisen etiikka-wikin suppeaa infoa Kantista ja häneen kohdistetusta kritiikistä 1800-luvun saksalaisessa filosofiassa.

'Immanuel Kantin etiikka ja sen oleellinen osa, kategorinen imperatiivi, olivat jyrkkä vastakohta utilitarismille. Kantin mukaan ainoa itsessään hyvä asia oli ”hyvä tahto”, joka motivoi ihmistä tekemään oman velvollisuutensa pelkästään sen itsensä vuoksi. Moraaliset velvollisuutensa ihminen kykeni päättelemään järjellään. Näin kantilainen etiikka asettuu paitsi utilitarismia myös kaikkea eettistä naturalismia vastaan.

Kantin jälkeisistä 1800-luvun saksalaisista filosofeista Arthur Schopenhaueria, G. W. F. Hegeliä ja Friedrich Nietzscheä yhdistää kantilaisen etiikan vastustus.

Schopenhauer vastusti sitä, että Kant erotti moraalin ihmisen luonnollisista tuntemuksista.

Hegelin mukaan ihminen saattoi haluta kategorisen imperatiivin mukaiseksi universaaliksi laiksi mitä tahansa, ja ristiriidan havaitseminen saattoi johtua vain siitä, että moraaliarvot olivat jo annettuja. Hegelin mukaan ne tulivat yhteiskunnallisista instituutioista ja käytännöistä. Hänelle etiikka oli ennen kaikkea sosiaalinen ilmiö.

Nietzschelle yhtä ”moraalia” ei ollut olemassa, oli vain erilaisia moraaleja. Merkittävin arvotuspari oli ”jalon ihmisen” herramoraalin ja ”heikon ihmisen” orjamoraalin muodostaman pari. Ne eivät olleet toistensa vastakohtia, vaan kokonaan toisia arvotusjärjestelmiä: herramoraali arvottaa teot asteikolla hyvä/huono, kun taas orjamoraali arvottaa ne asteikolla hyvä/paha.

Nietzsche työsti ajatusta "kaiken ikuisesta paluusta" korvatakseen sillä Kantin kategorisen imperatiivin tarjoman valinnan kriteerin. Nietzschen mukaan tekoja pitää tarkastella, ei esimerkiksi tekojen yleistettävyyden periaatteen nojalla, vaan sen periaatteen nojalla, että teko ja teon valitsemisen hetki palaa ikuisesti aina uudelleen ja uudelleen. Ikuinen paluu toimii eräänlaisena tekojen testinä. Onko kärsivällä esimerkiksi riittävästi mahtia sanoa elämään kuuluvalle kärsimykselle kyllä?
*
PS.
Kategorinen imperatiivi eli ehdoton käsky on Immanuel Kantin kuuluisa velvollisuuseettinen moraalikäsitys. Kantin ajattelussa kategorinen imperatiivi on normi, joka pätee olosuhteista riippumatta. Kategorinen imperatiivi on Kantin mukaan ehdoton normi, joka sitoo kaikkia järkeviä olentoja.

Kategorisen imperatiivin mukaan teko on moraalisesti hyvä, jos maksiimin, jonka perusteella tekoon ryhdyttiin, voitaisiin toivoa olevan yleispätevä laki. Tästä seuraa loogisesti, että ketään ihmistä ei saa käyttää välineenä, ellei hän ole samalla päämäärä: sama moraalinen laki koskee minua kuin muitakin, eikä kukaan saa erioikeuksia (tai kaksinaismoraalia). Kategorisen imperatiivin mukaan ihmisen olisi siis toimittava oman itsensä täydellistämiseksi ja muiden hyvinvoinnin lisäämiseksi.
*
Lasten heitteillejättö antiikissa, Erkki Koskenniemi (linkki ei jostain syystä toimi enää 27.10)
Adults and children in the Roman Empire - Google-teoshaun tulos

Kant: Etiikka Filosofia.fi
Utilitarismi Filosofia.fi

http://thedevosfamily.org/Alexis_PhotoGallery1.htm