'Äärellisyys ei ole asia, joka estää meitä ratkaisemasta mysteeriä, vaan se on mysteeri itse'

Kant ja Spinoza

Motto

Miksi sitten jotakin jää aina yli? Miksi emme voi tavoittaa kaikkea? Koska olemme äärellisiä. Mutta ilman sitä emme tavoittaisi yhtään mitään. Niinpä se, mikä jää kaikista äärellisille ihmisille esitetyistä kutsuista yli, on oikeastaan tuo äärellisyys itse. Se on mahdollisuuksien mahdollisuus, jota ilman meillä ei olisi mitään. Ja juuri siksi emme voi tavoittaa ja esittää sitä sellaisenaan.

Äärellisyys ei ole asia, joka estää meitä ratkaisemasta mysteeriä, vaan se on mysteeri itse.

[Tuomas Nevanlinna: Kuninkaista ja narreista - viimeinen essee: Ei uskolle, ateismille ja agnostismille!]

1
Kommentti Valkean kommentteihin päreessäni Karl Barth ortodoksina.

Toistan pointtini tarkentamalla sitä.

Ihmisellä täytyy aina jo olla varmaa tietoa maailmasta kokonaisuutena [siten myös Jumalasta], jotta pystyisi sanomaan, että hänen tietonsa Jumalasta ovat enemmän tai vähemmän vajavaisia.

Spinoza [varauksin myös Hegel, joka puhuu Hengen dialektiikasta] ja luonnollinen teologia [katolinen tomismi (Akvinolainen) ja ortodoksinen kirkko par excellence] olettavat, että todellisuus [siten myös Jumala] on positiivisesti ja kausaalísesti pääteltävissä.

Silloin tiedostavan ja kokevan subjektin on kuitenkin oltava maailman sisäinen eli itsessään 100%:lla kausaalisuudella osa tuota samaa kausaalista maailman kokonaisuutta tai Jumalan 'systeemiä'.

Herää kysymys: miten maailman sisäisen subjektin on ylipäätään mahdollista tiedostaa mitään, mikäli se on kategorisesti erottamaton osa maailman substanssia/sisältöä?

Kantin mielestä subjekti on maailman ulkoinen, mikä aiheuttaa/mahdollistaa maailman tiedostamisen - mutta vain osittain - havaitsijan aisti-intuition [aika ja tila] ja ymmärryksen muotojen [etenkin kausaaliteetti] ehdoilla sekä tieteen sen hetkisten teorioiden perspektiivistä käsin.

Jättäessään olion sinänsä [maailma kokonaisuutena, Jumala] tuntemattomaksi [mikä seuraa subjektin ontologis-episteemisestä positiosta] Kant sanookin, että kieltäessään tietämisen mahdollisuuden, hän haluaa Jumalan suhteen tehdä tilaa uskolle.

Koen itse olevani Kantin positiossa, josta seuraa mielestäni - ei agnostismi vaan fideismi, koska kokonaisvaltainen tieto maailmasta ei ole mahdollinen, vaikka havaintomittauksemme ja teoriamme tarkentuvat.

Emme voi sanoa edes, että lähestymme totuutta kokonaisuutena, koska sekin väite vaatii 'etukäteistietoa' tietoa maailmasta kokonaisuutena, mikä on mahdollista kantilaiselle subjektille vain hypoteesina ja/tai uskona.

Approksimatiivinen evidenssi voi olla hyödyllistä, mutta maailma kokonaisuutena [Jumala] on äärelliselle subjektille mahdottomuus ymmärtää, olipa meillä sitten miten hyödyllistä truthlikeness-tietoa tahansa. Niinpä juuri äärellisyys itsessään on varsinainen mysteeri, jonka 'olemassaolo' ikäänkuin luo. Olemassaolo [tässä myös oleminen] ja äärellisyys ovat symmetrisiä - ilman toista ei olisi toista.

Spinozalaiselle subjektille tieto maailmasta kokonaisuutena [Spinoza on panteisti eli käytännössä ei-teistinen tiede-mystikko] sen sijaan mahdollistuu jonain merkillisenä itsestäänselvyytenä subjektin ja maailman oletetusta samuudesta käsin. Kantia seuraten nimitän tällaisen [itse-] identtisyyden mahdollisuutta haaveiluksi [ja kärjistetymmin tiede-mystiikaksi].

Spinoza on panteistis-monistinen ja geometris-rationalistinen uusplatonikko [jonka etiikka pohjautuu stoalaiseen apatia-oppiin]. Ajattelun ja tietämisen mahdollisuuden ehtoja pohtiva Kant puolestaan on joko fideisti tai skeptikko, joskaan fideismin ja skeptisismin välille ei voi tehdä täysin selkeää loogista eroa [fideisti uskoo, koska ei tiedä; skeptikko epäilee, koska ei tiedä].

Koska fideistin usko ei edes voi perustua evidenssiin, voidaan skeptistä positiota kärjistäen jopa kysyä: mikä viime kädessä erottaa fideismin ateistisesta positiosta, jossa ei uskota persoonalliseen Jumalaan nimenomaan evidenssin puutteen takia.

Lopputuloksena on paradoksi. Vain spinozalaisella panteisti-ateisti-luonnontieteilijällä voi [maagisesta] subjekti-positiostaan johtuen olla aitoa evidenssiä Jumalasta eli hänen ei tarvitse uskoa, koska hän voi kokea ja tiedostaa asian.

Mutta miten tämä voi olla käytännössä mahdollista? Miten tämän tiedon voi kommunikoida ja todistaa?

Vastaus: vain uskomalla evidenssin korrespondenttiin totuuteen [siihen, että teoria ja käytäntö vastaavat täydellisesti(?) toisiaan eli ovat yksi ja sama(?)], silloin kun evidenssi sopii koherentisti käytettyyn teoria-systeemiin. Väitteet välittömästä ja suorasta tiedosta, joka ei tarvitse oikeutusta, ovat joko triviaalia common senseä tai mystistä hörhöilyä.

Kantilaisella fideistillä sen sijaan ei edes voi olla vastaavaa evidenssiä, joten hänen ainoa mahdollisuutensa 'oikeuttaa' usko on Tertullianuksen credo quia absurdum est [uskon, koska se on mahdotonta]. Mutta aivan samoilla evidentiaalisilla perusteilla [eli perusteiden puutteen takia] fideisti voisi valita ateismin ja hylätä mahdottoman/sokean uskon.

Pitää muistaa ja toistaa, että agnostismi ei ole tässä looginen vaihtoehto, koska Kant nimenomaan sulkee pois mahdollisuuden tietoon oliosta sinänsä ja/tai Jumalasta ja agnostikkohan sanoo uskovansa vasta sitten, kun evidenssiä on saatu tarpeeksi [?] paljon.

Toisin sanoen - milloin evidenssin määrä muuttuu laaduksi eli oikeuttaa 'hypyn' loogisesti ylempään kategoriaan? Mikä tekee kaviollisesta yksilöoliosta nimenomaan hevosen eli hevoslajiin kuuluvan otuksen? Onko 'hevosuus' olemassa? Onko Jumala [jumaluus] olemassa? Ja jos on, niin mitä me sille teemme, jos me sen kohtaamme? Kesytämmekö sen - niinkuin hevosen? ;\].

Edelleen hieman toisenlaisesta näkökulmasta kysyttynä: milloin evidenssiä on niin paljon, että se riittää uskon perustaksi? Jos ja kun se riittää uskon perustaksi, niin entä sitten? Mitä agnostikko siis oikein haluaa ja tarkoittaa agnostismillaan?

Ymmärrettäneen, että pidän agnostismia pahana väärinkäsityksenä, mitä uskon ja tiedon väliseen suhteeseen tulee. Agnostikko reagoi kutsuun, mutta vaatii silti päteviä todisteita Jumalasta. Hän siis haluaa uskoa vasta sen jälkeen, kun tietää. Mutta eihän usko enää silloin ole tarpeen tai oikeastaan edes mahdollista.

Sitäpaitsi epäilevä Tuomaskaan ei nähnyt kuin Jeesuksen haavat. Eihän se riitä kuin 'väliaikaiseksi' näytöksi. Agnostikolle evidenssi ei täyty koskaan. ja jos täyttyy, niin sen täyttää usko - ei tieto.

2
Meillä on Jumalasta puhuessamme kolme vaihtoehtoa tiedon ja uskon suhteen:

1] Panteistinen mystiikka eli subjektin ja maailman identtisyys, joka ei itse asiassa ole symbolista järjestystä eli tietoa vaan imaginaarista samaistumista [jolloin matemaattiset kaavat toteuttavat lukumystiikan funktiota eli toimivat imaginaation välineinä]. Silti subjekti voi Spinozalla olla samanaikaisesti myös maailmasta erillinen, sillä tämä positio vaaditaan, jotta tietäminen ylipäätään olisi mahdollista - [subjekti on siis Jumala?].

2] Fideistinen eli loogisesti ja empiirisesti mahdoton usko vailla minkäänlaista pätevää evidenssiä. Päinvastoin - evidenssi saattaa saada uskon näyttämään jopa entistä mielettömältä.

3] Ateistinen eli loogisesti ja empiirisesti mahdoton epäusko, sillä ateisti ei voi vedota muuhun kuin empiirisesti todennäköiseen evidenssiin, joka ei [kuten edellä todettiin] kuitenkaan muutu tiedoksi kuin uskomalla.

3
Vitsikäs tosijuttu

'Uusateisti' Richard Dawkinsin mielestä uskoa Jumalan olemassaoloon ei tarvita, koska 'olemassaolo' on kehittynyt evoluution lakien mukaisesti - siis samaan tapaan kuin ihminen apinasta ja sitä alkeellisemmista eliömuodoista. Tämä tarkoittaisi asteittaisen ja määrällisen evoluution puitteissa sitä, että ameebojen olemassaolon täytyy jollain tavalla olla 'vähäisempää' kuin esim. simpanssin - puhumattakaan ihmisen jo melko 'vahvasta' olemassaolosta - [ehhehe - on tämä Riku sitten varsinainen tiedemies - ei se logiikkaa tarvitse todistaakseen ja tietääkseen asioita].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/karl-barth-ortodoksina.html
http://daverobinson.id.au/properphilosophy.html
http://humx.org/category/movement/enlightenment
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Nevanlinna