*
Sitaatti kirjasta Nevanlinna/Relander: Uskon sanat [s. 169-172]
*
JR
[....] Näkökulma joko on tai sitä ei ole. Omastani en ole varma, mutta tunnistan suunnilleen suunnan, johon pitäisi katsoa Se ei ole yhtään sen enempää tieteen kriiittisen katseen kuin tradition varassa lepäävän luonnollisen tiedonkaan näkökulmasta avautuva horisontti.
Juuri tässä kristinuskolla on jotain todella omaa: se on yhtä vähän traditionalistinen kuin tiede ja yhtä vähän rationaalinen kuin tradition myytti. Mutta se ei ole tiedettä eikä mytologiaa.
TN
Eikä tosiaankaan puolueeton näkökulma! Mutta eikö tästä heti seuraa, ettei kristinusko voi olla 'objektiivisesti totta'? Eikö suhteessa uskonasioihin olisi parempi omaksua uskontotieteellinen lähestymistapa, joka perustuu juuri puolueettomuuteen? Uskontotieteen lähtökohtanahan on pidättäytyä uskontojen esittämistä totuusväitteistä. Se tutkii uskontoja ottamatta kantaa niiden totuusarvoon.
Teesini on: tästä neutraalisuudesta seuraa aina asettuminen vanhan pyhän ja myytin puolelle kristinuskoa vastaan. Esimakua tästä logiikasta saa haastattelemalla uskontotieteilijöitä satunnaisotannalla. Heidän näkökulmansa on liki aina se, että valtaan päästyään kristinusko tuhoaa häikäilemättä jalot villit. Näin röyhkeä on kristinusko, vaikka se itse on vain myytti muiden joukossa.
En nyt kuitenkaan puhu uskontotieteilijöiden keskimääräisistä mieltymyksistä, vaan tietynlaisen, hyvin yleisen uskontotieteellisen maailmankuvan rakentumisesta.
Mitä näet tarkoittaa se, että uskontoja vain tutkitaan ottamatta kantaa niiden totuuteen? Ensin on kehiteltävä 'uskonto yleensä'. Sillä on ne-ja-ne tunnusmerkit. Niistä voidaan kiistellä loputtomiin, mutta yhteisenä tavoitteena on silti 'uskonnon yleensä' konstruoiminen. Lopputolos on jotakin tällaista: jokaisessa uskonnossa on pyhän alue, jota rituaalit ja kiellot ja säätelevät, sekä alkumyytti, joka perustelee ne.
'Uskonto yleensä' mahdollistaa vertailun. Tässä uskonnossa on tuo rituaali, tuossa taas tämä. Niinpä päädytään kuitenkin tähän: myytit muistuttavat alun perinkin jossain määrin toisiaan, varsinkin hellenistisellä ajalla tapahtuu synkretististä sulautumista ja suoranaista lainailuakin. Uskontotiede kuitenkin korostaa, että 'uskonto yleensä' ei ole sinänsä kiinnostavaa, se on vain tausta. Mielenkiintoisia sen sijaan ovat nämä pienet erot uskontojen välillä. Juuri niiden esille saamiseksi vertailua tehdään.
Uskontotieteen näkökulmasta kristinusko on siis yksi näistä myytti-rituaali-tabukonstellaatioista. Niinpä siinä ei määritelmän mukaan voi olla mitään perustavasti omaperäistä. Jeesusta siis pidettiin jumalihmisenä... Hetkinen, selaillaanpa vertailutaulukkoa... Aivan. Löytyi. Jeesuksen tausta on antiikin traditiossa, jossa kansanjohtajia usein pidettiin jumalan poikina. Niin, ja kristinusko kieltää seksin, islam taas sianlihan. Bobulo-heimo oli mielenkiintoista kyllä ehtinyt parahiksi lopettaa kannabalismin ennen kenttäantropologin paikalle saapumista, kristityt sen sijaan yhä mäystävät ehtoollistaan. Että tämmoisia eroja on.
On pelkkää etnosentrisyyttä, ideologiaa ja narsismia väittää omaa uskoaan poikkeukseksi, perustavasti erilaiseksi tai peräti totuudeksi. Niinhän jokainen uskonto tietenkin yrittää väittää, heh heh.
Mikä siis on uskontotieteen vääjäämätön horisontti? Se, että polyteismi on apriori oikeassa, ainakin verrattuna kristinuskoon, ja kristinusko on a priori väärässä. Polyteismi on näet joustavaa ja suvaitsevaa. Juutalainen ajatus valitusta kansasta on sekin uskontotieteen näkökulmasta röyhkeä ja potentiaalisti terroristinen. Sitä kukaan uskontotieteilijä ei shoahin vuoksi kuitenkaan voi sanoa ääneen.
Paradoksaaliseksi hännänhuipuksi on todettava, että uskontotiedekin on monoteistis-kristillisen tradition mahdollistama lähestymistapa, sen kulttuurinen sivutuote. Vasta monoteistinen Jumala puhdistaa maailman neutraaliksi: enää eivät kukkuloita vartioi haltiat ja pihoja tontut omine kvasifeodaalisine sääntöineen ja mittoineen, vaan jokainen maailman osa on samojen lakien mukaan rakentunut, samanarvoinen.
Kun tähän lisätään kristillinen ajatus uhrin puolelle asettumisesta vainoajia vastaan, mitä saamme? Voilà, jokainen kulttuuri on samanveroinen paitsi sikäli kuin iso kulttuuri [moderni kristillinen imperialismi] jahtaa pientä kulttuuria [esimodernia heimoa]. Uskontotiede asettuu jälkimmäisen puolelle.
Miksi? Koska vainotut ovat evankelisessa katsannossa totuuden positiossa. Tätä perustelua ei kuitenkaan koskaan tunnusteta, ei edes hiljaa itselle, koska tällöin lähtökohdaksi omaksuttu neutraalisuus asettuisi kyseenalaiseksi. Uskontotiede asettuu polyteismin puolelle monoteistisista syistä ja kristinuskoa vastaan kristillisistä syistä.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/usko-ei-todista-asiaa-josta-se-puhuu.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Uskontotiede
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Nevanlinna
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Relander
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2011/2011-03-10/pisteita/mita-abille-jai-mieleen-messusta
http://www.teos.fi/en/authors/index.php?sub=2&id=20
4 comments:
Nyt on kristillisen sivistyksen etuvartiolta unohtunut suurin hengen jättiläinen, jonka harteilla rakennamme tulitikuista tikkukirkkoja ja "kristillistä" postpostmodernia kulttuurioikeutusta myös tänne Suomaan rankoille rajoille.
Sokrates halusi hävittää ihmisten taikauskon ja herättää ihmiset näkemään kulttuuri-illuusioiden ja statushierarkian roolipelien vaarat sekä olla luottamasta yli-inhimillisen maailman ihmeellisyyten ja maagiseen käsiteltävyyteen maagisilla tempuilla.
Sokrates oli uranuurtaja, joka halusi herättää yksilöitä yksilöiden yhteisöksi. Mikään perinne ei saanut olla pyhä Sokrateen mukaan.
Jeesus (ja muut messiaat kuten Johannes Kastaja) teki saman tempun jatkuvan muutoksen anarkiajulistuksessa ja he kaikki joutuivat virallisen yhteisönsä struktuurin eli kirkkotemppelipapiston raivon kohteeksi.
Kirkko pyrkii ylläpitämään kaikin keinoin kuninkaan valtionkirkon illuusioita, joten institutionaalinen kristinusko on kaukana viisauden filosofiasta. Kirkon johtajat tekevät aina viimehetken kompromissejä, kun syntyy konflikti humanistisen valtakulttuurin ja kiron valtaperinteen kanssa. Ja sitten puhuvat takinkäännön jälkeen kuin kirkko olisi aina edustanut humanistien oppeja.
On jotenkin irvokasta puhua, että Suomessakin olisi jokin puhtaan kristillisen kulttuurin henki erikseen kirkosta mutta kirkon perinteen siunaamana ja ansiosta - siihen tässä blogauksessa kuitenkin kai yritettiin vihjata?
Kyllä kirkko on etupäässä vastuussa tästä kieroutuneesta ahdistuskulttuurissa, jossa tunteet ja seksuaalisuus ovat vielä aikamoista sillisalaattia vuossatojen syntikulttuurin jäljiltä.
Kirkko on poliitikoiden paras ystävä.
Se opettaa alistumaan ja odottamaan nöyrästi, mitä ylhäältä annetaan. Perisynnissä syntyneetkin käristetään ja turha on yrittää muuttua kuin mitä kirkon kautta Jumala säteilee.
Jeesuksen hahmoon on muuten todennäköisesti sulatettu usean messiasehdokkaan viisauksi ja raivoa. Kirkkoisillä oli kauhea tarve dissata Johannes Kastajaa, joten luultavasti Jeesus oli vain Johannes Kastajan opetuslapsi, joka jatkoi aivan suoraan Johanneksen juttuja henkilökohtaisesta uskosta, johon ei tarvita temppeleitä tai perinteitä vaan vain villi Jumalan Tuuli, Henki.
Jeesuskin kuuli Platonin Sokrateen ja Buddhan filosofian opetukset moneen kertaan asuessaan sen ajan New Yorkin vieressä.
Kristinusko ennen kirkkoa ja roomalaisten esikatolilaisten verihurme-"kristittyjen" hurmosmarttyyrilahkoa oli mietiskelevä gnostilainen monikulttuurinen kokoelma uskontofilosofiaa ja osa anarkistista henkistä liikettä.
Kirkko tuhosi alkuperäisne kristinuskon aika totaalisesti. Juutalainen temppeligestapon mies Paavali keksi ihan omat verihurmemagian, josta nyt tuli kirkkommekin oppi. Luther yritti hieman epätoivoisesti putsata Paavalin/paavien hierarkista ja johtajakeskeistä totaaliteologiaa takaisin gnostilaiseen yksilön sisäiseksi valaistumiskamppailuksi ja löytöretkeksi mutta saksalaisen alistumis- sekä uhrautumiskulttuurin ja sadomasokistisen valtaperinteen takia se yritys musertui aika pahasti surkeksi kompromissiksi.
Ihmiset halusivat olla arvovallan määrittelemiä ja valmiiden vastausten lammaslauma.
"Älkää kutsuko ketään johtajaa isäksi"
Rakkauden määritelmä on vielä kulttuurissamme kirkkokristillisen utopian ja yli/epä-inhimillisten pyhimysvaatimusten rasittama. Se rasittaa ennenkaikkea ihmiskuvaamme ja mahdollisuuksiamme itsetuntemukseen.
Että olisi suurin hyve osoittaa rakkautta ilman vastarakkauden kaipuuta.
Sellaista rakkautta ei ole. Ihminen tarvitsee ihmissuhteita ja vuorovaikutusprosesseja, joissa luottamus koetellaan ja jatkuvuus luodaan.
Tämä kirkon äärettömän pyhän rakkauden propaganda on ollut katolisen kirkon musertava ja nujertava nyrkki, yli-inhimilliset pyhimykset kirkon pyhimysgalleriassa, jotka saavat tavallliset ihmiset kokemaan valtavia riittämättömyyden tunteita ja Jumalan todellisuuden olevan vain saavuttamattomissa, kirkon kourissa olevissa jumalallisissa saagoissa ja maagisen pyhimysten pyhän ajan pyhissä olennoissa.
Kyllä kaikki nisäkäseläimetkin, jotka ovat eläneet turvallisen "lapsuuden", osaavat luottaa luotettaviin ihmisiin ja etsiä rakkaudelle vastarakkautta.
Vastarakkauden etsiminen rehellisin keinoin on rakkautta, se ei ole sitä lannistavaa, utooppista, luokittelevaa, törkeän vaativaa, magiaa korostavaa ja mahdotonta rakkautta, jota kirkoissa manataan perisynnin giljotiinin varjossa.
Kirkon opetus "puhtaan" yli-inhimillisestä ja kirkon annostelemasta rakkaudesta on pyrkinyt tekemään ihmisistä alistujia kirkon kuninkaalle ja tuhoamaan siten paikalliskulttuurit, itsenäisen elämäntapavalinnan sekä itsenäisen yhteisöllisen rakkauden manaamalla jostakin Suuremmasta Rakkaudesta, joka on ehdottomasti parempaa kuin mikään pakanallinen ja yhteisön itse tuottama. Ja jota paavipiispat muka edustavat yhä timanttipaimensauvoineen.
Jopa viihteen rakkauden määritelmässä ja unelmissa on vallalla outo kristillinen utopia, joka on todellinen rasite, kirkkopropagandan jalostunut muoto.
"Naisten fantasioiden ehdoilla" tuotettu romanttinen viihde on nyt selkeä analyysin kohde rakkauskäsitykselle, jossa odotetaan Pelastajaa, Ihmeprinssiä ja Kohtaloa.
Kirkon opetus ja tehopropagandan mielikuvamoduulit on alunperin pitkälle juuri naisten mielikuvitusta varten muokattuja, josta romanttinen roskaviihde yli-inhimillisestä rakkaudesta, (jossa kaunis mies ei välitä kauniin naisen kauneudesta) on aivan suora versio.
Kirkon saalistuksen kohtena ovat olleet etupäässä naiset (ja heidän herkkäuskoiset lapsensa), joille on tehty kansanuskomuksia suurempia fantasioita mm. naisjumaluudet vs kolmisilmäisen Jumalan Neitsyt-Äiti.
Sokrateskin tiesi keskusteluissaan, että uskontojen tärkein temppu on luoda tarpeeksi suuri paradoksi, jota voi käyttää "kiistämättömänä", universaalina metaselityksenä ties mihin.
Jeesuksen ajan kulttuurien ja uskontojen sulatusuuni, sen ajan New York
http://en.wikipedia.org/wiki/Tzippori
Joka ehkä sunnytti alkuperäisen "kirstinuskon", gnostilaisuuden.
Oletko lukenut Uskon sanat? Ilmeisesti et. Ja jos oletkin, et ole näköjään auktoriteetti-vihassasi paljon siitä ymmärtänyt. Paraskin rakkauden saarnaaja. Tekstistäsi huokuu henkilökohtainen trauma [mikä tietysti on ymmärrettävää joskaan se ei loogisesti oikeuta vihapuheita rakkauden puolesta].
Yhdessä asiassa olen kuitenkin samaa mieltä kanssasi [en tosin 'ilmaiseksi'] ja siihen palaan vähän myöhemmin.
Joka tapauksessa kristinuskon perimmäistä problematiikkaa ei pelkästään uskontotieteellä [olkoonkin että Girardilta voi oppia paljon], uusateismilla eikä 'edes' gnostilaisella huuhaa-polyteismilla ratkaista kuin mekaanisesti tai new age-hörhöilyyn päätyen.
Post a Comment