*
Sitaattisarja kirjasta Uskon sanat jatkuu.
Pyhä henki
Jukka Relander
[....]
On itse kunkin valinta, kutsuuko tätä näin määrittyvää pyhää henkeä transsendentaaliseksi voimaksi ihmisten keskuudessa vai ryhmädynaamisen prosessin myötä syntyväksi yhteistunteeksi.
Tuomas Nevanlinna
Pyhä henki voisi siis muuttua? Tai ehkä pikemminkin muuttaa. Tämä linja on tutkimisen arvoinen. Eihän ilmoituksen tekstuaalinen sisältö voi jäädä tulkinnallisesti koskemattomaksi sen jälkeen, kun se itse alkaa vaikuttaa historiassa. Pyhän hengen vaikutuksesta väkisinkin muuttuvat myös ne ehdot, joilla Raamattia luetaan. Koska pyhä henki on itse osa ilmoitusta, se tavallaan jatkaa kaanonia. Jos alkuteksti eräässä mielessä kätkeytyy osaksi historiaa, myös alkutekstin lukemisen on muututtava historiallisesti. Eräällä tavalla se itse lukee itseään. Tietenkään mikä tahansa kristilliseksi väitetty tulkinta ei tule tätä kautta oikeaksi. Mutta eikö teologisen yleislinjan kuitenkin pitäisi olla tämä?
Fundien [fundamentalistien] logiikassa feministien ja homoliittojen näkeminen Raamatun mukaisina on seurausta liberaalista rusinapullateologiasta, jossa kaanonista ulosluetaan se, mikä itselle parhaiten sopii. Mutta eikö se voisi päinvastoin olla seurausta pyhän hengen työstä historiassa? Eikö pyhä henki voisi olla aukikehiytynyt historiaan esimerkiksi feminisminä?
Ajatellaanpa tätä väsyttävää homokeskustelua. Se on ensinnäkin pelkkää ideologista hämäystä, kun pitäisi puhua taloudesta, työstä ja toimeentulosta - siitä politiikasta, joka riistää sekä työläisiä että maahanmuuttajia - ja kun ennen kaikkea tulisi pitää homojen täysivaltaisia kansalaisoikeuksia kyseenalaistamattomana itsestäänselvyytenä, jankataan rasismista ja homoliitoista. Tämä on savuverho, jota vasten niin tunkkainen persuilu kuin lattea liberalismikin molemmat poseeraavat radikaaleina. Mutta se siitä.
Olisi absurdia ajatella, että paarialuokan ruokapöytäänsä toivottanut Jeesus olisikin yhtäkkiä tuominnut homot. On fundien pölkkypäinen valinta pitää kristinuskon olennaisimpana asiana traditionaalisen perheen pakanallista puolustamista mihin hintaan hyvänsä [jossa 'perheessä' vieläpä vanha patriarkaatti ja moderni ydinperhe luetaan surutta päällekkäin] Jeesukselle perhe ei ollut tärkeä. Päinvastoin hän kehotti opetuslapsiaan luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään.
Toki avioliitto elämäntapana oli Jeesukselle ja Paavalille pienempi paha kuin vapaa seksi elämäntapana. Mutta tämä ei johdu seksin eläimellisyydestä vaan pikemminkin siitä, että ihmisen seksuaalisuus ei ole eläimellistä. Eläimen seksi on luonnollista ja hyvää. Ihmisen heteroseksi taas on yhtä vinksahtanutta [omivaa, mimeettistä, välineellistä] kuin homoseksikin.
Niinpä homopromiskuiteettiin tepsii kristinuskon perustajien näkökannalta sama lääke kuin heteropromiskuiteettiin: selibaatti tai avioliitto. Jeesus olisi siis kannattanut homoliittoja, jos ajatus sellaisesta olisi antiikin aikana suinkin ollut mahdollinen. Miksi se ei sitten ollut silloin mahdollinen, mutta on sitä nykyään? Tekisi mieli sanoa: juuri pyhän hengen vaikutuksesta. Kun kristinusko muuttaa maailma se muuttaa samalla itseään.
Onko ilmoituksen historiallisen luonteen korostaminen muuten katolisuutta? Miten se sopii yhteen perushuudahduksen kanssa: 'historiallinen välitys pois, takaisin Raamattuun!'? - - [(s. 224-227)- - jatkuu/rr]
*
http://en.wikipedia.org/wiki/L'Amour_et_Psych%C3%A9,_enfants
9 comments:
Nevanlinnan silmänkääntötemput ansaitsevat meidän rakkautemme -mutta tietysti vain puhtaan homososiaalisessa hengessä.
Kävin muuten viime viikolla mökillä kaverini J.S:n kanssa. Voitko uskoa, mies puhui homoista kolme vuorokautta. [J.S. on tietysti umpihetero, mutta silti kuulemma homoidentiteetiltään foucault'lainen homomies, mikä tässä merkitsee suunnilleen samaa kuin 'sieluton homo'.]
Homoista puhumisen ohessa J.S. esitti myös mainion teorian siitä, miksi eräät konservatiivikristityt kammoksuvat viinaksia niin paljon. Mutta ei siitä sen enempää. [Oikeastaan tuokin juttu siis liittyi homoihin tavalla tai toisella.]
J.S. oli myös sitä mieltä, että sosialismi olisi minulle lähinnä vain eräänlainen keinotekoinen ja jättimäinen fallos, josta en siis kykenisi hetkeksikään luopumaan.
Sosialismi olisikin siis ensisijaisesti ja varsinaisesti vain lapsuudessa tapahtuneen "alkukastraation" tuottaman perustavan trauman oire: Sosialistinen teoretisointi on suoranaista takertumista kuvitteelliseen [mutta samalla tietysti omnipotenttiin] "ruumiittomaan elimeen", joka samalla toimii eräänlaisena korvikkeena "oikealle asialle" [todellisuudessa en siis havittelisikaan mitään "sosiaalista oikeudenmukaisuutta", vaan pelkkää infantiilia ja fallista omnipotenssia].
Voisimme kuvitella, että taitava käsityöläinen voisi purkaa patouman teoretisoinnin sijasta veistämällä taidokkaita falloksia. Henkilöltä itseltään kysyttäessä fallosten merkitys ei kuitenkaan välttämättä avautuisi. Kysymys on siis alitajuisesta, tiedostamattomasta prosessista.
Mutta mitä minuun ja sosialismiini tulee, niin sosialismiin takertumalla kykenen kuitenkin, ainakin J.S.:n mukaan, kätevästi neutraloimaan "alkukastraation" tuottaman häpeän ja voimattomuuden. Samalla kykenen kohtaamaan itseni kokonaisena ja eheänä. Mutta samalla tämä kaikki perustuu valheelle ja petokselle, jollekin sellaiselle, mitä en myönnä tai edes kykene myöntämään itselleni. Ehyt yksilö on siis välttämättä epäautenttinen.
Marxilaisen teoreetikon keksimä konsepti, "kapitalistinen riistosuhde", olisi sekin näin ollen vain eräänlainen ikuisen fallos-verstaan pettävä ja inverssi peilikuva. Lisäarvoteoria ei siis niinkään ole tieteellistä tulkintaa reaalimaailmasta, vaan pikemminkin eräänlainen epätoivoinen yritys heijastaa teoreetikkoon itseensä kohdistuva perustava onanistis-repressiivinen desublimaatio ja samanaikainen alkukastraatio "talouden pintatason ilmiöihin": Pääomasta puhuminen onkin suorastaan eräänlaista tarrautumista siihen, että riistetty fallos saattaisi vielä olla olemassa, että alkuperäisen trauman voisi jotenkin kumota.
Todellista fallosta ei tietenkään ole koskaan ollut. Tätä sosialisti ei kuitenkaan tiedä.
Toisaalta joku Sartre varmaan sanoisi, että psykoanalyytikon potilas kyllä tietää mitä salailee, koska eihän salailu muuten edes onnistuisi..
Asiasta toiseen. Taidan hakea kaljan Afrikan parhaan valtiomiehen kunniaksi.
Mielenkiintoinen kommentti. Siihen kiteytyy isoja teemoja niin filosofisesti kuin yksinomaan psykoanalyyttisen praksiksen kannalta.
En ole koskaan ollut mikään committed psykoanalyysi-fani, vaikka psykoanalyysin filosofiset implikaatiot [tiedostamaton, libido, sosiaalisaatio vietin repressiona, fantasian siirtymät ja tiivistymät, sublimaatio jne.] kuuluvatkin ajatteluni peruskontekstiin.
Joka tapauksessa Freudin nuoruuden tuotannon tieteenfilosofinen asenne [neurologinen reduktionismi] johtaa stigmatisaation kulttuuriin, jos/kun aletaan diagnosoida ihmisen persoonallisuuden piirteitä ja 'patologisia' oireita [esim. sosialismin kannatus!?] liian yksinkertaisen, kaavamaisen [ja samalla väistämättä hämärän] selitysmallin pohjalta.
Tämä kritiikki pätee myös nuoreen Marxiin [vrt. Althusserin kriittinen asenne sekä Marxin että Freudin nuoruuden tuotantoon].
Ihmisten käytös ja ajattelu mielikuvineen on taatusti paljon välittyneempää kuin nuori Freud ja naturalistit ylipäätään pyrkivät todistamaan.
Myöhemmässä tuotannossaan Freud kuitenkin korjasi mekanistista näkökulmaansa topologiseen suuntaan [ego- ja viettirakenteen analyysi sekä niiden rakennekausaalinen transformaatio suhteessa toisiinsa].
Luonnonflosofiaa pohtinut nuori Marx puolestaan alkoi tutkia työn, tavaran ja rahan monimuotoista välittyneisyyttä [niiden topologisia asemia suhteessa toisiinsa].
J.S.:n reduktionistinen malli toimii kuin freudilainen 'libido-höyrykone' yhdellä selittäjällä [vietti], mutta on siinä toki myös järkeä varsinkin, jos yrittää etsiä tulkinta-apua Lacanilta - [huolimatta siitä, että Lacan on 'naturalistis-gnostilaiseen' Freudiin verrattuna suorastaan salaopillis-esoteerinen neologisti - itse paras esimerkki 'sinthome'staan ;\].
Voiko alkukastraatiota muka ihan vakavasti käyttää selittämään myös ideologisia asenteita ja jopa käsitystä siitä, mitä on oikeudenmukaisuus?
Palaan tähän teemaan vielä, mutta kommentoin ensin Valkean 'todennäköisyys-teologista evidentialismia' omasta näkökulmastani.
Uskooko joku vielä freudilaisiin teorioihin?
Ei kyse ole uskosta vaan heuristiikasta.
Freudin ajattelu ja väitteet ovat inspiroivia ja älyllisesti haastavia, koska ne puhuvat asioista ja ilmiöistä, joita muissa diskursseissa [teologiaa ja mannermaista filosofiaa lukuunottamatta] ei haluta tai osata asettaa pohdinnan kohteiksi.
Se analyyttisen filosofian ja luonnontieteen älypää, joka pitää Freudin ajatuksia dogmeina tai tieteenä, ei tule koskaan niitä ymmärtämään, koska odottaa niiden olevan sijoitettavissa yhteen ja samaan argumentatiiviseen 2 + 2 = 4 trivia-kaavaa. Ja kun Freudin näkemykset eivät tuota peruskaavaa toteuta, niitä pidetään automaattisesti arvottomina.
Tällainen on typerää tieteenfilosofiaa, mutta parempi kai, ettei esim. Ironmistressin kaltaisilla älyn kykloopeilla ole mahdollisuutta oivaltaa psykoanalyysin kulttuurifilosofista arvoa edes minimaalisesti. He kuitenkin raiskaisivat sen kohtsillään kuten amerikkalainen objektisuhde-psykiatria on Lacanin mielestä tehnyt.
On myös hyvä muistaa, mitä Freud sanoi ensimmäisellä amerikanmatkallaan saksalaiselle matkakumppanilleen ja kolleegalleen: 'He eivät arvaa, että me tuomme heille ruton' - [Freud inhosi amerikkalaista pinnallisuutta, kaupallisuutta ja pragmatismia].
PS.
Itse suhtaudun varsin epäilevästi psykoanalyyttiseen terapiaan, mutta psykoanalyysin anti kulttuurintutkimukselle on täysin ohittamaton [esim. Ahdistava kulttuurimme].
En myöskään lue Freudia jonkun nimenomaisen teorian edustajana vaan käytän hänen lanseeraamiaan käsitteitä ja analyyseja ajattelun[i] välineinä.
Rauno,
Osittain samaa mieltä, mutta Freudista on, Freudin omia termejä lainatakseni, kehkeytynyt anaali-ulkoistajille keino heittää törkyistä anaali-kyrpää ihmisten päälle ja selittää kaikki heidän käyttäymisensä anaali-kyrvällä. Niin kauan kuin näin on esim. blogosfäärissä, ei ole mitään syytä ottaa freudilaisia poppamiehiä vakavasti.
Jos haluan parempaa kehitystieteellistä tietoa, luen tietyin varauksin Eriksonia tai Piagetia, tai tunteiden säätelyyn liittyvää kehitystutkimustietoa.
Olen jossain määrin samaa mieltä, mikä varmaan ilmenee jo em. väitteestäni stigmatisaation liiallisesta helppoudesta ja houkutuksesta [jopa väärinkäytöstä] freudilaista psykodynaamisen kehityksen apparaatistoa sovellettaessa.
Tämän vuoksi en erityisemmin pidä muuten suuresti arvostamani Juha Siltalan psykoanalyyttisella luonne-analyysilla mustamaalaamisesta [muka totuutena].
Mieluummin Lacanin kuin Theweleitin psykoanalyysia - kiitos - olkoonkin ettei Theweleit mitään huuhaa-tutkimusta ole tehnyt. Se vain haiskahtaa ['syötti' vulgaari-psykoanalyytikolle ;\] oudosti reaktionaariselta [ellei peräti ressentimenttiseltä] suhteessa natsismiin ja on mielestäni arveluttavan helppoa soveltaa dogmaattis-reduktionistisen tulkintateoriamallinsa vuoksi.
Kyseistä leimaamis-piirrettä vieroksun myös Frankfurtin koulukunnan taipumuksessa psykoanalysoida tuosta vain vähän kaikki, joista ei pidetä.
Zizekin lacanilaisuudella teorisointi ei kuitenkaan jämähdä pelkkiin perusteorian dogmeihin [vaikkei hän haluakaan vaarantaa teoriaa ;\] vaan toimii innovatiivisesti, joustavasti ja uusia sovellutuksia etsien.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Klaus_Theweleit
Pitää huomauttaa, että Theweleit edustaa lähinnä reichilaista psykoanalyysia ja Reich oli pahinta lajia hörhö, mitä seksuaalisuuus-reduktionismiin tulee - paljon pahempi kuin Freud itse.
Freud potki orgoni-energia-mystikko Reichin ja arkkityyppi-gnostikko-Jungin [kaksi psykoanalyysin vastakkaista ääripäätä] ulos lähipiiristään. Hän halusi säilyttää oman teoriansa 'puhtaana' eikä halunnut jakaa sen 'isyyttä' kenenkään kanssa [Freud oli juutalainen patriarkka par excellence ;\].
Laitoin sinulle ja muille suhteellisen monimutkaista englantia ymmärtäville arkistoistani blogiini parhaimman tuntemani yleisanalyysin Freudin teoksista ja niiden merkityksestä demokraattisessa kulttuurivallankumouksessa:
http://hiljaistapohdintaa.blogspot.com/2011/08/freud-ja-demokraattinen.html
Kiinnostava artikkeli. Olen monessa asiassa samaa mieltä, mutta jotenkin 'luonnostaan' [ei-konformistisena ja ambivalenttina tyyppinä] vierastan Gardnerin passiivis-konservatiivista lähestymis- ja tarkastelutapaa aiheeseen.
Pitää kuitenkin paikkansa, että Freud on tahtomattaan ja epäsuorasti toiminut liberaali-demokraattisen kulutusyhteiskunnan - siis kapitalismin - profeettana.
Kuriyhteiskunnan ja häpeämoraalin paineesta 'vapautunut' halu vapautui kapitalismin palvelukseen - addiktiivisen nautinnon orjuuteen [etenkin Zizek osuu kritiikissään tismalleen oikeaan].
Tällaisessa liberalismissa ja demokratiassa ei ole kyse vapautumisesta siinä merkityksessä kuin Freud [intellektuelli eliitti-konsevatiivi] asian ajatteli, joskin hän itse oli myös erittäin pessimistinen tulevaisuuden yhteiskuntien suhteen.
Psykoanalyysista saattaa olla apua vain melko harvoille. Yleisesti ottaen yhteiskunnat ja ihmismassat ovat kuitenkin typeriä, pinnallisia, itsekkäitä, ahneita ja kateellisia - ja mikä pahinta milloin tahansa ja kenen tahansa manipuloitavissa.
Vapautuneet kulutusorjat jos ketkä elävät fantasioiden, uskomusten ja illuusioiden sekä kadotetun ja petetyn luottamuksen maailmassa - aivan kuten itse Suuri markkinavoimakin - [vrt. Suuri kurpitsa: siitä puhutaan, mutta kukaan ei ole sitä nähnyt].
Mikään ei ilmeisesti muutu ratkaisevasti näissä kaupankäynnin ja riiston asioissa, vaikka miten 'vapauduttaisiin estoista'. Päinvastoin - aina vain hullummaksi menee. Vapauden nimissä.
Post a Comment