Vallankumous syö lapsensa [retropoliittista jälkiviisastelua totuutta hipoen]

Vallankumous on pätevää psykoterapiaa niin kauan, kun se ei toteudu/rr.
*
[Kielimafia korjaa, viilaa ja rauhoittaa - klo: 12.35]

Ranskan poliittis-historiallinen matka ja tie oli toinen kuin Englannin/USA:n, eikä mannermaisen ja angloamerikkalaisen [edustuksellisen] demokratian kehitystä ylipäätään voi pitää täysin yhteismitallisena ja siten suoraan vertailukelpoisena keskenään. 'Ne syntyivät eri aikoihin ja vastauksina hieman erilaisiin kysymyksiin.'

Mitä ranskalaisten kansalliseen mentaliteettiin tulee, niin ehkä he eivät koskaan ole olleet hengeltään kovin yhteistyökykyisiä liberaaleja vaan pikemminkin räikeä ja kovääninen tilkkutäkki [pitää tietysti kysyä, mitä poliittisella yhteistyöllä kulloinkin tarkoitetaan: mitä se on virallisesti ja mitä se julkisena toimintana kätkee]. - Olennaista vallankumouksen syntymisessä on kuitenkin muistaa Ranskan poliittinen tilanne 1600- ja 1700-luvuilla.

Englannissa edettiin vähitellen ja maltillisesti kuninkaan [hallitsijan/suvereenin] ja alamaisten välisten suhteitten kehityksessä. Hallitsijan asemaa ei siellä [eikä USA:ssa] koskaan kyseenalaistettu kuten Ranskassa vaan se pyrittiin ja onnistuttiin ajan mittaan saamaan siedettävästi parlamentaarisen kontrollin piiriin [alkaen Magna Cartasta ja habeas corpuksesta].

Ranskassa alamaisten oli 1600- ja vielä 1700-luvullakin lähes mahdotonta neuvotella ja sovitella brittiläiseen tyyliin poliittisesti yksinvaltaisen kuninkaan päätösvallasta.

 [Vallankumous vapautti keskustelun politiikasta mutta ei oikeuttanut sananvapuden arvoa demokraattisen kontrollin lähtökohtana vaan legitimoi sen kulloinkin valtaa pitävän eli päättävän ja toimeenpanevan poliittisen elimen (etenkin jakobiinit) ehdoilla, mikä merkitsi tiettyjen piirien sananvapauden mitätöimistä ja lopulta diktatoorista kumoamista].

Ranska oli käytännössä feodaalinen valtio [säätyjen ja ammattikuntien oikeudet oli määritelty äärimmäisen jäykästi ja epäoikeudenmukaisesti ylhäältä alas}vallankumoukseen saakka, kun taas Englannissa etenkin maalaisaatelisto (gentry) muodosti olennaisesti tärkeän välittäjäluokan, jonka poliittisen tahdon tinkimättömyys mahdollisti edustuksellisen demokratian syntymisen instituutiona.

[Toisaalta juuri Englannissa aatelisarvo ja omaisuuden määrä säännöstelivät pitkään 1900-luvulle asti eri sosiaaliryhmien demokraattisten oikeuksien määrää, mikä ominaispiirre on rasistinen jäänne anglosaksisessa kulttuurissa. Samanlainen jäänne säilyi vielä pitempään USA:ssa mustiin kohdistuvana rotusortona, jota mitkään lakimuutoksetkaan eivät kyenneet estämään ja muuttamaan ennnenkuin musta väestö itse [Ranskan vallankumouksellisten tapaan - sic] alkoi jopa väkivaltaisesti korostaa ja puolustaa omaa identiteettiään.

Niinpä sitten Ranskassa päädyttiin poliittiseen räjähdykseen ja kaaokseen, jossa eri intressiryhmät eivät kyenneet toimimaan poliittisesti kestävällä tavalla minkään tietyn hallintoauktoriteetin alaisuudessa vaan päitä alkoi pudota. Lopulta jakobiinien kanssa veljeillyt organisaationero Napoleon kaappasi vallan sekavassa eli otollisessa tilanteessa ajaen nationalistisessa ja narsistisessa suuruudenhulluudessaan vallankumoukseen väsyneen Ranskan vielä suurempaan katastrofiin kuin, minkä jakobiini-terrorin vuodet olivat aikaansaaneet..

Voidaankin sanoa, että vasta Wienin kongressin jälkeen Ranskan kivulias kehitys kohti edustuksellista demokratiaa pääsi käytännössä alkamaan - tosin kompastellen edelleen.

[Historioitsijat usein esittävät restauraation [Ranska 1815-1830] Englannin ja USA:n tapahtumien toisintona, joskin esim. Frank Ankersmithin mielestä nämä kertomukset kätkevät manner-Euroopan poliittiset uudistukset - niiden poliittis-historiallisten lähtökohtien ongelmallisuuden ja monimutkaisuuden.]

Vallankumous ja Napoleon olivat ikäänkuin lakaisseet pöydän puhtaaksi väistämättömälle muutokselle. Puhdistustyö oli ollut varsin tehokasta: jakobiinien giljotiini louskutti päivittäin omaa irvokasta spektaakkeliaan ja Napoleonin sotilaita kuoli Venäjällä kuin kärpäsiä luoteihin, räjähdyksiin ja tauteihin.

Näitä hirveyksiä voi toki valittaa, mutta laajemmassa mittakaavassa tarkastelultuna ne näyttäytyvät ajoittain jopa ymmärrettävinä [en sanonut hyväksyttävinä] eikä moralisoinnilla ole tässä asiassa enää mitään virkaa. Eri juttu jos eläisimme juuri nyt Pariisissa vuonna 1793-1794 välisenä aikana [jos siis enää eläisimme]. Silloin moralisointi olisi politiikkaa par excellence - nyt se on pelkkää nurkkakuntaista kitinää ja tyhjää jälkiviisastelua.

Ranskan vallankumouksen valtiokeskeisyys [negatiivisessa tai positiivisessa mielessä] on minulle kuitenkin hyvin ongelmallinen väite. Esimerkiksi - en hyväksy tai en ainakaan täysin ymmärrä Slavoj Zizkin positiivista kantaa jakobiinien suhteen, mikäli se ei sitten perimmältään ole harkittua provokaatiota, kuten Zizekiltä voisi tietysti odottaa(*).

Minun katsannossani jakobiinit loivat 'dogmaattisen' terrorin vailla yleistä ja tarpeeksi yhtenäistä tahtoa [vrt. Rousseaun yleistahto] eivätkä valtiota [ellei sitten vahvaa valtiota ja pyrkimystä siihen ymmärretä automaattisesti terrorismiksi] - ks. PS.

[(*)Provokaatio ei Zizekillä kuitenkaan merkitse pelkkää ärsyttämistä ja shokeeraamista, sillä (tässä tapauksessa) hän ei todellakaan usko kapitalistisen systeemin periaatteelliseen muuttumiseen ilman jonkinlaista (ainakin väliaikaista) vallankeskitystä ja vahvaa auktoriteettia , koska mikään todella perustava yhteiskunnallinen muutos ei koskaan ole tapahtunut täysin ilman niitä. On sitten toinen asia, pidämmekö hänen tavoitteitaan realistisina nykyaikana (vrt. esim. Linkolan ekofasismi)].

Napoleon oli ikäänkuin symmetrinen siirtymä kollektiivisesta jakobiini-horrorista vastakkaiseen suuntaan eli kaikkein ehdottomimpaan yksinvaltiuteen, mutta mikä systeemissä lopulta muuttui? Napoleonin kansansuosio oli valtava ja yleinen järjestys kohentui huomattavasti, vaikka demokratiasta ei ollut tietoakaan, mutta silti voisi sanoa, että sisäisesti valtio oli edelleen potentiaalisen kaaoksen tilassa [fanaattinen nationalismi korvasi sekavasti vellovan vallankumouksellisen paranoian, johon ihmiset olivat jo ehtineet väsyä].

Tekisi mieleni rääkätä sekä faktoja että kausaliteettia ja väittää Napoleonin olleen jakobiinisen vallankumoushenkisyyden seuraus niin poliittista epävakautta hyväkseen käyttävänä vallananastajana kuin verisen ja hallitsemattoman vallansiirtoyrityksen loogisena loppuhuipentumana eli katastrofaalisena umpikujana [yritettiin saavuttaa liian paljon, liian nopeasti, liian väkivaltaisesti].

Napoleon halusi personoida itseensä koko Ranskan valtion tai pikemminkin [jos asiat olisivat edenneet kuten piti] koko maailman. Seuraukset olivat sen mukaisia. Robespierre sen sijaan ei personoinut henkilöönsä muuta kuin giljotiinin ja vallankumouksen synnyttämän patologisen vainoharhaisuuden.

Robespierren vainoharhainen perintö elää yhä - joka päivä, mutta Napoleonin suuruusluokkaa olevia hirviöitä syntyy paljon harvemmin - enkä tarkoita nyt Hitleria ja Stalinia, jotka olivat [lainatakseni Trotskin ehkä hieman liioiteltua ironiaa Stalinista] 'puolueen huomattavimpia keskinkertaisuuksia'.

Hitler ja Stalin tekivät useita virheitä, mutta Napoleon ei tehnyt kuin yhden. Hän sattui syntymään 'oikeaan' aikaan.

PS.
Jos siis valtiota vallankumouksen jälkeisessä pesänselvittelyssä ylipäätään vahvistettiin, niin eikö se tapahtunut juuri Wienin kongressin jälkeen, kun konservatiivi-Bourbonit palautettiin valtaan [näin siis päädyn jälleen kerran flirttalemaan konservatiivien kanssa]?

Loppukysymys, jonka vain tyhmyytensä tunnustava filosofi saattaa esittää, kuuluu seuraavasti: mitä on valtio kansalle ja kansa valtiolle?
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Bourbon_Restoration
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ranskan_suuri_vallankumous
http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/75544.html
http://www.lassemiettinen.net/politiikka/yhteiskunnallista/quo_vadis.shtml
http://fi.wikipedia.org/wiki/Napoleon_I
http://fi.wikipedia.org/wiki/Valtio

Kaksi hieman erilaista ratkaisua suvereenin ja kansan välisen suhteen ongelmaan - anglo-amerikkalainen ja eurooppalainen

Eurooppa Napoleonin sotien ja Wienin kongressin jälkeen 1815
*
[Tämä lainaus on kommentti edelliseen päreeseeni]

Anglosaksinen ja mantereen demokratia

Edustuksellisessa hallitsemistavassa on Ankersmithin mukaan erotettavissa kaksi päälinjaa: anglosaksinen ja mannereurooppalainen. Ne syntyivät eri aikoihin ja vastauksina hieman erilaisiin kysymyksiin.

Englantilaisen parlamentaarisen järjestelmän synty Mainion vallankumouksen jälkeen [1688] ja USA:n perustuslain luomisen prosessi vuodesta 1776 lähtien hakivat ratkaisua hallitsijan [kuninkaan, suvereenin tai presidentin] ja edustuksellisen elimen - parlamentin tai kongressin - väliseen ongelmaan ja siihen, millä tasapainottavilla elementeillä [check's and balances] niiden välisiä suhteita voidaan parhaiten säädellä.

Sekä Englannissa että USA:ssa kansa kamppaili pitääkseen suvereenin tai presidentin vallan hyväksyttävissä rajoissa. Kummassakaan ei haastettu suvereenin vallan ideaa itsessään. Anglosaksiseen maailmaan vakiintui ajan myötä kaksipuoluejärjestelmä, jossa voittanut puolue saa enemmistön parlamenttiin, jolla puolestaan on periaatteessa oikeus valvoa hallitsijaa.

Manner-Euroopassa muotoaan hakevat valtiot puolestaan kohtasivat Napoleonin sotien [1803-1815] jälkeen ongelmia, joille ei ollut edeltäjiä historiassa. Minkäänlaiseen suvereniteettiin ei ollut paluuta, ja valtioiden väestöt polarisoituivat voimakkaasti.

Sisällissotien ehkäisemiseksi ja ratkaisemiseksi oli luotava poliittisten ideologioiden välille tasapainoa hakeva toiminnan muoto. Monipuoluejärjestelmät syntyivät. Ilman Ranskan vallankumousta ja Napoleonia taistelu kuninkaan valtaoikeuksia vastaan olisi hallinnut myös mannerta ja todennäköisesti johtanut kahden puolueen järjestelmiin.

Historioitsijat esittävät usein restauraation [Ranska 1815-1830/rr] Englannin ja USA:n tapahtumien toisintona, mutta nämä kertomukset kätkevät Ankersmithin mielestä manner-Euroopan poliittiset uudistukset.

Ankersmith ei kiinnitä huomiota vaalitapaan kaksi- ja monipuoluejärjestelmiä tuottavina seikkoina: enemmistövaalitapa tuottaa kahden puolueen hallintaa lähes väistämättä, suhteellinen vaalitapa tuo parlamentteihin lähes väistämättä useampia ajatussuuntia. Tämä ei kuitenkaan romuta Ankersmithin analyysia: myös vaalitavat voi nähdä vastauksian erilaisiin polittisiin ongelmanasetteluihin.

Ankersmith ei anna suoraa vastausta kysymykseen kumpi demokratian haaroista on parempi. Hänen mukaansa sekä angloamerikkalainen että kontinentaalinen demokratian malli tuottavat omanlaisiaan ongelmia. Ne jäävät viime kädessä yhteismitattomiksi.

Restauraation ajan poliittiset ongelmat olivat Ankersmithin mukaan kuitenkin huomattavasti monimutkaisempia kuin ne, mitä anglosaksiset maat kohtasivat 1688 ja 1776. Tästä syystä kontinentaalinen malli kehittyi monimutkaisemmaksi kuin anglosaksinen ja samasta syystä Ankersmithin varovaisen johtopäätöksen mukaisesti se toimii sekä paremmin että huonommin kuin anglosaksinen malli.

Mannermainen demokratia löytää helpommin ratkaisuja ongelmiin, mutta monimutkaisuutensa takia se voi jumiutua helpommin kuin anglosaksinen malli, jonka selviytymiskyvyn Ankersmith arvioi paremmaksi. Mannermainen demokratia myöskin huomaa herkemmin uudet ongelmat.

Politiikan nykyteoreetikkoja [s. 29-30], Frank Ankersmith. Katkos, ero ja konflikti edustuksen lähtökohtina [kappalejaot rr].
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Frank_Ankersmit
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ranskan_historia
http://www.student.oulu.fi/~jjsimila/aatteet.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Wienin_kongressi

Diktaattorit paremmuusjärjestykseen [äänestäjien kesken arvotaan ruukinmatruuna-paita]

Vitsi vitsi![?]

[Kielimafian tarkennuksia - viimeksi 31.8]
1
Tämä päre on kommentti Takkiraudan päreeseen Päivän mietelmä.

Ruukinmatruuna väittää johonkin hyvin epäillyttävään ja pitkälti sattumasta riippuvaiseen hyöytyindikaattoriin [valistuneella itsevaltiaalla on parhaat perustelut oikeuttaa valtansa] vedoten, että '[y]ksi Salazar vastaa tusinaa Robespierreä.'

Pitäisikö meidän tehdä mielipidetutkimus? Tai äänestää siitä, kuka on paras diktaattori? Sillä ääääänestys jos mikä on demokraattisen yhteiskunnan tunnusmerkki. - Äh - typerää! - - Aion seuraavassa ymmärtää ja tulkita tuon matruunan väitteen omalla tavallani.

Mutkat suoriksi oikoen totean ohimennen, että Salazar oli melko siedettävä vanhan ajan diktaattori, mutta kapitalismia Salazarin siedettävä konservatiivisuus ei minun silmissäni pelasta. Joten katsotaanpa asiaa toisesta vinkkelistä.

2
Eikö juuri yksi George W. Bush vastaa sataa Robespierreä ainakin, mitä hänen päätöstensä aikaaansaamien ruumiiden lukumäärään tulee? Tämä tarkoittaa yleisesti, että kapitalismi tappaa pitkällä tähtäimellä moninkertaisesti enemmän ja tehokkaammin kansallisen turvallisuuden ja markkinoitten vapauden nimissä kuin mikään eurooppalainen vallankumousromantiikka robespierreineen.

Kapitalistinen markkinaliberalismi laillistaa tiettyjen ihmisten tappamisen, mikäli nämä uhkaavat sen laajentumispyrkimyksiä [kolonialismi, imperialismi] ja sitten se leviää rakenteellisen virusmaisuutensa niihin tartuttaen ympäri maailmaa rapauttaen ja tuhoten niitten kulttuuriset identiteetit.

Jäljelle jää surkea irvikuva hyvinvoinnista. - Niinpä USA:n hälyttävän korkeat vankila- väkivalta- ja huumetilastot kertovatkin kapitalismin hyvinvoinnista totuudellisemmin ja raadollisemmin kuin mikään muu indikaattori [skandinaavinen, jo rapautumassa oleva hyvinvointivaltio on kieltämättä ollut kapitalismin lintukoto tässäkin suhteessa - mutta kuinka kauan?].

USA:n kulttuuri on suurelta osin viihde-mainos-saastetta ja ylipäätään narsistisen pragmatistista ja tekopyhää pintaliitoa [toki mainosten välissä tulee joskus siedettävääkin ohjelmaa].

Ase-, huume- [johon myös lääketeollisuus kuuluu] ja porno- [laajemmin käsitettynä jatkuvasti pornoistuva] viihdeteollisuus suorastaan kukoistavat [niin porno kuin likaiset liikesalaisuudet pitäisi minun mielestäni julkistaa /'laillistaa' täysin, jottei niistä tulisi tekopyhyyden ja huijauksen tyyssijoja].

Mitä siis olisikaan yksi Robespierre tällaisen kaikki-yhdeksi-ja-samaksi-tekevän, todelliset syyt salaavan ja mystifioivan molok-myllyn louskutuksessa, joka silppuaa double-talkillaan, kulutusnautinnon velvoitteellaan ja normalisaation kriteereillään [sosialisaatio kilpailuna kulutuskyvykkyydestä] ihmisistä hysteerisen pakkoneuroottisia kuluttajia, minkä tien päässä häämöttää konkreettinen lääke- ja huumeriippuvuus.

Mutta straussilaiset uuskonservatiivit [poliittiset realistit, nuo Salazarin sukulaissielut] osaavat kyllä manipuloida tällaiseen eetoksen vajonnutta uhkapeli- arpajais- ja lottokansaa mielin määrin. Heidän mukaansa kansaa nimittäin saa huijata [sen omaksi parhaaksi], koska politiikka on pelkästään egoististen motiivien ideologista savuverhoa [eli kaksoistanrdardien praktiikkaa].

Robespierreen palatakseni väitän, että on moraalisesti rehellisempää ja kunniakkaampaa tappaa julkisesti selvin perustein [riippumatta siitä, voidaanko syitä pitää aina oikeutettuina] kuin CIA:n tapaan masinoida kulissien takana verisiä vallankumouksia [esim. Chile -73] ja poliittisia (kauppa-)poliisisotia [Vietnam, Irak, Afganistan jne.] ympäri maailmaa perimmäisenä pyrkimyksenä elvyttää ja kolonisoida kapitalismia tällaisen shokkiterapian avulla [ks. Naomi Klein: The Shock Doctrine: The Rise of Disaster Capitalism].

En siis voi muuta kuin halveksia [tai sääliä, sillä mikään rationaalinen peruste ei tässä ole riittävä] tekopyhää politiikkaa, joka turvallisuuden nimissä oikeuttaa tuhansien tappamisen tarpeeksi kaukana kotikonnuilta, mutta vastustaa henkeen ja vereen kuolemanrangaistusta kotikaupungissa. Ikäänkuin tällaista politiikkaa julistavan kuolemanrangaistuksen vastustajan kädet eivät jo valmiiksi olisi veressä - - .

3
Salazarin ja Robespierren vertaaminen ensin manitun hyväksi on siis halpaa demagogiaa, joka ei puutu olennaisimpaan eli yhteiskunnallisen systeemin [tässä kapitalismin] perimmäiseen luonteeseen ja tätä tarkastelua vasten yksilön hyvän elämänlaadun ehtoihin ja lähtökohtiin/syihin vaan redusoi ne foobisesti turvallisuustakuiksi ja itsekkkäästi materiaaliseksi hyvinvoinniksi. Mutta hyvä ja ennen kaikkea sisällökäs elämä on ensisijaisesti paljon muutakin.

Aion tästä lähtien [jatkaa kuten aiemmin;\] ryhtyä sisällökkään hyvän elämän profeetaksi potkaisemalla intuition vastaisella, negatiivisen ja 'luopuvan' dialektiikan asenteella/menetelmällä eräitä positiivisen ajattelun guruja, jotka käytännössä ovat myyneet itsensä kapitalismin lakeijoiksi, kauniisti sanottuna perseeseen.

Tärkeintä on löytää itselleen sopiva, oma - siis oikea attitude, sillä perustelut tukeutuvat perimmältään aina asenteeseen/vakaumukseen eikä suinkaan päinvastoin [paitsi uskonnollisten evidentialistien, kaksinaismoralistien ja ylipäätään fiksujen huijarien mielestä].
*
http://takkirauta.blogspot.com/2010/08/paivan-mietelma.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Maximilien_Robespierre
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ant%C3%B3nio_de_Oliveira_Salazar
http://fi.wikipedia.org/wiki/Naomi_Klein

http://www.soininvaara.fi/2008/03/30/tuhokapitalismin-nousu/ -  [Osmo on oppinut ja viisas mies. Hänen kritiikkinsä Naomi Kleinin sokkidoktriinia kohtaan on järkevää, mutta häneltä puuttuu jotain: - näkemys, asenne, vakaumus. Osmo vain pokkana analysoi ja mittailee, vaikka hänellä ei ole perimmäisiä arvokriteerejä indikaattoreilleen; nuo kriteerit nimittäin perustuvat juuri näkemykseen, asenteeseen ja vakaumukseen. Kleinilta taas puuttuu metodista tarkkuutta ja johdonmukaisuutta, jotka hän on korvannut liiaksi näkemyksellään, asenteellaan, vakaumuksellaan].

http://fi.wikipedia.org/wiki/Evidentialismi
http://en.wikipedia.org/wiki/Evidentialism
http://www.headlesshistoricals.com/GallowsHumor.htm

Anti-kapitalistisen ideologiakriitikon uskontunnustus/sodanjulistus

Yläkuvassa [oikealta] Foucault, Sartre, Deleuze [kuva vihjaa tahattomasti Sartren ihan oikeasti olleen väistyvä hahmo Ranskan intellektuaalisessa kentässä (1970-luvun alku) juuri näiden kahden herran vaikutuksesta - Derrida tästä tosin puuttuu]. - Alakuvassa Deleuze kuvattuna ilmeisesti ajattelunsa näköisenä ;\.

1
Valtasuhteet ja verkostot johtavat samankaltaiseen spiraaliin [umpikujaan] kuin ajattelumme sekä elämämmekin. Yksilön kokemuksen intensiivisin paikka on siinä kohdassa, missä hän kokoaa energiansa ja ryhtyy vastustamaan sitä valtaa [tietoa], joka asettaa hänet jatkuvaan puolustusasemaan. Tällöin yksilö ryhtyy käyttämään voimiaan paetakseen vallan [tiedon] asettamista ansoista [kulutuksellinen nautinto velvoitteena ja normaaliuden kriteerinä kapitalistisessa systeemissä].

Gilles Deleuze kirjassaan Michel Foucault'sta

[Politiikan nykyteoreetikkoja, s. 206, hakasulkulisäykset RR]

2
Deleuzen myöhempi ajattelu - nietzscheläis-spinozalainen, pluralistinen monismi, jonka immanenssi rakentuu ontologisesti perustavalle erolle [Ristiriita! Miten immanenssi [monismi] voisi perustua eroon] ja toisaalta hänen kielikuvallisesti sekä ajatuskuluiltaan retorisen dekoratiivinen  kirjoitustyylinsä on melko ambivalenttia purtavaa. Siitä löytyy kyllä paljon helmiä ja erittäin teräviä oivalluksiakin mutta suurelta osin se myös jää [ainakin minulle] hieman sekavaksi, ikäänkuin esoteeriseksi puheeksi - [Pascal Engel summarizes Deleuze's metaphilosophy thus: 'When faced with a beautiful philosophical concept you should just sit back and admire it. You should not question it.'/juuri näin minäkin koen deleuzeläisen kielikuvien virran].

Myöskään Zizek ei ole ollut kovin otettu Deleuzesta. Hallward taas kritisoi Deleuzea Zizekiä kompaten siitä, että tämän filosofia on tuonpuoleista [other-worldly] ja pyrkii passiivisessa kontemplaatiossa identiteetin hajoamiseen luonnon ilmestykselliseksi [teophanic] itseluovuudeksi.

Mutta Deleuzella on hetkensä ja häntä voidaan täydestä syystä pitää yhtenä Ranskan postmodernin ajattelun päähahmoista.
*
In Deleuze: The Clamor of Being (1997), Alain Badiou claims that Deleuze's metaphysics only apparently embraces plurality and diversity, remaining at bottom relentlessly monist. Badiou further argues that, in practical matters, Deleuze's monism entails an ascetic, aristocratic fatalism akin to ancient Stoicism [samassa mielessä minä kritisoin stoalaisuudelle mutatis mutandis sukua olevaa buddhalaista karman lakia; - myös Zizek hyväksyy ymmärtääkseni kaikilta osin tämän Badioun kritiikin].

In Organs without Bodies (2003), Slavoj Žižek claims that Deleuze's ontology oscillates between materialism and idealism, and that the Deleuze of Anti-Oedipus ("arguably Deleuze's worst book"), the "political" Deleuze under the "'bad' influence" of Guattari, ends up, despite protestations to the contrary, as "the ideologist of late capitalism".´Žižek also calls Deleuze to task for allegedly reducing the subject to "just another" substance and thereby failing to grasp the nothingness that, according to Lacan and Žižek, defines subjectivity.What remains worthwhile in Deleuze's oeuvre, Žižek finds, are precisely those concepts closest to Žižek's own ideas.

In Out of this World: Deleuze and the Philosophy of Creation (2006), Peter Hallward argues that Deleuze's insistence that being is necessarily creative and always-differentiating entails that his philosophy can offer no insight into, and is supremely indifferent to, the material, actual conditions of existence. Thus Hallward claims that Deleuze's thought is literally other-worldly, aiming only at a passive contemplation of the dissolution of all identity into the theophanic self-creation of nature.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze
http://en.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze
http://www.slideshare.net/jukpelto/deleuze-kontrolliyhteiskunta-presentation
http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Paul_Sartre
http://cafehistoria.ning.com/photo/1980410:Photo:3611/next?context=user
http://larvalsubjects.wordpress.com/2008/12/04/deleuze-and-guattari-avec-lacan/
http://www.multiculturas.com/boarding_school/foucault_phweb.htm

Vapaudesta, uskosta, kapitalismista ja filosofiasta

Inscription of the Grave of Kazantzakis: Δεν ελπίζω τίποτα. Δε φοβάμαι τίποτα. Είμαι λεύτερος [I hope for nothing. I fear nothing. I am free.]

I
Vapaus 1
En toivo mitään, en pelkää mitään, olen vapaa.

A man needs a little madness, or else he never dares cut the rope and be free.

Nikos Kazantzakis

Vapaus 2
 Dostojevskin Karamazovin veljeksissä suurinkvisiittori kritisoi 1200-luvun katolisessa Espanjassa uudelleen syntynyttä Jeesusta perusteilla, jotka kuvaavat paitsi ihmisen eksistentiaalista pelkoa ja heikkoutta myös institutionalisoidun kirkon ottamaa tehtävää tuon heikkouden ohjaamiseksi. Kirkko haluaa kaikessa [maallisessa ja hengellisessä] vallanhimossaan toimia ihmisten mieliä ja elämää kontrolloivana sekä yhdistävänä voimana.

The Grand Inquisitor arvostelee säälimättömän terävästi Jeesuksen alkuperäisen sanoman [josta kirkko instituutiona on irtisanoutunut kyetäkseen ylipäätään olemaan instituutio] absurdia radikaalisuutta, joka lupaa ihmisille utooppista ja välitöntä Jumala-yhteyttä tässä ja nyt, ajasta, paikasta ja laista (instituutio) riippumatta, mikä suurinkvisiittorin mukaan on ihmisen elettäväksi ja kestettäväksi sekä täysin mahdoton että jopa luonnoton haave(*).

'Eivät ihmiset sinun vapauttasi halua eivätkä kestä. He tarvitsevat salaisuuden, ihmeen ja auktoriteetin - ja ne me heille annamme.'
.....
(*) - Olkoonkin että kyseessä lienee käsitteellinen väärinkäsitys [mikä vapaudesta puhuttaessa ei tietenkään ole yllättävää], niin haave vapaudesta eksistentiaalisen erillisyyden voittamisena jumalallisessa ykseydessä on silti kirjoitettu syvälle ihmiseen. Se on ikäänkuin 'hengellis-metaforinen' vastine tai projektio sille vaistonvaraiselle 'aidolle' eläimellisyydelle eli absoluuttiselle yhteydelle luontoon, minkä ihminen on suurelta osin menettänyt kulttuurisena olentona, ja josta seksuaalinen kaipuu häntä psykofyysisesti kaikkein voimallisimmin, konkreettisimmin ja piinaavimmin lähes jatkuvasti muistuttaa.

Näin ajatellen, mikäli saan hieman improvisoida [improvisoin vaikken lupaa saisikaan], suurinkvisiittori on oikeassa: vapaus, jota ihminen kaipaa tai pikemminkin kaipuu, jota ihminen luulee vapauden kutsuksi, on ykseyden, varmuuden ja täyttymyksen puutetta. Tämänkaltainen vapaus ei siis oikeastaan ole vapautta lainkaan vaan päinvastoin yritys kadottaa vapaus ikäänkuin takautuvasti eli palata takaisin luonnon ehdottomien lakien passiivisen automaattiseen alaisuuteen kuin kohtuun [kognitiivinen tietoisuus sammuu; ihminen on kuin unissakävelijä].

Kuvattu olotila ei kuitenkaan ole Jeesuksen vapautta, vielä vähemmän Kazantzakisin vapautta, joissa molemmissa kaikuu sivullisuuden ääni ja joissa yhteys/ykseys, jota tavoitellaan jo itsessään sisältyy vapauteen tai on vapautta - ilman että erillisyyden tunnetta kielletään, kuten salaisuuden, ihmeen ja auktoriteetin eteen kumartuva tekee.

Olen vakuuttunut siitä, että Jeesuksen on täytynyt ajoittain kokea musertavana joskin nimenomaan vapauttavana eronsa juutalaisen kultin absoluuttisesta ja samalla tekopyhästä perinteestä, vaikkei hän tullutkaan kumoamaan lakia rakkauden ja armon evankeliumilla [kirjaimellisesti ilosanomalla] vaan täyttämään sen. - Siten Jeesuksen vapaudessa ilmenee oman erillisyyden aikaansaama ja raskauttama sivullisuus, joka kuitenkin juuri tuosta erillisyyden kokemuksesta väistämättä kumpuavan vapauden tunteen voimasta jollain ihmeellisellä tavalla transformoituu uudeksi yhteydeksi Olemisen ytimeen - Jumalaan.

Aatehistoriallisesti hellenismi-juutalaisuudesta ja keskiplatonismista kummunnut kristinusko, [ei siis pelkästään kreikkalaisten geometrinen rationalismi sekä univeraalin ja egoistisen yhdistävä hyve-etiikka tai juutalaisen heimon tahtova, persoonallinen lainsäätäjä-Jumala] on synteesi, joka merkitsi myös modernin individualismin perustan syntyä.

II
Anonyymi kommentoi 'rahanpesu- ja köyhyys'-päreessäni: - No nyt rupeaa tulemaan sellaista "Vuorisaarnaa" että huonokuuloisinkin herää . . .Varsinkin kun evankeliumien kuvaukset vaikuttavat aika synkiltä: http://www.taloussanomat.fi/ulkomaat/2010/08/27/usan-talousdata-halyttavaa/201011837/12
*
Niinpä. Tuo taloudellisen elpymisen kompastelu ei kuitenkaan ollut mikään yllättävä uutinen minulle eikä luultavasti myöskään sinulle.

Mutta jospa usko sittenkin siirtää vuoria, sillä luottamus talouteenhan on nykyään korvannut uskon Jumalaan meillä valistuneissa ja 'syvällisissä' länsimaissa.

Tämän uuden uskonnon ja luottamuksen (sosiaalisen pääoman?) 'tunnustus' tapahtuu turhan krääsän hankkimisena ja pään sekoittamisena latistavalla viihteellä.

On hirvittävää miten ihmiset pystyvät pettämään itseään kapitalistisen double-talkin vaikutuksen alaisina. Tuo double-talk luo illuusion yksilön vapaudesta ehdottomana oikeutena ja kykynä itsemääräämiseen.

Tällainen harha oman toimijuuden aktiivisesta merkityksestä ja vaikutuksesta kapitalismin myllyssä on vielä hirvittävämpää kuin eläminen järjestelmässä, jossa kaikki tietävät, että virallinen politiikka on huijausta (esim. kommunistinen NL).

Kapitalismi sen sijaan onnistuu pettämään ihmisiä niin ovelasti, että he luulevat usein ihan oikeasti olevansa vapaita. Ja silti onnellisuusmittaukset ovat vuosikymmeniä osoittaneet, että juuri moderneissa länsimaissa asuu kaikkein onnettomimpia ihmisiä.

Eikö jo tämä kerro jotain siitä sisäisestä ristiriidasta, joka tätä järjestelmää sisältäpäin kalvaa - siitä, että sen suurimmaksi ongelmaksi on uskonnollisten traditioitten heikentymisen ja laimentumisen sekä vapaa-ajan ja hyvinvoinnin lisääntymisen myötä noussut sisältöjen puute. Elämästä puuttuu sisältö, merkitys ja täyttymys [jatkuvasti kun ei voi olla täydessä kiimassakaan - eikö(?)].

Muodollisesti taattu [mahdollisimman vähän toimintarajoituksia] mutta/ja osaltaan juuri siksi illusorinen vapaus [rajoittamaton vapaus johonkin - mitä se on?] ei takaa onnellisuutta - varsinkaan, kun kapitalismissa ei siis viime kädessä edes ole kyse vapaudesta vaan rahan, tekniikan ja viihteen orjuudesta.

Tällä tavoin määritelty ja ymmärretty 'vapaus' on ihmisen suurin, typerin ja tuhoavin illuusio.

[Muunlaista kuin suhteellista ja illusorista vapautta ei lopulta ole olemassakaan, mutta kapitalistiset toimijat eivät tätä tiedosta. - Se, joka tiedostaa, on kuitenkin ehkä jo askeleen lähempänä aitoa, todellista riippumattomuutta - ja siten omaa identiteettiään].

Sitäpaitsi vain se, jolla on erittäin hyvin perusteltu/määritelty ja hahmotettu imaginaaris-eksistentiaalinen [ei siis pelkästään projektio eli yksilöity etnis-materiaalinen kohde] vihollinen, jota vastustaa, pystyy [mahdollisesti] pyrkimään vapaasti eli oman vakaumuksensa pohjalta johonkin arvokkaana pitämäänsä.

Entä johtaako tämä 'vihollis-disipliini' luovaan kritiikkiin ja oman identiteetin ilmaisuun vai tympeään ja pakkomielteiseen rasismiin, jonka ainut luovuus piilee paradoksaalisesti sen kohteissa, ei itse rasistissa, on tietysti eräänlainen ikuisuuskysmys.

Rajalinja 'luovuutta inspiroivan' ja 'luovuutta tukahduttavan' vihollisen välillä saattaakin olla veteen piirretty. Mutta tuon vihollisen/vastustajan ['Saatana'] luonteen voi ymmärtää ja selventää, jos vain tahtoa ja ajatuksen selkeyttä löytyy. - Ja se pitää selventää!

III
Sähköpostiviesti H:lle.

Veljeni ja hänen vaimonsa kävivät U 2:n keikalla (jommalla kummalla; ilmeisesti jommalla). Stadion on ollut aivan täysi - 53000 ihmistä. - Kunnioitan ko. bändiä mutta fäni en ole - tai enhän mä ketään muita ole koskaan fanittanut kuin John Fogertya, Nietzscheä ja Dostojevskia. Mitä nyt vähän Zizekiä viime aikoina ;\. Monia tyyppejä kyllä arvostan erittäin paljon, mutta fanitus on jotain henkilökohtaisempaa.

U 2:n lavaspektaakkeli on tällä hetkellä maailman vaikuttavin ja näyttävin. Olispa myös musiikki samalla tasolla. Mutta kun ei. U 2:n biisit ovat yhtä kaikki tylsää keskitempoista jollotusta, jossa kappaleet eivät juuri erotu toisistaan [sen tosin myönnän, että Edgeä voi pitää melkoisena kitara-effekti-velhona].

No - onhan Bono sentään 'hyvä ihminen' par excellence, vaikkei joku Zizek Bonon hyväntekeväisyys-etiikan pitkän ajan vaikutuksia/seurauksia välttämättä kovin suuresti arvosta. Niitä kun ei ole.

Riiston status quo ei muutu miksikään hyväntekeväisyydellä - mitä nyt hieman pitkitetään niiden kurjaa elämää, jotka ovat jääneet jyrän alle. Lyhyen tähtäimen apuna hyväntekeväisyyttä voi toki puolustaa, mutta jos kuvittelemme, että hyväntekeväisyys (ikäänkuin kapitalistisen talouden 'sosiaaliturvana') on osoitus systeemin sosiaali-eettisestä toimivuudesta, olemme langenneet itsepetokselliseen ja itsetyyväiseen hyvän omantunnon harhaan.

Hyväntekeväisyydestä on tullut viime vuosikymmeninä osa kapitalistista taloutta - eettisen markkinatalouden nimellä, mikä määritelmä itsessään on contradiction in terms. Eettinen markkinatalous siis kumoaa itsensä paitsi määritelmänä myös käytäntönä, koska kapitalismi ei koskaan voi olla eettistä siinä mielessä kuin etiikka hyväntekeväisyytenä halutaan bon fide (hyvässä uskossa) ymmärtää.

Vapaan kaupan pitää kannattaa eli tuottaa maksimaalisesti lisäarvoa (voittoa), joten ilman muuta reilun kaupankin 'etiikka' sallii voittoon tähtäävän sijoittamisen eikä ole siten mitään pyyteetöntä auttamista, joka toimii kaupan periaatteisiin rinnastettuna tappiollisesti. Yritystoimintana 'eettinen' kauppa näyttäytyykin minulle joko psykologisena huijauksena tai käsittämättömänä projektina - illuusiona.

Etiikan paradigmaattisuus ei konkretisoidu kaupankäyntinä/-käynnissä. Sitäpaitsi vastustan utilitarismia ylipäätään eettisenä näkemyksenä. Moraali/etiikka ei voi olla sisällöllisesti eli moraalisten arvojen suhteen tyhjää tai neutraalia kuten liikennesäännöt ja kauppasopimukset. Jos joku nyt sanoo, että mitään muuta moraalia kuin toimintasäännöt ja sopimukset ei ole, niin minä vastaan, että hän on unohtanut uskonnon absurdit traditiot ja poliittisen propagandan (PS.).

Itse yritän kuitenkin jääräpäisesti olla kallellaan Kantin rationaalisen velvollisuusetiikan suuntaan, vaikka myönnän, että Kant on epäkäytännöllinen/epärealistinen ja olettaa/vaatii ihmiseltä dogmaattisesti mahdottomia 'moraalis-kognitiivisten kykyjen' suhteen.

Markkinatoiminnan sopimukset eivät perustu sisällöllis-laadullisiin, velvoittaviin moraalisiin (hyvä-paha) arvoihin vaan ovat relatiivisia sopimuksia, jotka määräytyvät laskennallis-määrällisistä, ei-moraalisista (hyvä-huono) hyötyarvoista. - Tällaisten sopimusten sitovuus voidaan pragmaattisista syistä (perustuvathan ne itsessään juuri käytännön hyötyyn) helposti kiertää ja muuttaa, varsinkin jos löytyy rahaa maksaa huippujuristille miljoonia siitä, että tämä tulkitsee lakia kuin piru Raamattua yrityksen eduksi.

Ei-moraalinen hyvä-huono eli esteettis-nautinnollinen arvo ei milloinkaan ole lupauksia ja tekoja yhtä vahvasti sitova perusta kuin moraalinen hyvä-paha eli omantunnon syyttävä 'arvo-normi-sormi'.

Esteetikko on mystikon maallinen vastine, ja kuten tiedämme, eiväthän mystikot tästä maailmasta piittaa. Miten siis esteetikotkaan välittäisivät siitä, toteutuuko oikeudenmukaisuus maailmassa vai ei.

[Lähetän etusomella varustettuja terveisiä esteetikko-Nietzschelle sinne Weimarin (suo)hautaan. Sano Fritz myös hautuumaanne ykkösketjun kahdelle muulle supertähdelle, esteetikko-Goethelle ja esteetikko-Schillerille, terveisiä täältä F-kullan kotieläintilan laitumelta].

PS.
En pidä siitä ihmis- ja todellisuuskäsityksestä eli misantropiasta ja moraali-nihilismistä, mikä tästä päättelystä saattaa seurata, koska se on kuin upottava suo, josta ei enää pääse pois: mitä enemmän siellä rimpuilee, sitä enemmän sinne uppoaa. Mutta kun on kerran päätynyt nihilismiin ja pessimismiin, niin palaaminen siihen, mistä joskus tuli melko tietämättömänä ja jopa naivina idealistina lähdettyä vaeltamaan, ei todellakaan ole mahdollista.

Päästäkseen eteenpäin on mentävä ikäänkuin nihilismin 'Pimeyden sydämen' läpi. Ilman traumoja sellaisesta ei selviä, mutta mikäli traumat eivät ole liian rankkoja, ne vahvistavat, kuten Nietzsche halusi ajatella. Ehkä myös Kierkegaard oli oikeassa kirjoittaessaan, että uskon/varmuuden täydellisessä epävarmuudessa 'epätoivo on meidän ainoa toivomme'. - Tämänkaltainen ajattelu taas ei ole enää tai vielä kantilaisuutta vaan pikemminkin jonkinlaista eksistentialismia.

Tosin eksistentialismin moderneja juuria on löydettävissä jo Kantilta: I kritiikin skeptiset tulkinnat [Kant tosin varta vasten selventää toisen painoksen pitkässä esipuheessa, että ymmärryksen muodot eivät ole subjektiivista idealismia eli ihmisen luomia konstruktioita vaan jotain universaalimpaa - ajattelun transsendentaalisia ehtoja]; II kritiikin moraalifilosofian mahdottomuus [sillä ihminen ei ole enkeli, jollaisia Kantin moraali (kategorinen imperatiivi) toteutuakseen edellyttäisi]; III kritiikin esteettinen dialektiikka subjektin tietoisena kokemuksena [ei siis pelkkänä aistihavaintona] havainnon kohteen ylevyydestä - esim. jylhä luontomaisema.
*
http://www.heikkimajava.net/articles/munkan_dallaajat.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Nikos_Kazantzakis
http://www.mlahanas.de/Greeks/NewLiteratur/NikosKazantzakis.html

Yövieras eli hyljätyn kostolaulu

Huuu! Hrrr. Palelee. Älä vie sitä mun peittoa!
*
Omistan tämän hyisen haamu- eli kostolaulun Ruukinmatruunalle [tunnetaan myös nimellä Takkirauta ja Ironmistress]. 
1
Sinä kun petit mun, sitä kestänyt en, narun hankin mä hamppuisen, ja tullessa illan syksyisen tein solmun mä köytehen. Nyt tuuli mun varjoa heiluttaa, mä tanssien tahtia lyön, viima vinkuva nurkissa tuivertaa, kuljen yksin mä haamuna yön.

Varo vain, varo vain sinä petturi, varo vierellä vierahan, minä saavun sun luoksesi haamuna, suon sulle mä suudelman. Niin kylmä ja synkkä on tummuva yö, ei taivaalla tähtiä näy, sormi luiseva iskeepi ikkunaan, kello kahtatoista kun käy.

Siinä vierelläs sitten maatessani minä sinua syleilen, ja kalvenneilla huulillani minä sinua suutelen, saat tuntea kylmä on haamun suu ja kylmä sen luinen käs, ja kun aamulla silmäsi aukaiset, kasa luita on vierelläs.
 
http://www.youtube.com/watch?v=pQd67sXBs6A
Yövieras - Martti Huhaa Innanen
2
http://www.youtube.com/watch?v=wKNddThoEkA&feature=related
Bonusraidassa haamu muistelee haikeasti mennyttä onnea - Paljon sun luonasi sain [ihan kyrvahtaa kyynel silmäkulmaani].
*
http://takkirauta.blogspot.com/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Innanen
http://igs.kirjastot.fi/iGS/kysymykset/haku.aspx?word=Laulut
http://shopping.aol.com/articles/2009/08/25/halloween-party-supplies/

Vuonna 2024 pääomaparlamentaristinen rahanpesu on oikeuttanut ja legitimoinut itsensä lopullisesti ajettuaan läpi perustulon/kansalaispalkan, mikä merkitsee köyhyyden muuttumista onnettomuudesta oikeudeksi - ellei jopa velvollisuudeksi

Muun muassa tällä tavoin kierrätetään eli pestään rahaa nykypolitiikassa.
*
[K-mafia on tehnyt useita korjauksia ja lisäyksiä osaan II - viimeksi klo: 20.25]

I
Motto 1: - Lobbaus, sponsorointi ja vaiettu jääviys on kapitalismiin sidotun politiikan teon legitimoitua korruptiota.

Motto 2: - Mitä enemmän rakenteellista valtaa toimijalla on, sitä enemmän sen päätösten vaikutukset leviävät. Valtioiden läpi kulkee lukemattomia sellaisia yhteiskunnallisia suhteita ja luonnon prosesseja, jota välittävät minkä tahansa valitun politiikan vaikutukset myös valtion rajojen ulkopuolelle.

 Esimerkiksi investointeja tai rahapolitiikkaa koskevat päätökset ovat usein kauaskantoisia suurelle joukolle toimijoita, joilla ei ole mitään roolia päätöksenteossa. Toisin sanoen politiikan vaikutuksille alttiiden ihmisten joukko ei ole usein lainkaan sama kuin äänestäjä-kansalaisten joukko.

 [David] Heldin yksiselitteinen johtopäätös on, että nykyolosuhteissa tarvitaan teoriaa kosmopoliittisesta demokratiasta. - (Politiikan nykyteoreetikkoja, s. 264)

II
Kirjoitin tämän päreen luonnoksen (osat I ja II) jo noin kaksi viikkoa sitten. - Osan III siteeraus eli alkuperäisestä lyhennetty (ks. myös linkki) juttu sai minut kommentoimaan asiaa, ja se voikin aivan oikeutetusti toimia juuri nyt yksittäisenä esimerkkinä markkinatalouden ja puoluepolitiikan kielletystä, salatusta mutta väistämättömästä yhteenkietoutumisesta Suomessa näinä demokratian latistumisen ja rapautumisen aikoina.

1
Politiikka on muuttumassa pysyvästi markkinoinnin kaltaiseksi ja markkinoinnin ehdoilla toimivaksi lobbaukseksi, jossa muodollis-poliittinen edustuksellisuus [jonka pitäisi kyetä ilmaisemaan ja toteuttamaan äänestäjän tahto/toiveet] ja todelliset päätökset 'kierrätyksineen' eivät kohtaa.

Tämän vuoksi puhe tiettyjen henkilöiden jääviydestä heidän poliittisen ja yritystoiminallisen asemansa joutuessa ristiriitaan sekä vaalirahoituksesta lahjuksen ottona tai antamisena (esim. Kanki-Kaikkosen tapaus) saattaa jo nyt olla pelkkää sanahelinää, koska kuvassa nähdyn (ja alla selvennetyn) kaltainen rahankierrätys on vain yksi esimerkki siitä politiikan, lobbauksen, sponsoroinnin ja markkinoinnin yhteenkietoutumisesta, joka vallitsee vaiettuna käytäntönä kaikessa kapitalistisessa toimijuudessa.

Koska ei ole ilmaisia lounaita, ei voi olla myöskään 'ilmaisia' poliittisia päätöksiä, enkä tarkoita nyt sitä, että edustuksellinen poliitikko maksaisi tai lunastaisi [tiettyjen päätösten puolesta puhuvana ja niitä poliittisissa elimissä läpi ajavana tiettyjen kansalaisten edustajana] luottamustaan yksittäisille äänestäjilleen vaan pikemminkin yksittäisille sponsorointi-firmoilleen tai -organisaatioilleen.

Selkokielellä sanottuna kyse on politiikan väistämättömästä ja lopullisesta korruptoitumisesta markkinatalous-intressien vietäväksi.

Pääomaparlamentaarinen liberaalidemokratia on käytännössä yhtä kuin taustalla vaikuttava sekä itsensä puoluepolitiikaksi naamioinut laskelmoiva talouseliitti kusettamassa hyväuskoista, hiukan lapsellista, vain pintatason seuraukset näkevää massaa - vaikka eihän edes media kerro tai tiedä, kuka tätä maata viime kädessä johtaa.

Toisaalta ihmiset eivät yleensä jaksa nähdä sitä vaivaa, että ajattelisivat itsenäisemmin kuin vain mutu-periaatteella ja ottaisivat asioista selvää, vaikka se tehdäänkin vaikeaksi kuvattujen 'automaattisten' kytkösten vuoksi, joista esimerkkeinä tässä päreessä 'rahanpesuorganisaatiot' nimeltään RAY ja Nuorisosäätiö.

Mutta asioitten oikean laidan selville saaminen ja tiedostaminen on mahdollista - jopa pääomaparlamentaarisessa demokratiassa. Kyse on vain siitä, miten paljon tahtoa ja tiedonhalua [näitä ominaisuuksia pidän omaisuuden keruun vastakohtana: rikas ei koskaan voi olla rehellinen] keneltäkin sattuu löytymään [valitettavasti saatan olla siis itsekin vaarassa ajatua kyyniseen individualismiin, joskin sen lupaan, että jos minä kusetan ihmisiä [tietenkin vain heidän parhaakseen], niin teen sen avoimen tunnustuksellisesti julistaen: ' Nyt minä huijaan teitä! - - Tällaiseen rehellisyyteen ei kukaan pääomapoliitikko pysty - - ].

2
Poliittisella rahanpesuongelmalla on kuitenkin ikäänkuin täydentävä paralleelinsa (rinnakkaisuus) ihmisten henkilökohtaisissa intresseissä ja uskomuksissa suhteessa siihen, mitä he pitävät omina luovuttumattomina oikeuksinaan. Sillä nykypopulistinen asenneilmapiiri itse asiassa edesauttaa ja  tukee lobbauksellisen korruption limittymistä politiikkaan, koska tämä populismi ei ole periaatteellista kollektiivisessa mielessä vaan julistaa abstraktin universalisoitua [vrt. pyhä dogmi teologiassa] mutta käytännössä häikäilemätöntä oman edun oikeutta - niin maahanmuuttajien, omaisuuden kuin muidenkin omien intressien suhteen.

Jos siis pohdimme yhä suuremmassa määrin yritysmanageeraukseksi, imagomarkkinoinniksi ja lobbaukseksi muuttunutta menoa [jota joskus muinoin, ennen lopullista kaupallistumista, kutsuttiin itsenäisemmällä joskin myös aatteellisemmalla nimityksellä politiikan teoksi] USA:n näkökulmasta, niin vaikka esim. Barack Obama sai kuin saikin läpi suuren terveydenhoitolaki-uudistuksensa parlamentaarisesti, ei sen käytännön toteuttaminen ole helppoa maassa, jossa kaiken arvo - jopa eettinen arvo, mitataan paradigmaattisesti [tuottavimmin finanssi-spekuloinnilla kähmityn] rahan ja yksityisomaisuuden määrällä.

Miten siis kukaan markkina-uusliberaali voisikaan sitoutua uudistukseen, johon käytetään hänen omia, henkilökohtaisia verovarojaan niiden hyväksi, jotka eivät veroja välttämättä kovin paljon maksa, jos ylipäätään ovat työssä.

Näin lyhytnäköistä omaan napaan tuijottamista on populistinen vapaus- ja omistusoikeuksien suojan universalismi käytännössä: se on psykologisen egoismin legitimoiva naamio - ei juuri muuta.

Kuvattu asenne [joka on siis linjassa myös Suomen oikeiston ja populistisen persupolitiikan kanssa] myötäilee ja edesauttaa parhaiten niitä lakimuutoksia, jotka tulevat jollain tavalla helpottamaan ja suoranaisesti hyödyttämään suuryritysten toimintaa [kyseinen asenne on kuitenkin ristiriidassa itsensä kanssa, sillä tavalliset ihmisethän tuollaisista laieista viime kädessä in the long run kärsivät].

Kaikkein arvelluttavimmalta kuitenkin vaikuttaisi, että kuvatun kaltainen päätösproseduuri saattaa lopulta hyväksyttää jopa kiistellyn mutta ainakin Suomessa toistaiseksi melko vähän poliittisesti esillä olleen perustulon eli kansalaispalkan, mikäli sen laskelmoidaan pääomapolitiitikkojen piirissä toimivan totetutuessaan [vastoin alkuperäistä tarkoitustaan] kapitalismin ehkä vankimpana keinona köyhien ja köyhyysrajalla elävien ihmisten kyykyttämiseksi eli heidän asemansa tehokkaaksi kontrolloimiseksi ja hallinnoimiseksi lakisääteisen 'sosiaali-hyväntekeväisyyden' nimissä (ks. aiemman päreeni Zizek-video-animaatio).

Kannustimesta ei tässä siis voi olla kyse - pikemminkin kiristyksestä (teoretisoipa arvostamani Osmo Soininvaara asiaa sitten miten päin tahansa), sillä perustulon tarkoitus on tehdä köyhyydestä ja köyhistä vallitsevan kapitalistisen status quon hyväksytty, legitimoitu ja edellisistä päätösehdoista seuraten virallisesti ylläpidetty 'kaatoluokka' [aiemminhan köyhyyttä sentään pidettiin myös järjestelmän heikkouden, virheellisyyden ja epäonnistumisen seurauksena] - eräänlainen mappi Ö, johon utilitaristinen markkinatalous-etiikka voi oikeutetusti siirtää kaikki ne ihmiset, joita se ei enää tarvitse, eli joille sillä ei enää ole käyttöä (ei töitä edes nälkäpalkalla), mutta joita se ei myöskään voi ulkoistaa lopullisesti eli murhata terroristeina, talebaneina tai muina vapaan, hyvän ja tehokkaan kasvun maailman vihollisina.

Köyhyys on seurausta järjestelmästä [ja niistä ihmisistä (yhä suppeampi pääomia hallitseva vähemmistö), jotka siitä todella merkittävästi hyötyvät)], joka ei vallassa pysyäkseen halua ja/tai pysty maksamaan yhä kasvavalle joukolle vain työtuloillaan eläviä työntekijöitä yhdestä työstä sellaista palkkaa, jolla pystyy elättämään itsensä (perheestä nyt puhumattakaan).

Kansalaispalkan/perustulon hyväksyessään kapitalistinen pääomaparlamentarismi lanseeraa megasuuren poliittis-yhteiskunnallisen kuplan eli se epäsuorasti ja todellisen intentionsa ovelasti peittäen tavallaan myöntää markkinajärjestelmänsä sisäisestä noidankehästä (jatkuvan kasvun pakko romahduksen pelossa) seuraavan epäonnistumisen työllistämisessä ja ylipäätään työvoiman palkkatason säilyttämisessä köyhyysrajan yläpuolella.

Ennustan kuitenkin, että jostain syystä (mm. siksi, että ikävät sossukeikat vähenevät, koska toimeentulotuki maksetaan nyt jatkuvasti ja automaattisesti tilille kerran kuussa) melkein kaikki ovat silti tyytyväisiä perustulopäätökseen [paitsi Zizek ja minä]. - - Sillä illuusio kapitalismin takaamasta hyvinvoinnista jatkuu, vaikka järjestelmä itsessään ei peruslogiikaltaan muuttunut miksikään.

Suhteellisesti köyhien ihmisten määrä länsimaissa [kuten kolmannen maailman absoluuttisesti köyhien määrä] lisääntyy  jatkuvasti. Vastaavasti harvojen ökymiljardöörien tulot kasvavat nykyään yhä käsittämättömämpiin lukemiin etenkin halvan työvoiman maissa (esim. Intia).

Tällaista asiaintilaa minä kutsun postmodernin kapitalistisen järjestelmän sisäisen korruptoitutuneisuuden väistämättömäksi - sekä edellytykseksi että seuraukseksi. Kapitalismi nostaa elintasoa aina vain kovenevilla ehdoilla eli vaatimalla keskiluokalta yhä suurempaa työpanosta joko samalla tai itse asiassa suhteellisesti huonommalla palkalla [sillä eläminenhän kallistuu kapitalismissa jatkuvasti].

Tämä kiristyksen mekanismin tiivistävä 'riisto-yhtälö' tiputtaa toteutuessaan [ja se on toteutunut nyt etenkin USA:ssa mutta myös Suomessa 1970-luvulta lähtien/esim. David Harvey/Juha Siltala] alemman keskiluokan köyhyysrajan tuntumaan ja siirtää osan siitä jopa köyhyyteen.
.....
Miten ihmeessä voisin kannattaa sellaista järjestelmää, joka lopulta (oman sisäisen logiikkansa umpikujan seurauksena) syö ylläpitäjänsä, joille se on ensin antanut suhteellista vapautta ja vaurautta?! - - Pitäisikö pyöveliään rakastaa? Se on aika paljon vaadittu, vaikka tunnustaisi oikein tosissaan lähimmäisenrakkauden kristillistä oppia erään nimeltä mainitsemattoman 'reilua kauppaa' kannattavan valtiovarainministerin tapaan - - .

III
Poliitikolla on aina saletit

Väännän vielä oikein rautalangasta, että mistä tässä RAY sählingissä on loppujen lopuksi kyse:

[Kuvan] nuoli 1 kuvaa prosessia, jossa poliitikko X tukee RAY:n toimintaa. Poliitikkojen mukaan kansalaisille on kuulemma ”hyväksi”, että ihmisten pelaamista rajoitetaan ja valvotaan pelimonopolin toimesta ja jaetaan sitten kerättyä voittopottia ”yleishyödyllisiin” kohteisiin.

 Nuoli 2 kuvaa RAY:n jakamia avustuksia erilaisille säätiöille ja yhdistyksille. Kakkosnuolessa liikkuvat siis ne rahat, joita suomalaiset ovat käyneet tuuttaamassa RAY:n peliautomaatteihin.

RAY:n asioista päättävät poliitikot istuvat myös samaisten säätiöiden hallituksissa, joihin RAY jakaa rahaa. Täppää virtaa siis mm. Keskustan Nuorisosäätiöille (katso tarkempaa tietoa ko. säätiöstä myöhemmin tässä jutussa), joka tekee kovan rahan asuntobisnestä. Siinäpä vasta mielenkiintoinen RAY:n tukema ”yleishyödyllinen” kohde.

Nuoli 3 kuvaa, sitä kuinka poliitikot pääsevät päättämään RAY:n lisäksi myös säätiöissä, että minne säätiöiden raha jatkaa matkaansa. ”Hyvä kohde” on mm. Vanhasen ja Kanki-Kaikkosen vaalikampanjointi: se näyttää olevan poliitikoille pelkkää plussaa, että pääsee pönkittämään omaa poliittista uraa pelureilta, eli RAY:lta, saaduilla tukieuroilla (=jotka siis ”pestään” erilaisten säätiöiden kautta).

Nyt poliisi tutkii kuumeisesti esim. sitä, että onko kyseinen Nuorisosäätiö jeesannut esimerkiksi Matti Vanhasen taloprojektia ja kuuluisaa ”lautakasaa”. Nähtäväksi jää, mitä kaikkia luurankoja vielä löytyy.

Muistaetaan myös ne n. 10 minuutin työstä ansaitut kokouspalkkiot, joita poliitikoilla jaetaan auliisti säätiöiden hallituksista istumisista.

Mikä on Nuorisosäätiö?

Nuorisosäätiö on keskustapuolueen perustama toimija, joka vuokraa kämppiä mm. pääkaupunkiseudulle alle 35-vuotiaille asunnonhakijoille. Nuorisosäätiön pirtaan kuuluu myös rakennusfirmojen kanssa diilien sopiminen ilman kilpailuttamista, jolloin rakennusfimat tekevät kovempaa tiliä, kuin mitä normaaleissa, rehellisissä kilpailutilanteissa.

YLE:n Silminnäkijäohjelman haastatteleman professorin mukaan Nuorisosäätiön viritelmä rakennuttajien kanssa on laiton. Hupaisasti Nuorisäätiön asioista päätetään eduskuntatalon kabineteissa.

Alun perin 60-luvulla Nuorisosäätiö pistettiin pystyyn keskustalaisten toimesta 10 000 euron pesämunalla ja jonka nettovarallisuus on nykyään palttiarallaa 200 miljoonaa euroa. Pelkästään RAY on työntänyt keskustapuolueen hallinnoimaan Nuorisosäätiöön käsittämättömät neljäkymmentä miljoonaa euroa vuosien saatossa.

Säätiö on kasvanut jättimäiseksi lähes pelkästään valtion avustuksella. Kun säätiö joskus lakkautetaan, niin päättäjät voivat jakaa rahat aika lailla haluamallaan tavalla ja haluamiinsa kohteisiin. Tätä mieltä oli ainakin Silminnäkijän haastattelema proffa, joten aika härskiä meininkiä!
*
http://www.pelaa-pokeria.com/rollipeikko/poliitikko-voittaa-aina
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Held
http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%B6yhyys
http://www.stakes.fi/FI/ajankohtaista/Tiedotteet/2006/60_2006.htm
http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/69616D6B-BC2A-4885-8B94-1703B70CE30C/0/066moisio.pdf
http://webcache.googleusercontent.com/search?q=cache:QcKVVdHZOqoJ:kotisivut.ainaratkaisu.fi/service/xpublisher/files/960.ppt+suhteellinen+k%C3%B6yhyys&cd=3&hl=fi&ct=clnk&gl=fi

Have you ever seen the rain comin' down on a sunny day - - [but] come what may I will walk with you

John Fogerty & family - The Brewery, London, 6/2008 - [Kuvanottohetkellä 6½-vuotias tytär Kelsy puuttuu ryhmästä. Avioliitto on Fogertyn toinen ja se osaltaan pelasti hänet ajautumasta lopullisesti katkeruuteen ja depressioon oikeusriitojen takia (ks. teksti)].

1
http://www.youtube.com/watch?v=EO4FzPjh-xg
Have You Ever Seen the Rain performed by John Fogerty (http://www.johnfogerty.com/) as part of YouTube's streaming webcast @ Bonnaroo Music & Arts Festival in Manchester, Tennessee 6/13/10 - - [Thank you John, I still love your songs and singing/RR]
*
http://www.youtube.com/watch?v=3zjbxfEkBUA&feature=related
I will walk with you (come what may).- Tytär-Kelseylle kirjoitettu laulu tämän ollessa vielä hyvin pieni. Live at Royal Albert Hall 2008.
*
http://www.youtube.com/watch?v=n6AZePPlyk0&feature=related
Southern Streamline. - Onpa rautainen sovitus Blue Moon Swampin (1997) eräästä helmestä - Live at Royal Albert Hall 2008. Parissa kuvassa näkee myös jälkikasvua lavalla. Eikä vaimoakaan unohdeta.
*
http://www.youtube.com/watch?v=bN1PPFJ8BwU
John about 2005 keikkamatkalla ja keikalla. - Perhe tai ainakin osa siitä on jälleen mukana. Pojat soittavat ajoittain kitaraa isänsä kanssa parissa kolmessa kappaleessa - muttei luultavasti vielä 2005. Näyttäisi tytär Kelsy pääsevän tässä aika lähelle lavaa. - - Neljä tuttua CCR-biisiä ja bändi on helvetin hyvä kuten Fogertylla aina.

2
Aamulehti, 17.7.2010

John Fogerty on näiden aikojen Mark Twain

Creedence Clearwater Revivalia voi katsella ja kuunnella YouTubessa. Lookin' Out My Backdooria kelpaa toistaa mp3:na, Spotify-tiedostona ja iPhonen soittoäänenä.

John Fogertyn Poriin tuloa sopii päivitellä Facebookin tai Twitterin päivityksissä.

Omana itsenään CCR ja John Fogerty eivät kuitenkaan ole läppäriajan vaan älppäriajan legendoja.

Fogertyn nettisivutkin näyttävät latotanssijulisteelta.

- Ärhentelen näitä uusia ilmiöitä vastaan, entinen Creedence-päällikkö nauraa lankapuhelimeen Los Angelesissa.

- En ymmärrä, miksi jokaisen pitää yrittää olla julkkis ja tiedottaa tekemisistään kaikelle maailmalle aamusta iltaan. Kun mennään kahville, siitä viestitetään: "Menen kahville". Kun kahvia juodaan, pitää tilittää: "Minä juon nyt kahvia". Sepä on nastaa.

Kännykän Fogerty sentään omistaa.

- Useimmiten en tosin tiedä missä se on, tai jos tiedän, se on pois päältä. En jouda jauhamaan joutavia. Haluan saada jotain aikaan.

- Heh, tunnen siis olevani kuin joku näiden aikojen Mark Twain.

Nykyajan hömpötyksiä hanakammin rockkukko analysoi jenkkirautakauden historiaa.

Yksi hänen 65-vuotisen elämänsä käännekohdista oli Dale Hawkinsin Susie Q:n kuuleminen autoradiosta.

Se osoitti nuorelle pojalle Route 66:n näköisen tien, tulevaisuuden, jonka varrella odotti monta rasvaista soittoruokalaa. Tien päässä siinsi Rock and Roll Hall of Fame.

- Odottelin äitiä yksin autossa, kun Susie Q lähti soimaan. Silloin pikkupoikana en tietenkään tiennyt, että kitaristi oli James Burton, mutta sillä ei ollut merkitystä. Merkitystä oli primitiivisellä soundilla. Se sekoitti pääni, Fogerty muistaa.

- Innoissani aloin hakata auton metallista kojelautaa, ja siitä lähti todella tuhti räminä. Siis ajattele, äiti käväisi jossain lääkärissä, ja sillä välillä minusta tuli käännynnäinen.

Onnekkaat pojat

Fogertysta tuli paitsi CCR:n laulaja, lauluntekijä ja kitaristi, myös yhteiskunnallinen vaikuttaja - tai ainakin ajattelija.

Joskus roolit risteytyivät. Esimerkiksi Fortunate Son on tuima poliittinen kannanotto, jonka taustalla jylisee Vietnamin sota.

- Vuonna 1970 sota riehui pahimmillaan, ja Richard Nixonin kaltaiset poliitikot paasasivat suuna päänä. He eivät kuitenkaan itse noudattaneet lakeja, joita olivat säätämässä. He eivät palvelleet armeijassa, eivätkä heidän poikansa joutuneet Vietnamiin. Pojat olivat "onnenpoikia", Fogerty taustoittaa.

- Se pisti vihaksi, eikä vihani ole laantunut. Raivo vain yltyi, kun George W. Bush nousi presidentiksi, sillä hän osoittautui kaikkein onnekkaimmaksi "fortunate soniksi".

Siinä välissä - Creedencen hajoamisen jälkeen ja ennen soolouraansa - John Fogerty kärsi pitkäaikaisesta masennuksesta. Se juontui kiivaista oikeusriidoista entisiä levy-yhtiöitä, kustantajia ja yhtyetovereita vastaan.

- Siinä oli kaikenlaista sellaista, josta en välitä puhua. Oli surkeaa, että niin kävi, mutta minä en ollut jupakan ainoa osapuoli.

- Silti olen hyvin ylpeä lauluista, jotka silloin tein. On hämmästyttävää, miten hyvin se musiikki on kestänyt aikaa ja siirtynyt sukupolvelta toiselle.

Uuden albumin Fogerty arvelee saavansa markkinoille vuoden tai kahden päästä.

- Ehkä. Luon musiikkia koko ajan, mutta sen julkaiseminen on aina vain haastavampaa tässä online-viihteen ja laskevien levynmyyntilukujen maailmassa.

Jazz on rakettitiedettä

Jossakin käänteessä Fogerty hoksaa esiintyvänsä Suomessa vaihteeksi jazzfestivaaleilla.

- Yhdysvalloissa olen käynyt muutamilla, mutta en ole koskaan kuullut niillä jazzia, hän hekottaa.

Silti kantrirokkari sanoo intoilevansa jazzista: dixielandista, jossa hän kuulee rock'n'rollin asennetta, ja klassisesta swingistä, jonka kruununjalokivenä hän arvostaa Benny Goodmanin orkesterin konserttitaltiointia Carnegie Hallista.

- Kun olin lapsi, meillä oli kotona paksu oranssi kirja, Jazzin historia tai jotakin sinne päin. Se käsitteli enimmäkseen Louis Armstrongin aikoja 1900-luvun alussa, mutta luin sitä pelkästään rakkaudesta musiikkiin. Rock'n'rollista ei ollut kaiketi silloin kirjoitettu yhtään kirjaa.

Yksi jazztrauma Fogertylla sentään on.

- Suosikkikysymykseni liittyy Miles Davisiin. Kun utelen ihmisiltä mielipidettä Miles Davisista, melkein joka tyyppi lankeaa polvilleen, kieriskelee maan tomussa ja alkaa ylistää: "Miles, Miles! Hän muutti musiikin neljä kertaa, The Beatles vain kerran!"

- En ollenkaan tajua, mistä nämä uhoajat puhuvat. Tietyn rajan jälkeen jazz muuttuu päässäni rakettitieteeksi. Putoan kärryiltä.
*
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kulttuuri/john-fogerty-on-naiden-aikojen-mark-twain/184839
http://www.mojo4music.com/blog/2008/06/john_fogerty_family_the_brewer.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/John_Fogerty
http://en.wikipedia.org/wiki/John_Fogerty

¡Ay que la muerte me espera, antes de llegar a Córdoba!

Cordoba. Kaukainen ja yksinäinen - - Musta urhea ratsuni, taivaalla verinen jättiläiskuu, matka niin tuulinen ja pitkä! - - Kuolema pitää minua silmällä. Vaikka tuntisin tien, en koskaan  pääse perille Cordobaan - - Cordoba. Kaukana. Yksin. - [RR:n lyhennelmä-käännös]

1
Federico García Lorca: Horseman's Song

Cordoba.
Distant and alone.

A black nag, the giant moon,
and olives in my saddlebag.
Even if I know the way,
I never will reach Cordoba.

Over the plain, through the wind,
A black nag, the bloody moon.
The Reaper is watching me
From the tall towers of Cordoba.

Oh, such a long road!
Oh, my valiant nag!
Oh, the Reaper awaits me
before I ever reach Cordoba!

Cordoba.
Distant and alone.

Translation, Charles W. Johnson

2
Canción del jinete

Cordoba.
Lejana y sola.

Jaca negra, luna grande,
y aceitunas en mi alforja.
Aunque sepa los caminos,
yo nunca llegaré a Córdoba.

Por el llano, por el viento,
jaca negra, luna roja.
La muerte me está mirando
desde las torres de Córdoba.

¡Ay que camino tan largo!
¡Ay mi jaca valerosa!
¡Ay que la muerte me espera,
antes de llegar a Córdoba!

Córdoba.
Lejana y sola.

3
http://www.youtube.com/watch?v=mg3h-ZJVKGo
Heres a virtual movie of Federico Garcia Lorca (1898 - 1936) reading his sad dark and beautiful poem "Canción de jinete" (Horseman's Song).

Federico García Lorca is possibly the most important Spanish poet and dramatist of the twentieth century.

He was born June 5, 1899(?), in Fuente Vaqueros, a small town a few miles from Granada. His father owned a farm in the fertile vega surrounding Granada and a comfortable mansion in the heart of the city. His mother, whom Lorca idolized, was a gifted pianist. After graduating from secondary school García Lorca attended Sacred Heart University where he took up law along with regular coursework. His first book, Impresiones y Viajes (1919) was inspired by a trip to Castile with his art class in 1917.

In 1936, García Lorca was staying at Callejones de García, his country home, at the outbreak of the Civil War. Toward the end of July, he was arrested by Franquist soldiers. After a few days in jail, soldiers took García Lorca to "visit" his brother-in-law, Manuel Fernandez Montesinos, the Socialist ex-mayor of Granada whom the soldiers had murdered and dragged through the streets. When they arrived at the cemetery, the soldiers forced García Lorca from the car. They struck him with the butts of their rifles and riddled his body with bullets. His books were burned in Granada's Plaza del Carmen and were soon banned from Franco's Spain. To this day, no one knows where the body of Federico García Lorca rests.

4
Horseman's Song

Cordoba.
So distant and lonely.

Black little horse, and big moon,
and in my saddlebag olives.

Though the ways are familiar,

at Cordoba I will never arrive.

Across the plain, through the wind,
black little horse, and red moon.
Death keeps staring at me,

down from Cordoba's towers.

Oh, how the way's dragging on!

Oh, so patient my brave little horse!

Oh, that death waits for me,

before Cordoba will ever be reached!
Cordoba.
So distant and lonely.

(trad. by A.W. Tüting)

5
Song of the Horseman

Córdoba,
distant and alone.

Black pony, big moon,
olives in my saddlebag.
Though I know these roads,
I’ll never reach Córdoba.

Through the plains, through wind,
black pony, red moon,
death watching me
from the high towers of Córdoba.

Ay! What a long road.
Ay! What a brave pony.
Ay! Death, you will take me,
on the road to Córdoba.
Córdoba,
distant and alone.

6
Song of the Rider
Cordoba.
Distant. Alone.

Black my pony, full the moon,
and olives in my saddlebags.
I know this road and yet I know
I shall not get to Cordoba.

Through the plains and through the wind,
Black my pony, red the moon.
Death is looking out at me
from the towers of Cordoba.

O, the road is long!
O, my pony brave!
O, that death waits for me,
before I get to Cordoba!
Cordoba.
Distant. Alone.

*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Federico_Garc%C3%ADa_Lorca
http://en.wikipedia.org/wiki/Federico_Garc%C3%ADa_Lorca
http://www.eskimo.com/~cwj2/writing/horseman.html
http://www.poempoet.blogspot.com/
http://www.antoniopalomo.com/ArtworkMain.html

Heute ist die gute, alte Zeit von morgen

'I really would have liked to love, but I didn’t trust myself to allow it'. - - 'Today is the good old times of tomorrow'. (Karl Valentin)
*
Karl Valentin (born Valentin Ludwig Fey, 4 June 1882, Munich - 9 February 1948, Planegg, Germany) was a Bavarian comedian, cabaret performer, clown, author and film producer who had significant influence on German Weimar culture. Valentin, as a star of many silent films in the 1920s, was sometimes called the "Charlie Chaplin of Germany".
*
Valentin's naïve sense of humour produced sketches that in spirit were loosely connected to dadaism, social expressionism and the Neue Sachlichkeit. His art centered mostly around linguistic dexterity and wordplay—Valentin was a linguistic anarchist. His comedy would often begin with simple verbal misunderstandings, on which he would insist as the sketch progressed.

The notable critic Alfred Kerr praised him as a Wortzerklauberer, or someone who tears apart words and language to forcefully extract and dissect its inherent meaning.[citation needed] His sketches often parodied and derided "shopkeepers, firemen, military band players, professionals with small roles in the economy and the defence of society".
*
Er hat mit seinem dialektischen Humor zahlreiche nachfolgende Künstler beeinflusst, darunter Bertolt Brecht, Samuel Beckett, Loriot und Helge Schneider.
*
http://www.youtube.com/watch?v=ZK4Gq7uZZ6Y&feature=related
Kuuluisa koomikkoduo Karl Valentin ja Liesl Karlstadt rustaavat tässä tuubauksessa pateettista kirjettä ystävälle, mikäli oikein ymmärrän.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Karl_Valentin
http://de.wikipedia.org/wiki/Liesl_Karlstadt
http://thinkexist.com/quotes/karl_valentin/
http://www.myspace.com/karl_lies
http://www.myspace.com/milchkleid
http://der-michl.blogspot.com/2010/01/bedeutendes-karl-valentin-zitat.html

Sophien pitkä ajatusmatka Logoksen syntymästä järjen/ihmisen kuolemaan

Kerro minulle Sophie, mitä sinä matkallasi näit. 

[Kielimafia juo iltakahvia. Sitä ennen se oli kohentanut mm. ensimmäisen kappaleen rakennetta + PS., ym. - klo: 22.40. - Tämä on sellainen teksti, jonka voisi editoida kokonaan uusiksi. Mutta olkoon - onhan olennainen jo sanottu.]

I
Tämäkin päre alkoi jälleen vastauksena kommenttikysymykseen - tällä kertaa siitä, löytyykö Hegelin filosofiaan kunnon esittelyä kirjan muodossa. Ei löydy suomeksi, kuten edellisen päreen kommentissa jo totesin, mutta täytyy heti lisätä, että suomenkielisten filosofian historian yleiskatsauksiin toki aina kuuluu Hegel-esittely, sillä kyse on niin vaikutusvaltaisesta ajattelijasta, ettei hän tule koskaan putoamaan filosofien ykkösketjusta kuten ehkä kävi esim. Schopenhauerille.

Viittaan seuraavassa kahdeksaan suomeksi julkaistuun länsimaisen filosofian historiaan. En kuitenkaan puutu nyt niiden Hegel-katsauksiin vaan sisällöllis-rakenteelliseen yleiskuvaan. Filosofian historian kehityslinjojen (4) suhteen pohdin kuitenkin myös, miten kyseisestä kirjasta voinut rakentaa toimivamman kokonaisuuden.

Kyseisen teoksen toimituksellinen perusidea on nimittäin erinomainen - ja jopa lopputuloskin on lähes erinomainen - mutta silti vasta erinomainen synopsis tai 'demo', ei suinkaan loppuun asti harkittu, kirjoitettu ja sovitettu kokonaisuus.

II
1) Todella tarkka ja siten vaativana lähdeteoksenakin yhä edelleen käypä mutta rutikuiva tiiliskivi Gunnar Aspelinin Ajatuksen tiet (alunperin Tankens vägar, 1958), jossa ei tosin mainita 1900-luvun alun filosofiasta juuri mitään, eikä 1800-luvun jälkimmäistä puoliskoakaan käsitellä kuin hyvin ylimalkaisesti.

2) Esa Saarisen yksittäisiin filosofeihin keskittyvä, tyylillisesti liioitteleva mutta silti pätevä ja lukijan mukaansa tempaava Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle.

3) Aspelinin didaktisen fakta-pedanttisuuden vastakohta mutta lukijoihinsa huomattavasti pedagogisemmin asennoituva (kohderyhmänä 'viisikkoikäiset' sekä jo 'kypsät' murkut ;\) Jostein Gaarderin Sofian maailma on nuorisokirjamaisesta kehyskertomuksestaan huolimatta asiasisällöltään melko pätevästi kirjoitettu juonellinen tutustumismatka tunnetuimpien filosofien ajattelu-ongelmiin.

4) Filosofian historian kehityslinjoja-teoksesta löytyy siitäkin tietysti saksalaiseen idealismiin kytkeytyvä Hegel-esittely. Kummallisena pidän kuitenkin sitä, ettei kustantaja, kun kerran projektiin oli ryhdytty, julkaissut samalla puolet laajempaa esitystä filosofisen ajatteluperinteen eri kehitysteemojen ympärille.

Teos on kyllä tällaisenaankin kiinnostava ja tematiikkansa vuoksi tavanomaisia esittelyjä hiukan vaativampi. Se ei kuitenkaan voi lunastaa lupauksiaan kokonaisvaltaisuudesta vaan jää (kirjoittajien pätevyydestä huolimatta) toisistaan hieman irrallisten artikkelien kokoelmaksi.

Jo otsikossa luvattu kehitystemaattinen käsittely, joka alaotsikoistakin päätellen on myös aiottu toteuttaa, jää silti väistämättä keskeneräiseksi. 460 sivua ei kerta kaikkiaan riitä täyttämään kunnianhimoisen projektin vaatimuksia tavalla, joista kirjaan, ei siis pelkästään otsikoihin, on toki jäänyt vakuuttavia 'näyttöjä'.

Olisi tarvittu nimenomaan kokonaisvaltaisempaa suunnittelua ja viimeisteltyä näkemystä sisällön suhteen. Mainituille 460:lle sivulle mahdutettu aineisto on vasta ikäänkuin 'demo' tai synopsis - tosin erinomainen sellainen, jonka pohjalle olisi voitu rakentaa kaipaamani laajempi kokonaisuus, jossa osat nivoutuvat toisiinsa idea- ja oppihistoriallisesti joustavammin ja perustellummin kuin nyt.

Sopiviin kohtiin olisi tietenkin sijoitettu syväluotauksia todella merkittävinä pidetyistä ajattelun innovaatioista(*), ajattelujärjestelmissä ilmenneistä/tapahtuneista ruptuureista/katkoksista tai jatkuvuuksista sekä analogisista yhtenevyyksistä ja eroista eri aikakausina esiintyneiden yleisimpien tiedon 'aprioristen' muotojen/episteemien välillä (Foucault'n Sanat ja asiat, joka toimii ehdotukseni vahvana lähtökohtana, on suomennettu juuri äskettäin).

[(*) Sikäli kuin perustavasti uudentyyppisistä (muttei välttämättä metafyysisesti uusista) filosofisista teoria-aksoomeista voidaan käyttää konnotaatioltaan pragmaattista innovaatio-nimitystä].

Mutta kaiken tämän toteuttaminen vaatisi ilman muuta perusteellisen suunnittelun ohella toteutuakseen ainakin tuplasti lisää sivuja, joten hahmottelemani noin 1000-sivuinen opus jouduttaisiin julkaisemaan joko 2- tai jopa 3-osaisena, mitä (sitäkään) ratkaisua yksikään kustantamo nykyään tuskin pitäisi kannattavana, ellei projekti sitten saisi noin 1½ promillen osuutta Aalto-yliopistolle jaetusta tuesta (tämä on tietenkin vitsikkäästi fiktiivinen määrä).

Joka tapauksessa projektin ideaalina tulisi olemaan sen lopputuloksen soveltuminen paitsi aineopintojen perusoppikirjaksi myös syventävien arvosanojen suorittajien käyttöön. Tutkijakoulutuksen piirissä olevat käyttävät lähdemateriaalinaan tietysti englanninkielistä ja ylipäätään mieluummin alkuperäiskielellä kirjoitettuja tutkimuksia, mikä vaatii jo laajempaa kielitaitoa - (englannin lisäksi yleensä joko saksa, ranska ja/tai ruotsi - ellei satu osaamaan kaikkia näitä plus ties mitä muita).

[(Balkanin bete noir ;\), sloveni Slavoj Zizek hallitsee sujuvasti kuutta kieltä (ja pystyy ilman muuta lukemaan/ymmärtämään vielä useampia): sloveniaa, serbo-kroatiaa, englantia, saksaa, ranskaa ja vielä yhtä muuta kieltä, josta en ole varma - italia, espanja, venäjä? - Zizek oli ainut, joka ei tarvinnut/käyttänyt korvakuulokkeita pikatulkkaukseen Berliinissä viime huhtikuun lopun konferenssissa: Idee des Kommunismus. Philosophie und Kunst/Volksbühne, Berlin, 25-27.4, joten hän ymmärsi ilman tulkkausta myös Anthony Negrin italiaksi pitämän puheen)].

5) Mainittakoon vielä Svante Nordinin Filosofian historia: länsimaisen järjen seikkailut Thaleesta postmodernismiin, joka lienee kokonaisuutena ja kirjallisesti paras näistä neljästä esimerkki-oppikirjastani. Nordinin filosofian historia painottuu näkökulmaltaan vähintäin yhtä paljon aate- tai idea-/oppihistoriaan kuin filosofian/fien systematiikkaan (Nordin onkin juuri aate- ja oppihistorian professori).

Tietyissä yksittäisissä painotuksissaan ja tematiikassaan edellä mainitut kirjat saattavat hyvinkin olla pätevämpiä, mutta Nordinin teoksessa nuo painotukset ja tematiikat ovat kokonaisvaltaisemmin ja sopusuhtaisemmin esillä, mihin sen mahdollinen paremmuus yleisesityksenä perustuu. Filosofian historian perusopintojen kurssikirjana Nordin lienee tälläkin hetkellä käytetyin.
*
Itse olen lukenut kaikista tässä päreessä manitsemistani filosofian historioista kokonaan kuusi, skolastis-analyyttista tiiliskivi-Aspeliniakin (1) pitkin hampain melkoisen siivun ja Russelia (7) sieltä sun täältä.

Tenttiä minun ei aikoinani ole tarvinnut näistä kuin Saarisen alunperin Helsingin yliopistossa pitämistä suosituista luennoistaan kokoamansa 'Filosofian historian huipulta huipulle-hypyt'.

[Hieman yllätyin, kun prof. Timo Airaksinen suostui (1994) siihen, että pystyin vaihtamaan hänen määräämänsä alkuperäisen tenttikirjan eli Aspelinin Saariseen, joka oli selvästi helpompi luettava. - Esa Saarinen oli tietysti ollut aiempina vuosina suosittu luennoitsija yliopistolla ja suosittua tentittävää oli sittemmin myös hänen filosofian historiansa. - Airaksisen didaktinen asenne ja vaatimustaso oli kuitenkin kuulemma joka suhteessa perinteisesti jossain vittumaisen pilkunviilannan ja epärealistisen ulkoaosaamisen välimaastossa - - joskin pettämättömän fiksu ja humoristinenkin hän kai silti sisimmältään on - - . - Mutta on tietenkin tosiasia, että valinnaiset tehtävät kirja- ja luentotenteissä auttavat enemmän niitä, jotka ovat lukeneet huonosti. Toinen juttu taas on se, miten mitataan tietyn aiheen/aineen kokonaisvaltaista, siis todellista oppimista. Sitä eivät yksittäiset tentit ja ylimitoitettu vaatimustaso pysty noin vain osoittamaan - enitään ne erottelevat fakki-idiootti-spesialistit tietoa toisella tavalla konstruoivista].

6) Vanhemmista julkaisuista kannattaa mainita ja lukea myös J. E. Salomaan sujuvasti kirjoitettu Filosofian historia 1-2 (1936) sekä hänen Kant-, Schopenhauer- ja Nietzsche-esittelynsä.

Uuskantilaista näkemystä tieto-opillisesti edustanut, laajasti lukenut filosofi ja kasvatustieteilijä (pääaine alunperin yleinen historia, opiskeli Saksassa psykologiaa Wundtin johdolla ja kävi Lamprechtin historian luennoilla 1910-luvulla) Salomaa oli arvostettu luettavien ja laajaa aatehistoriallista asiantuntemusta osoittavien filosofisten esittelyjen sekä oppikirjojen tekijänä. Myös Salomaan loogis-empiristinen antipodi Eino Kaila myönsi tämän taidot filofisista erimielisyyksistä huolimatta.

Arvostuksesta kertoo myös se, että Salomaan Filosofian historiaa on käytetty tenttikirjana aina 1990-luvulle asti ja että siitä sekä hänen filosofeja käsittelevistä kirjoistaan on otettu jopa uudet painokset 1999.

7) Suomeksi julkaistuista pitää tietenkin muistaa vielä Bertrand Russelin Länsimaisen filosofian historia 1-2, joka on sekä luettavasti (kansantajuisesti ja ajoittain jopa humoristisesti) että systemaattisten ongelmien suhteen pätevästi kirjoitettu. Kyseessä on ilmeisesti Russellin suosituin ja kuuluisin teos.

8) Kulttuurihistorioitsija/-filosofi Will Durantin Suuria ajattelijoita julkaistiin jo 1926/1933 ja käännettiin suomeksi 1950-luvun puolessa välissä, mutta se tuntuu edelleen lukemisen arvoiselta ja mielenkiintoiselta (siinä on tyyliä).

Kuitenkin alunperin matemaatikko ja loogikko Russellin tietoisesti kieli poskessa vasemmalla kädellään kirjoittama populaaripokkari täyttää alaansa erikoistuneen ammattifilosofin tarkkuusvaatimukset kohtuullisen hyvin (*), kun taas Durantin teksti ei painotu niinkään systematiikkaan kuin filosofien perusideoihin ja filosofiseen temperamenttiin. Näin ollen Durantin kirjoitustapa muistuttaa etäisesti Nietzschen psykologista asennetta ja esseistiikkaa ollen siten tavallaan aikaansa edellä ainakin mitä älyllisen mentaliteetin kuvaamiseen tulee.

[(*)Sitäpaitsi Russelin silloinen vaimo Patricia tarkisti tarvittavat historialliset faktat, kun taas Durant itse oli perimmältään ammattihistorioitsija, joka tunsi kulloisenkin ympäristön ja sen kulttuurisen atmosfäärin, jossa hänen henkilönsä elivät].

Durantin teoksessa on esitelty joitain sellaisia nimiä, joita ei ainakaan nykyään lueta filosofien 12 arvostetuimman joukkoon, mutta heistä on totta kai mukava saada tietoa Durantin sympaattisella tyylillä. Olen esim. itse pitänyt Durantin osuvasta ja ironisen ymmärtävästä Nietzsche-kritiikistä.

Toisaalta, vastaavasti, Durantilta puuttuu muutama sellainen nimi, jotka nykyään yleensä aina mainitaan noitten 12 arvostetuimman filosofin esittelyssä. Heidegger ja Wittgenstein eivät vielä 1933 olleet nousseet kansainväliseen kuuluisuuteen, mutta listasta puuttuu todella kovia nimiä aiemmilta vuosisadoilta.

Silti tämä ensimmäinen lukemani filosofian historia on tietyin varauksin pitänyt pintansa, ja siitä näyttää otetun viimeisin painos englanniksi vielä 1999.

PS.
Yhden kaikkein arvostetuimmista ja laajimmista filosofian historioista on kirjoittanut Frederick Copleston. Sarja on toiminut monien suppeampien esitysten (kuten Saarisen) perustana. Minultakin löytyvät kaikki sen 11 osaa - pölyyntymässä (?)
http://en.wikipedia.org/wiki/A_History_of_Philosophy_(Copleston)
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Sophia_(wisdom)
http://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4nsimaisen_filosofian_historia
http://en.wikipedia.org/wiki/Western_philosophy
http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_philosophy
http://sv.wikipedia.org/wiki/Gunnar_Aspelin
http://fi.wikipedia.org/wiki/Esa_Saarinen
http://fi.wikipedia.org/wiki/J._E._Salomaa
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sofian_maailma
http://www.tammi.fi/kirjat/ISBN/9789513130695/alue/906,907,912,956,911/navi/Aiemmin/navi2/9035/
http://www.netn.fi/398/netn_398_kirja1.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Filosofian_historian_kehityslinjoja
http://fi.wikipedia.org/wiki/Svante_Nordin
http://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4nsimaisen_filosofian_historia_(kirja)
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Story_of_Philosophy
http://www.volksbuehne-berlin.de/praxis/en/idee_des_kommunismus__philosophie_und_kunst/?id_datum=2532
http://www.aquabooks.ca/newbooks0115.php