Kaksi hieman erilaista ratkaisua suvereenin ja kansan välisen suhteen ongelmaan - anglo-amerikkalainen ja eurooppalainen

Eurooppa Napoleonin sotien ja Wienin kongressin jälkeen 1815
*
[Tämä lainaus on kommentti edelliseen päreeseeni]

Anglosaksinen ja mantereen demokratia

Edustuksellisessa hallitsemistavassa on Ankersmithin mukaan erotettavissa kaksi päälinjaa: anglosaksinen ja mannereurooppalainen. Ne syntyivät eri aikoihin ja vastauksina hieman erilaisiin kysymyksiin.

Englantilaisen parlamentaarisen järjestelmän synty Mainion vallankumouksen jälkeen [1688] ja USA:n perustuslain luomisen prosessi vuodesta 1776 lähtien hakivat ratkaisua hallitsijan [kuninkaan, suvereenin tai presidentin] ja edustuksellisen elimen - parlamentin tai kongressin - väliseen ongelmaan ja siihen, millä tasapainottavilla elementeillä [check's and balances] niiden välisiä suhteita voidaan parhaiten säädellä.

Sekä Englannissa että USA:ssa kansa kamppaili pitääkseen suvereenin tai presidentin vallan hyväksyttävissä rajoissa. Kummassakaan ei haastettu suvereenin vallan ideaa itsessään. Anglosaksiseen maailmaan vakiintui ajan myötä kaksipuoluejärjestelmä, jossa voittanut puolue saa enemmistön parlamenttiin, jolla puolestaan on periaatteessa oikeus valvoa hallitsijaa.

Manner-Euroopassa muotoaan hakevat valtiot puolestaan kohtasivat Napoleonin sotien [1803-1815] jälkeen ongelmia, joille ei ollut edeltäjiä historiassa. Minkäänlaiseen suvereniteettiin ei ollut paluuta, ja valtioiden väestöt polarisoituivat voimakkaasti.

Sisällissotien ehkäisemiseksi ja ratkaisemiseksi oli luotava poliittisten ideologioiden välille tasapainoa hakeva toiminnan muoto. Monipuoluejärjestelmät syntyivät. Ilman Ranskan vallankumousta ja Napoleonia taistelu kuninkaan valtaoikeuksia vastaan olisi hallinnut myös mannerta ja todennäköisesti johtanut kahden puolueen järjestelmiin.

Historioitsijat esittävät usein restauraation [Ranska 1815-1830/rr] Englannin ja USA:n tapahtumien toisintona, mutta nämä kertomukset kätkevät Ankersmithin mielestä manner-Euroopan poliittiset uudistukset.

Ankersmith ei kiinnitä huomiota vaalitapaan kaksi- ja monipuoluejärjestelmiä tuottavina seikkoina: enemmistövaalitapa tuottaa kahden puolueen hallintaa lähes väistämättä, suhteellinen vaalitapa tuo parlamentteihin lähes väistämättä useampia ajatussuuntia. Tämä ei kuitenkaan romuta Ankersmithin analyysia: myös vaalitavat voi nähdä vastauksian erilaisiin polittisiin ongelmanasetteluihin.

Ankersmith ei anna suoraa vastausta kysymykseen kumpi demokratian haaroista on parempi. Hänen mukaansa sekä angloamerikkalainen että kontinentaalinen demokratian malli tuottavat omanlaisiaan ongelmia. Ne jäävät viime kädessä yhteismitattomiksi.

Restauraation ajan poliittiset ongelmat olivat Ankersmithin mukaan kuitenkin huomattavasti monimutkaisempia kuin ne, mitä anglosaksiset maat kohtasivat 1688 ja 1776. Tästä syystä kontinentaalinen malli kehittyi monimutkaisemmaksi kuin anglosaksinen ja samasta syystä Ankersmithin varovaisen johtopäätöksen mukaisesti se toimii sekä paremmin että huonommin kuin anglosaksinen malli.

Mannermainen demokratia löytää helpommin ratkaisuja ongelmiin, mutta monimutkaisuutensa takia se voi jumiutua helpommin kuin anglosaksinen malli, jonka selviytymiskyvyn Ankersmith arvioi paremmaksi. Mannermainen demokratia myöskin huomaa herkemmin uudet ongelmat.

Politiikan nykyteoreetikkoja [s. 29-30], Frank Ankersmith. Katkos, ero ja konflikti edustuksen lähtökohtina [kappalejaot rr].
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Frank_Ankersmit
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ranskan_historia
http://www.student.oulu.fi/~jjsimila/aatteet.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Wienin_kongressi