Yhteinen 'pimeytemme'

Kirjoitettu kommentiksi edellisen päreeni "Brändien massapsykologiaa" kommenttiin.
(Päre numero 900)
*
ad jussi

Ajattelusi muistuttaa siinä mielessä Kemppisen vastaavaa, että se (jos nyt tarkoituksellisesti hieman liioittelen) heittelehtiii informaation ja empiiristen faktojen kaaoksessa sinne tänne - aivan kuin sillä ei olisi mitään suuntaa - lähtökohtia tai päämäärää.

Itse olen pyrkinyt tässä brändikeskustelussa tekemään 'vanhanaikaiset' eli sen, minkä rationalistinen filosofi on aina tehnyt: olen käsitteellistänyt tietyn empiirisen ilmiön nappaamalla käyttööni erään tunnetun ja paljon käytetyn käsitteen - laajentanut sen alaa (ekstensio) syventäen samalla sen sisällöllisiä merkityksiä (intensio).

Tällainen tapa integroida sekavalta vaikuttavaa ilmiötä on varsin kätevää, joskin on myönnettävä, että siinä tulee myös vedettyä monta kertaa mutkat suoriksi eli yksinkertaistettua ilmiötä sen kaikkien ilmenemismuotojen suhteen.

Silti väitän, että 'modifioidessani ja korottaessani' brändin tavallista lajikäsitettä korkeampaan kategoriaan onnistun tuomaan paremmin julki ainakin oman näkökulmani kaupankäynnin yleiseen problematiikkaan sekä hyve-etiikan että eräitten taloustieteellisten oletusten suhteen.

Filosofointi on sitä, että syventäessään asioita tulee samalla yksinkertaistaneeksi, ja jos ajatuskokeilu on onnistunut, tuo yksinkertaistaminen ei välttämättä ole negatiivinen asia vaan tekee käsiteltävästä ilmiöstä ymmärrettävämmän ja pohdinnat siitä koherentimmiksi.

Tällaiseen - sanoisinko reflektiiviseen 'taloudellisuuteen' empiirikot ja tilastotieteilijät harvoin jos koskaan pääsevät.

Heille todellisuus on lukemattomien tutkimusprojektien loppuraportointia ja noitten raporttien välisen koherenssin etsimistä sitä kautta.

Tämä kuitenkin merkitsee, I) että empiirisillä tutkijoilla on a) joko vain yksi metodi tai b) erittäin paljon metodeja sekä II) etenkin sitä, että heidän käyttämänsä argumentaatio-apparaatisto on matematiikan tavoin äärimmäisen rönsyävää ja monenlaista, jatkuvien kehien kautta kulkevaa ja silti oikeutettua (matematiikan ja argumentaation sisäisten välttämättömyyksien takia).

Perimmältään empiirikon pyrkimys on kuitenkin sama kuin rationalistillakin: hahmottaa todellisuudesta uskottava ja toimiva kuva.

Rationalisti pyrkii siihen luomalla uusia käsitteitä tai antamalla (kuten minun tapauksessani) käsitteille uusia merkityksiä ja universalisoimalla niitä korkeamman tason diskurssin kiteytymiksi.
On sitten aika paljon kiinni persoonallisuudesta ja mentaliteetista kumman tavan kukakin valitsee.

Itse koen läheisimmäksi Kantista alkaneen transsendentaalisen rationalismin mallin (siis ei-metafyysisen tai 'kvasimetafyysisen' rationalismin), jossa empiirinen maailma oletetaan realistiseksi todellisuudeksi.

Kantin ajattelu tulee erottaa (edes Schopenhauer ei ymmärtänyt tätä seikkaa kunnolla!) Berkeleyn idealismista/nominalismista sekä postmodernin ajattelun aivan äärimmäisestä relativismista tai sosiaalisesta konstruktivismista.

Berkeleyn perusidea: 'oleminen on havaituksi tulemista' (todellisuus ei siis ole olemassa reaalisena ja tajunnasta riippumatta - ei edes materiaalis-energeettisenä - ilmiönä) ja postmoderni ilmiöiden konstruoinnin ja dekonstruoinnin kehä ovat lopulta yhden ja saman ajattelutavan: nihilismin ilmauksia.

Siinä missä empiirikko, joka ei yleensä tee ontologisia sitoumuksia (idealismi, realismi) todellisuuden suhteen, on vaarassa ajautua probabilismissaan ja fallibilismissaan äärimmäiseen skeptisimiin, siinä puolestaan rationalisti, joka yleensä aina on tehnyt ontologisia ja tietoteoreettisia sitoumuksia, saattaa noitten sitoumusten pettäessä eli menettäessä uskottavuutensa ajautua absoluuttiseen arvonihilismiin, joka on tavallaan kaiken ajattelun 'nollapiste'.

Skeptikko saattaa havainnoidessaan vielä jatkuvasti testailla maailmaa, mutta nihilisti ei ajatellessaan ja havainnoidessaan edes katso eteensä, koska hän näkee vain pimeyttä, johon minkäänlainen 'järjen valo' ei pysty edes himmeästi tuomaan ontologista tai epistemologista 'selkeyttä ja varmuutta'.
*
Summa: me tarvitsemme siis Immanuel Kantin filosofiaa - aina ja yhä edelleen.

Sitä pitää vain 'päivittää' ottamalla huomioon uusimmat luonnontieteelliset ja käsitteellis-argumentatiiviset 'paljastukset' - ihan niinkuin teki Kant itse omana aikanaan. Kant nimittäin tunsi hyvin aikansa luonnontieteelliset teoriat.

On väitetty, että Kantin ajattelu perustuu newtonilaiseen fysikalismiin eikä sovellu enää suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan todellisuuteen, mutta tällainen ajattelutapa suhtautuu Kantiin kuin aikalaishistorioitsijaan, jolla on enää vain dokumentaarista arvoa.

Mikään ei voisi olla virheellisempi arvio Königsbergin neron ajattelun merkityksestä ja ulottuvuuksista kuin tällainen - yleensä nihilistin (Rorty) tai tieteellisen empiristin (esim. Kari Enqvist ja muut 'umpireduktionistit') - mielipide Kantista.

Edustan myös kantaa, jonka mukaan Nietzsche alunperin hyväksyi Kantin 'I Kritiikin' tietoteoreettis-metafyysiset johtopäätökset (muttei suurinta osaa II (moraalifilosofia) ja III Kritiikin (estetiikka) periaatteista.

Nietzsche kuitenkin tulkitsi perspektivismissään Kantin ymmärryksen muodot aivan äärimmäisellä tavalla, jossa ne muuttuivat universaaleista järjen matriiseista kontingenteiksi valtapyrkimyksiksi.

Tähän suuntaa ei ole syytä jatkaa kovin pitkälle, koska - kuten olen useasti huomauttanut - vaikka relativismia ja solipsismia ei mielestäni voikaan kumota loogisen argumentaation kautta (päinvastoin kuin esim. McIntyre tai ylipäätään realistit ajattelevat), niin relativisti ja solipsisti eivät voi elää ihmisyhteisössä - he ovat pysyvästi jonkin toisen 'maailman' asukkeja - ikäänkuin skitsofreenikkoja tai autisteja, joiden on äärimmäisen vaikea käsittää, että inhimillinen, kommunikatiivinen todellisuus ei ole yksinpuhelua vaan edellyttää myös kykyä kuunnella toisia ihmisiä.

Ääriesimerkkini relativismista ja solipsismista - Nietzsche ja Wittgenstein, olivat kuitenkin kahtiajakoisia ihmisiä - kummallakin oli filosofinen minänsä ja sosiaalinen minänsä eivätkä nämä kaksi välttämättä kohdanneet toisiaan kovin usein.

(Huom! 1) Itse tosin olen päätynyt väittämään entistä vahvemmin, että, mikäli ei tunne Nietzschen elämää ja luonnetta, ei voi myöskään ymmärtää hänen filosofiaansa.
2) Wittgenstein tosin halusi ymmärtääkseni irtisanoutua skeptisimistä ja relativismista, mutta onnistuiko hän siinä yrittäessään siirtyä Tractatuksen tieteellisestä monismista kielipelien pluralismiin? Sitä sopii kysyä ja ehkä myös epäillä.)

####
Siinä oli taas kerran katsausta tapaani ajatella filosofisesti.

Todettakoon vielä lopuksi, että jos/kun vatvoo tarpeeksi kauan käsitteen ja havainnon sekä hyveen ja paheen dialektiikka, saattaa tosiaankin kyynikon tavoin päätyä 'tynnyriin' asumaan ja kävelemään lyhty kädessään kaupungille kirkkaassa päivänvalossa.

'Common Sense-ironikko' voisi kuitenkin hieman hämmentää Diogenesta kysymällä onko se pimeys, jonka keskellä tämä tuntee kävelevänsä hänen 'omaa pimeyttään vain muiden typeryyttä'.

Ehkä Diogenes mestari-ironikkona vastaisi, että koska hän - vaikka elää tynnyrissä - on edelleen yhteisön jäsen, täytynee tuon pimeyden(kin) olla 'kaikille yhteistä'.
Mutta vain hän yksin - Diogenes ('universaali solipsisti') on tuon pimeyden 'havainnut.'