H. L. Mencken ja Nietzsche sekä tyyli ja sisällön ongelma

Kirjoitettu kommentiksi Kemppiselle tämän antamaan vastaukseen kysymykseeni H. L. Mencken antisemitismistä päreessään Derkkula II.

###
ad Kemppinen

Kiitos vain. Arvasin, että saan sinulta selkeän vastauksen lähdeviittauksineen.

Mencken kiinnostaa minua ennenmuuta kylmäverisenä satiirikkona.

Vaikka Nietzsche filosofina oli varmasti syvällisempi kuin Mencken, niin molempien kirjoitusstrategiana oli loistava tyyli, joka tavallaan pyhitti tekstin sisältönä olevan ajatuksen, ja jota ei näin ollen välttämättä niin kovin helposti löydä käytetyn retoriikan takaa.

Nietzschen metodisena pyrkimyksenä ja ihanteena kirjoittamisessa oli ympätä ajatus erottamattomaksi osaksi tyyliä (hyvin esteettinen, hyvin runollinen, hyvin musikaalinen - ja hyvin epäfilosofinen ihanne!).

Parhaimmillaan hän siinä ajoittain onnistuikin, mutta näkisin, että Mencken journalistina ja kirjallisuuskriitikkona 'eli' huomattavasti enemmän sumeilemattoman taktisen retoriikan ja pelkän 'shokkivaikutuksen' varassa kuin Nietzsche - joka nyt sentään oli saanut myös metodisen (tutkimuksentekoa ajatellen) huippukoulutuksen filologiassa.

Nietzschen tutor (prof. Ritschl) oli antanut hänelle julkista tunnustusta sekä samanaikaisesti omaperäisistä että nimenomaan metodisesti 'ankarista' esseistään.

*
Mutta Nietzschen perin omaperäinen ja taiteilijapiireissä hyvin vaikutusvaltainen, klassikoksi muodostunut esikoisteos 'Tragedian synty' oli fiasko akateemisessa maailmassa - 'henkevää lurjustelua, megalomaniaa', kirjoitti Ritschl muistikirjaansa.

'Niin&Näin'-lehden uuden päätoimittajan sekä Nietzschestä lähes 800 sivun väitöskirjan tehneen Jarkko S. Tuusvuoren suomennos ko. kirjasta julkaistaan heinäkuussa).

*
Herääkin kysymys, missä määrin Mencken oli harkitusti ristiriitainen, missä määrin hän taas yritti ehkä jopa peitellä omaa 'fundamentalistista' (eli 'aitoa') asennettaan/ennakkoluuloaan tässä antisemitismiasiassa.

Mutta lienee siis selvää, että Menckenin asenne todella oli juutalaisvihamielisyydessään antisemististinen.

Sen sijaan Nietzscheltä eivät juutalaisetkaan tutkijat ole löytäneet nimenomaan rotuun kohdistuvaa antisemitismiä (päinvastoin!), vaan tämän juutalaisuuskritiikki rajoittuu ns. toisen temppelin (Babylonian orjuuden jälkeisen ajan) pappien luomaan uudenlaiseen moraalikoodistoon ja siihen, että nämä papit kaappasivat sekä yhteiskunnallinen että 'henkisen/hengellisen' vallan tätä koodistoa levittäen.
(Kts. 'Moraalin alkuperästä' I essee: 'Hyvä-paha, hyvä-huono').

(Tai sanotaan, että tällä tavoin Nietzsche tuon 'pessimistisen ja heikon itsetunnon' periodin, jossa juutalaisten Jumala-suhde/-käsitys on koetuksella ja muuttuu - historiallisesti tulkitsee, vaikkei hän väitteensä tueksi esitäkään tutkimuksellista evidenssiä).

Kristinuskon deontologinen arvoperusta ja omantunnon moraali rakentuvat Nietzschen mukaan juuri juutalaisten Babylonian orjuuden synnyttämän ressentimenttisen moraalin ja mystis-apokalyptisen eskatologian pohjalle, jonka lähtökohtina ovat lopulta Job, Saarnaaja sekä apokalyptiset näyt - eivät suinkaan Saulin, Daavidin ja Salomon hallitusajan 'vahva' juutalaisuus.
***
Haluan silti lopuksi yhä korostaa, että Nietzschen ja Menckenin tapa satirisoida psykologisesti ajaa heidät väistämättä samantyyppiseen tilanteeseen - jopa samantyyppiseen umpikujaan.

Kaikkea ei voi kritisoida loputtomiin muuttumatta ainakin ajoittain epäuskottavaksi suunpieksäjäksi.

Ja jos sitten asettuu jollekin kannalle, niin silloin olisi syytä rajata selkeän argumentatiivisesti, mitä oikein tarkoittaa, eikä välttämättä käyttää vain shokkiprovokaatioita ja verbaalivirtuositeettia väittämänsä ainoana ilmaisumuotona.

Nimittäin - myös ja juuri tästä syystä Nietzschen natsi-sisar ja natsit ylipäätään saattoivat 'kaapata' - vaikkakin vääristävästi valikoiden (kontekstista irrallaan) - hänen tekstejään omaan käyttöönsä.

Menckenin antisemitismi ja 'epäsuorat' natsisympatiat puolestaan eivät ilmeisesti tulleet kovin yleiseen tietoisuuteen (kuin vasta sen jälkeen, kun hänen henkilökohtaiset ('salaiset' muistiinpanonsa julkaistiin 1989), sillä hän osasi naamioida ne niin kertakaikkisen (nietzschemäisen) omalaatuisella ja 'hypnotisoivalla' tyylillään ('with his characteristic combination of self-assurance and detachment').