March 12, 2007

1) Distinktio, 2) distanssin paatos - 3) juridinen ja 4) "energeettinen" valta

Yritän suomentaa otsikon seuraavasti:

1) Erottautuminen muista, 2) yksilöllistymisen luoma ja tarvitsema etäisyys - 3) valta, joka omistetaan, 4) valta, joka "omistaa" (vallan subjektin)

Kirjoitettu kommentiksi hanhensulan päreeseen "Englantilaisten keskenjääneistä kirjoista".

***
Suoraan sanottuna en aluksi kovinkaan hyvin ymmärtänyt tätä villitystä luetuista, kesken tai lukematta jääneistä kirjoista.

Pidin sitä lähinnä leikkinä, pelinä ja/tai meeminä, jota termiä pyritään näköjään epätoivoisen snobistisesti ja pseudotieteelliseen motiiviin vedoten käyttämään ties mistä vähänkin uudenlaisista ketjuhaasteista.

Joku sanoi, että meemit ovat Blogistanin syöpä tai virus osuen kyynisyydessään nappiin, vaikka toki tämä luettelointivimma on nimenomaan myös ja etenkin leikkiä.

Mutta minulle tuo leikki-selitys ei sittenkään mennyt kritiikittä läpi.
Kaipasin ilmiöön selitystä, joka ottaisi huomioon myös monet muut vastaavanlaiset leikit/pelit ja kilpailut, jotka tosin erosivat tietyistä syistä ratkaisevalla tavalla näistä kirjallisten piirien "ihka omista jutuista".

Niinpä väittäisin, että esim. tämä kesken jääneitten klassikoitten luetteloiminen vaikuttaa aika lailla itseään kirjallisesti sivistyneinä pitävien kehumiskerholta tai tietokilpailulta - siis lopulta hyvin samantyyppiseltä peliltä kuin surkeimmat ja mauttomimmat tietokilpailut siitä, kuka tietää ja muistaa eniten täysin turhia triviaseikkoja maailmasta.

Mutta kun ollaan "bättre folkia" (vaikkei oltaisikaan ruåtsalaisia), niin kisataan mieluummin kirjoista - ei pelkästään sattumanvaraisesta ja siten kontekstittomasta ja tavallaan hyödyttömästä informaatiosta.

Katsotaanhan kaunokirjallisuuden lukemisen kasvattavan lukevan ihmisen älykkyyttä, syventävän hänen viisauttaan ja integroivan hänen kulttuurista identiteettiään.

Bourdieu osoittaisi helposti, että nämä bibliofiilien keskinäiset vertailut ja luettujen tai kesken jääneitten kirjojen esittelyt ovat tietyn - ainakin sivistyksellisesti hieman yläluokkaisen habituksen omaksuneitten (ja siten fiksumpina itseään pitävien) ihmisten pyrkimystä luoda ja ylläpitää eroa kirjallisesti vähemmän sivistyneisiin kansalaisiin; - selvästi bourdieuläistä distinktion (erottautumisen) politiikkaa siis.

Minun mielestäni tuo Bourdieun idea ei kaiken lisäksi ole kovinkaan kaukana nietzscheläisestä distanssin paaatoksesta (etäisyyden eli oman yksilöllisyyden korostamisesta toisiin nähden).

Bourdieu tosin "oikean" tiedemiehen tavoin pyrkii empiiriseen/deskriptiiviseen havainnointiin ja tulkintaan eli osoittamaan, miten asiat yhteiskunnallisen vuorovaikutuskentän verkostoissa todella ovat ja tapahtuvat, kun taas Nietzschen distanssin paatos on häpeilemättömästi normatiivista toimintaa (eli ihmisten välisten psykologisten ja intellektuaalisten eroavuuksien pitääkin muotoutua tällä tavoin!) ja sitä kautta vähintäinkin elitistinen (joku väittäisi - en minä - jopa rasistinen) käytäntö.

On ilman muuta selvää, ettei myöskään meikaläinen ole poikkeus distinktiivisestä prosessoinnista oman "henkisen habitukseni" eli sivistyksellisen identiteettini korostamisesta.

Siitä voidaan sitten kiistellä, haluanko nietzscheläisittäin, että tällaista erottautumista pitäisi jopa pyrkiä tietoisesti edistämään ja lisäämään...

***
En tunne tarkasti Bourdieun kantaa, mutta oletan hänen pitävän habituksen ylläpitämistä distinktion avulla pikemminkin yhteisöä integroivana kuin yhteisön jännitteitä liiallisesti lisäävänä psykososiaalisena "sääntönä" tai peräti lainalaisuutena.

Päteehän tämä "erottautumisvietti" kaikkiin yhteiskunta-/sosiaaliryhmiin poliittisen toiminnan kentällä, jolloin se antaa kaikille kulttuurikerroksille mahdollisuuden juuri omanlaisensa erottautumistavan kehittämiseen - tavan, jonka käytännöt se kokee leimallisesti omikseen ja itse muokkaamikseen, vaikkei suinkaan pyri rajaamaan ketään niiden ulkopuolelle, koska mitkään syntyperään, säätyyn, ammattiin tai asuinpaikkaan perustuvat privilegiot (etuoikeudet) eivät enää voi legitimoida distinktioiden ilmenemismuotoja (habitusta).

Tässä mielessä demokratia ja maltillinen liberalismi ovat todella edistyksellisiä aatteita.

Nietzsche on kuitenkin jälleen ongelmallisempi, koska hänen mielestään eri habitusten (mikäli on relevanttia käyttää tätä termiä hänen kontekstissaan) eroavuudet ovat useimmiten väistämättömiä ja joskus jopa pysyviä.

On kuitenkin muistettava, että Nietzschen distinktiot syntyvät ennenkaikkea esteettisesti motivoituneen "paatoksen" lähtökohdista - eivät poliittis-taloudellis-yhteiskunnallisten eroavuuksien realiteeteista ja niiden ylläpitämisestä.

***
Nietzsche ei ollut sosialisti - muttei myöskään kapitalisti. Tätä lähtökohtaa ei pidä koskaan unohtaa pohdittaessa hänen monesti niin kovin elitistiseltä kalskahtavaa vallantahdon elementtiään.

Ja kun käytän vallantahdosta määrettä elementti - dynaaminen elementti -, tahdon painottaa, että Nietzschelle tässä on kyseessä enemmän 1) yhteiskuntastruktuurin sisäinen - siihen itseensä kuuluva ja sitä katalysoiva "energia" kuin minkään 2) erillisen subjektin omistama tai millekään erilliselle luokalle tai ryhmälle kuuluva, juridisesti legitimoitu hallintaoikeus.

Ensinmainittu oli myös Michel Foucault`n kanta, ja se eroaa Hobbesin mallista, jota jälkimmäinen eli juridisesti legitimoitu - joko sopimuksen kautta saatu/luovutettu tai väkivalloin hankittu - hallintavallan "omistaminen" ilmentää.

Epäilemättä Nietzsche (kuten myös Foucault) ajatteli vallan "performoituvan" maailmassa molemmilla tavoilla, mutta joista tavoista jälkimmäinen, jossa vallan voi ikäänkuin saada, anastaa tai luovuttaa, menettää eli omistaa tai olla omistamatta, on vain vallan ambivalentin olemuksen jäävuoren huippu, koska perimmältään "valta tulee kaikkialta" (Foucault) ja toimii kaiken toiminnan primus motorina ja katalysaattorina ilman, että sitä itseään - sellaisena kuin se (ainakin inhimillisen) todellisuuden perimmäisenä, energeettisenä ominaisuutena vaikuttaa - voisi milloinkaan sulkea kassakaappiin kuin sopimuspaperia (kuin "pullon henkeä"), josta tuon kassakaapin perimmäinen haltija (mikä tahansa "suvereeni" - demokraattisesti tai oligarkisesti valittu) voisi aina tarpeen tullen tarkistaa ja julkisesti muistuttaa, kenelle tuo pullon henki=valta sillä hetkellä kuuluu.

Näin hän tietysti voi vihjata, että vallan perimmäisenä haltijana hänellä on (enemmän tai vähemmän) legitimoitu oikeus myös käyttää sitä parhaaksi katsomiensa tarkoitusten toteuttamiseksi.

Mutta vielä kerran - nietzscheläis-foucaultlaisen näkemyksen mukaan tällainen henkilö tai instanssi on lopultakin pelkkä narri, joka ei ymmärrä itse olevansa omistamansa vallan omistama eli "alamainen" - eikä suinkaan päinvastoin.

Tällaista käsitystä vallasta on pidetty varsinkin sopimusteoriaa ja/tai luonnollisia oikeuksia kannattavien - etenkin liberaalien (lähinnä Lockesta alkanut perinne, sillä Locke korosti yksilöitten oikeuksia enemmän kuin ("hypoteettisen") sopimusteorian genealogian isä Thomas Hobbes, joka esitti sopimuksen synnyn yhtä fiktiivisesti kuin Freud isänmurhan ja syyllisyyden välisen yhteyden) joukossa lähes mystifioivana ja siten hämäränä sekä vääristelevänä.

On kuitenkin ilmeinen ja kohtalokas virhe jättää huomioimatta hegeliläis-marxilainen perinne, joka varsin paradoksaalisella tavalla yhdistyneenä Schopenhauerin, Nietzschen ja Freudin (sic) käsityksiin vallan eräänlaisesta viettiluonteesta, sen "energeettisyydestä", onnistuu paljastamaan vallasta, tahdosta ja vallantahdosta jotain paljon syvempää kuin yksikään edellä mainittuihin abstraktiin yhteiskuntasopimukseen ja luonnollisiin oikeuksiin vetoavat lainoppineet milloinkaan kykenevät tai ovat kyenneet...

7 comments:

Androgyynihullumies said...

Loistava kirjoitus jälleen kerran!
"Ihminen on häntä perustavampaa laatua olevien materiaalisten instanssien efekti."
(Michel Foucault)
Tämä lainaus ei kuitenkaan ollut itseironinen.

Rauno Rasanen said...

AHM

Täytyy vielä hiukan viilailla päreen kieliasua, tarkentaa joitain käsitteellisiä ilmaisuja ja tsekata, ettei ole rakentanut liian mielikuvituksellisia analogioita.

Luulenpa muuten tietäväni, mistä Foucault on saanut idean väittämäänsä/määritelmäänsä.

"A 'thing' is the sum of its effects."
("The Will to Power" § 551 - loppulause)

Tätä voisi vaikka pohtia, jahkas saan käsiini tiettyä materiaalia aiheesta.

Kyse on eräästä kausaliteetin ja reduktionismin tulkinnasta/muodosta, mutta kuten sekä Foucault`n että Nietzschen määritelmistä voi päätellä, kausaliteettia ei määritellä tässä "olioitten" vaan vaikutusten tuloksena tai kautta.

Nietzschelle kun ilmenevä - siis "oliot" olivat pelkkiä vaikutuksia - "tiivistyneitä" vaikutuksia.

Mutta toisaalta - mitä ovat nuo nuo Foucault`n ihmistä perustavampaa laatua olevat 'materiaaliset instanssit', joiden efekti ihminen on?

Mikä/mitä on materiaalinen, mikä/mitä on instanssi, mikä/mitä on 'materiaalinen instanssi'?

Tämä on viime kädessä metafyysikkojen ja tietoteoreetikkojen 'todellisuutta'.
Olen kyllä aiheesta lukenut, mutta mulla ei nyt - toistaiseksi - ole juuri sitä kirjaa hankittuna, enkä muista miten Markus Lammenranta mulle tämän asian selitti...

Enhän minä ole mikään analyyttinen filosofi vaan pikemminkin 'banalyyttinen'!

Palaan asiaan...

Anita Konkka said...

Miksei ns. kirjallisilla piireilläkin saisi olla omia pikkuhupejaan, kun kerta niitä on kaikilla muillakin piireillä? Heti syytetään snobismista. Vaan ei se sitä ole. On välillä niin kiva puhua/ kirjoittaa kirjoista ilman otsan syväryppyisyyttä, vaikkapa meemileikkinä, joka on yleismaailmallinen ilmiö, eikä vain suomalaisen Blogistanin erityisjuttu. Guardianin kirjallisuusblogista tämäkin meemi: Tunnusta häpeäsi eli lukemattomat klassikot, on lähtöisin.

PS. Nyt ei kommentin lähettäminen meinaa taas millään onnistua. Yritän vielä kerran ja sitten luovyn.

Rauno Rasanen said...

anita konkka

No miksipä ei "pikkuhupeja" saisi olla? En minä ole niitä kieltämässä.
Olenhan itsekin osallistunut muutamiin.
Halusin vain katsella asiaa välillä toisenlaisesta perspektiivistä.

Eikä se merkitse kenenkään (ainakaan lopullista) tuomitsemista...

Voisin tässä tietysti vaikka jatkaa pohdintaani, joka vei aika mielenkiintoisille vesille, mutta teen sen jonkus toiste, toisen otsikon puitteissa.

Tämä päre toimii kuitenkin aika kätevänä esimerkkinä tavastani kirjoittaa.

Ensin otetaan joku sinänsä varsin arkinen ja muka mitätön aihe, aletaan tarkastella sitä täysin erilaisesta näkökulmasta kuin, mihin on totuttu ja päädytään viimein aivan hillittömän abstrakteihin tai outoihin pohdintoihin, johtopäätöksiin ja/tai visioihin, kunnes saatetaan lopuksi palata takaisin lähtökuoppiin - siihen arkiseen ja banaaliin - tosin nyt ehkä jotain oppineena ja mahdollisesti jopa viisastuneena - luoja nähköön!

Jos jotain olen Nietzschen tavasta kirjoittaa lyhytmuotoista proosaa ja aforistiikkaa oppinut, niin edellä kuvattu ainakin sivuaa hänen tyyliään katsoa asioita yhtäkkiä aivan eri asemasta/asemista kuin, mihin oli/on totuttu kuitenkaan jämähtämättä lopullisesti yhteenkään metodologiseen, ontologiseen tai ideologis-eettiseen "Arkhimedeen pisteeseen", joka kulloinkin on toiminut tarkastelun "takeena" - eräänlaisena "warrantina".

***
Mutta mitä noiden klassikoiden lukemiseen tulee, niin okei Anita - mä tunnustan - mutta vain sinulle ;-) melkein aidosti häveten:

1)Olen jättänyt kesken (muistaakseni peräti kaksi kertaa!) Musilin magnum opuksen "Mies vailla ominaisuuksia", joka pitäisi lukea ehdottomasti, koska siinä kiteytyy koko "la Belle Époque" ja I maailmansotaa enteilevän wieniläis-eurooppalaisen kulttuurin loisto sekä etenkin sen poliittinen, intellektuaalinen ja taiteellinen rappio/pirstoutuminen.

2) Olen lukenut Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä sarjasta" vain ensimmäisen osan "Swannin tie: Combray" - nipin napin.

"Swannin rakkautta" kai yritin aloittaa, mutta siihen jäi.
Ranskalaista sielunmaisemaa ei kuitenkaan taida ymmärtää kunnolla, ellei tunne tätä teossarjaa - väittävät fanit.

Toisaalta Proust on Musilin ohella myös "la Belle Époquen" ja 1900-luvun alun tuntojen hieno tulkki.


3) Joycen "Odysseuksen" koin nuorempana, kun vielä harrastin tosissani kaunokirjallisuutta, liian vaikeaksi.

Kunhan Leevi Lehdon käännös valmistuu, pitänee yrittää uudelleen.
Jos vaikka pystyisi noin 30-35 vuotta ensimmäisen yrityksen jälkeen keskittymään paremmin ekspressionistiseen verbaaliakrobatiaan.

Ja vielä kerran - Odysseuskin heijastelee 1900-luvun alun eurooppalaisen kulttuurin pirstoutumista, jonka sota sitten sinetöi.

Lisää kyllä löytyy, mutta eiköhän "kolminkertainen häpeä" riitä tällä kertaa tämän leikin lopuksi.

Androgyynihullumies said...

RR: "Mutta toisaalta - mitä ovat nuo nuo Foucault`n ihmistä perustavampaa laatua olevat 'materiaaliset instanssit', joiden efekti ihminen on?

Mikä/mitä on materiaalinen, mikä/mitä on instanssi, mikä/mitä on 'materiaalinen instanssi'?"

Dawkins sanoisi, että se on geenin loputon liike (että olisimme pelkkiä geenien kuljetuslaivoja). Olettaisin, että hylkäät tämän tulkinnan.
Mutta toisaalta, mitä on se "gut-reaction", johon olet joskus viitannut? Ettei se vain olisi jotain ihmistä suurempaa, jotain melkein ylimaallista.

Dawkins ja Edward O. Wilson sanoisivat varmaan, että se on evolutiivista adaptaatiota. Viittaan tässä myös eräisiin mielipiteenvaihtoihimme.

Androgyynihullumies said...

RR: "Mutta vielä kerran - nietzscheläis-foucaultlaisen näkemyksen mukaan tällainen henkilö tai instanssi on lopultakin pelkkä narri, joka ei ymmärrä itse olevansa omistamansa vallan omistama eli "alamainen" - eikä suinkaan päinvastoin."

Niinpä.

Rauno Rasanen said...

Mattimyöhäisesti ilmoitettakoon selvennyksen vuoksi: AHM sai vastineeni sähköpostitse.

En siis jättänyt noin vain tylysti vastaamatta hänen esittämäänsä tärkeään "gut-reaction-kysymykseen", joka sivuaa myös tunneteorioita.