Kirjoitettu kommentiksi Korennon mainioon päreeseen "Rockjournalismin hautausmaalla".
*
En ole vuosikausiin seurannut suomalaista musiikkilehdistöä kovin aktiivisesti kuten joskus kauan sitten - vielä -80-luvulla, mutta sen vähänkin perusteella voinen olla samaa mieltä kanssasi: Rumbasta on tullut omituinen "trendipelle-fanzine", josta puuttuu olennainen eli tuo mainitsemasi "'tuntosarvi'mentaliteetti" ja asiaan sitoutuminen musiikin eikä vain muodin ehdoilla.
Kuten blogiani selanneet ovat saattaneet huomata, keskityn itse vanhoihin rock-klassikoihin tyylilajista piittaamatta. Tosin rakastan bluesia enemmän kuin mitään muuta populaarimusiikin lajia.
Jo punkkiin suhtauduin hieman kyynisesti, mutta opin jopa ajoittain pitämään siitä lähinnä 7 vuotta nuoremman veljeni kautta, joka itse vaikutti aikoinaan mm. (kotkalaisessa) yhtyeessä Ypö-Viis ja jonka välityksellä olen vuosien mittaan tullut tietoiseksi Suomi-rockin vaiheista hiukan laajemminkin kuin pelkkää top-teniä seuraamalla.
Joka tapauksessa lienen kanssasi samoilla linjoilla jos sanon, että rock-kulttuuri, joka on (hyvänkin) musiikin tekemisen ohella aina ollut nimenomaan muodin luomista ja siten pahimmillaan pinnallisimman kaupallisuuden kyllästämä elämänmuoto, näyttää yhä suuremmassa määrin ajautuneen teollisen tuotannon osaksi ja kadottaneen siten jotain siitä alkuperäisestä hengestä, joka sen synnytti.
Itse asiassa jo Elviksen tarina kertoo rockin kohtalon sekä musiikkina että muotina. Lahjakas laulaja (mutta musiikillisesti muuten täysin yliarvostettu artisti verrattuna vaikka John Lennoniin tai John Fogertyyn!) tulkitsee nuoruutensa innolla ja raivolla ensimmäisenä valkoihoisena "mustaa musiikkia" aidosti.
Tätä kestää muutaman vuoden, kunnes hänet ostetaan suurlevy-yhtiöön, jonka manageri vesittää hänen musiikillisen uransa luomalla hänestä koko perheen "O sole mio-pojan".
Mutta Elviksellä ei ollut kykyjä säveltää, sanoittaa tai soittaa kitaraa kuin välttävästi, joten hän ajautui varsin helposti tuohon imago-orvanpyörään, varsinkin kun se takasi hyvät tulot ja tietenkin huumeita.
Ja se oli sen lahjakkuuden loppu.
On jotenkin raivostuttavaa kuunnella nykyään, miten sekä vanhemmat että nuoremmat trendipellet käyttävät Elviksestä sanaa "kuningas".
Totuudessa pysyäksemme pitää muistuttaa, että Elvis oli kyllä keskinkertaista parempi laulaja mutta täysin managerinsa ohjattavissa oleva narkkari, joka kuoli kymmenien huumetablettien aiheuttamaan sydänkohtaukseen oman WC:nsä pöntölle - ja piste.
Se siitä kuninkuudesta.
Kaikki, mihin raha/muoti tarttuu muuttuu sisällyksettömäksi esineeksi, jonka tarkoitus on saada ihmiset kuluttamaan - sitten unohtamaan ja taas kerran kuluttamaan, kun managerit ovat kvartaalitalouden nopeudella kehittäneet uuden tuotteen.
Joten hyvästi rock!
*
Tiedän kirjoittaneeni rock-kulttuurista kyynisesti, pessimistisesti ja ehkä hieman ristiriitaisestikin, koska olen itse vanha "rock-ukko", mutta onneksi on olemassa vielä "puhdassydämisiä" ja romantiikkaan taipuvaisia artisteja kuten sinä Korento.
Et sinä ole Rumban arvoinen artisti. Toivon, että ymmärrät tämän toteamuksen kunnianosoitukseksi.
No comments:
Post a Comment