Kirjoitettu kommentiksi Androgyynihullumiehen päreeseen Jean Baudrillard on kuollut.
***
Kiitos tiedosta.
Ykkössarjaan luokiteltavista vanhemman polven filosofeista ja filosofiaan päätyneistä ajattelijoista kuten Jean Baudrillard (alunperin sosiologi) on enää jäljellä vain Habermas (s.-29) ja Richard Rorty (s.-31).
Samaan klassikkosarjan on syytä laskea vielä Charles Taylor (s.-31), Alasdair MacIntyre (s.-29), Gianni Vattimo (s.-36), ehkä myös alunperin uskontotieteilijä Rene Girard (s.-23).
Tietysti mukaan pitäisi ottaa myös sellaiset analyyttisen filosofian suuret nimet kuin esim. Hilary Putnam (s.-26) ja John Searle (s.-32), mutta ottakoon ken haluaa.
Putnam nyt kieltämättä on klassikko ihan oikeasti (myös pragmatismin perinteessä).
Vaikka Rortyn taustat löytyvätkin analyyttisesta filosofiasta, hän on tutkinut aika lailla myös mannermaista filosofiaa ja kirjallisuustieteitä, eikä siis ole pelkän suppean akateemis-analyyttisen "genren" edustaja.
1940-luvulla syntyneitä en vielä laske tähän klassikkoluokitukseen, vaikka suuri osa heistä lienee jo päätuotantonsa julkaissut.
Ei sieltä tosin minun perspektiivistäni katsellen ole esim. Habermasiin verrattavia vaikuttajia toistaiseksi noussut.
Rortykin on "adoptoinut" postfilosofiset ajatuksensa suurelta osin Kierkegaardilta, Nietzscheltä, Heideggerilta, ranskalaisesta postmodernismista - jopa Hegeliltä, joten ei hän lopulta niin kovin omaperäinen ole.
Kartesiolaisen foundationalismin ja kantilaisen, "tieteellisen" epistemologian osoittaminen ontologisesti ja argumentatiivisesti perusteettomaksi sekä osittain yhä metafyysiseen perinteeseen sitoutuneeksi, ei sekään ole mitään uutta, puhumattakaan nyt deweyläisen pragmatismin perinteen korostamisesta.
Rorty vain on kyennyt kirjoittamaan näistä asioista osuvasti tavalla, jonka myös anglo-amerikkalaiset ovat ymmärtäneet ilman, että heille olisi tässä asiassa annettu vain kaksi vaihtoehtoa: joko jäädä ymmälleen ranskalaisen, relativistisen filosofian käsitekoukeroissa (poikkeuksina ehkä Lyotard ja Foucault) tai joutua valitsemaan vulgaarinaturalistinen reduktionismi - tuo "oxymoronistinen Graalin maljan metsästys" - milloin geeneistä, milloin kvanttifysiikasta ja kosmologiasta.
Itse asiassa Habermas, Taylor ja MacIntyre (miksei myös Vattimo ja Girard) ovat erittäin hyviä ja todella vakavasti otettavia vaihtoehtoja Rortyn relativismille, jossa filosofia ymmärretään enää vain edifioivaksi, "mieltä ylentäväksi ja kasvattavaksi" viihteeksi, eräänlaisen porvarillisen älykkö-ironian muodoksi, jolla nyt ei enää voi olla sen kummempaa vaikutusta tieteellisen ja uusliberaalisen hegemonian voittokulkuun.
Ehkä "enteellinen" on liioiteltu ilmaisu, mutta pidän silti tavallaan varsin johdonmukaisena, että sekä Taylor, MacIntyre, Vattimo että Girard ovat enemmän tai vähemmän avoimesti ja tunnustuksellisesti kristittyjä ajattelijoita, jotka - toisin kuin Rorty - preferoivat pikemminkin kommunitaristista kuin uusliberalistista yhteiskuntafilosofiaa.
Myös Habermasin voi sanoa olevan lähempänä kommunitarismia kuin uusliberalismia, vaikka hänen yhteiskuntafilosofiansa perustana eivät ole (objektiivisesti) arvopohjaiset, ontologiset valinnat vaan proseduuri, tasa-arvoinen ja puolueeton menetelmä, jonka puiteissa yksilöt saavat mielipiteensä julki ja voivat siten vaikuttaa intressiensä parlamentaariseen toteutumiseen.
Habermasin analyyttisempi sukulaissielu oikeudenmukaisuuden turvaamisen alueella on John Rawls. Tony Giddens on sosiologina myös samansuuntaisilla linjoilla kuin Habermas.
Mitään uskonnollista sitoutumista kommunitarismiin nämä kolme herraa eivät kuitenkaan pidä edes suositeltavana, koska 'refektiivisen tasapainon' (Rawls) periaate/proseduuri huolehtii siitä, mitä arvoja/sitoumuksia kulloistenkin vaalien jälkeen valtaan tullut enemmistö pyrkii ajamaan ja saamaan läpi.
No comments:
Post a Comment