catulux
Jaa-a. Olen lukenut Camus`n Sivullisen ja Putoamisen idän viisaitten miesten (?) Rasasen ja Kemppisen suosituksesta ja totean tässä ja nyt, että ko. kirjat ovat vain lisänneet masennustani ja eksistentiaalista ahdistustani. Eli Rauno-hyvä, kiitän !!
Öisin herään usein pää tuskanhiessä märkänä ja mietin sitä, oliko katumuksentekijätuomari onellinen ja tasapainoinen, ENNEN sillalla kuulmeensa molskahdusta vai oliko kyseinen, jäytävä syyllisyys ollut osa hänen persoonaansa jo ennen hänen syntymistään???
Onnellinen kuolema katsoo jo tuossa vierellä, mutta pelkään kyseisen kirjan johdattavan minut vuoden 1984 tunnelmiin ja Ison veljen fiilikseen , kuten Camus`n edelliset kirjat johdattivat..
RRMä annan sulle lisää yöhikoilua aiheuttavaa eksistentialismia ja fenomenologiaa: Jean Paul Sartre: "Inho" - ellet jo ole lukenut sitä.
Ei ehkä kaunokirjallisesti yhtä mukaansatempaava kuin Sivullinen ja Putoaminen, joiden pääteema on sekin ontologinen mutta lähinnä eettiseltä kannalta tarkasteltuna.
Joka tapauksessa "Inho" on pirullisen "kipeä" fenomenologinen kuvaus siitä, kun ihminen alkaa tutkia olemassaoloa löytääkseen siitä olemisen.
Lopulta tuo oleminen suorastaan kuvotusta aiheuttaen hyökyy jokaisesta yksityiskohdasta tutkijan tajuntaan.
(Tää nyt oli aikamoinen yleistys a`la Räsänen kyseisen kirjan herättämistä muistoista, mutta olkoon...)
*
Kommenttini Kemppiselle (päreessä "Yksikamariset aivot"), jonka siirsin myös blogiini otsikolla "Unta, näytelmää vai totta? - kahtia jakautuneen minuuden ongelma", on saanut inspiraationsa mm. sekä "Inhosta" että etenkin Ronald Laingin tutkimuksesta "The Divided Self: An Existential Study in Sanity and Madness."
Luin suomennoksen, mutten muista enää sen tarkkaa nimeä. Taitaa muuten olla Laingin väitöskirja.
Kannattaa lukea kuten myös Laingin "Kokemisen politiikka ja Paratiisin lintu". Kyseessä on fenomenologisen mielenterveystutkimuksen/-filosofian (näitä kahta ei voi tässä erottaa toisistaan - seikka, jota empiirisemmät/reduktionistisemmat tutkijat ovat jyrkästikin kritisoineet).
Mutta jos haluaa todella kattavan ja filosofisesti systemaattisen ja syvällisen luotauksen aiheeseen kannattaa lukea etenkin Lauri Rauhalan kirjat "Psyykkinen häiriö ja psykoterapia filosofisen analyysin valossa" (-74) ja "Filosofinen orientoitumimen psykosomatiikan ongelmaan" (-76).
Jälkimmäinen on - kuten Rauhala itsekin sanoo - avain koko hänen fenomenologis-hermeuneuttiseen teoriaansa ja sen sovellutuksiin, jossa Heideggerin vaikutus on merkittävä.
Omakustanteena sitä tuskin löytää enää muualta kuin joistain kirjastoista ja antikvariaateista.
*
Tähän koulukuntaan enemmän tai vähemmän väljästi liittyen voisi suositella Gaetano Benedettin "Kliininen psykoterapia"(-78) ja Tutkielmia skisofreniasta (-79), joiden lähtökohdat löytyvät osaltaan myös jungilaisesta psykoterapiasta.
2 comments:
Kiitän kirjavinkeistä ja huomioimisesta ja eräänlaisesta nettiterapiasta.
"Joka tapauksessa "Inho" on pirullisen "kipeä" fenomenologinen kuvaus siitä, kun ihminen alkaa tutkia olemassaoloa löytääkseen siitä olemisen.
Lopulta tuo oleminen suorastaan kuvotusta aiheuttaen hyökyy jokaisesta yksityiskohdasta tutkijan tajuntaan."
Inhon teki elokuvaksi R.Polanski, eikös vaan? Vai muistanko väärin?
Alkaa tutkia olemassa oloa löytääkseen siitä olemisen.... Voisiko sanan oleminen vaihtaa merkitykseen??
Sitähän jokainen nelkyt-vuotias etsii ja pitelee käsissään elämänsä ja lankoja. Ja ihmettelee pettyneenä: "Tässäkö kaikki olikin?? Eikö mitään muuta?"
Jonka jälkeen edessä on hiljainen odotus tai jopa Putoaminen kohti eläkettä, vanhuutta ja kuolemaa???
Juuri elämisen merkitys ja tarkoitus on hukassa Sivullisessa. Sunnuntaipäivän kuvaus parvekkeella muuten kuristaa kurkkua. Ja Putoamisen lauseet jysähtävät lekan tavoin kalloon ja sieluun; ja paljastavat ihmisen elämän alastoman tarkoituksettomuuden??
Vaan hienoja kirjoja. Kaikesta huolimatta. Jospa Inhokin menisi siinä sivussa sitten. Vaikka pelkäänkin taas avaavani eräänalisen Pandoran lippaan ;)
Polanskin Inho ei perustu Sartren Inhoon (kts. sitaatti)
'Polanskin "Inho (1965) kuvioi arkisista tilanteista käsin hauraan tytön vieraantumista ja seksuaalisuuden pelkoa päätyäkseen kauhuun ja veritekoihin, hulluuden sielunmaisemaan."'
Heideggerilaisittain ajatellen Olemisen etsiminen on samalla sen merkityksen etsimistä.
Heidegger perusteli sen, ettei hänellä ole erillistä esitystä etiikasta sillä, että Olemisen analyysi ja etsiminen on nimenomaan eettinen projekti.
Tämä kuulostaa hämärältä, mutta asiaa voidaan kyllä pohtia aivan "järjellisesti" argumentoiden.
Samaan tapaan myöhemmällä Wittgensteilla kielen käyttö on sen merkitys.
Kieli vastaa tässä Olemista ja heideggerilaisittain Oleminen artikuloituu kielenä.
"Kieli on Olemisen talo".
Heidegger oli siis ainakin ajoittain varsin lähellä myöhemmän Wittgensteinin kantaa kielen luonteesta - vrt. Heideggerin ajatus esineitten merkityksestä niitten "käsillä olemisena" pelkän "esillä olemisen" sijasta.
Pragmatistit toivottaisivat varmaan tässä kohtaa sekä W:n että H:n tervetulleiksi omaan koulukuntaansa...mitä toivotusta kumpikaan herroista ei kyllä ottaisi vastaan...
Post a Comment