DOSTOJEVSKISTA

Kommentti Panulle Plöki, (czwartek, maj 26, 2005) ja Sven Laaksolle Käymälä

Voin "lohduttaa" teitä. Minä ja te emme ole Dostojevskin Dostoevsky Fyodor rinnalla hyttysen paskankaan arvoisia.

On kuitenkin totta, ettei D. tosiaankaan ole mikään sujuvaa, hauskaa ja viihdyttävää tekstiä suoltava kirjailija - ei varmasti vaikkapa Thomas Mannin Mann Thomas veroinen rakenteen ja tyylin hallitsija.

Mutta D. on ajattelija, par excellence, mitä ei voi sanoa esim. suurimmasta osasta nykypäivän prosaisteja tai runoilijoita, jotka haluavat joko a) pelkästään viihdyttää tai b) pelkästään shokeerata heittämällä ajattelun hevon kuuseen. (1)

Mitä tulee D:n antisemitismiin ja slavofiliaan/-maniaan, niin koen asian samalla tavoin vastenmieliseksi kuin Panukin, mutta kuka on täydellinen, ja jos joku on, heittäköön sen kuuluisan ensimmäisen kiven.
Ja tämä oli nimenomaan myös Dostojevskin oma paradoksi ja helvetti! Kyllä se ilmenee hänen proosateksteistään. Olla kristitty ja samalla juutalaisvastainen on sitäpaitsi kristinuskon genealogiasta nouseva sisäinen trauma - yksi niistä.

Mutta ylipäätään - kirjailijoitten ei pitäisi osallistua aktiivisesti politiikkaan. Se mm. madaltaa ilmiselvästi luovuuden tasoa: muistakaamme nyt vaikka Saarikosken Saarikoski Pentti täysin naivi kääntyminen kommunismiin, josta hän toki fiksuna kaverina nopeasti luopui.

Toisaalta - valittava on. Miettikääs tilannetta, jossa joutuisitte puolustamaan itseänne ja kaikkein lähimpiä, ehkä jopa rakastamiannne ihmisiä. Silloin astutte aivan varmasti jonkun muun varpaille, ellette peräti tapa tätä! Eikä puhettakaan teon oikeutuksen perusteista...

Missä määrin esimerkiksi sinä Panu eroat silloin antisemitististä itse teon lopputuloksen suhteen? Et mitenkään!
Ja eikö juuri tämä (murhan/tappamisen moraalisen oikeuttamisen ongelma) ole Dostojevskin perustematiikka/-problematiikka kaikissa niissä "romaaneissa" (sic lainausmerkit), jotka hän kirjoitti psykologisen ja kirjallisen kriisinsä eli "Kellariloukon miehen" jälkeen?

Rane

(1) Eräänä esimerkkinä journalismin ja kirjallisuuden aihealueitten ja tehtävän muutoksesta voidaan esittää muun muassa se näkyvä seikka, ettei nykymaailmassa enää mikään ole skandaali, sillä skandaalitkin ovat muuttuneet sensaatioiksi, sirkukseksi ja sosiaalipornoksi - jokapäiväiseksi "performaatioksi", jolla mässäillään ilman, että siihen liittyisi mitään syvempää pohdintaa tapahtuneen moraalisesta tai psykologisesta luonteesta.
Tämä asiaintila johtunee muun muassa siitä, ettemme toimi enää sellaisten hyveitten pohjalta kuin esim. vielä 50 vuotta sitten, puhumattakaan 1800-luvusta tai antiikin ajoista.

Länsimaiset yhteiskunnat ovat demokratisoituneet, liberalisoituneet ja teknologisoituneet (tieteellistyneet). Tästä on seurannut aatteellinen ja moraalinen pluralismi ja jopa relativismi, henkinen pirstoutuneisuus - maailma on muuttunut teknologiseksi markkinatoriksi, jossa ainoa "kestävä" moraalinen motivaatio on joko psykologinen egoismi tai tätimäinen taivaanrannanmaalailu ihmisoikeuksien puolesta, millä ei kuitenkaan ole reaalista katetta, kun seuraa vaikkapa yleistä suhtautumista (eli käytännön tekoja tai pikemminkin niiden puutetta) yhä köyhtyvän Afrikan tilanteeseen.
Eivät ihmisoikeudet auta, jos maailman poliittistaloudellinen rakenne on sisäisesti rasistinen!

Tätätä pohtiessamme Dostojevski ja Nietzsche saattavat hyvinkin terävöittää ja selventää sitä, mistä tässä oikein on kysymys ihmisluonteen tasolla (filosofisen antropologian hengessä), vaikkei meidän suinkaan tarvitse/pidä hyväksyä heidän ylilyöntejään, joissa niissäkin on kyllä opittavaa.
Nietzsche kirjoitti kerran jotenkin näin, että suurten ajattelijoitten virheetkin ovat "hyödyllisempiä" tai ainakin kiinnostavampia kuin pienempien mahdolliset oikeat ratkaisut.