Filosofian lohduttomuus

(15.5) Alussa on kommenttini Sven Laakson (Sven Laakso) juttuun filosofiasta (26.4), joka toimikoon samalla kommenttina niille, jotka pitävät minua filosofina.
Jatko-osa - varsinainen Filosofian lohduttomuus - tuo lisää näkökulmia filosofian/filosofien - joskus naurettavaankin - älylliseen hybrikseen, joka usein on merkinnyt yhteiskunnallis-taloudellis-poliittisten vaikutusten aliarviointia filosofisen ajattelun ja "tiedon" suhteen.

Jari-Esa-Sarisvuot (Tukiasema.net - Haastattelussa Esa Saarinen, Valitut Palat) ja Pikkuhimaset (Pekka Himanen) ovat erinomainen esimerkki eräiden suomalaisten filosofien tahattoman koomisesta halusta legitimoitua yhteiskunnallisisksi vaikuttajiksi nimenomaan filosofeina.
Ja mikä on lopputulos, kun filosofi nykyään menee mukaan median oravanpyörään: sietämättömän opportunistinen paapattaja, jonka puheet ovat banaaliudessaan ja triviaalisuudessaan pelkkää pankkitilin kartuttamiseen tähtäävää egostrippailua!

Nykyajan filosofeihin verrattuna politiikkaan osallistuvien antiikin filosofien elämä oli todella vaarallista. Mutta nämä nykyiset mediafilosofithan eivät sen sijaan - kuten sanottu - tee muuta kuin sitä samaa, mitä Sokrateen pilkkaamat antiikin sofistit ja elämänfilosofioiden opettajat: julistavat "totuuksia(?)" huippupalkkioita vastaan. (Ehkä olen vain kateellinen...no hehheh...)

Comments:

Akateeminen filosofointi on suurelta osin retorista roskaa - jonkin täysin epämääräisen (banaalin, triviaalin tai "causa sui-mystisen"/lexicon) teesin (huippuesimerkkinä Descartes`n "cogito" René Descartes [Internet Encyclopedia of Philosophy]) ympärille rakennettu monikerroksinen linnoitusmuuri eli käsitteellis-argumentatiivinen hämähäkinverkko, jonka läpi ei meinaa päästä millään. Ei sisään eikä ulos.

Sama toisin päin sanottuna: akateeminen filosofia on kuin keisarin uudet vaatteet. Sitä ei siis oikeastaan ole edes olemassa. Parhaimmillaan se on avoimesti ("naturalististakin!") käsiterunoutta (Nietzschen tapaan Friedrich Nietzsche), pahimmillaan luonnontieteen kanssa flirttailevaa truthlikeness-probabilismia Ilkka Niiniluoto BELIEF REVISION AND TRUTHLIKENESS 1. Introduction, (Truthlikeness).

Filosofia ei ole tiedettä, mitä Wittgensteinin Ludwig Wittgenstein [Internet Encyclopedia of Philosophy] viime vuosisadalla painottamaa tosiseikkaa ei naturalististen filosofien itsetunto taida kestää, vaan he yrittävät lähes epätoivoisella paatoksella saada arvonnousua luonnontieteellistämällä metodejansa.

Ja mikä onkaan lopputulos? Olen vakavasti(?) asiaa pohdittuani tullut siihen tulokseen, että Timo Airaksisen (käyt. fil. Timo Airaksinen - Wikipedia, vapaa tietosanakirja (1), Timo Airaksinen ja Ilkka Niiniluodon (teor. fil. Ilkka Niiniluoto) kaltaiset professorit on helposti korvattavissa tietokoneilla.

Molemmat filosofian laitokset voidaan kätevästi ja luontevasti yhdistää mm. kielitieteen ja fysiikan ja/tai neurologian laitoksiin - ylipäätään muihin eri tiedekuntien laitoksiin. Ja jos joku haluaa "virheettömän" filosofisen argumentaation mukaisen mallivastauksen "perimmäisiin" kysymyksiinsä, hän saa sen netistä: linkittämällä itsensä "virtuaalifilosofian" laitokselle.

Eräitä huomautuksia aiheesta.

Ensinnäkin: filosofit ovat naiveja, mikäli luulevat voivansa vaikuttaa jonkin "ylimmän totuuden" edustajina politiikkaan, mutta näin on monesti tapahtunut.

Toisekseen: filosofit ovat naiveja sen suhteen, että filosofia ylipäätään edustaisi jotain "ylintä intellektuaalista sfääriä", joka soveltuisi filosofisen diskurssin sisäisten - eli sen itse konstruoimiin argumentaatio-ongelmiin kehitettyjen - ratkaisumallien lisäksi myös valtion käytännön ongelmien ratkomiseen.

Kolmanneksi: filosofit ovat paitsi naiveja myös käsittämättömän jäykkiä ajattelunsa perusteisiin nähden. Ei joku Jaakko Hintikan (Jaakko Hintikka) indipendent friendly logic ole yhtään sen vapaampaa ajattelua kuin mikään muukaan traditionaaliseen käsiteargumentaatioon perustuva analyyttinen filosofia, koskapa se pelkää retoriikkaa kuin "ruttoa" (ollen samalla itse kuitenkin retoriikkaa, jota nimitetään filosofiaksi - ikäänkuin tämä nimitysrituaali "puhdistaisi" analyyttisen filosofian metaforisista (käsiterunollisista) sitoumuksistaan.
Logiikka on retoriikkaa siinä missä mikä tahansa käsitteellinen ajattelu.

Vaikka suhtaudunkin kriittisesti ranskalaisten filosofien suoranaiseen nihilismiin sekä Edinburghin koulukunnan tiedon-/tieteensosiologiseen relativismiin, olen valmis hyväksymään sen, ettei filosofiaa voi enää kehittää vain logiikan perusteita teknisesti muuntelemalla. Se on 1900-luvulla tehty ja kokeiltu jotakuinkin loppuun asti.
Tätä mieltä oli myös 2003 kuollut alan kehittäjä - mutta myös kulttuurifilosofisesti syvällinen - G. H.von Wright.

Myöhemmän Wittgensteinin ideaali (mitä Jaakko Hintikka tosin haluaa epäillä ja kehittelee omia "pelillisiä" tulkintojaan Wittgensteinista, vaikka asian osittain tunnustaakin Wittgenstein ja Hintikka) oli tuhota kieleen sisältyvät syväkieliopilliset väärinkäsitykset, joiden pohjalle koko filosofia on rakentunut.
Mutta - myöhemmän W:n mielestä ei myöskään ollut olemassa vain yhtä ainoaa oikeaa (filosofian ja/tai tieteen) kieltä (tämä on myös W:n kritiikkiä nuoruudenteostaan "Tractatusta" kohtaan).

Ja tässä Wittgensteinin ajattelu kulkee hämmästyttävällä tavalla aivan samoja latuja kuin filosofiluonteeltaan tyystin erilaisen Nietzschen käsitys kielen ja maailman yhteenkietoutumisesta.
Wittgensteinin ideaali saattoi (myös Hintikan mukaan ) todellakin olla, että filosofiasta ei jää ehdotetun syväkieliopillisen "käsitevalkopesun/RR" jälkeen jäljelle muuta kuin pitkä "vingahdus."
Emme voine välttyä rinnastukselta T. S Eliotin Onttojen miesten (The Hollow Men) loppusäkeisiin.

Käsittelen seuraavassa kahta ensimmäistä teemaa.

Antiikin viimeisenä filosofina tai keskiajan ensimmäisenä pidetyn - vankilassa, lähes varmaa teloitustaan odottavan - Boethiuksen (n. 480-526) kirjoittama filosofinen runoelma Filosofian lohdutus (Boethius: Consolation of Philosophy) ei häntä totisesti pelastanut.
Boethius menetti yhtäkkiä poliittisen suosionsa, kun valtiollisia juonitteluja uskova silloinen Itä-Rooman (Bysantin) hallitsija Justinus I tapatti hänet "ihailtavan" kauhealla tavalla - aivan kuten filosofi "kuuluukin" tappaa: Boethiuksen pään ympäri kiristettiin metallivannetta niin tiukalle, että viimein silmät purskahtivat ulos päästä.

Sellainen oli tämänkin huippulahjakkaan ajattelijan kohtalo (vrt. esim. Sokrates, Cicero tai Seneca) hänen sotkeennuttuaan (käytännöllisesti katsoen Roomassa syntyneenä) silloiseen Rooman ja Konstantinopolin väliseen poliittiseen valtataisteluun.

*
Jo Platon (Sokrateen kohtalo ei nimittäin Platonin poliittista kunnianhimoa vielä tyrehdyttänyt) sai tuta politiikan ailahtelevuuden. Toisella matkallaan Sisiliaan, ystävänsä tyranni Dionysoksen neuvonantajaksi hän joutuikin yhtäkkiä epäsuosioon ja myytiin orjaksi! Onneksi eräät hänen ystävänsä tunnistivat filosofin ja ostivat tämän vapaaksi...PLATON (428 - 348 BC)
Tarina ei tosin ilmene annetusta linkistä ja onkin osittain legendaa, mutta se kertoo kyllä jotain Platonin joutumisesta poliittiseen epäsuosioon, vaikkei pilkulleen totta olisikaan.

En malta olla lisäämättä, että Platon kyllä lopulta myönsi ainakin osittain filosofian eristäytyvän "kohtalon" ja ehkä voimattomuudenkin esimerkiksi Valtio-dialoginsa äärimmäisissä (ja mitä ilmeisimmin myös ironisissa ja parodioivissa) käsityksissä parhaimmasta valtiomallista, joka muistutti lähinnä keskusjohtoista (spartalaistyyppistä) sotakommunismia!

Tulkoon vielä kerrottua asiaa ehkä mainioimmin valaiseva anekdotti, joka siis kertoo nykyaikaisen filosofian "Isän" turhautumisesta ja pettymyksestä vaikutusmahdollisuuksiinsa poliittisesti.
Ateenan edustajat kävivät pyytämässä Platonilta lupaa saada esittää hänen nuoruuden tragedioitaan (Platonistahan piti nuorena tulla näytelmäkirjailija).
Platonin vastaus oli sarkastisen tyly: "Te itse olette luoneet tragedioista kauheimman: valtion!" - ja kielsi esitysluvat.

Cicero (Marcus Tullius Cicero, 106-43 BC,) joka oli sekä platonikko että skeptikko tajusi kyllä erinomaisesti filosofian perimäisen kyseenalaisuuden oppina tai tieteenä, mutta hänen retorinen lahjakkuutensa teki kunnianhimoisesta filosofisesta eklektikosta poliittisesti varomattoman.
Selvittyään konsulina ollessaan patriisi Catilinan salaliitosta ehjin nahoin, hän joutui yhä syvemmälle poliittisen valtataistelun virtaan. Tukijansa Julius Caesarin murhan jälkeen Cicero joutui Octavianuksen (tuleva Augustus) epäsuosioon pidettyään kriittisen puheen senaatissa ja mestattiin miekalla (Antoniuksen käskystä). Kolme kuukautta aikaisemmin hän oli vielä ollut politiikan huipulla.

Huomatessaan pakenemisen mahdottomaksi Cicero ojensi lopuksi "avuliaasti" päänsä ulos hevosvaunuistaan, jotta se olisi saatu paremmin irrotettua muusta ruumiista...
(Cicero died bravely. His head and hands, cut off, were brought back and nailed to the Rostra from which he had so often moved the crowd. Fulvia, Antony's remarkable wife, drove pins through the golden tongue which had so often pierced other Romans.)

(15.5) Seneca (Seneca, the younger, c.3 BC-AD 65, Roman philosopher, dramatist ...) (Seneca ja stoalaisuus) oli keisari Neron opettaja, jonka Nero lopulta paranoidisessa hulluudessaan itse asiassa tapatti lähettämällä Senecalle ensin tiedon, että tämä saisi "armollisesti" valita kuolintapansa.
Nero halusi kai asettaa Senecan vastatusten tämän stoalaisen itsemurhamyönteisyyden kanssa tai yksinkertaisesti osoittaa, että ilman keisarin lupaa ei stoalainenkaan saa tehdä itsemurhaa.

Senecan vaimo halusi seurata miestään kuolemaan, minkä stoalainen valtiomies-kirjailija auliisti hyväksyi. Molempien valtimot avattiin, mutta Senecan raihnaasta ja askeettisesta ruumiista veri juoksi perin hitaasti, vaikka häneltä avattiin suonet polvitaipeista ja nilkoista. Hän otti kuolemaa vauhdittaaksen maljallisen villikaalin myrkkyä. Lopulta Seneca meni kylpyyn, jossa veri viimein alkoi juosta kuiviin.

Neron määräyksestä Senecan vaimon suonet sidottiin ja hän pelastui. Syy tähän oli joko se, ettei keisari halunnut nyt tulla muistetuksi julmasta kiittämättömyydestä, tai sitten hän kai halusi jälleen mitätöidä Senecan opin omaehtoisesta itsemurhasta näyttämällä, että määräys ei koskenut filosofin vaimoa. (2)

Ja Sokrateen kohtalonhan me muistamme varmasti paremmin Socrates.

Kas tässä joitain esimerkkejä filosofien ja filosofian vaikutusmahdollisuuksista politiikan kentillä. Ei paljon lohduta, vaikka saattaa kyllä hieman naurattaa - sarkastisesti...mustan huumorin hengessä.

*
(1) Airaksinen tosin edustaa kiinnostavampaa filosofiakäsitystä kuin Niiniluoto, koskapa ei ole sitoutunut mihinkään metaeettisiin saivarteluihin vaan ilmeisestikin pitää etiikkaa perimmältään harkittujen hyveitten ja "harkittujen" perversioiden/paheitten pelikenttänä - siis ristiriitaisten halujen ja intressien ilmentymänä...

Myös Airaksisen kiinnostus tekniikan filosofiaan osoittaa kykyä pysytellä "käytännöllisenä filosofina" olennaisen tärkeässä. Mutta perimmältään analyyttisenä filosofina hän "makaa" edelleen "köytettynä" filosofian kaiken typistävään Prokrusteen vuoteeseen - eli - on siis korvattavissa digitaalisella teknologialla!

(2) Filosofin kuolema: (toim. Kaitaro & Roinila, 2004)
Tyynen rauhallisesti, traagisen ennenaikaisesti, koomisen kommelluksen seurauksena, arkipäiväisen banaalisti...
Filosofin kuolema sisältää neljäkymmentä tarinaa siitä, miten filosofi kohtaa kuoleman.Mitä Pythagoras ajatteli kuolemanjälkeisestä elämästä? Mikä oli Sokrateen itsemurhan tausta?

Entä miten esimerkiksi Platon, Pyrrhon, Aristoteles, Plotinos, Avicenna, Descartes, Hume, Kant, Hegel, Schopenhauer, Wittgenstein, Benjamin, Kaila ja Foucault suhtautuivat kuolemaan ja miten he kuolivat? Heijastaako filosofin tapa kuolla hänen käsitystään elämästä ja kuolemasta?