Mitä tekemistä Jerusalemilla on Ateenan kanssa? (Tertullianus) päivitys 19.5

Here We Stand: What has Jerusalem to do with Athens?

Sven Laakson Burroughs-blogin (16. 5) inspiroimana Sven Laakso.
(Blogi on toistaiseksi keskeneräinen - mm. lähdeviitelinkit puuttuvat suurimmaksi osaksi)

*********
Olet mielestäni aika hyvin jyvällä, mitä tulee idän ja lännen kirkon "metapsykohistoriallisiin" erohin. En sano tätä asiantuntijana vaan asiaa pohdiskelleena.

Systemaattisempi filosofian (oikeastaan laajasti ottaen filosofisen aatehistorian) opiskeluni sai aikamoista potkua, kun ryhdyin "näynomaisesti" pohtimaan (jo aiemmin askarruttanutta ongelmaa) kreikkalaisen ja juutalaisen ajattelun/kulttuurisen eetoksen perimmäisiä eroavuuksia joskus - 94, - 95.

Perusongelman-asettelun voi ilmaista näppärästi siteeraamalla kirkkoisä Tertullianuksen Tertullian , Tertullian (ensimmäinen ja ehkä myös merkittävin länsimainen fideisti-teologi) poleemista kysymystä: "Mitä tekemistä Jerusalemilla on Ateenan kanssa?"

Fideismi on itse asiassa länsimaisen, kreikkalais-rationaalisen ajattelun ajattelun tuote, sen äärimmäisin ilmaus. Jos uskolle ei löydy pitäviä perusteluita järjen avulla, perusteluiden täytyy löytyä joko 1) laista, 2) ilmoituksesta tai 3) kokemuksesta, joka ilmenee Raamatun teksteistä.
Tertullianus korosti sekä lakia että avointa uskon kokemuksen ilmaisua. Ilmoitus ei ollut hänelle spekulatiivinen vaan kokemuksen asia, joka "organisoitiin" tiukan lakiuskonnollisuuden hengessä (Tertullianus oli alunperin lakimies!).
Tertullianukselle olisi ollut melko outua vedota omaan, yksilölliseen, sisäiseen kokemukseen kuten esim. fideisti Kiekegaard teki yli 1500 vuotta myöhemmin.
Tertullianuksen lakimieskoulutus ei selitä asiaa vaan se, ettei yksilöllisyys merkinnyt antiikin ajan maailmassa lainkaan samaa kuin, mitä 1800-luvulla syntyneen modernin yhteiskunnan aikana. (1)

Tertullianuksen päättelyjen lopputulos: "uskon, koska se on mahdotonta" Tertullian: Sider, RD, Credo Quia Absurdum?, Classical World 73 ...on puhtaasti rationaalisen ajattelun äärimmäinen päätepiste ja loppu, ja sen vuoksi hän siis päätyy lopulta jopa kirkon ulkopuolelle ja liittyy silloiseen - jo hiipumassa olevaan - montanolaiseen hurmoslahkoon.
Yhtä hyvin hän olisi voinut vaieta koko "jutusta" ja pitää uskonsa, mutta temperamentti vaati osallistumista ja uskon demonstroimista.

Juutalaisuuteen perustuva ilmoitusteologia sen sijaan on "idän" alkuperäistä "empirististä" mystiikkaa, josta tuli vanhan kirkon perusoppi, mutta jonka reformaatio ja moderni (tieteellinen) raamattututkimus sittemmin asetti kyseenalaiseksi.
Valistuksen ajan deistit alkoivat tieteen faktoihin vedoten demystifioida ilmoitusteologiaa, ja kutsuivat linjaansa luonnolliseksi teologiaksi.
Tämä kehityskulku vaikutti 1800-luvulla myös reformoidun teologian sisäiseen kehitykseen päätyen lopulta dialektisen teologian (Karl Barth) kautta uskonnottomaan teologiaan (Dietrich Bonhoeffer).

Ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko ovat kautta vuosisatojen säilyttäneet entiset oppinsa jotakuinkin muuttumattomina, vaikka Rooman ja luterilaisten välillä onkin ollut neuvotteluja, joiden lopputuloksena oli jopa yhteinen julkilausuma vanhurkauttamisopin luonteesta.
Katolisuuden ja luterilaisuuden suurin kiista on loppujen lopuksi kuitenkin Paavin (!) absoluttinen legitimiteetti opillisissa kysymyksissä ja kirkon johtajana.
Toisaalta Rooman on melko mahdotonta hyväksyä (Konstantinopolista nyt puhumattakaan) pelkästään tekstianalyyttiseen kristususkoon (Barth) tai suoranaiseen uskonnottomuuteen (ja siten myös kirkottomuuteen) perustuvaa kristinuskon tulkintaa.

*
Edellä luetusta voidaan kuitenkin jo päätellä, että kristinuskossa ovat menneet sen alkuajoista lähtien sekaisin molemmat linjat - äärirationalistinen fideismi, joka hylkää jopa kirkon (mutta ei lujaa, raamatun lakiuskonnollisempaan linjaan perustuvaa uskoa) ja Ilmoitukseen perustuva katafaattinen eli myöntävä ja siten "luonnollinen" teologia (lainausmerkit sen vuoksi, ettei tätä määritelmää sekoiteta edellä mainittuun Valistusajan deismin luonnollisen teologian määritelmään). (2)

*
Ateena edusti androgyynistä rationalismia, Jerusalem "heterokyynistä", "ilmoitusempirismiä", mikäli saan hieman pelleillä (vakavasti) sanoilla.
Antiikin Ateenakin tosin oli kaikkine rajoituksineen vielä melko itämainen (kaupunki-)valtio, mutta (analyyttis-systemaattinen erotuksena luonnonfilosofeihin) filosofia ei olisi voinut syntyä Jerusalemissa, jonka eetos perustui erittäin vahvaan yhteisöllisten roolisitoumuksien ja -velvollisuuksien, kultillisten rituaalien ja siten - totta kai! - myös ajatuksellis-opillisen vapauden kontrolliin.

Ateenan polyteismi antoi Jerusalemiin verrattuna sittenkin yllättävän paljon vapauksia, vaikka itämaiseen tapaan naista pidettiin sielläkin yhä omaisuutena ja koko yhteiskunnallinen infrastuktuuri perustui orjatyövoiman käyttöön (vrt. orjatyövoimaa modernin ajan termiin proletariaatti ja postmodernin ajan prekariaattiin).
Toisaalta valtion jumalille tuli uhrata, tai joutui vähintään karkotetuksi - pahimmillaan teloitetuksi. (3)

Olennainen väittämä tässä kuitenkin on, että juutalaisen monoteismin teologis-antropologinen eetos on feminiininen!

Minua hieman hymyillyttää aina kun ajattelen paratiisikertomusta, jossa nainen leimataan "pahan" eli ihmisen hybriksen - se on: moraalisesti ja tiedollisesti jumalan kanssa kilpailevan: hänet jumalasta erottavan paheen ja tottelemattomuuden - välineeksi ja joskus jopa aiheuttajaksi.
Viime mainittu syytös on väärintulkintaa, koska aiheuttaja oli perimmältään käärme (Saatana). Naisen vain katsottiin naivissa uteliaisuudessaan asettaneen miehen ja tämän arvokkuuden (itsekunnioituksen) mahdottomaan tilanteeseen.
Etteikö Adam nyt uskaltaisi yhtä omenaa maistaa, jos Eeva sen - yllättävää kyllä - uskalsi (käärmeen manipuloimana!) kielletystä puusta ottaa ja jopa itse maistaa ennen miestä (vapaasti Erich Auerbachilta)! (4)

Miten vain - nainen on juutalaisuudessa - päinvastoin kuin tyypillisesti gnostilais-rationalistisessa kreikkalaisuudessa - ehdottomasti olemassaolon antropologis-metafyysinen keskus - ja paradoksaalisesti tämä ilmenee juuri naisen syyllistämisenä. (5)

Mies joutui tunnustamaan "langenneensa", mutta siitä selvittiin ainoastaan panemalla kova kontrolli "feminiineille!" Näin - kertaan - oli käytäntö tietysti Ateenassakin ja kaikkialla antiikin maailmassa, mutta tuskin mikään muu uskonto kuin juutalaisuus konstruoi itselleen sosiaalisesti (unohtakaamme ilmoituksen jumalallisuus hetkeksi) sellaisen kulttijärjestelmän, joka samalla, kun se äärimmäisellä tavalla kontrolloi - jopa syyllistikin - naista, kuitenkin asetti tämän - juuri syyllistämisen kautta - sosiaalis-antropologisen eetoksensa perustaksi, lähtökohdaksi ja keskipisteeksi.

Ei välttämättä mikään ihanteellinen tila/tilanne naisen kannalta - ainakaan nykyajan emansipoitujen naisten perspektiivistä, mutta ainakin yksi on varmaa: nainen oli juutalaisuudessa arvokkainta, mitä miehellä saattoi olla ( mitä hän siis saattoi omistaa).
Ja juuri tämä - antropologis-metafyysisesti aivan ratkaiseva ero kulttuurieetoksessa - erottaa kreikkalaisen, empiiristä maailmaa vähättelevän (jopa halveksivan, esim. Pythagoras, Platon, myöhemmin uusplatonikko Plotinos) rationalismin juutalaisen, kokemusperäistä ajattelua ja Jumalan (siis myös ihmisen) tahtoa korostavan ihmis-, maailma -, ja todellisuuskäsityksen radikaalisti toisistaan.

Lyhyesti: juutalaisuus on "yliluonnollista" materialismia erotuksena Epikuroksen materialistis-empiristiseen moraalioppiin: hedonismiin, puhumattakaan Demokritoksen materialistisesta atomiopista, jotka molemmat olivat pelkästään intellektuaalisia ja perimmältään ei- uskonnollisia järjestelmiä.

*
Lopuksi poleemisia kärjistyksiä.

Länsimainen eetos vapauttaa ihmisen kaikesta metafysiikan ja arvo- eli hyve-etiikan taakasta. Samalla vapautuu nainenkin patriarkaalisesta holhouksesta. Tämä vapautusprosessi (Max Weberin Entzauberung, Max Weber's Disenchantment:, Weber) ei lopulta ole kenenkään etu: tulemme sen vielä karvaasti huomaamaan.
Ajaudumme kohti totaalia kulttuurista pirstoutumista, joka ilmenee yksilötasolla yleisenä tylsistymisenä eli persoonallisen luovuuden/ajattelun fragmentoitumisena että latistumisena. USA on tämän kehityksen "kärkinimi" viime ja tällä vuosisadalla. (6)

Kreikkalaisuudesta kumpuava eetos, joka tieteellis-rationaalisissa ja "universaalia" individualismia korostavissa länsimaissa on dominoivampi kuin juutalaisuus (huolimatta esimerkiksi juutalaissyntyisten Marxin ja Freudin ajattelun suuresta vaikutuksesta), ajaa kulttuurin rappioon samalla tavalla, kuin se itse ajautui rappioon ällistyttävän nopeasti.
Kun antropologis-metafyysiset "eväät" ehtyvät, kulttuurin loppu on edessä. (7)

Ja näin kävi helleenien loistavan - ehkä maailmanhistorian loistavimman - kulttuurin.
Itäinen malli - juutalaisen monoteismin perilliset (uskomattoman pieni porukka) sen sijaan" elää kituuttaa" vahvasti edelleen.
Toki juutalaisuus on ollut huomattavasti joustavampi liberaalien, länsimaisten aatteiden suhteen kuin esim. Islam, joka on monoteismin ääridogmaattinen ja siten hieman "epäkäytännöllinen" versio.
Osaltaan tietysti tämän joustavuudenkin takia juutalaisuus elää edelleen, joskin pääsyy löytyy ilman muuta mainituista antropologis-metafyysisistä "geeneistä."

Onko tämä juutalaisen heimon sitkeys ja menestys eräänlainen biologisen evoluution tulos vai jotain muuta(kin): siihen ei vielä Darwin antanut vastausta. Mutta ehkä joku sosiobiologi vielä todistaa minulle (ja niin että minäkin sen uskon!), että näin on asian laita. Odotan innokkaasti sitä päivää.

****
(1) Kirkkoisä Augustinus on ensimmäinen, joka käsittelee teologiassaan ja filosofiassaan sitä problematiikkaa, jonka pohjalle Descartes - yli 1000 vuotta myöhemmin! - laskee oman tieto-oppinsa perustan: cogito ergo sum - toisin sanoen en voi epäillä omaa epäilyäni, ja tämä takaa, että ainakin minä itse olen varmasti olemassa.

(2) Kysy papilta Luonnollista tämä teologia on sen vuoksi, että se on katafaattista, myöntävää. Jumala on jättänyt itsestään merkkejä kaikkialle luontoon luomistyönsä tuloksina, ja ihminen voi jo näiden merkkien (jälkien) perusteella havaita ja ymmärtää hänen olemassa- ja läsnäolonsa.

Jäljelle jäävät mysteerit kuten kolminaisuusoppi, Jeesuksen kaksiluonto-oppi, inkarnaatio ja ylönousemus sen sijaan täytyy vain uskomalla uskoa, koska nämä asiat ja tapahtumat voidaan löytää Raamattua tukimalla, ja Raamattu on ilmoituksen "käsikirja."

Fideismi sen sijaan on apofaattista, kieltävää teologiaa, mikä tarkoittaa tässä sitä, että rationaalisen päättelyn kautta eliminoidaan havainnosta kaikki, mikä ei - "selvästi ja kirkkaasti" Descartes`ta muunnellen - ole Jumalaa.
Ja se, mikä tämän päättelyn lopussa jää jäljelle, on itse Jumala. Aivan kuten Descartes`lla cogito.
(Descartes ei tosin ei kieltänyt Jumalan olemassaoloa, mutta hänen yrityksensä nivoa Jumala tieto-oppinsa takuumieheksi vaikuttaa vähintäinkin toivottomalta yritykseltä - kehäpäättelyltä ja tautologialta. Häntä kritisoitiin tästä jo elinaikanaan.
Toisaalta - Jumalan hyllyttäminen olisi vielä 1600-luvun puolivälissä ollut hengenvaarallista, mikä osaltaan kai sai "ison D:n" sekä yrittämään mahdotonta että muuttamaan vapaamielisempään paikkaan - Alankomaihin.

(19.5) Apofaattinen linja tunnetaan usein myös mystisen teologian nimellä. Sen suurin edustaja oli Kappadokialaiseen (nyk. Pohjois-Turkissa) koulukuntaan kuuluva - vanhan kirkon ehdottomasti kuuluisin mystiikan teologi - Gregorios Nyssalainen, jonka analyysit mystisestä kokemuksesta ja sen "metodista" olivat tuttuja myös Wittgensteinille, joka oli lukenut varsin vähän filosofiaa (hänen omasta mielestään sekin oli jo liikaa!), mutta tunsi kyllä Platonin erinomaisesti - samoin kuin eräät Platonin filosofiaa soveltaneet kristilliset filosofi-teologit, Ortodoksisen etiikan suuntaviivoja, BYSANTTILAISTA HENGELLISEN KEHITTYMISEN TEOLOGIAA.

Wittgenstein tunsi hyvin myös Sören Kierkegaardin ajattelun ja väitti Bertrand Russelille (joka jälleen kauhisteli Ludwigin mielipiteitä), että tämä oli 1800-luvun suurin loogikko!
Modernin logiikat uranuurtajat: Frege, Meinong ja kumppanit olivat pelkkiä "teknologeja" Kierkegaardin syvällisyyden rinnalla/RR.

Näin saamme mainion aasinsillan fideismiin, joka on eräänlainen mystisen teologian "tieto-opillinen" versio. Wittgenstein on varmaankin tuntenut Tertullianuksen näkemykset, jotka siis toimivat alunperin fideismin alkulähtökohtana kristillisessä teologiassa.

Myös Kierkegaard oli fideisti. Hänen käsityksensä "uskon hypystä", joka merkitsi "älyn uhraamista" aidon ja ehdottoman uskon varmuuden saavuttamiseksi, oli linjassa myös 1600-luvun Ranskassa eläneen matemaatikko-"eksistentialisti" Blaise Pascalin ajatusten kanssa.
Pascalin kuoleman jälkeen hänen takkkinsa vuorin sisältä löytyi kuvaus koetusta, mystisestä eämyksestä, jonka ydinsanomassa kaikui Tertullianuksen ääni - Pascalin Jumala oli Aabrahamin, Iisakin ja Mooseksen Jumala, ei Platonin, Aristoteleen tai ylipäätään filosofien jumala!

Nietzschelle Pascal oli "traumaattinen" kokemus. Nietzsche kirjoitti, että kristinuskoa vastaan pitää taistella nimenomaan Pascalin hahmossa ilmenevänä, mutta lisäsi heti perään, ettei tämä taistelu ehkä juuri Pascalia vastaan ole edes mahdollista. Samaten hän tunnusti kirjallisessa elämankerrassa Ecce Homo (1888) "rakastavansa" Pascalia juuri kristinuskon tässä aiheuttamien itsensäraatelemisten ja muitten kärsimysten takia (taisi olla tuttu kohtalo Fritzille...)
(viite kesken)

(3) Sokrates saattoi ironisoida jumalia - niiden olemassaoloa ja luonnetta, mutta ei asettanut milloinkaan valtion vaatimuksia tässäkään asiassa lopullisesti kyseenalaiseksi. Sen vuoksi hänen tuomionsa perustelut olivat pelkkää silloisten oligarkkien loukatun omahyväisyyden, jota Sokrates oli tahallaan pilkannut, seurausta.
Tätä aiheuttamaansa naurunalaiseksi tekemistä hän ei filosofin vapaudessaan totisesti kuitenkaan edes yrittänyt pyytää anteeksi - päinvastoin!

(4) Raamatustahan löytyy itse asiassa kaksi erityyppistä kertomusta aiheesta, ja paratiisikertomus lienee myöhempi - gnostilaisvaikutteinen - versio.

Gnostilaisuuden monenkirjavien kertomusten ydinajatus on kuitenkin aina se, että "ruumis on sielun vankila", eli tämänpuoleinen, lihallinen ja katoava elämä on jonkinlainen erehdys, joka vain täytyy kärsiä loppuun.
Kunniallisimmin ja ("tulevaa valmistaen") tämä tapahtuu pyrkimällä kohti ihmisen varsinaista alkuperää eli Jumalaa (vrt. platoniset perusideat: totuus,hyvyys, kauneus) jo elämän aikana - joko askeettisesti tai (huom!) orgiastisesti.
Gnostilaisuus nimittäin preferoi ekstaasia, ja ekstaasihan takoittaa "tilan ulkopuolella" olemista (ek-stasis - /älä sekoita Stasiin).
Ek-stasis merkitsi pääsyä transsendenttisen tason (Jumalan) "läheisyyteen" tai hetkellisesti jopa sulautumista siihen jo elämän aikana.

Platon korosti askeettista linjaa: saavutamme totuuden tiedon kautta (theoreia, anamnesis). Gnostilaisuudessa sen sijaan manipuloitiin järjen sijasta lähinnä ruumista ja "henkeä" (tässä: tahtoa) aina orgastiseen ekstaasiin saakka. Mitä nyt hiukan käytettiin sopivia huumeita antamaan potkua tripille, hyvien "hallujen" saamiseksi.

Itäisen teologian (miltei gnostilaisin) määritelmin todettuna: ihminen on mikrokosmos, jossa oleva pre-eksistenttinen (selkokielellä: ikuinen) "jumalallinen kipinä" aiheuttaa meissä kaipuun takaisin lähtökohtaamme eli tuonpuoleiseen, ja ekstaasi oli ihmisen väliaikainen tie tähän päämäärään.
(Itsemurhaa ei pidetty nopeimpana tienä tuonpuoleiseen vaan syntinä (koska ihminen ei saanut itse tuhota jumalallista kipinäänsä").

(Huom! Tästä lisää Schopenhaueria käsitellessäni. Myös hän kielsi itsemurhan ratkaisuna elämän kiduttavuuteen, mikä vaikuttaisi hiukan ristiriitaiselta, koska elämässä ei Schopenhauerin mukaan ole mitään muuta hyvää kuin ainoastaan hetkellisiä ja samalla harhaisen haihtuvia onnen hetkiä, emmekä me ole matkalla minnekään tuonpuoleiseen, vaan kuolemassa pelkästään lakkaa meitä kiduttava elämisen tahto.)

Gnostilainen orgiastisen ekstaasin tavoittelu (filosofisesti sanoen kyseessä on ääridualistisen maailmakatsomuksen ilmentymä) julistettiin hereettiseksi suurissa kirkolliskokouksissa ensimmäisellä vuosituhannella, mutta aina se löytyy piilevästi jossain muodossa kanonisoitujenkin tekstien ja dogmien taustalta - esim. apokryfisesta ja vääräoppiseksi tuomitusta Tuomaan evankeliumista mutta myös jopa "oikeaoppiseksi" tulkitusta Johanneksen evankeliumista, jonka inkarnaatio-oppia ennakkoiva alku on silkkaa "flirttailua" gnostilaisuuden kanssa.
"Alussa oli sana. Ja Sana tuli lihaksi." (Jotenkin näinhän Johanneksen evankeliumi alkaa...)

(Epäilemättä myös buddhalainen askeesikäsitys on tuonut vaikutteita gnostilaisuuteen.)

(5) Mutta sitten tuli Jeesus ja "keksi" rakkauden lähimmäiseen. Siinä nainenkin sai suuren arvon (ainakin "kylkiäisenä"), koska hän - Nietzschen ironiaa soveltaaksemme - oli "lähellä oleva ihminen."

(6) Mainitkaa edes yksi maailmahistoriallisesti Platoniin, Aristoteleehen, Tuomas Akvinolaiseen, Descartes`hen, Spinozaan, Leibniziin, Kantiin, Hegeliin, Marxiin, Nietzscheen, Freudiin,Wittgensteiniin tai Heideggeriin rinnastettava merkittävä amerikkalaisfilosofi/- ajattelija. Ette pysty, koska sellaista ei ole!

Vain Charles Peirce on ehkä ainut vakavasti otettava haastaja eurooppalaisille "mahtiajattelijoille." Peircen vaikutus on kuitenkin ollut melko epäyhtenäistä - aivan kuten hänen filosofiansa, mikä ei sinänsä ole mikään kritiikki häntä kohtaan.
Tarkoitan vain, ettei Peircen ajattelu luonut mitään suurta koulukuntaa (tai koulukuntia) kuten vaikka Hegelin, Marxin tai Freudin ideat.
Myöskään hänen ajattelunsa ei ole ollut likimainkaan kulttuurisesti niin syvältä läpäisevää kuin Nietzschen - myös fragmentaarinen filosofia.

Amerikkaisuuden "omintakeisin" (hah) ja tunnetuin filosofia: pragmatismi edustajineen (Peircen ohella James ja Dewey kuuluisimpina esimerkkeinä) on filosofisesti edellä mainittujen "tähtien" rinnalla lähes triviaalia, soveltavaa eklektismiä."
(G. H. von Wright totesi kerran purevasti, että pragmatismi merkitsee väistämättä filosofisen ajattelun jonkinasteista pinnallistumista.)

(7) Neuvostokommunismi - kaikesta kollektivismi-ihanteellisuudestaan ja ylipäätään juutalaisuudesta epäsuoraan vaikutteita saaneista ideaaleistaan huolimatta oli länsimaisen, liberalistisen rationalismin tuotos. Marx omaksui Locken linjan yksilöitten vapausoikeuksista että rousseaulaisen linjan suoran, yhteisöllisen demokratian ihanteesta.

Tuloksena oli - Marxin intentioitten vastaisesti! - kommunistinen Leviathan - hobbesilainen valtiohirviö, joka kontrolloi lopulta ihmisten ajatuksiakin eikä kyennyt toimimaan taloudellisesti 1) ihmisiä kannustavalla tavalla lähinnä sen vuoksi, että se 2) ei kyennyt luomaan joustavuutta yksilöllisen kulutuksen ja valtiollisen tuotannon väliseen suhteeseen vaan vaati ihmisiltä mahdotonta: pyyteetöntä mutta samalla yksilöllistä sitoutumista järjestelmään, joka (tai jonka johtaja) oli ottanut jumallisen roolin ja toimi vain ideologisena Molokina, jonka kitaan yksilölliset vapaudet ja mielipiteenilmaisut uhrattiin.

Monoteismi joka maallistuu täysin, mutta toimii yhä polittisten organisaatioitten eetoksena, muuttuu hyvin helposti diktatuuriksi.

Mikäli juutalaisuutta yritetään soveltaa sosiaalis-poliittiseen käytäntöön poistamalla siitä metafyysinen painolasti eli monoteistinen Jumala-käsitys ja korvaamalla se liberalistis-individualistisella "kaikille tarpeittensa, kaikilta kykyjensä mukaan", jonka takuumiehenä toimii diktatuurinenkeskusjohto, ollaan saatu aikaan täydellinen sosiaalipoliittinen ja ekonominen aikapommi. Kokemus on tämän jo väittämän todistanut lähes 20 vuotta sitten.

*Tällaisiin assosiaatioihin ajauduin tällä kertaa annetuista lähtöhdista: Sven Laakson blogi Burroughsista, jossa hän pohtii mm. itäisen ja läntisen kirkon eroja lähtökohtanaan niiden suhtautuminen naiseen.