Kertaavaa poleemista kommentointia [joku sanoisi
‘toistoa’] tutusta teemasta Ironmistressin päreen ‘Uskonvapautta kai se tämäkin’
kommenttiketjuun. Sisältää käänteistä fundamentalismia, nihilistis-metafyysistä
reduktionismia, valheellista vapaamielisyyttä ja uusimman teknologian tehostamaa
sankarillista narratiivisuutta eli miten valistuksen projekti romahti takaisin
myyttiin.
.
1
Nimimerkki T[omi] on käänteinen fundamentalisti kuten
Jussi. K. Niemelä, eikä se, joka jämähtää pelkästään ilmiön olemassaolon
tieteellisen todistamisen [regressiivinen verifikationismi/falsifikationismi,
jota kontrollikokeiden loputon sarja ilmentää] tai totuuden episteemisen
varmuuden oikeuttamiseen [verismi, sosiaalinen tietoteoria, Alvin Goldman]
oikeastaan koskaan kykene puhumaan mistään muusta, koska hän ei voi olla täysin
varma minkään totuuden perustasta ellei sitten tee empiristisiä yleistyksiä
[jotka ovat pragmaattis-utilitaristisia ‘ennakkoluuloja’] tai postuloi
totuudelle sosiaalisesta kontekstista johdettuja hyvekriteerejä [vrt.
tiedepoliittinen ‘konsensus/korrektiivisuus’].
.
Jos T on niin sanotun sivistysvasemmiston esimerkillinen
edustaja, niin enpä juuri halua olla tekemisissä sellaisen porukan kanssa,
joskin yhtä vähän haluan huumaantua sekoliberaalisten punaviherhörhöjen
urbaani-narsistisista ‘orgioista’.
.
T ei näyttäisi keskustelumetodinaan osaavan muuta kuin
inttäen palauttaa joka ikisen ongelman reduktionistisesti nano- tai makrotasolle
[josta hän jollain käsittämättömällä logiikalla johtaa kommunismin
historiallis-deterministisen totuuden]. Vain kaikkein rajoittuneemmat
dogmaatikot ajattelevat noin kapea-alaisesti.
.
Edes Ironmistress, joka myös tulkitsee asiat ja ilmiöt
reduktionistisessa hengessä, ei ole sentään ihan täysin jämähtänyt kulttuurien
tulkinnoissaan kaikkein absurdeimpaan fysikalismiin ja/tai antropologiaan
[dogmaattinen ja fundamentalistinen IM toki on, aivan kuten T].
.
Paljon ei Ironmistressinkään täydestä absurdiudesta
silti puutu, sillä ajautuuhan hän ihmis- ja jumalakuvassaan täysin
johdonmukaisesti kaameaan visioon, joka seuraa nimenomaan reduktionismiin
implikoituvasta arvonihilismistä [tyhjä, kuolemaa kohti etenevä ‘arvoton’ ja
väkivaltainen olemassaolo kuvottaa Ironmistressiä samaan tapaan kuin mätänevä
komposti eksistentialisti Sartrea Inhossa], jota voi sietää ainoastaan
käänteisellä fundamentalismilla: joko ateistis-fysikalistisella
fantasia-scifillä [‘jippii me lennämme kohti mustaa aukkoa’/esim. Esko Valtaoja]
tai uskonnollis-transsendentaalisella ‘huumauksella’ [‘sua kohti Herr – anteeksi
Nirvanani’ [esim. IM].
.
Kätevin ja pätevin vaihtoehto ratkaista nihilismin
ongelma lopullisesti olisi tietenkin itsemurha [‘nappi ohtaan ja vintti
pimmeeks’ [savolaane ihtesä tappaja].
.
T:n ihmiskuva vaikuttaa selvästi valoisammalta kuin
Ironmistressin - edelleenkin jostain käsittämättömästä syystä, jota olen
taipuvainen pitämään kaikkien anarko-marxistien suurimpana
itsepetoksena/petoksena. Anarko-optimistinen ihmiskuva [tämän olemme oppineet
historiasta] kätkee sisäänsä tekopyhän dogmatismin ja fundamentalismin, jolla
murskataan etenkin niiden itsetunto, jotka haluavat kuulua vasemmistoon mutta
eivät tunnustaa ‘vapaamielisten oikeamielisten’ [oxymoron] pseudo-pluralistista
agendaa ja heidän aivan ilmeistä pyrkimystään päästä palvontamenojen kohteeksi.
On nimittäin aivan sama, julistaako fundamentalistisesti vapaamielisyyttä vai
rasismia, jos perimmäisenä pyrkimyksenä taata oma hegemonia ja saattaa toisin
ajattelijat poliisin kontrollin alaisiksi [tämänkään
vuoksi en erehdy pitämään itseäni ideologisen suvaitsevaiston jäsenenä vaan
kantilaisena velvollisuusliberaalina, jolle velvollisuus (ihmisarvon ja
ihmisoikeuksien suhteen) ei kuitenkaan ole mikään abstrakti universaali ‘korkein
hyve’ eikä poliittisesti legitimoituva agenda vaan jokaisen yksilön
henkilökohtainen/sisäinen ‘uskon vakaumus’].
.
2
Jos Hume edusti käsite-empirististä skeptisismiä ja
moraalitunnerelativismia ja Kant skeptisismin muka ylittäen samanaikaisesti sekä
kvasinaturalistista epistemologiaa että kvasiteologisista moraalifilosofiaa,
niin Hegel sen sijaan ylitti näissä lähtökohdissa väistämättömästi muhivan
solipsistisen nihilismin historiallis-poliittis-evolutiivisella ja
siveellis-eettisellä prosessiajattelulla [Aristoteleen entelekhian hengessä],
jonka taas Nietzsche Hegeliä enemmän tai vähemmän tietoisesti ‘väärin lukien’
vei absurdiin äärimmäisyyteen kytkemällä Hegelin hengen emansipaatioon tähtäävän
yhteiskuntahistoriallisen prosessiteologian [hengen ‘determinismin’] Humen
pragmaattisen skeptisismin ja Kantin perimmältään epähistoriallisen
transsendentaali-reduktionismin lähtökohdissa piilevään individualismiin [Humen
asiantuntijavalta, Kantin nerohypetys].
.
Lopputuloksena oli valistuksen ja myytin yhteen
kietoutumisen seurauksena solipsistinen fantasiavisio yli-ihmisjumalasta, joka
on ‘vapautunut’ rajoituksien ja päämäärien orjuudesta analogisesti samassa
mielessä [mutta täysin Hegelin nationalististen valtio-intentioiden vastaisesti]
kuin ihminen hegeliläisessä historian lopussa vapautuu toteuttamaan aitoa
[positiivista] vapauttaan eli autonomista olemustaan ‘optimaalisessa’
yhteiskunnassa/valtiossa.
.
Nietzschen yli-ihminen ei ole
yhteiskunnallis-historiallisen evoluution tai kulttuurisen tradition ikään kuin
ennalta määrätty seuraus vaan valistusajattelun ‘lumouksesta vapautuneen’
[Weberin Entzauberung] individualistisen järkeisuskon mytologisoitu
‘kontrafinaalinen’ lopputulema. Siis ei mikään einsteinmainen huipputiedemies
tai humanismin ‘albert schweitzer’, kuten saattaisimme odottaa, vaan
fantasiatasolla homeeristen myyttien moderniin aikaan siirretty immoraalinen
mutta silti hyveellinen[?] sankari [‘Caesar, jolla on Kristuksen
sydän’/Nietzsche].
.
Ja näitä sankareitahan postmodernina kitsch-net-aikana
kyllä riittää pilvin pimein jopa lisääntyvässä määrin [Nietzsche ennakoi
tässäkin sitä, mitä tuleman piti sekä fasismin, kommunismin että liberalistisen
viihdehömppäkulttuurin suhteen]: siitä uusimman teknologian kehitys perinteistä
narratiivisuutta päivittävänä/tehostavana välineenä pitää osaltaan huolen.
Olette kai huomanneet, miten luonto- ja historiadokumentit ovat muuttuneet
entistä viihteellisemmiksi ja narratiivisesti ‘koukuttavammiksi’ mm.
ällistyttävintä nano- ja videoteknologiaa hyödyntäen ja lopulta sen ehdoilla.
Ihminen ei kuitenkaan muutu, ‘vain’ teknologia muuttuu.
*



















