Kysymys utilitaristeille ja evoluutiobiologeille

Jos ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus on pyrkiä aina lisäämään mielihyvää, niin silloin kai oikeudenmukaisuudenkin pitäisi tuntua aina hyvältä. Onko näin? Tuntuuko oikeudenmukaisuus aina hyvältä? Jos tuntuu, niin silloin onnen maksimointiin pyrkivä yhteiskunta todellakin on aina myös oikeudenmukainen yhteiskunta.

Kommenttipäre etiikasta

Valkea kirjoitti päreessäni 'Konservatiivinen vallankumous tulee. Olen valmis': ‘Suosittelen sinulle tätä filosofista kirjaa’ [Alasdair MacIntyre: After Virtue].

.

1

Kirjahyllystä löytyy suomennos. Olen lukenut sen ja kommentoinutkin tässä blogissa. Hyvä kirja, moraalifilosofian moderni klassikko. Hieman - sanoisinko 'rönsyävä' se argumentaatiossaan kuitenkin on, joskin kyllähän siinä 1900-luvulla vallinneet etiikan teoriat saavat pätevää kritiikkiä.

.

Itse en kuitenkaan valitse  - ainakaan ilman Kantia - MacIntyren katolista hyve-etiikkaa [Whose Justice? Which Rationality?]. Uskon ihmisen järjenkäyttöön, en niinkään hänen kykyynsä uskoa [Aristoteleen] hyve-etiikasta Tuomas Akvinolaisen kautta johdettuun jumalalliseen johdatukseen ja kirkolliseen moraaliin [tomismi], joka saattaa saada ties minkälaisia muotoja ‘paikallisesta’ auktoriteetista riippuen [esim. pedofilia] – siitäkin huolimatta, että järjen tulee kiinnittyä myös arvosisältöihin eikä pelkästään muodolliseen eli/tai proseduraaliseen [puolueettoman menettelytavan] pätevyyteen, kuten Kant näyttäisi ajattelevan.

.  

Kantia ei pidä kuitenkaan tulkita liian jäykästi, koska se johtaa absurdeihin ratkaisuihin/tilanteisiin [aina ei voi eikä ole edes mahdollista tai järkevää tehdä vain sellaisia asioita joiden haluaisi tulevan yleiseksi laiksi kaikille]. Kantin oletus ihmisen universaalisesta moraalisesta vaistosta ei myöskään ole täysin uskottava, mutta osittain sen oletuksen varaan minä silti joudun rakentamaan oman ‘uskoni’ deontologiseen liberalismiin.

.

Habermasilaista, kommunikatiivisen toiminnan ’kantilaisuutta’ soveltaen: ihmisten on useimmiten mahdollista löytää moraalinen jos ei ‘konsensus’ niin ainakin kompromissi, joka toimii eräänlaisen modus vivendin tavoin niin kauan kuin parempi ratkaisu [taas kerran] löydetään. Ei kuulosta täysin kantilaiselta, mutta sama tuo – en ole mikään dogmaattinen Kantin tulkitsija, vaikken kantilaiselta pohjalta kritisoiden pidäkään utilitarismia nimenomaan normatiivisena moraaliteoriana vaan pikemminkin kasvottoman teknokraattisena hyöty- ja tehokkuuskalkylointina.

. 

Hyve-etiikkaa ei sen sijaan voi koskaan pohtia liikaa. Ihanteeni olisikin ‘mahdoton’ eli jopa kristillisen hyve-etiikan ja deontologisen [kantilaisen] moraali-liberalismin ‘konsensus’ [tähän ‘mahdottomaan’ pitää ehdottomasti palata (ks. ensi alkuun luku 2)]. 

.

Muistettakoon, että Kantin moraaliteoria oli lopultakin filosofisen analyysin rakenteellisen tarkentamisen vuoksi arvot ja Jumalan sulkeistanut teologistyyppisen moraalin ehtojen loogis-rationaalinen esitys, joka rakentuu uskoon järjen kykyyn valita moraalisesti oikein pätevien argumentatiivisten ehtojen vallitessa.

.

Juuri tätä oletusta mm. David Bentley Hart ja Alasdair MacIntyre kritisoivat eikä ilman varteenotettavaa perustelua, sillä moraalisia valintoja ei voi täysin ymmärtää ilman arvosisältöjä ja sosiobiologisia olemassaolon edellytyksiä. Silti Kant antaa meille erinomaisen analyyttisen pohjan, jonka varassa moraalisen päättelyn ehtoja voi ymmärtää paremmin kuin lähtemällä suoraan psykologisista asenne-stereotypioista, joiden tulkitseminen ilman pätevää loogista struktuuria on loputon ja pohjaton suo, jonne ei kantavaa ymmärryksen siltaa saa rakennettua.

.

Meidän on ymmärrettävä ensin moraalisen ajattelumme rakenne, jotta voisimme ymmärtää koherentisti moraaliarvojemme sisältöjen merkityksen, niiden yhteydet ja eroavuudet suhteessa toisenlaisiin arvoihin. Juuri näin tekee tietenkin myös Alasdair MacIntyre. Kukaan ei voi enää ohittaa Kantia noin vain selittelemättä, vaikkei hänen filosofointitapaansa sitten hyväksyisikään [kukaan ei voi myöskään ohittaa enää John Rawlsin Kantin kategorisen imperatiivin inspiroimaa deontologis-liberaalia oikeudenmukaisuusteoriaa].

. 

2

Syksyn ensi jäät pettävät ja kolme lasta putoaa jäihin rannan tuntumassa. Yksi heistä on oma lapsesi. Et pysty pelastamaan kuin yhden lapsista. Kenet siis pelastat? Hyve-etiikka vastaa: oman lapsesi, vaikka sitten oman henkesi uhalla. Velvollisuusetiikka vastaa: jos et pysty pelastamaan kaikkia [mikä olisi ensisijaista], pelasta se, jonka varmasti eli mahdollisimman todennäköisesti ehdit pelastaa [ks.1], olipa hän sitten oma tai jonkun toisen lapsi. Itseään ei kuitenkaan tarvitse asettaa kuolemanvaaraan: velvollisuusetikka ei vaadi supererogatorisuutta [vaikkei se sitä kielläkään] kuten usein vaatii hyve-etiikka.

.

Kumpi eettinen ohje on tässä oikea tai moraalisesti ‘pätevämpi’. Vaikuttaa nimittäin siltä, että ohjeistukset sulkevat selvästi pois toisensa: vain toisen voi valita, jolloin ‘väärä’ valinta on moraalinen rikos.

.

Esimerkki on äärimmäisen pelkistetty, mutta juuri siksi se myös pystyy niin dramaattisella tavalla esittämään hyve- ja velvollisuusetiikan perimmäisen yhteensovittamattomuuden. Velvollisuusetiikka ei sitoudu lokaaleihin institutionaalisiin arvoihin vaan ainoastaan universaaliin [kultaiseen]sääntöön niin epämääräiseltä ja abstraktilta kuin tämä tietysti kuulostaakin.

.

3

Kukaan ei voi tehdä moraalista valintaa/ratkaisua minun puolestani – ei edes Jumala. Jumala voi toimia enintään hyvänä ‘neuvonantajana mutta ei ylimpänä, kumoamattoman auktoriteettina. En ehkä ole aina yksin valintaa tehdessäni, mutta silti viime kädessä olen ja minun nimenomaan pitääkin olla yksin siinä mielessä, että joudun itse vastuuseen moraalisista valinnoistani. Kukaan ei voi lunastaa ‘vääriä valintojani, ellei sitten Jumala tämän ajan ulkopuolella tule sitä joskus tekemään, mikäli hyväksi näkee. Sitä ennen maksan itse hinnan töppäilyistäni ja saan kiitoksen onnistumisistani. Tämä ajattelutapa sitoo hyvin laajassa mielessä yhteen velvollisuusetiikan ja hyve-etiikan palauttaen perimmäisen moraalisen vastuun yksilölle, ei yhteisölle, traditiolle tai edes universaalille laille.

.

Joku saattaa huomata, että ajattelutapani taustalla vaikuttaa Nietzschen hyve-eettistyyppinen ja ylipäätään eksistentiaalis-situationistinen lähestymistapa moraaliseen päätöksentekoon ja arvovalintoihin. Huolimatta Nietzschen vahvasta Kant-kritiikistä, eksistentiaalis-tyyppinen moraali juontuu vahvasti sekä yksilöllisestä hyve-etiikasta että Kantin autonomisen järjen moraali-deontologiasta.

.

1] Kuten esimerkistä voi päätellä, utilitarismi ja velvollisuusetiikka eivät ole suinkaan aina ristiriidassa keskenään, mitä teon suositukseen tulee. Sen sijaan hyve-etiikka näyttäisi ainakin tässä tilanteessa asettuvan selvästi velvollisuusetiikkaa ja jopa jyrkästi utilitarismia vastaan: oman lapsen pelastaminen ylittää kaikenlaisen hyötykalkyloinnin tai universalisoinnin. 
.
1a [8.9] Mielestäni juuri velvollisuuden ylittävässä toiminassa [uhrautumisessa] jonkin  henkilökohtaisesti omaksutun/sisäistetyn arvon/arvomaailman ja uskon[non] puolesta kietytyy radikaalein ero  hyve-etiikan ja velvollisuusetiikan välillä. Velvollisuuseetikkokin on toki sitoutunut joihinkin perusarvoihin ja voi uhrautua niiden puolesta, jos niin kokee ja haluaa, mutta uhrautuminen ei ole hänelle universaali velvollisuus ainakaan samassa mielessä kuin hyve-eetikolle, joka puolustaa 'hyveessään' paitsi omaa henkilökohtaista kunniaansa myös oman yhteisönsä [lokaalisti] absoluuttista eli luovuttamatonta traditiota. 
.
Utilitaristille uhrautuminen sen sijaan on täysin käsittämätöntä, kuten ovat kaikki aidosti moraaliseen valintaan ja moraaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät perimmäiset kysymykset ja päätöksetkin - jopa arvot, jotka voi aina vaihtaa riippuen siitä, miten ne korreloivat ja priorisoituvat keskenään kalkyloidun arvon hypoteettisen utiliteetin perusteella. Utilitaristi laskee siis vain todennäköisyyksiä ikään kuin 'todennäköisyydet' tekisivät kaikki perimmäiset päätökset hänen puolestaan: voiko virheellisemmin, epäinhimillisemmin ja typerämmin enää argumentoida? 

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/09/konservatiivinen-vallankumous-tulee.html 

http://en.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre

http://fi.wikipedia.org/wiki/Supererogaatio

http://fi.wikibooks.org/wiki/FI2_Etiikka/Mit%C3%A4_moraali_on%3F

http://www.hyvejohtajuus.fi/204/hyvejohtajuus-ja-arvojohtajuus-miten-ne-eroavat/

Pelkät teoreettiset oikeudenmukaisuusihanteet ovat hampaattomia globaalin rahavallan maailmassa

Ra-ha-val-ta

1
Yhteiskuntafilosofi John Rawls oli terävä tyyppi, mutta rahavaltaa ei kontrolloida saatikka sitten muuteta hienoimmillakaan analyyttisen filosofian teorioilla ja poliittisen liberalismin ihanteella. Siihen tarvitaan teorian lisäksi spontaania tahtoa ja organisoitua vastarintaa - ei niinkään sisällöllisesti tyhjää vapautta elää kapitalismin tuotemaailmassa. Rawls ajautuukin väistämättä plutokratian juoksupojaksi, joka näkee alla olevassa sitaatissa Kantin tavoin vain kaksi vaihtoehtoa: poliittisesta liberalismista kumpuavan oikeudenmukaisuuden tai nihilismin. Valitettavasti tällaisella asenteella ei plutokratiaa hetkauteta juuri mihinkään suuntaan. - - Mutta suuret kiitokset nyt kuitenkin. Olen oppinut Kantilta ja Rawlsilta erittäin paljon, mitä yhteiskunta- ja moraalifilosofiaan tulee.

Juha Sihvolan kirja Maailmankansalaisen uskonto [josta sitaatti löytyy] kannattaa ehdottomasti lukea, koska hän kuuluu niihin harvoihin intellektuelleihin, jotka pyrkivät yhä vielä näkemään kulttuuriset asiat kokonaisuuksina eikä pelkästään erityisalojen kautta, joita sitten kaavamaisesti ja tökerösti sovelletaan ihmisen symbolisen voluntarismin maailmaan.

2
'Vuosisatamme sodat ovat olleet äärimmäisen väkivaltaisia ja yhä tuhoisampia. Ne huipentuivat holokaustin maaniseen pahuuteen. Sodat nostavat terävästi esiin kysymyksen, pitäisikö pelkän vallan ja pakkokeinojen hallita poliittisia suhteita. Jos emme pidä mahdollisena kohtuullisen oikeudenmukaista yhteiskuntaa, jossa valta on alistettu sen tavoitteille, ja jos ihmiset ovat enimmäkseen moraalittomia tai suorastaan parantumattoman kyynisiä ja itsekeskeisiä, voisimme kysyä Kantin tapaan, ansaitsevatko ihmiset lainkaan elää maan päällä.'

[John Rawls, Political Liberalism, 1996. Lainaus on kirjasta Juha Sihvola: Maailmankansalaisen uskonto, 2011]
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/John_Rawls
http://en.wikipedia.org/wiki/John_Rawls
http://fi.wikipedia.org/wiki/Oikeudenmukaisuusteoria
http://fi.wikipedia.org/wiki/Immanuel_Kant
http://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Sihvola
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/J%C3%A4rjen+%C3%A4%C3%A4nell%C3%A4++uskonnosta/HS20110423SI1KU02fkl
http://djpostl.wordpress.com/2011/05/02/the-republican-path-to-plutocracy/

Kommentti

Kuvissa Immanuel Kant ja G. E. Moore [jompi on kumpi]
*
[Kielimafia tarkensi ja korjaili klo: o5.45] 
*
Tämä Ironmistressin kommentiin kirjoitettu vastausteksti ei mahtunut yhtenä kappaleena edellisen päreen kommenttilootaan, joten päretän sen, koska inhoan pätkimisiä. En aio siteerata Ironmistressin kommenttia vaan kehotan lukemaan tekstin edellä mainitusta rasismi-päreestä.

1
Arvoa ei voi määritellä. Se tulee ei-mistään kuin viimekätinen päätös Carl Schmittin desisionismissa. Sen voi joko lahjoittaa toiselle ja täyttää siten velvollisuutensa ihmisenä tai ottaa pois toiselta eli toimia rikollisesti rikkomalla moraalilakia.

2
En ole IM ihan niin pahassa umpikujassa kuin sinä ja Halla-aho, koska te olette rasisteja per definitionem - määritelmiennne perusteella.

Umpikujalla tarkoitan tässä lähinnä sitä, että rasismi on tuomittava ja halveksittava asenne perusteltiinpa se miten tahansa.

Minä sen sijaan olen antirasisti oman vapaan rationaalisen tahtoni päätöksen perusteella. Minä vain tottelen moraalilakia, joka sanoo minulle, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja vapaita. Ei siinä sen kummempaa ole [ks. kuitenkin 4].

3
Jos hyvä [ja/eli paha] ei palaudu mihinkään luonnollisiin ominaisuuksiin kuten Moore väittää, niin miten sen sitten muka voisi johtaa niistä ilman, ettei ensimmäinen premissi kumoutuisi? Väite siis edellyttää vastavuoroisuutta/symmetriaa, koska asymmetria johtaisi tässä loogiseen epäkoherenssiin eli kummankin väitteen raukeamiseen kontingenttina. Mooren avoimen kysymyksen argumentti osoittaa, että hyvän voi toki johtaa melkein mistä vain, mutta se ei koskaan voi olla luonnollinen ominaisuus.

Silti Moore itse oli [tietoisesti] naturalistisen virhepäätelmänsä 'uhri'. Hän edusti yhtä aikaa eräänlaista intuitionismia, utilitarismia ja common sense-epistemologiaa, jotka kaikki ovat ristiriidassa keskenään, minkä Moore myönsikin lisäämällä, ettei hän voi asialle mitään, sillä kaikki hänen johtopäätöksensä olivat rehellisen ja vilpittömän päättelyn tuloksia [jaha, vai niin].

Moorea on kritisoitu siitä, että hän tulkitsee hyvän semanttisesti liian suppealla tavalla eli adjektiivisesti, kun se pitäisi ymmärtää predikatiivisesti. Hyvä siis määrittää perustavasti subjektia, joka on alisteinen [sub] predikaatille [pallo 'on punainen'] eikä pelkästään kuvaa jonkin objektin ominaisuutta ['punainen' pallo]

4
Olemme samoilla linjoilla siinä, että vaikka sanon pelkästään vain noudattavani moraalilakia, niin ongelma on sama kuin Kantilla: tarvitaanko tässä Jumalaa?

Kant kierteli ja kaarteli heiluen agnostismin ja fideismin välillä. Kun hän kielsi metafyysisesti ja/eli empiirisesti objektiivisen tiedon mahdollisuuden yhtään mistään [suostumatta silti skeptikoksi suuresti arvostamansa Humen tapaan] - myös Jumalasta, mikä oli vaarallista, koska siihen aikaan Preussissa julki-ateismi tiesi maineen ja kuninkaan/hovin tuen menetystä, Kant kuitenkin sanoi [vakavissaan tai ei], että kieltäessään tiedon hän haluaa tehdä tilaa uskolle.

Jumalalle Kant antoi eräänlaisen takuumiehen paikan, vaikka hänen moraalijärjestelmäänsä ei mitään Jumalaa tarvittukaan.

Mutta juuri tämä on ongelma. Jos Jumala on vain pelkkä perustuslaillinen monarkki vailla todellista valtaa - eräänlainen valtion [etiikan] virallinen mannekiini tai lobbari, niin tällainen jumala voisi minun mielestäni olla kuka ja mikä tahansa [eli ei yhtään mikään].

Kantin kategorinen imperatiivi on kuitenkin selvästi kvasiteologinen käsite [jonka ainoat sisällöt ovat kultaisen säännön molemmat premissit ja hyvä tahto - ilman sääliä]. Mutta kyseessä ei ole käsky, joka tulee Jumalalta vaan käsky, jota totellaan autonomisen järjen päättelyn seurauksena.

D. B. Hart pitää tallaista vapaan järjen silmänkääntötemppua [perustellusti] jotakuinkin illusorisena järkeisuskona - ikäänkuin pelkästä tahtovan rationaalisen päättelyn vapaudesta valita voisi seurata sisällöllisesti sitova moraalinen ohjeistus [eikä vain pelkkä kontingentti sosiaalinen konstruktio].

Eikö siis pikemminkin ole niin, että ensin on uskonto ja Jumala käskyineen ja vasta sitten järki voi jälkikäteen hahmottaa uskonnon/Jumalan saneleman normatiivisen kontekstin puitteissa perusnormin [käskyjen] rationaalisia ehtoja?

Mutta Kantin mielestä todellinen moraali ei voi olla heteronomista eli tulla jostain järjen ulkopuolelta - oli tuo 'ulkopuoli' sitten vaikka uskonto/Jumala.

Ja yhä silti Kantin [todellisen/oikean moraalin mahdollistavan] moraalisen päättelyn ehtoihin keskittyvän moraalilain perusta [ja sisältö] juontuu [kuten sanottu] suoraan kristinuskosta. Jumalalla on siis yhä problemaattinen paikkansa Kantin moraalifilosofiassa ja hänen filosofiassaan ylipäätään, sillä jättihän Kant myös olion sinänsä [empiirinen maailma totaliteettina] tuntemattomaksi.

Olipa nyt miten vain, niin Kantin filosofia on ehtymätön lähde epistemologiselle, moraaliselle, esteettiselle ja myös uskonnolliselle pohdinnalle.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/05/rasismi-ei-ole-edes-arvo-argumentti.html
http://www.students.tut.fi/~penttine/vitsi.html
http://www.auvorouvinen.fi/vaalit/index.php

'Ei uskoa, ei toivoa, silti toimia' eli miten vastustaa aborttia, jos ei usko elämän pyhyyteen

Yläkuvan pari ei riskeeraa kuin ehkä osan nautinnostaan. - Alakuvan nainen ei ole hutsu ja hän osaa kyllä varoa miesten saastuttimia [saastutin on Takkiraudan pahasta falloksesta käyttämä tekninen termi sekä ruåtsalais-seemiläinen kirosana].

I
Osa I on kirjoitettu kommentiksi Sammalkielelle hänen kommenttiinsa päreessäni Jumalallinen sikiö.
*
[....]
Tarkoitukseni ei ole preferoida mitään sovinistis-fasistista paternalismia vaan pikemminkin jonkinlaista omantunnon etiikkaa, jolloin voisin siteerata vaikka psykiatri Ronald Laingia, joka kirjoitti likipitäen mahdottomasta tilanteestamme moraalin suhteen jotenkin näin: istumme täysinäisessä pelastusveneessä keskellä valtamerta ja olemme toisillemme velkaa kaiken eli oman elämämme [en nyt muista sanatarkasti mutta jotain tuollaista Laing tarkoittaa].

[Suhtaudun nykyään antipsykiatriaan varsin neutraalisti, mutta suosittelen edelleen Ronald Laingin kirjaa 'Kokemisen politiikka ja paratiisin lintu', joka on oikeastaan kaunokirjallis-filosofinen kokeilu - ei pelkästään eksistenssi-analyysia kokemisen arveluttavista syvyyksistä - ja jopa arveluttavin keinoin - esim. Lsd]

Luonnostelin [ja yritän luonnostella lisää; tuppaa vain teksti rönsyämään liikaa niinkuin aina] täsmä-kysymyksesi herättämän selvennystarpeen takia laajempaakin vastausta, koska olen nyt päätynyt kaulaani myöten desisionismiin, joten aihe vaatii yleiskatsauksen, jossa linkitän itseäni laajemmin ja perustellummin päätösteoreettiseen näkökulmaan.

Huhhuh. Isoja asioita. Ajanko nyt Carl Schmitt'in vanavedessä itseäni intellektuaaliseen marginaaliin ;\] - - So what?

Olennaista tässä on rajata päätösteoria niin, ettei siitä livetä slippery slide personalismin ja päätöksen eksistentiaalisen luonteen liiallisen korostamisen kautta ulos kaikesta yhteisöllisyydestä ja normatiivisuudesta.

Jos nimittäin väitän, että velvollisuus [joka seuraa kantilaisittain täysin itsenäisestä ja siten spontaanin kausaliteetin sanelemasta[?!] päätöksestä totella kategorista imperatiivia, jota voi psykologisesti kuvata hyväntahtoisuudeksi ilman sääliä [Kantille hyväntahtoisuus on ainoa hyväksyttävissä oleva moraali-psykologinen taipumus; sääli sen sijaan on sairautta]; - jos siis näin ajateltu velvollisuus määräytyy schmittiläisesti lopullisen päätöksen tavoin ex nihilo, niin miten voin vakuuttaa ketään siitä, ettei kyseessä ole silkka mielivalta, jossa velvollisuus toimii pelkkänä kulissina?

En ehkä mitenkään. Mutta juuri tästä nousee myös Nietzschen dilemma. Pitäisi olla ikäänkuin yli-ihminen, joka arvioi kaikki arvot uudestaan ja asettaa uudet - eikä mitä tahansa arvoja vaan kulttuuris-yhteiskunnallisesti pätevät ja toimivat arvot.

Mutta mitä ne sellaiset arvot ovat ja mistä ihminen voi saada tahdonvoimaa ja älyä toimia johdonmukaisesti ja kaksinaismoraaliin tai silkkaan pahuuteen lipsumatta noiden arvojen mukaisesti? So help me God!
*
http://www.amazon.co.uk/Politics-Experience-Bird-Paradise/dp/0140134867#_
http://en.wikipedia.org/wiki/Decisionism
http://en.wikipedia.org/wiki/Personalism
http://en.wikipedia.org/wiki/Deontological_ethics

II
Osat II ja III on kirjoitettu kommentiksi Takkiraudalle hänen kommentiinsa päreessäni Sikiöitä ja ihmisiä.

1
Oikeus on inflaation kärsinyt käsite, jonka substantiaalinen ja käytännöllinen sisältö ohentuu sitä enemmän, mitä radikaalimmin se irtoaa alkuperästään eli velvollisuudesta.

Tämä normien sisällölliseen uskottavuuteen/velvoittavuuteen ja/eli psykologiseen semantiikkaan liittyyvä heikentymis-prosessi on analoginen niin sanotulle ontologian heikentymiselle [vanhan metafysiikan romahdus: vrt. Weberin Entzauberung].

Kyse on filosofisen antropologian merkityksessä naturalistisen maailmankuvan ja sen rationaalisen pelikuvan eli konstruktionismin aiheuttamasta arvojen pluralisoitumisesta ja niiden sisältöjen ohentumisesta muodollisiksi säännöiksi liberaali-demokraattisessa maailmassa.

Perinteisten vahvojen arvojen [joita paikalliset koti, perhe ja isänmaa edustavat] tilalle ovat tulleet globaalit talousarvot, hedonistiset nautintoarvot sekä yksilölliset vapaus- eli kääntäen turvallisuusarvot. Liberalismin toimivuuden kannalta perustavimpana arvona pidetään poliittista korrektiutta ja suvaitsevaisuutta - ei niinkään itsenäistä kykyä ja komptetenssia muodostaa eriävä mielipide ihmisistä, asioista ja ilmiöistä.

Suvaitsevaisuus merkitsee liberalismin kaksinais-moralistisen logiikan kannalta käytännössä samaa kuin sensuuri paternalismllle ja totalitarismille. Niinpä vihapuhe onkin itse asiassa melko luonnollinen reaktio pakonomaisen suvaitsevaisuuden psykologiseen kaksois-sidokseen [joka joko lamauttaa tai herättää aggressioita] ehkä hiukan samassa mielessä [joskin pilkan/vihan kohde on tässä lievemmin 'kaksois-sidottu'] kuin sekoilevan anarkistinen ja tabuja rikkova underground, joka protestoi aikoinaan systeemiä ja sensuuria vastaan [hyvässä (poliittisessa ja/tai ei-poliittisessa) satiirissa sen sijaan yhdistyy sekä hallittu protesti/viha että konstruktiivisesti uutta luova anarkismi].

Kapitalistisen liberalismin näennäis-demokraattisessa maailmassa oikeuksilla on lähinnä pragmaattis-teknokraattinen merkitys, jonka semantiikassa vastuu ja velvollisuus eivät ole primaarisia eli periaatteellisia  normeja/arvoja vaan onnellisuuden ja hyödyn kontingentteja välineitä.

On silti lähes samantekevää myönnetäänkö oikeuksia vai ei [ne ovat jo nyt kärsineet inflaation poliittisen ja semanttisen uskottavuutensa suhteen], koska kukaan ei kuitenkaan vakavissaan enää kysy, mikä lopulta oli se velvollisuus ja/tai sen velvollisuuden legitimoinut yhteiskunnallis-ideologis-mentaalinen voima tai [laajasti ottaen] instanssi, joka tuon oikeuden myönsi ja miksi [sellaiset kysymykset on leimattu taikauskoiseksi vanhoillisuudeksi vedottiinpa sitten Jumalaan, siveellisyyteen tai hyvään makuun].

Kun esimerkiksi abortti-oikeutta laajennettiin, se tehtiin velvollisuudesta, joka perustui arvoon/normiin, jonka mukaan naisen vapautta päättää omasta raskaudestaan pitää laajentaa hänen onnellisuutensa ja hyvinvointinsa nimissä.

Kuulostaa kerrassaan mainiolta ja humaanilta velvollisuudelta, mutta silti jotkut olivat ja ovat edelleen eri mieltä. Heistä sääntö-utilitarismiin [ja sitä kautta vastuu-velvollisuuksien korostamiseen päin] kallellaan olevat seuraamus-eetikot väittivät, että vapaa abortti lisää enemmän abortin väärinkäyttöä kuin naisen hyvinvointia, kun taas kaikkein velvollisuus-eettisimpien [etenkin uskonnollisimpien hyve-eetikoiden] mielestä elämä on pyhää ja että sikiöllä on ihmisoikeus olla tulematta murhatuksi.

2
Tämän kirjoittaja, joka vastustaa aborttia, mutta ei pidä elämää pyhänä [contradictio in adjecto?!], on sitä mieltä, että koska sikiöllä itsellään ei ole mitään oikeuksia, sille pitää myöntää sellaisia. Se nimittäin tarvitsee niitä [älkää hymyilkö siellä!], koska leväperäiset ja huolimattomat hutsu-naikkoset [ja heidän vastuuttomat siittäjänsä] käyttävät aborttia jälkiehkäisynä.

Kirjoittaja joutuu siis [omaksi yllätyksekseen] postuloimaan abortin kiellon [velvollisuuden] lähinnä seuraamus-eettisin perustein[!] - ei suinkaan joittenkin sikiöön maagisesti liitettyjen oikeuksien ja elämän pyhyysarvojen vuoksi, joihin hän ei usko.

Kun kirjoittaja sitten ryhtyy pohtimaan päättelynsä perusteita syvemmin, hän havaitsee joutuneensa eräänlaiseen argumentatiiviseen ansaan. Hänen nimittäin pitäisi konstituoida velvollisuus jonkinlaiseen hyötyajatteluun kytkeytyvällä perustelulla, mikä sotii erittäin raskaasti hänen yleistä deontologis-tyyppistä [velvollisuus-eettistä] asennettaan vastaan.

Havaitaan, ettei kirjoittaja usko ontologisiin velvollisuuksiin [saatikka sitten oikeuksiin] an sich, mutta haluaa silti - suorastaan fundamentalistisen paatoksen vallassa - taikoa kuin kaniineja hatustaan sellaisia tähän maailmaan - mikä temppu [sillä tempusta tai ihmeestä nyt on kyse] ei näytä onnistuvan tälle ateismin ja valistusaatteen korruptoimalle nihilistille kuin turvautumalla utilitarismiin [tai silkkaan subjektivismiin].

Toisin sanoen - miten on mahdollista vastustaa aborttia velvollisuutena elämän pyhyyden puolesta, jos ei usko elämän pyhyyteen eikä tästäkään syystä pidä sikiön ihmisoikeuksia kuin pelkkänä oikeuspositivistien pragmaattisena konstruktiona, jolle ei siis löydy muuta legitimaatiota kuin tyhjä muodollinen laki, jonka liberalismista päihtyneet pintaliitäjät ovat saaneet edustajiensa kautta voimaan.

Contradictio in adjecto[?] - Onko kirjoittajamme nyt ajanut itsensä lopullisesti argumentatiiviseen miinaan ja vaarassa räjähtää kappaleiksi ainakin, mitä hänen älylliseen ja filosofiseen uskottavuuteensa tulee? Ei ole niinkään väliä sillä, jos muut alkavat pitää häntä epäuskottavana. Traagisinta on se, jos [huom. - 'jos'] hän itse menettää uskonsa omiin perusteluihinsa ja jopa koko velvollisuus-etiikkaan.

Kovin paljon kirjoittajaa ei lohduta, että myös Immanuel Kantilla itsellään oli vakavia vaikeuksia häätää utilitarismi ulos moraali-järjestelmästään [eikä Kant siinä ilman käsitteellisiä postulointi-temppuja täysin onnistunutkaan].

Kirjoittaja jää dilemmaansa, jota voisi kuvata performatiiviseksi ristiriidaksi sui generis. Hän yrittää johtaa velvollisuuden ikäänkuin tyhjästä eli oman subjektiivisen mielipiteensä syvyyksistä [jota ylevästi haluaa kutsua omaksi hyveekseen] - persoonakohtaisena päätöksenä: 'Mä haluun vastustaa sikiön lähdetystä, koska musta tuntuu siltä, että abortti on väärin'.

Tässä seison, enkä muuta voi. - 'Ei uskoa, ei toivoa, silti toimia' [Eino Leino].

III
1
Lue IM vaikka johdannoksi Sammalkielelle kirjoittamani kommentti 'Jumalallinen sikiö'-päreessä, niin saatat saada hieman valaisua tapaani ajatella moraalia noin yleisemminkin.

Haluan tehdä myös [ja nimenomaan] itselleni selväksi, miten pitkälle minun on mahdollista mennä desisionismin ja personalismin tiellä ja voinko todella johtaa velvollisuuden niistä käsin - velvollisuuden, joka kääntää niiden implikoiman vallantahdon hyväntahtoisuudeksi - sellaisen velvollisuuseettisen periaatteen, joka ei päätyisi ainakin epäsuorasti fasismiin.

Näin ollen - huolimatta siitä, että kommenttisi on aivan paikallaan, en lähde kommentoimaan yksityiskohtaisesti tuota empiiristen ongelmien listaasi. Siitä ei ole juurikaan apua, mitä tulee yritykseeni hahmottaa tai jopa konstituoida po. filosofista projektiani ja ajattelujärjestelmääni.

Minulle ei vain riitä asiantuntija-priorisointien, terveen järjen sekä enemmistöpäätösten pragmaattiset kompromissit, jotka sanelevat, mitä oikeuksia esim. sikiöllä on vaan perimmäinen totuus päätöksenteon rationalistisen luonteen legitimaatiosta - äärimmäiseen loppuun asti viety totuus päätöksenteon filosofisesta antropologiasta [jos näin yleistävästi voi sanoa] - jopa sellainen totuus, joka mahdollisesti joutuu kumoamaan itsensä ja perusteensa jäätyään ikäänkuin tyhjän päälle.

Ja mitä siitä, jos kumoaa. Truth - well lost! Ei pidä lamaantua nihilismistä, koska se joka tapauksessa on totuus tietämisen/totuuden episteemisestä mahdollisuudesta sekä ontologisesta luonteesta [ellei tietämistä/totuutta sitten yhtä aikaa pelasteta ja vesitetä habermasilaisen desisionismin konsensus-transsendentalismilla, joka päätyy joko kehään tai [kulttuuri-]relativismiin - vaikkei Habermas tätä haluaisikaan myöntää].

On siis keskityttävä siihen, mikä on se instanssi, mentaliteetti ja vakaumus, joka viime kädessä päättää hyväksyä esimerkiksi sosiaalisista syistä tehtävät - lähinnä jälkiehkäisyksi luokiteltavat abortit? Mistä on päässyt valloilleen sellainen jopa itsestäänselväksi muuttunut liberalismi, joka mahdollistaa abortin tuosta vain kenelle tahansa leväperälle? Ikäänkuin ihmisiltä ei enää tarvitsisi vaatia edes minimaalista pidättyvyyttä ja itsestä huolehtimista seksuaalisissa asioissa?

Liberaalit pragmatistit ovat kyllä aluliisti nyt esittelemässä minulle tilastojaan esim. siitä, missä määrin abortteja tehdään ja on tehty minäkin aikana ja missäkin valtioissa ja minkälaisten lakien vallitessa ja että abortin ollessa vapaa niiden määrä vähenee [suhteessa ja verratuna mihin väestöön ja miten luotettavilla menetelmillä laskettuna?]

Mutta minä en taaskaan etsi vastausta kysymykseen siitä, mikä on hyödyllistä ja mitkä ovat seuraukset minkäkin lain vallitessa [harvinaista kyllä IM - et sinäkään abortin kyseessä ollen, jos kerran elämä on pyhää], vaikka myönnän, että nämä asiat ilman muuta pitää aina huomioida.

Ongelmani on siinä, johdetaanko velvollisuudet oikeuksista vai oikeudet velvollisuuksista ja nimenomaan se lähtökohta, jolla pragmaattinen liberalismi mielestäni mystifioi ellei peräti vääristää eettisten arvojen ja päätöksenteon luonnetta.

Liberalismi johtaa velvollisuudet nurinkurisesti oikeuksista, vaikka oikeuksien pitäisi seurata apriori-velvollisuuksista, joiden määrittely ja legitimointi on moraalifilosofian tärkein tehtävä. Oikeuksia voidaan ja pitäisi myöntää vain sen jälkeen, kun on ensin tehty selväksi, että yhteisöllä on 'velvollisuus-varaa' niihin. Mutta liberalismi jakaa oikeuksia kuin makeisia lapsille. Ja tosiaan - ne ovat nimenomaan makeisia [jotka liukenevat tyhjiin nautinnollisessa imeskelyssä] - eivät kaikkien kunnioittamia eli toteutuvia oikeuksia.

Kun puhun mystifikaatiosta niin väitän, että liberalismi häilyy oikeuksien ja velvollisuuksien suhteen semanttisessa ambivalenssissa juuri siksi, että se johtaa oikeudet epäsuorasti velvollisuuksiksi korottamistaan oikeuksista, jotka [vapaus, onnellisuus, hyöty] se legitimoi mystifioimalla niiden sisällöt mm. usein niin kovin tulkinnallisten tilastojen totuuksilla, jotka muka tukevat ihmisen perimmäistä päätös-/valinnan vapautta etenkin aborttiin ja eutanasiaan liittyvissä asioissa.

Selkokielellä ja groteskisti sanottuna: liberalismin voittokulku tekee abortista ja eutanasiasta käytännöllisen velvollisuuden jonkin epämääräisen hyödyn ja onnellisuuden perusteella, jonka perusteluksi riittää lopulta pelkkä ''musta tuntuu' tai että 'me tiedämme kenen elämä on hänen itsensä [siis meidän, jotka päätämme] kannalta joko täysin 'olematonta' ja/tai täysin 'hyödytöntä'' - [vrt. kuitenkin osan II luku 2, jossa kirjoittaja joutuu turvautumaan loogisesti samantyyppiseen perusteluun, joskin erilaisista lähtökohdista ja erilaiseen lopputulokseen päätyen].

Meillä on siis velvollisuus toimia kaikkien ihmisten onnellisuuden ja ylipäätään hyödyn edistämiseksi tappamalla heitä. Eikun siis tappamaan sikiöitä ja liian heikkoja vanhuksia. Se on oikeutemme/velvollisuutemme liberaalin ihmisyyden nimissä.

Mutta pysähdy tähän ja huomaa, miten maaginen psykologis-semanttinen ero implikoituu lauseisiin: minulla on oikeus tappaa ja minulla on velvollisuus tappaa.

On toki psykologisesti helpompi tappaa, kun siihen on saatu rationaalisesti legitimoiva oikeus kuin, että joutuisin kantamaan lakimääreistä velvollisuutta [pakkoa] lopettaa vanhuksen elintoiminnot tai vetää 10 kk:n ikäinen sikiö ulos kohdusta [ihmiset ovat näissä asioissa tiedostamattaan ovelia jo pelkästään oman psyykkisen tasapainonsa vuoksi].

Liberalistit ovat mystifioineet velvollisuuden ja oikeuden käsitteiden keskinäisen suhteen ja käyttävät niitä hyvin valikoidusti - sofistikoidusti ja raffinoituneesti ad hoc - tilanteeseen ja tapaukseen sopivimmalla tavalla oikeuttaakseen onnellisuuden ja vapauden nimissä lähes miten brutaaleja käytäntöjä jopa niin pitkälle, että ne käytännössä toteutetaan velvollisuuksina, jotka on kuitenkin psykologisesti mystifioitu oikeuksien semantiikaksi - [on syytä muistaa myös retributiiviset oikeudet, joista äärimmäisin on kuolemanrangaistus].

2
No - edellisessä oli vähän liikaa retorikkaa, mutta ehkä ongelmani olennaisin puoli kävi siitä ainakin jossain määrin ilmi.

En silti taaskaan asetu avoimesti konservatiivien puolelle, koska pidän henkilökohtaisen ilmaisun vapauden mahdollisimman suurta määrää [ja tietenkin hyvää laatua] kaiken demokratian perimmäisenä edellytyksenä - niin liberalismissa [joka siis/kuitenkin sallii vapauden/oikeuden sellaisissa mudoissa, joita itse en hyväksy] kuin konservatisvimissakin.

Joka tapauksessa konservativismissa velvollisuuden semantiikka ja sen kommunikatiiviset käytännöt ovat huomattavasti selkeämpiä, yksiselitteisempiä ja suorempia kuin liberalismissa.

Konservativismin suurin vaara piilee tietysti sen taipumuksessa liian laaja-alaiseen eettiseen ehdottomuuteen, mikä saattaa johtaa ahdistavaan ja paranoidiseen ilmapiiriin ja luo omantyyppistään kaksinaismoralismia, joka liberalistisen yhteiskunnan small talk-muodossaan on kuitenkin jokapäiväistä ja hyväksyttyä käytäntöä [jokainen tietää toisen puhuvan puuta heinää tai ainakin lämpimikseen mutta se on ok]

Esimerkkinä liberalismin arkisesta kaksinaismoralismista toimikoon 76-vuotias Shirley McLaine, joka väitti äskettäin vakavissaan ja useaan kertaan olevansa monogaami [MacLaine olikin 30-vuotta naimisissa saman miehen kanssa], mutta kertoi samalla, että hänellä oli jatkuvasti avioliittonsa aikana ollut hirveästi rakastajia sekä ylipäätään seksuaalisuhteita [kuten kai miehelläänkin]. Se siitä monogamiasta.

Minua ei nyt kiinnosta pätkääkään, miten paljon ja minkälaisia suhteita MacLainella on ollut, mutta minua oudoksuttaa hänen selvästikin liberalistiseen mentaliteettiin kytkeytyvä kielellinen semantiikkansa, joka suorastaan pursuaa avoimen ristiriitaista ja miltei hysteerisellä tavalla välinpitämättömän kaksinaismoralistista viestintää [jonkalaista olen ollut havaitsevinani hyvien monien pakonomaisesti ylipositiivisten ja 'vapaitten' ihmisten käyttävän].

Tällaiset ihmisetkö ovat luotettavia? Syvästi tuntevia? Rakastettavia? - Vai ovatko he lähinnä mieleltään häilyviä mielitekojensa orjia? Pinnallisia? Halveksittavia?
*
http://attractyouridealpartner.com/course01.html
http://www.riemurasia.net/jylppy/media.php?id=1458&c=5&o=

Jumalallinen sikiö

Sikiötä totutellaan tarkkailu-yhteiskunnan jäseneksi
*
Kirjoitettu vastaukseksi Sammalkielen kommenttiin edellisessä päreessäni Abortti on aikamme laillistetuin murha.

Motto:
Oikeuksien ja velvollisuuksien todellinen symmetria taataan vasta sitten, kun oikeudet toteutetaan ensisijaisesti kaikkien velvollisuuksina ja toissijaisesti henkilökohtaisina vaatimuksina.

1
Okei. Perusteltua tekstiä, mutta en voi hyväksyä sen perusväittämiä.

Ensinnäkin - teorisoit ja argumentoit itsesi ajoittain kaiken inhimillisyyden ulkopuolelle - esimerkiksi, mitä raiskausten vähättelyyn tulee. En piittaa tässä siitä, että humanismiin vetoaminen on useimmiten pelkkä halpa klishee, mutta raiskauksen vähättely, naisvihamielisyytesi, jopa totalitaarisen hallitsijan käyttämän väkivalta-uhkan puolustelu ja täysin [sekä epärealistinen että naisia demonisoiva] ehdoton abortin kieltämisen vaatimus kertovat jotain konservatiivisen luonteesi sovinistisesta fundamentalismista.

Väitellään nyt kuitenkin. Olet nimittäin varteenotettava 'vastustaja' ;/] - [Saatana muuten tarkoittaa kirjaimellisesti vastustajaa].

Kun likipitäen väinpitämättömästi hyväksyen kirjoitat, että raiskauksia nyt vain tapahtuu ja paljon, tulkisen kantasi epäsuorasti väkivallan - jos ei pyhittämiseksi niin ainakin 'tarkoitus pyhittää keinot'-politiikan raadolliseksi puolustuksesi.

Mitä Eichmannin tulee, niin hän toimi [toisin kuin Hannah Arendt väittää] kantilaisesti väärin, sillä vaikka ihmisen pitää totella universaalia käskyä, hän on aina henkilkökohtaisesti vastuussa teoistaan, sillä eihän kukaan muuten olisi vapaa valitsemaan yleistä lakia [mm. Zizek].

Pelkän robottimaisesti toteutetun velvollisuuden [oikeuksista nyt puhumattakaan] taakse ei voi paeta omia rikoksiaan [ja päätöksiään ylipäätään]. Tai tetysti voi, mutta se on itsepetos ja universaali valhe. Kuitenkin velvollisuus - samalla kun se on useimmiten ehdoton, sisältää myös henkilökohtaisen vastuun, joka ei siis voi toteutua ilman moraalista autonomiaa. Ja Eichmann ei ollut autonominen yksilö vaan banaali robotti.

Sikiön elämän oikeuttamisen perustelet perinteiseen malliin geneettisesti [sikiö on geneettisesti ihminen, joten sillä on ihmisen oikeudet], mikä ei minulle ole perimmäisesti relevantti sikiön oikeuksia tai ylipäätään moraalia tukeva periaate.

Mistä sinä sait kriteerin määrittää sen, milloin sikiö on ihminen ja että se ylipäätään on ihminen? Kuka sen kriteerin sinulle antoi? Tiede ja terve järki - nuo jälkiviisauksista suurimmatko? - [Ei vaan kyseessä on henkilökohtaisesti valittu/hyväksytty pakko ex nihilo!]

Sikiöllä ei ole lainkaan oikeuksia, mistä seuraa, että oikeudet joudutaan antamaan sille [toistan: en kannata aborttia] ilman kiistattomia ja kaikkien hyväksymiä naturalistisia perusteita [koska sellaisia ei moraalikysymyksissä ole].

Kaikki biologiset selittelyt ovat tässä enemmän tai vähemmän relatiivis-argumentatiivista pilkunviilailua, jolla yritetään vedota johonkin moraalisesti muka oikeuttavaan positiiviseen evidenssiin, joka ei kuitenkaan tarkemmin analysoituna oikeuta yhtään mitään [paitsi subjektiivisena valintana].

2
Olennaista minulle on ongelma, miten/miksi aborttia voi ja pitää vastustaa, jos sikiö saa oikeutensa vain siten/siksi, että nuo oikeudet sille 'armosta' annetaan, koska se ei itse ei pysty itseään oikeuttamaan. - Miten siis on mahdollista, että ihmisellä on ehdottomia velvollisuuksia sikiön suhteen, jos hän ei voi vedota sikiön luonnollisiin oikeuksiin, koska niitä ei ole?

Tätä ongelmaa lähestyn Wittgensteinin ei-propositionaalisen foundationalismin kautta.

Selventääkseni ajattelutapaani väitän, että velvollisuutemme sikiötä kohtaan on kuin ei-luonnollinen [erotuksena luonnolliseen teologiaan] uskomme Jumalaan.

Yhtä lailla kuin sikiö Jumalakin on perimmältään moraalin [hyvä ja pahan] ja kognitiivisen ymmärryksen [syntaktisen ja semanttisen kompetenssin] ulkopuolella. Joka muuta väittää, tekee naturalistisen virhepäätelmän eli taikoo moraalia ja oikeuksia sieltä, missä on pelkkää lihaa, verta ja suolenpätkiä tai ylipäätään luonnollista evidenssiä, josta ei seuraa luonnollisena pidettyä pyhyyttä ilman muutosta ihmisen maailmankatsomuksessa [mutta silloinkaan pyhyys ei ole maailman alkuperäinen vaan ihmisen sille antama ominaisuus].

Kantani lähentyy fideismiä, jonka ei-propositionaalinen foundationalismi implikoi. Emme voi saada mitään kognitiivisesti ristiriidatonta ja kiistatonta positiivista evidenssiä sikiön ihmisyydestä - emme vaikka toki tiedämme, että kyseessä on ihmiseksi kehittyvä alkio. Mutta sikiö ei ole alkeellisimmassakaan mielessä mikään juridisesti kompetentti subjekti. Jonkun pitää puhua sen puolesta.

Ajattelen vertauskuvallisesti [joskin kaikki puhe Jumalasta on allegoriaa], että kaikkivaltias Jumala on analogian tasolla kognitiivisesti yhtä avuton, yhtä paljon iihmisten uskosta ja armosta riippuvainen olio kuin sikiökin [ siis hyvän ja pahan tuolla puolen, syntaktisesti ja semanttisesti ei-kompetentti - persoonaltaan ja fenotyypiltään epämääräinen energia-prosessi].

Ei ole niin, että sikiö saa meissä kausaalisesti [automaattisesti ennalta määräten] aikaan vakuuttuneisuuden luonnollisesta oikeudestaan olla olemassa. Ei myöskään ole niin [tämän takia olen ulkona ortodoksisesta ja katolisesta teologiasta], että me uskomme Jumalaan hänen primaarin kausaalisuutensa aiheuttamien [luonnollisen, luonnossa havaittavien] vaikutusten häikäisemänä . Joka niin väittää, on maagisen taikauskon vallassa. - Usko Jumalaan syntyy hänen sekundaarin kausaalisuutensa myötä - ihmisen omassa toiminnassa ja reflektiossa.

Uskomme sikiön oikeuteen syntyä on siis verrattavissa ei-propositionaaliseen uskoomme [joka on varmuuden fideistinen laji] Jumalan olemassaoloon [tässä myötäilen Kierkegaardia ja Barthin dialektista teologiaa eli vieraannun D. B. Hartin ortodoksisuudesta].

Tämä on äärimmäisintä individualismia ja jopa egoismia - ikäänkuin käänteistä postmodernia kyynisyyttä, joka egoisminsa säilyttäen silti kumoaa itsensä [vrt. Hegelin Aufhebung] nimenomaan uskomalla ex nihilo [tyhjästä, ilman perusteita] velvollisuuteen kunnioittaa vielä syntymätöntä elämää ikäänkuin se olisi jumalallinen olemassaolo itsessään [vrt. Kierkegaardin uskon 'hyppy'].

Kyseistä uskoa voi kieltämättä pitää eräänlaisena ihmeenä [ei-propositionaalisena varmuutena], mutta mitään geneetikkojen hyöty-magiaa tai luonnollista teologiaa edustavien teologien supranaturalistista argumentti-taikauskoa se ei ole.

3
Mitä tulee pahuuden arkipäiväistymiseen, niin siinä Hannah Arendt varmaan osuu jo lähemmäs totuutta, vaikka pitäessään Eichmannin banaalia pahuutta [minä vain tottelin käskyjä] kantilaisena tekona hän siis osuu teoreettisesti harhaan.

Abortista on luultavasti tullut monelle naiselle melko banaalia eli yhdentekevää pahuutta näinä pintaliitäjä-hedonistien aikoina, jolloin vapaus on valttia ja moniarvoisuus vesittää kaiken vakavuuden elämästä.

Entä naisen viha sikiötä kohtaan? Ja ettei tuollaista vihaa ole oikeutettua kokea myöskään raiskaus-raskausten yhteydessä? Miksei? - En vetoa nyt siihen, ettei sikiöllä ole oikeuksia, sillä onhan meillä kuitenkin velvollisuuksia sitä kohtaan vaan lähden siitä, että jos raiskaus on hyväksyttävää eikä siitä saa seurata ressentimenttiä ja vihaa, ja että jos sikiöllä on kaikki oikeudet eikä naisella lainkaan, niin sorry vain - en osaa edes kuvitella minkälainen tuollainen maailma voisi olla.

Itse en sellaisessa halua elää, sillä eikö juuri siellä ole mahdollista sortaa ihmisiä anonyymisti ja vainoharhaisesti kuin Kafkan byrokratioissa [lienet katsonut Arbatin lapsia?] ja tukkia kenen tahansa turpa vetoamalla luonnottomiin kieltoihin [rakasta vihamiestäsi] ja muka sikiöitten ja eläinten luonnollisiin oikeuksiin, joita ei kuitenkaan ole olemassa kuin lähinnä maagisina oman itsesäilytystarpeemme projektioina?
*
Me ihmiset olemme Jumalan kaltaisia. Me ikäänkuin luomme antamalla lapsillemme ja ylipäätään eläville ja elottomille olioille nimiä, jotka puolestaan synnyttävät meidän mielissämme nimiä kantaville identiteetin ja ylipäätään semanttisen ulottuvuuden [jopa kiville]. Samassa mielessä me myös lahjoitamme oikeuksia sikiöille ja eläimille, koska koemme, että meillä on velvollisuuksia niitä kohtaan - [ensin tulee aina velvollisuudentunne, jonka annetut oikeudet ikäänkuin pitävät vireillä; tosin liberalismi on tehnyt kapitalismin maailmasta oikeuksien ja vapauksien pirstoman 'addikti-persoonallisuuden', joka ei velvollisuuksistaan enää piittaa vaan jättää niiden hoitamisen lakimiehelleen].

Vaikka toisin uskotaan [jopa myös biologien piirissä], me todella olemme jumalallisia niin hyvässä kuin pahassa [toisin sanoen moraalin tuolla puolen]. Me vain 'päätimme' enemmän tai vähemmän perustellusti luoda/kehittää tämän maailman ihmiselle sopivaksi - maailman, joka alunperin ei ollut mitään ilman ihmisen uutta luovaa kättä ja kieltä.

Ja me luomme de facto tyhjästä, koska maailmassa an sich ei ollut kognitiivisia merkityksiä eikä moraalisia velvoitteita vasta ennenkuin me tulimme symboleinemme ja semantiikkoinemme täyttämään maailman ja olemassaolon merkitystyhjiöitä. Tosin juuri tämän vuoksi kaikki, mitä me luomme kutsuen sitä maailmaksi onkin pelkkää artefaktaa eli turhaa rihkamaa ja muotia, katoavia imagoja sekä ekologisesti tuhoavaa teknologiaa.

Mitä väliä on sillä, että me ennemmin tai myöhemmin tuhoudumme, koska meitä ei oikeastaan ole edes olemassa. Me vain keksimme itsemme kerran. Yhtä hyvin voimme todeta: nyt tämä saatanallinen sirkus saa loppua, koska se ei ollut totta vaan taikatemppujen sarja - charlatanin höpinää ja kivikuvien palvontaa {vrt. Ontot miehet].

Entä miksi me sitten tulimme ja keksimme itsemme? Siihen ei ole vastausta ja juuri siksi ei-propositionaalinen foundationalismi on kognitiivisesti kaikkein mielekkäin epistemologinen kanta, jolla voimme oikeuttaa omat velvollisuutemme toisten oikeuksia kohtaan. Me emme nimittäin voi oikeuttaa niitä argumentiivisesti, mutta me voimme [ja silloin meidän on oikeastaan pakko] kyetä varmuuteen, jossa kierkegaardilaiselle uskon hypylle annetaan sille kuuluva rooli.

Tällainen ajattelutapa vastustaa moraalisesti latteaa ja triviaalia tieteellisyyttä, josta on vain askel rasismiin, korruptoivaa kapitalismia, joka päätyy metarasismiin [kartellisoituneeksi pääomaksi] sekä kaikkia iskulause-ideogioita, koska ei ole olemassa rasismista vapaata poliittista sitoutuneisuutta.

Jäljelle jää Diogenes Sinopelaisen kyyninen hyveellisyys, jonka perusperiaatteena on yksilön ehdoton intellektuaalinen autarkia contra eettis-moraaliset priorisoinnit ja hierarkisoinnit, jotka ovat Diogeneen kaltaiselle kyynikolle adiafora eli täysin yhdentekeviä todellisen hyveen kannalta.

4
Sammalkieli kirjoitti: - Ei tietoa viattomuudesta tai syyllisyydestä? Mitäs väliä sillä on? Alat kuulostamaan ihan vähän joltain John Lockelta, joka oikeutti intiaanien maiden varastamisen sillä, että näiltä puuttuu yksityisomaisuuden käsite. Parhaimmillaankin tuo pointtisi on pelkkä sofismi. Mutta juuri tiedon puutteeseen vedoten on aina viety alistettujen oikeudet.

Locke puhuu tietysti paskaa tuossakin. Non sequitur. Mutta et sinäkään puhu samasta asiasta kuin minä sinänsä ovelassa rinnastuksessasi.

Jos pitää jotakuta tietämättömänä, siihen yleensä sisältyy komparatiivinen oletus tai oivallus siitä, että tuo jokin ei tiedä sitä, mitä minä tiedän, mutta aivan hyvin hänellä olisi kompetenssia tulla tietoiseksi ja vapautua tietämättömyydestään.

Entä onko sikiö tuollainen olento?

Nyt ei hyväksytä relevanttina väitettä, jonka mukaan sikiön [ellei sitä abortoida] syntyessä ja kehittyessä vauvasta aikuiseksi, se tulee tietämään, ymmärtämään ja vapautumaan sorrosta, jonka kohteeksi on joutunut tietämättömyytensä vuoksi. Teet melkoisia hyppäyksiä potentiaalista aktuaaliseen ja näköjään vertaat sikiötä jopa kognitiivisen kompetenssinsa osalta työläiseen, jolta kapitalisti pimittää tietoja, minkä takia hän hän ei tiedä tulevansa huijatuksi.

Mutta onko sikiöltä lainkaan mahdollista pimittää tietoa tai oikeuksia? Jos on, puhutaan maagisesta sikiöstä, jolla on yliluonnollisia kognitiivisia kykyjä. En ymmärrä, mikä sellainen voisi olla. Kerro minulle.

Locke ilman muuta huijasi intiaaneja yksityisomaisuuden käsitteellään, mutta minä kerron sikiölle rehellisesti vain sen, mikä on reaalisesti minun vallassani [eli että voin tappaa sen tai kokea velvollisuudekseni vastustaa sen abortoimsta].

Intiaani olisi lopulta ymmärtänyt, mihin Locke pyrkii ja ryhtynyt luultavasti puolustamaan maitaan, mutta sikiön suhteen kognitiivinen yhteys on poikki niin kauan kuin se syntyy ja oppii puhumaan.

Haluan yhä vielä painottaa, että tulkittiinpa sikiön ja intiaanin kehitysero sitten laadulliseksi tai vain asteittaiseksi, niin siitä huolimatta sikiö voi saada oikeuksia vain, jos niitä sille velvollisuudentunteesta annetaan. Mutta kun näin tapahtuu, tuo velvollisuus on ehdoton.

Toistan, että minun mielestäni mitään luonnollisia apriori-oikeuksia ei ole alunperin olemassakaan. On vain konstruoituja joskin ehdottomia velvollisuuksia ex nihilo. Teoreettinen perspektiivi-eromme ei silti välttämättä erota oikeus-velvollisuus-käsityksiämme toisistaan käytännössä juuri lainkaan. 

Oma 'nihilistinen' näkemyksenihän on 'vain' lähinnä epistemologis-semanttinen kannanotto siihen, mihin viime kädessä vetoamme [jos tunnustamme sen, miten tiedollinen oikeutuksemme lopulta kulkee], kun puhumme toisten oikeuksista, eikä siinä itse asiassa ole edes kyse moraalista oikean ja väärän määrittelemisen merkityksessä.

Summa:
Ei-propositionaalisesta foundationalismista, jonka mukaan luonnollisia oikeuksia ei voi perustella ja oikeuttaa episteemisesti, ei seuraa, etteikö niitä olisi olemassa velvollisuuksina suojella mm. sikiöiden elämää.

Sitäpaitsi luonnollisten oikeuksien tunnustaminen ei johda automaattisesti siihen, että niitä itsestään selvästi ja luonnollisesti kunnioitettaisiin, joten pelkkä oikeuksien myöntäminen ilman vastaavien velvollisuuksien varmistamista, ei ole tae noiden oikeuksien toteutumisesta käytännössä.

Vihonviimeiseksi toistan, että koska sikiö ei voi vaatia oikeuksia, se ei myöskään voi saada niitä muuten kuin aikuisen velvollisuutena. Olkoon sofismi tai ei, mutta näin päättelyni menee. Oikeudet eivät muuta maailmaa oikeudenmukaisemmaksi vaan velvollisuudet.
*
http://www.filosofia.fi/node/4304
http://fi.wikipedia.org/wiki/Autarkia
http://www.kirkkojakaupunki.fi/arkisto/uutiset-ja-ilmiot/8310

Abortti on aikamme laillistetuin murha

Kuvassa 10 viikkoa vanha abortoitu sikiö. Terapeuttinen abortti tehtiin äidin syövän takia.

1
Kirjoitettu kommentiksi Sammalkielen päreeseen Kannanotto [olen tehnyt joitain tarkentavia lisäyksiä ja muutoksia SK:n päreessä julkaisemaani versioon]

Motto:
Sikiöllä ei ole oikeuksia [eikä velvollisuuksia], mutta ihmisellä on yksipuolisia [asymmetrisiä eli ei-perusteltavissa olevia] ja suhteellisen ehdottomia velvollisuuksia sitä kohtaan [vrt. Wittgensteinin ei-propositionaalinen foundationalismi; Varmuudesta].

2
Päreesi kannanotto, SK, sisältää todella rankkoja väitteitä. Ne ovat sinänsä perusteltuja sekä yksipuolisesta perspektiivistä katsottuna ristiriidattomia, mutta eivät mene läpi kuin sellaisessa yhteiskunnassa, jossa toisen ihmisen väkivaltainen pakottaminen yhdyntään on pelkkä pikku 'vastoinkäyminen' tälle ihmiselle.

Mistä sellaisia yhteiskuntia löytyy nykyään?

Jos nainen tulee raskaaksi raiskauksesta, abortissa ei rangaista viatonta ihmistä, koska sikiö - olkoonkin potentiaali ihminen - ei tiedä siinä vaiheessa mitään viattomuudesta tai syyllisyydestä.

Ja koska sikiö on kognitiivisesti moraalin ja ylipäätään tietoisuuden ulkopuolella, sillä ei voi olla oikeuksia [irrallaan äidistään].

Näin ollen ei myöskään abortti [kuolemanrangaistus] retribuutiona voi aidosti koskea sikiöitä [rankkaa on tämäkin teksti ;/], joskaan kyseistä oikeuksien puutetta ei voi missään tapauksessa käyttää riittävänä perusteena abortin puolustamiseksi.

Syitä abortin kieltämiseen tai sallimiseen ei siis oikeastaan ole edes mahdollista etsiä sikiöstä, koska sikiö ei voi elää ilman äitiään [joka väistämättä joutuu aina puhumaan 'sikiön puolesta - tai sitä vastaan'].

Tämä yksipuolinen symbioosi takaa naiselle päätösvallan varsinkin silloin, kun hän on tullut raskaaksi pakotetun yhdynnän jälkeen [en puutu nyt siihen, että raiskaus voi joskus olla vaikea todistaa raiskaukseksi].

On sitten toinen juttu, kun puhutaan abortista etenkin ehkäisyn korvikkeena [joita suuri osa sosiaalisista syistä tehdyistä aborteista on], mitä en voi hyväksyä.

Tällöin kyseessä on silkka murha, sillä vaikka sikiöllä ei olekaan varsinaisia oikeuksia, niin äidillä ja abortista päättävillä henkilöillä on silti [kuten sanottu] ehdottomia velvollisuuksia sikiötä kohtaan [kyseessä on ns. asymmetrinen velvollisuus].

Kaikkein itsestään selvin abortin puolustus on tietenkin se, että raskaus vaarantaa naisen hengen.
*
http://sammalkieli.blogspot.com/2011/04/kannanotto.html
http://www.filosofia.fi/node/4304
http://fi.wikipedia.org/wiki/Abortti

Kaksinaismoralistisia pokerinaamoja

Yläkuvasta huomaamme, että pokeri vaatii molempien päiden tarkkaa kontrollia.- Ironmistresskö se alakuvassa opettaa jälkikasvua pokerin eli kapitalismin jalossa taidossa?
*
[Kielimafian tarkennuksia ja korjauksia - viimeksi klo: 20.25]
1
Ironmistress kirjoitti kommentissaan päreessäni Sää Tripolissa: jne.: 'Mitä kaksinaismoraaliin tulee, niin se on kulttuurirelativistisessa viitekehyksessä täysin validi lähestymiskanta. Yhden kulttuurin edustajiin sovelletaan yhtä moraalia ja toisen kulttuurin edustajiin toista. Niin se käy.'
*
Missä mielessä tuo muka on kaksinaismoraalia? Pikemmin se on täysin järkevä kanta - ainakin silloin, jos pystytään olemaan vilpittömiä eikä alentuvia ja jopa halveksivia [mikä ei välttämättä ole mahdollista].

Kaksinaismoraali on kaksois-standardin vallitsemista yhdessä ja samassa kulttuurissa - sen perustavassa mentaalisessa rakenteessa/eetoksessa ja vielä siten, että imaginaarisella tasolla [esim. ekonomiseen ja poliittiseen jargoniin uskominen] tuon toisen standardin olemassaolo mystifioidaan pois tietoisuudesta [eli kielletään tiedostamatta täysin miksi], jotta sen avulla voitaisiin saada jotain etua tai nautintoa itselle ilman, että oma rehellisyys ja kunnia joutuisi kyseenalaiseksi.

Tehdä toista mitä puhuu/puhua toista, mitä itse asiassa lopulta tekee merkitsee kaksoistandardin mukaan toimimista.

Mutta jos/kun määrittelen kaksinaismoralismin näin yksiselitteisesti, on pakko myöntää, että kapitalismin ohella myös kristinusko ja kommunismi ovat olleet [ja ovat eri muodoissaan edelleen] kaksinaismoralismin kyykäärmeenpesiä.

[Myös suomettumis-ilmiö oli omassa kontekstissaan (joka on siis vain yksi konteksti) käypä esimerkki kaksinaismoraalista. NL:oa ei saanut kritisoida julkisesti, vaikka Suomi olikin virallisesti demokraattinen maa, jossa vallitsi sananvapaus]

Ehkä meille ei ihmisinä kuitenkaan ole mahdollista perustaa sellaista yhteiskuntaa, jossa jopa suvaitsevaisuus, avoimmuus ja vapaus eivät jossain vaiheessa perversoituisi distinktio- ja jopa diskriminaatio-käytännöiksi.

Luultavasti myös tämän takia Platon päätti hyväksyä jo etukäteen/ennalta määritellyn 'eriarvoisuuden' Valtionsa kansalaisten 'tasa-arvoisuuden' lähtökohdaksi [jokaisella luokalla on oma tehtävänsä ja roolinsa yhteiskunnassa] tehden siinä päätelmässä aivan oikean suuntaisen valinnan, josta tosin on varsin helppoa lipsua totalitarismiin, mitä Platonin Valtio ei mielestäni lähtökohdiltaan alunperin ei ole.

[Mutta mistä ja miten saa legitimaationsa se instanssi, joka kasvattaa ja kouluttaa Valtion johtajat? Traditio kun on sittenkin hieman liian ahdas ja valtaa monopolisoiva konteksti].

Moniarvoinen liberaali-kapitalismi tekee juuri päinvastaisen valinnan kuin Platon ja julistaa eriarvoisuuden rikokseksi yksilön vapauksia ja oikeuksia kohtaan/vastaan ajautuen kuitenkin tällä tavoin väistämättä mm. kaiken maailman älykkyysosamäärä-rasismeihin, koska kyseisen järjestelmän ytimessä vaikuttaa pidäkkeetön ja kontrolloimaton kateus ja ahneus, joiden varaan rakennettu ja joilla oikeutettu taloudellinen eriarvoisuus [oligarkisesti ja autokraattisesti hallittu pankki- ja tuotantojärjestelmä] synnyttää globaalin kulttuuri-holocaustin = etnis-kulttuurisen erilaisuuden eli kapitalismin yhdenmukaistaville talousarvoille vieraitten identiteettien sulauttamisen vapaan markkinatalouden amoraaliseen [? - sallikaa mun nauraa] tuotanto-kulutus, kysyntä-tarjonta-koneistoon.

Tällaisessa systeemissä kaksinaismoraali toimii sisäänrakennettuna lähtökohtana, jossa kukaan ei ole aidosti kiinnostunut toisten oikeuksista, koska ajaa vain omaa etuaan. Esimerkiksi hyväntekeväisyys on kaksinaismoraalia järjestelmässä, jossa yksilön ja markkinoitten vapaus mahdollistaa heikoimpien systemaattis-rakenteellisen kyykyttämisen.

[Buddhalaisen altruistin, joka spekuloi älykkyysosamäärien vaikutuksilla ihmisten pärjäämiseen (tuon kaikkein farisealaisimman contradictio in adjecto'n äidin - ellei buddhalaisuus sitten [kuten väitän] ole täysin elitististä uskonto-skientismiä) ammun ilman varoitusta, mikäli tulee tähän kohtaan saivartelemaan farisealaisilla argumenteillaan].

Oikeuksista puhuminen libertaarisessa systeemissä on kaksinaismoralismia, koska a) libertarismissa oikeudet ovat pelkkiä muodollisuuksia ja teknisiä proseduureja, joilla ei ole todellista substanssia ja b) koska todelliset oikeudet ovat symmetrisiä velvollisuuksien suhteen. Jokainen oikeus velvoittaa muita kunnioittamaan tuota oikeutta - muutoin sillä ei ole uskottavuutta.

Vapausoikeudet toimivat kapitalismissa silti useimmiten privilegioiden tavoin - etuoikeuksina, joilla voi ahnehtia järjestelmän sisällä lähes määrättömästi mammonaa hyvän ja kalliin lakimiehen avustuksella. Jos tämä ei ole kaksinaismoraalista käytäntöä niin mikä sitten?

Kulttuurirelativismi sinänsä - teoriassa/loogisesti - ei ole kaksinaismoralismia, koska siinä hyväksytään toisen ihmisen erilaisuus ja myönnetään hänen oikeutensa erilaiseen identiteettiin/kulttuuriin. Onnistuuko tämä käytännössä, on sitten kokonaan eri asia. Yleensä ei eli esim. vihreät ovat monesti piilorasisteja juuri siinä merkityksessä kuin IM kulttuurirelativismin määrittee.

Pahuuden ongelma kumpuaa siis mitä ilmeisimmin liberaaliseen universalismiin sisäisellä väistämättömyydellä implikoituvasta kaksinaismoralismista - ei itse kulttuurirelativismista, jossa tehdään selvä ero toisten oikeuksien ja oman edun välillä siten, että oma etu sovitetaan mieluummin ensisijaisesti toisten oikeuksien kanssa niin hyvin kuin se vain ikinä on inhimillisesti mahdollista.

Silti kulttuurirelativistitkaan eivät voi välttyä kapitalistiseen systeemiin sisältyvältä kulttuuri-holocaustilta. Tämä on yksi syy, minkä vuoksi vihreän liikkeen humaanit periaatteet vesittyvät liian usein kaksinaismoraaliksi.Vihreät kannattavat vapaata markkinataloutta - tosin kestävän kehityksen nimellä, mikä on pelkkää retoriikkaa teknokraattisten faktojen valossa.

Toinen syy piilee siinä, että vihreät avoimesta rasismin-vastaisuudestaan huolimatta suhtautuvat maahanmuuttajiin usein alentuvan elitistisellä ylemmyydentunnolla [vrt. pahamaineinen 'valkoisen miehen taakka' (tuo Persujen 'murhe'), joskin vihreitten asenne on paljon kierompaa ja tiedostamattomampaa ylemmyydentuntoa kuin Persujen nationalistis-tilastollisilla laskelmilla perusteltu mamu-kohortti-politiikka].

Mutta kuten edellä arvelin, jokainen ideologia, uskonto ja systeemi [paitsi Platonin Valtion ja hindujen kastijärjestelmän lähtökohtainen 'epätasa-arvo'! ] pitää yleensä väistämättä sisällään fundamentaalisen kaksinaismoralismin, koska systeemin hallitsija/perustuslaki lupaa aina jotain perustavaa [vapautta ja tasa-arvoa], mitä se ei voi toteuttaa ja mitä sen tarkoitus ei välttämättä edes ole toteutttaa [kuten vapaan markkinatalouden Siperia opettaa].

Diplomaattinen retoriikka ei näin ollen koskaan voi olla täysin totuudellista puhetta. Toisaalta sen tarkoitus ei ole myöskään avoimesti valehdella. Se on siis väistämättä kaksinaismoraalista eli kahden standardin ylläpitämistä kaikille yhteisen ja yhtäläisen totuuden kulisseissa.

En kuitenkaan menisi noin vain ylistämään kaikkein läpinäkyvimmän diplomaattisen kieroilun [erotuksena liberalismin perustuslaki-myyttiin] eli avoimesti kaksinaismoraalisen valtapuheen [jolloin sen kaksinaismoraalisuus paradoksaalisesti kyseenalaistuu, koska kaikkien pitäisi ilman muuta tietää, että hallitsija valehtelee] suuria 'mainosmiehiä ja tiedottajia' - Thukydidestä, Machiavelliä, Hobbesia, Nietzscheä tai Carl Schmittiä siitä, että he näkivät ja tajusivat veitseterävästi tämän ihmiskuntaa riivaavan valta- tai reaalipolitiikaksi nimetyn tosiasian, sillä voihan heille aina sanoa: koska te olette perimmältään nihilistejä, paras tapa osoittaa teidän olevan oikeassa eli väärässä [sillä nihilismi ei tunne eroa oikean ja väärän välillä], on toimia juuri niinkuin itse haluaa ja unohtaa teidän oppinne [mikä ei siis tarkoita, että tällä tavoin voisi vielä asettua rationaalisesti heitä vastaan (se lienee mahdotonta); - Nietzsche jopa sanoisi minulle kuten muillekin kritisoijilleen: 'aina vain parempi!'].

Tästä tosin seuraa se, että mitään moraalia ei enää [jos koskaan] ole olemassakaan, sillä psykologinen egoismi ei ole moraalia [todellinen moraali on aina ohjeellista ja rajoittavaa] vaan äärimmillään psykopaattista mielivaltaa eli pahuutta.

Järkevimmillään ja maltillisimmillaan klassinen käsitys egoismista sen sijaan on melko kelvollinen elämänasenne, mikäli siihen liittyy erottamattomasti sietämätön mutta välttämätön rehellisyys. Muussa tapauksessa kaksinaismoralismi jatkuu jatkumistaan kuin perisynti sukupolvesta toiseen - ja niinhän kapitalismissa tapahtuukin.

2
Pokeri on hyvä esimerkki pelistä, jossa voi voittaa yrittämällä huijata. Minulle se toimii erinomaisena käytännön metaforana kaksinaismoraalin korottamisesta yhteiskunnallisen [kapitalistisen] toimijuuden keskiöön. Se, joka parhaiten huijaa, voittaa.

Kapitalistisen kaksinaismoraalin kaava kiteytyy juuri siinä, että vaikka kädessäsi olevilla korteilla ei voisi voittaa edes kakkosparia, saatat silti korottamalla pottia eli nokittamalla saada viimeisenkin vastapelaajan passaamaan, mikä merkitsee, että surkean käden omannut pokerinaama voittaa mahdollisesti kahdella parilla tai kolmosilla pelanneen 'pelkurin', joka ei uskaltanut ottaa liian kovaa riskiä ja maksaa viimeisillä pelimerkeillään vastustajan nokitusta. - Tämän jälkeen olisi nimittäin päädytty kääntämään kortit pöydälle ja pokerinaama hävinnyt.

Maksimaalisen riskinoton laillinen salliminen pokerissa on kyseisen pelin suola, mutta samalla se myös toimii kaksinaismoraalin tylynä kaavana. Pelaajien voitot eivät riipukaan pelkästään hyvästä kädestä eli avoimen reilusta pelistä vaan kusetuksesta, joka on eräänlainen laillisen riskinoton laji, jolla ei kuitenkaan ole mitään muuta tekemistä reilun pelin [moraalin] kanssa kuin, että pelin säännöissä kusettaminen on sallittua - jopa pelin olennaisin piirre.

Kuten edellä on yritetty hahmotella - universalistinen käsitys kulttuurista ja moraalista on käytännössä väistämättä kaksinaismoraalinen ja kaiken lisäksi paljon halveksittavammalla tavalla kuin pokerissa, jonka lopulta pelastaa kaksinaismoraali-syytökseltä se, että pelin säännöissä saa ja itse asiassa täysin tietoisesti pitääkin yrittää vastustajan harhauttamista ja että vastustajan pitää tehdä samoin [on sitten kunkin omalla vastuulla, jos lähtee mukaan tähän uhkapeliin].

Kapitalismiin osallistumista ei kuitenkaan voi valita kuten korttipelin ja leikin suhteen voi tehdä [se ei siis ole täysin omalla vastuullamme, koska joudumme väistämättä ainakin kuluttamaan] eikä kapitalismiin ole myöskään eksplisiittisesti sisäänkirjoitettu mainittua pelisääntöä [harhauta/huijaa aina kun se on mahdollista] - ei ainakaan sen mahdollistamien lakien kirjaimeen.

Mutta vapaan markkinatalouden 'reason for being' eli sen maksimaalisen voiton tavoittelun henki kuitenkin legitimoi riskibisneksen, mihin kuuluu aivan olennaisesti, että sijoitus-pelissä voi kusettaa eri tavoin, kunhan ei jäädä kiinni käytännöistä, jotka ovat talouselämässä hankalasti todennettavan laillisuuden rajan ulkopuolella [esim. sisäpiiritietojen käyttö sijoitustoiminnassa].

Investointipankkien toiminta eli tyhjällä rahalla spekulointi erilaisine 'teknisine' [esim. takuurahastot] mahdollisuuksine päästä eroon sijoituksien ja lainojen riskivastuista ilmentää kapitalismin olevan pokeripelin äärimmäisen monimutkainen versio: yritys harhauttaa/huijata vastapelaajaa hyväksytyillä mutta mahdollisimman ovelasti ja tarkoin ajoitetuilla sekä ennakoiduilla spekulaatio-toimilla.

Vapaan markkinatalouden moraalinen totuudellisuus on siis hyvin syvältä, ja tätä syvääkin syvemmältä tulevaa mädännäisyyttä eli pahuutta minä kutsun kaksinaismoraaliksi.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/03/saatila-tripolissa-30-astetta-helletta.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Valkoisen_miehen_taakka
http://www.sodahead.com/fun/give-megame/question-1284665/?page=29&link=ibaf&imgurl=http://www.elsaelsa.com/wp-content/uploads/2008/08/poker-face.jpg&q=pokerface
http://www.liquidice.co.uk/joke/images/

Roolipelit paljastavat kapitalistisen etiikan irvokkuuden

Kuvassa hieman jo rupsahtanut mutta edelleenkin oikukas rouva Fortuna - tuo roolipelaajien epäjumala - Dürerin näkemänä.

[Kielimafia teki PS.-lisäyksen klo: 20.30]

Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin päreeseen Päivän mietelmä.
*
Jos elämä olisi roolipeli, niin minä haluaisin olla Jumala [pelinjohtaja, joka hallitsee myös sattumaa] ja lopettaisin sen pelin siihen paikkaan vihonviimeisenä typeryytenä eli täysin pinnallisen ja itsekkään psykologian ilmentymänä.

Siihen loppuisi myös Nopan eli Sattuman idolisointi - jolla [mikäli vain mahdollista] taikauskoisen tekopyhästi oikeutetaan omat itsekkäät valinnat - ja alkaisi järkevä sydämen etiikan aika - niin sanottu 'suunnitelmallinen hyvään elämään pyrkivä hyveellisyys'.

Ihmisen elämän tulee eettisimmillään olla nimenomaan kaikkien roolien dekonstruointia valheellisina ja teennäisinä ['ei tässä ole miestä eikä naista, ei juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata', kuten Saulus Tarsolainen sanoi].

Mitä enemmän on roolipelejä ['jumalia'], sitä enemmän on moraalittomuutta, koska moraali ei ole minkään roolin ominaisuus kuten ei pahuuskaan [esim.natsismi metaroolina].

Moraalinen ihminen [yhtä lailla kuin natsit] on tosissaan. Tämä on samalla todellisen moraalin kantilainen paradoksi: todellinen hyvyys ja radikaali pahuus kumpuavat samasta juuresta, mutta eivät tietenkään ole sama asia [kuten eivät ole armahtaminen ja teloittaminenkaan].

Meidän tuleekin elämämme aikana yrittää intensiivisesti ymmärtää, valitsemmeko hyvyyden vai pahuuden silloin, kun omaksumme jonkun ihmis- ja todellisuuskäsityksen, jonka perustalle hyveellinen etiikka voi rakentua.

Esimerkiksi evoluutiopsykologinen sosiaalidarwinismi ei ole sellainen ihmiskäsitys, koska siellä hyveet on korvattu nihilistisellä valinnan vapaudella ja tahdolla: kyse ei tällöin ole moraalista vaan egoistisen manipulaation ja siten väkivallan erilaisista muodoista, jotka mahdollinen onnekas sattuma varmentaa ja muka oikeuttaa.

Sokean itsekkyyden legitimoimana epäonnekas sattuma puolestaan sekin oikeuttaa entistä suurempaan strategisen voiman käyttöön. Mitään sattumaa ei siis tavallaan ole olemassakaan. On vain tapahtumia, joita on osattava hyödyntää sumeilematta omaksi edukseen - olivatpa ne sitten mitä tahansa [siten machiavellistit ovat kerrassaan esimerkillisiä roolipelaajia].

Roolipelit sopivatkin sosiaalidarwinistin 'sosiaalistamis-kalustooon' erinomaisesti, koska roolipelaajan ei tarvitse koskaan sitoutua rooliinsa koko elämällään.

Tässä mielessä rooli ei ole edes leikkiä [joka on lapselle maailman vakavin asia] vaan pelkkää peliä, jossa voidaan voittaa tai hävitä - jossa voidaan menestyä enemmän tai vähemmän vakuuttavasti.

Roolipelaajat ovatkin kuin kuluttaja-kapitalisteja, jotka voivat ostaa, vaihtaa ja myydä minkä moraalin tahansa. Roolipelaaja on utilitaristisen moraalifilosofian kannattaja, joka antaa itselleen luvan huijata, kunhan vain tekee sen tarpeeksi vakuuttavasti ja muodollisesti sovitun lain puitteissa.

Luottamuksesta [siten totuudellisuudesta ja uskottavuudesta] puhuminen tällaisessa seurassa on tietenkin irvokkuuksista suurin - varsinkin, koska juuri luottamukselle nämä tyhjyyttään kumisevat itsekkäät pellet sanovat roolien [laajemmin: kielipelien, diskurssien] välisen yhteistyön rakentavansa.

Roolipelaajien 'etiikkaa' [lue: pelleilyn kaapuun naamioitunutta itsekkyyttä] tulee vastustaa ennen muuta kantilaisen eli rationaalisen autonomian [= moraalisen integriteetin] ja kristillisen metanoian [= katumuksen ja mielenmuutoksen moraalin] nimissä. Aina.

Ei pidä uskoa sattumaan vaan [jos pystyy] Jumalaan ja itseensä Jumalan/Hyveen vartiomiehenä.

PS.
Moraalisesta onnesta voidaan kyllä perustellusti spekuloida, mutta näiden pohdintojen ongelmaksi jää aina se, voidaanko ihmistä pitää vastuullisena valinnoistaan, joihin hän ei itse ole voinut vaikuttaa, mikä tietysti tarkoittaa, etteivät ne itse asiassa olleet valintoja lainkaan vaan pelkästään huonoa tai hyvää onnea.

On varmasti totta, että ihmisten elämä olisi ollut toisenlaista, mikäli he olisivat syntyneet toisenlaiseen ympäristöön ja/tai päätyneetkin siihen toiseen kahdesta hyvin erityyppisestä vaihtoehdosta, jonka oli mahdollisuus toteutua. Tässä vain ei oteta huomioon sitä, että jouduttiinpa mihin tahansa tilanteeseen, ihminen ei menetä autonomiaansa koskaan totaalisti. Hän ei ole pelkkä robotti tai marionetti, mikäli pidämme häntä vähänkään moraalisesti vastuullisena.

Mikäli tuo autonomisuus ikäänkuin mitätöityisi moraalisen onnen [tai onnettomuuden seurauksena], menettäisi jopa oikeudenkäyttö legitimaationsa ja kaiken - niin pahan kuin hyvän - tulisi antaa tapahtua yhtä sattumanvaraisesti kuin se reaalimaailmassa näyttäisi tapahtuvan. - Näin absurdi ratkaisu johtaa kuitenkin anarkiaan ja kaaokseen, joten moraalisen onnen hyväksyminen eettisenä ohjelmana vaikuttaisi loppuun asti vietynä lähinnä mielipuoliselta projektilta.
*
http://takkirauta.blogspot.com/2010/12/paivan-mietelma_27.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fortuna
http://en.wikipedia.org/wiki/Fortuna
http://fi.wikipedia.org/wiki/Moraalinen_onni

Dogville ja rasismin genealogian syventävä oppimäärä

According to von Trier, the point of the film is that "evil can arise anywhere, as long as the situation is right."
*
Kuvassa dogvilleläisten miesten (ja jopa sen naisten epäsuorasti hyväksymä) 'sovellutus' yhteisöllisestä moraalista. - Grace joutuu uhkailun ja kiristyksen kohteena lopulta alistumaan kylän miesten (paitsi 'ylevän' Tomin) seksuaalisten halujen kohteeksi. Kyseessä on siis kuukausikaupalla jatkuva joukkoraiskaus!
*
(K-mafia teki elokuvan alkupuolen tapahtumista huomattavia lisäyksiä tekstiin - 4.3 - viimeksi klo: 01.30)
*
http://www.youtube.com/watch?v=UBLUcqbK4Bo
('Don't think that this is a punishment')
Gracen pakoyritykset estetään niittaamalla hänen kaulaansa panta, jonka kettinki on kiinnitetty raskaaseen myllynrattaaseen (tai vastaavaan), jota voi liikuttaa vain tasaisella maalla, ei kylän ulkopuolisessa maastossa.
***
Dogville on alkumetreillään 'viettelevän petollinen' filmi. Melkein kyynel kirvahti silmään, kun kaikki oli niin idyllistä ja ihanaa (kuin satukirjasta) dogvilleläisten Graceen ensi alkuun kohdistamista epäluuloista huolimatta (Dogville on todellakin epäluuloinen pikkukaupunki/kylä).

Turvapaikkaa etsivä Grace määrättiin ensin kahden viikon koeajalle, jonka aikana hänen piti auttaa asukkaita heidän töissään, jotta jokainen saisi selvitettyä mielipteensä hänestä. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut tarvitsevan mitään apua. Vasta kun Grace keksii Tomin kanssa, että hän voisi auttaa kyläläisiä kaikessa sellaisessa, mitä he eivät tarvitse, niin kumma kyllä töitä ilmaantuu lähes liikaakin.

Lopulta myös Chuck, joka ainoana asukkaana ei pidä Gracestä, hyväksyy tämän (G:n jäämisen ehto oli kyläläisten täydellinen yksimielisyys).

Hetken aikaa elämä ja ihmisten väliset suhteet siis ovat Dogvillessa kuin suoraan satukirjasta. Ihmiset ovat onnellisia ja hyväntahtoisia, ja kaikki tämä hyvä luetaan Gracen ansioksi. Asukkaat ovat perin tyytyväisiä, että sittenkin hyväksyivät mukautuvan ja herttaisen Gracen yhteisöönsä.

Vähitellen totuus kuitenkin paljastuu: kylän asukkaiden ('normaali') umpikierous alkaa kohdistua yksinomaan tukalassa asemassa olevaan (etsintäkuulutus, ensin katoamisen ja sitten rikoksen takia; tosin kukaan ei pidä Gracea rikollisena vaan gangsterien uhrina) passiivisen hyväntahtoiseen ja herttaiseen Graceen. - Dogvilleläisten käytös ja heidän motiiviensa ristiriita (yhteisön parhaaksi) ilmentää jokaisen yhteisöllisen moraalin perimmäistä umpikujaa.

Ensimmäisenä kiristäjäksi ilmaantuu (yllättäen? - ehkei välttämättä, koska lapset oppivat vanhemmiltaan) Chuckin 'ilkeän kieroutunut' pikkupoika (Grace käy hoitamassa Chuckin lapsia vanhempien ollessa töissä). - Poika vaatimalla vaatii Graceä antamaan hänelle selkäsaunan (Grace ja Chuckin vaimo eivät hyväksy ruumiillista kuristusta). Viimein poika uhkaa kaataa vauvan kehdon ja vaatii rangaistusta tai muuten hän kertoisi (valehtelisi) äidilleen, että Grace antoi selkäsaunan. Niinpä Grace, oman maineensa ja turvallisuutensa vuoksi, on pakotettu läimäyttelemään poikaa takamuksiin.

Lopulta myös Chuck kiristää Graceä niin, että tämä joutuu suostumaan seksiin hänen kanssaan Chuckin sitä halutessa (ollessaan omenatarhassa Chuckin apuna tai Gracen kotona). 

Chuckin vaimo saa tietysti ennenpitkää tietää sekä selkäsaunasta/läimäyttelystä että Gracen ja Chuckin suhteesta luullen, että Grace vietteli Chuckin (ja vaikka hänelle lopulta selviää, että syy on Chuckissa, sitä enemmän hän alkaa vihata juuri Graceä).

Vaimon kosto huipentuu siihen, että hän yksi kerrallaan rikkoo Gracen, tämän katsellessa voimattomana kahden muun naisen ympäröimänä, kalliin miniatyyrisarjan, joka sisältää kaikki Dogvillen kylän asukkaat - Gracen rakkaimman aarteen, jonka hän on palkallaan vähitellen onnistunut ostamaan (ikuiseksi muistoksi 'villeläistä' itselleen). - Kyläläisille kullattu? posliininen sarja on ollut aivan liian kallis heidän sille antamaansa arvoon nähden.
*
Minun mielestäni Graceen henkevästi rakastunut (myös Grace rakastaa Tomia, mutta heidän pitäisi päästä pois Dogvillesta, vapauteen, kyetäkseen rakastamaan avoimesti, ja tämä on Tomille ylitsepääsemätön este/ongelma) koti-filosofi Tom osoittautuu kuitenkin - kaikesta idealismistaan huolimatta tai juuri sen takia - kaikkein pahimmaksi kaksinaismoralistiksi, sillä ihminen joka pystyy sisällyttämään omat (ja lopulta yhteisön) itsekkäät vaikuttimensa asekeettistyyppisen ylevyyden sanahelinään, on vilpittömistä intentioistaan huolimatta pelkkä roisto, joka haluaa pelastaa vain oman nahkansa.

Mutta myös Grace passiivisessa hyväntahtoisuudessaan, jonka mukaan dogvilleläisetkään eivät olleet itse syyllisiä heikkouksiinsa (sen vuoksi hänellä ei ollut oikeutta heitä tuomita), on ylimielinen.
Kuten gangsteri-isä ennen kylä tuhoamista Cadilacissaan Gracelle sanoi, Grace ei koskaan sovella toisiin ihmisiin, joiden heikkouksia ja huonoja taipumuksia hän pitää lähinnä olosuhteitten aikaansaannoksena, niitä perimmältään itsekkäitä moraalisia kriteereitä, joita hän soveltaa itseensä, ja että siinä mielessä Grace on lopulta jopa ylimielisempi kuin isänsä.

On oltava oikeus, joka arvioi ihmisten tekoja, ja joka antaa niistä tarpeen tullen tuomion. Ihmisten vapauttaminen vastuusta tekoihinsa, tekee heistä hirviöitä, kuten Grace lienee huomannut.

Tässä on 'desisionistinen hirviö' (rikollinen isä), joka ottaa moraalin omiin käsiinsä, arvioimassa toisenlaisia hirviöitä (kaunaisia kyläläisiä) ja tekemässä ikäänkuin suvereenin päätöksen heidän tuomitsemisekseen, mutta mitä muuta normativistinen lakikaan oikeastaan on kuin poliittisesti oikeutettua, universaaliin (perus-)normiin (joka siis on pelkkä jumalallis-metafyysinen fetissi) pohjautuvaa väkivaltaa yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi ja ihmisten työn ja toiminnan mahdollistamiseksi?/

Isän opetus meni perille - melko karmealla tavalla. Grace nimittäin (uskottavaa tai ei) lopulta ymmärsi ja hyväksyi isänsä kyynisen mutta psykologisesti oivaltavan selityksen - jopa siinä määrin, että dogvilleläiset ansaitsisivat rangaistuksen (oikeuden; lue: koston) siitä, mitä he olivat hänelle tehneet (orjan yleisen edun nimissä!).

Moraalisen täyskäännöksensä jälkeen Grace antoi kaiken lisäksi karmivan yksityiskohtaisia ohjeita kenet piti milläkin tavalla tappaa (hammas hampaasta) (*).
*
Huh! - Dogvillen ensi alkuun idylliseltä vaikuttanut ilmapiiri muuttui perverssiksi, rotusortoa muistuttavaksi, oman oikeutensa (oikeudenmukaisuus on tässä liikaa sanottu) ja valheellisen yhtenäisyytensä irvikuvaksi sen kohdistaessa avoimen ja piilevän ressentimenttinsä Graceen.

Hyväntahtoisella Tomilla kauna kätkeytyi (Tomin sitä ymmärtämättä) hänen opportunistiseen moraaliteoriaansa. Miten tämä liittyy Nietzscheen?

Nietzschen mukaan vapaa ja ylevä/jalo (noble) ihminen ei piittaa niinkään hyvän ja pahan (moraalinen oikea ja väärä) kuin (esteettisen) hyvän ja huonon välisestä erosta, joten Nietzsche ei intentoi kantilaisessa mielessä pahaa. - Nyt vain on niin, että Tomin moraalisten päättelyitten praksis (mikäli pidämme tuota moraalia nietzscheläisittäin ylevän ihmisen itselleen asettamana joskin siten myös relativistisena) osoittatui lopulta katastrofiksi, kun sen piti toimia ihmisten yleisenä, heidän mielipteittensä ja taipumustensa erilaisuutta tasoittavana, eettisenä periaatteena.

Mitä me tästä opimme? - - Ehkemme mitään uutta. Ja mikäli otamme Trierin aivan tosissamme, niin vaarana on, että Dogville romahduttaa lopunkin uskomme ihmisten kykyyn rakentaa moraaliltaan yhtenäistä yhteiskuntaa muun kuin valheen ja rikoksen varaan.

(*) Lopuksi pitää kysyä (vielä kerran ja aina uudestaan): sisältyikö myös Gracen alunperin sisäistämään altruistiseen moraali-idealismiin todella ihan oikeasti sama kyyninen kaksinaismoraali ja ylimielisyys kuin Tomin ja kyläläisten 'moraaliin'?

Lainausmerkit sen vuoksi, että dogvilleläisten ihmisten yhteisöllisyys (joka vaivoin kätkee heidän utilitaristis-psykologisen egoisminsa) on moraalin kaamea irvikuva, mikäli pidämme Kantin deontologiaa etiikan ideaalina?

Ajautuuko ihmisluonto lopulta yhä uudestaan, kerta toisensa jälkeen, jonkinasteiseen (uusilla, muka legitimoiduilla tavoilla ilmenevään) rasismiin, jonka kaiken maailman Tomit ja muut muka pätevästi argumentoivat normativistit sitten perustelevat ja oikeuttavat laieilla (myös Kant, jolle ratkaisevaa ei ollut niinkään moraalin sisältö vaan sen mahdollisuuden normatiiviset ehdot).

Eikö Gracen isän (ja lopulta Gracen itsensä) rikollinen moraali ole esitettyjä tosiasioita vasten yhtä oikeutettua/epäoikeutettua kuin dogvilleläisten perverssi yhteisöllisyyskin?

Siteeraan jälleen vastaukseksi Camus'ta: 'Minä kysyin, mutta taivas oli hiljaa'.
*
http://totaste.wordpress.com/2007/11/02/a-sermon-on-dogville-%E2%80%9Ci%E2%80%99ll-break-this-one-with-some-thinking%E2%80%9D/

Laki absoluuttisen pahan perustana

Päivä jolloin Kategorinen imperatiivi kuoli (?)
*
Kiitos mattitanelille päreideasta Kommentti edelliseen-päreessäni.
*
Henry E. Allisonin lanseeraama inkorporaatio-teesi liittyy Kantin pohdintoihin (transsendentaalisesta) vapaudesta, valinnoista ja radikaalin pahan mahdollisuudesta.

Ydinkysymys tässä yhteydessä kuuluu: jos radikaali paha on mahdollista juuri sen vuoksi, että ainoastaan vapaana, rationaalisena olentona ihminen pystyy moraalisiin (oikeisiin tai moraalisesti hyviin kuten Kant sanoo) valintoihin, niin pitääkö meidän tehdä radikaalin pahan väistämättömästä mahdollisuudesta myös se oletus, kun katsomme historian tapahtumia taaksepäin (tai vain nykyaikaa), että on olemassa myös absoluuttista pahaa - eikä ainoastaan taipumuksena pahaan vaan todellisena mahdollisuutena, joka sisältyy tuohon systeemiin itseensä, mikä merkitsisi lopulta koko Kantin moraalisysteemin kumoutumista.

(Toistan seuraavassa hieman eri näkökulmista ja hieman eri sanoin ensimmäisen kappaleen oletusta.)

Toisin sanoen - meillä on aina mahdollisuus valita paha eli toimia moraalilakia vastaan, sillä tämä mahdollisuus seuraa väistämättä vapaudestamme valita eli asettaa itse itsellemme moraalinen maksiimi: - moraalilaki, jota myös noudatamme. Sillä ilman vapautta, tai pikemminkin 'jälkikäteisesti' motivoitua, inkorporoitua, transsendentaalisen vapauden näkökulmaa, mitään moraalia ei olisi olemassakaan - ei senkään takia, koska pahuus ihmisen 'luonnollisena' taipumuksena olisi tällöin epärealistisesti/-uskottavasti suljettu pois valintamme piiristä.

Tällainen moraali ei ole autonomista vaan heteronomista: - siihen vaikuttavat vapaudelle ulkopuoliset, a) kontingentit ja egoistiset taipumukset tai b) uskonnollis-poliittiset auktoriteetit. Siten sekä utilitarismi että kristinuskon jumala-usko ei täytä Kantin moraaliselle maksiimille/moraalilaille asetettuja ehtoja.

Absoluuttisesta pahasta yritän antaa 'käytännön' esimerkin jostain 'muistini hämäryydestä käsin katsellen'.

Olen lukenut kirjan, josta alla siteerattu Voima-lehden arviointi löytyy ja kuunnellut myös erään Tukevasti ilmassa lähetyksen, jossa Tuomas Nevanlinna (joka on kirjoittanut artikkelin em. kirjaan etenkin absuluuttisen ja radikaalin pahan erosta sekä absoluuttisen pahan roolista Kantilla) ja Jukka Relander keskustelevat aiheesta, mutta en osaa nyt paikantaa lähdettäni tarkemmin seuraavan esimerkin suhteen (kyseessä voi hyvinkin olla joku kolmas tai neljäs lähde ;\- esim. Nevanlinnan Kuninkaista ja narreista) .

Zizekin mukaan Kant välttelee tietoisesti käsittelemästä absuluuttista pahaa, koska Kantille sinänsä erittäin merkittävää Ranskan vallankumousta leimanneet hirveät väkivaltaisuudet koettelivat koko hänen moraalisysteeminsä uskottavuutta - etenkin kuningas Ludvig XVI kuolemantuomion osalta.

(Tässä yhteydessä pitää muistaa, että Kant ei vastustanut kuolemanrangaistusta sinänsä, mutta Ludwig XVI tapaus merkitsi hänelle jotain aivan erityistä.)

Vielä Kantin aikaan 1700-luvun lopulla nimittäin ajateltiin yleisesti (ainakin manner-Euroopassa), että laki ja moraali ruumiillistuvat kuninkaassa, eikä kuninkaan murha siten ollut - kun ajatellaan Kantin teoreettisia lähtökohtia - oikeastaan lainkaan mahdollista, koska teloittaessaan kuninkaan lakiin vedoten, kansa/oikeus tuli tällä tavoin kumonneeksi koko moraalin.

Teoriassa tapahtui siis niin, että Ludwig XVI teloituksessa moraalilaki 'omaan itseensä vedoten' kumosi itse itsensä. Ja tämä oli Kantille liikaa, koska hän ei mitenkään kyennyt 'inkorporoimaan' tällaista tekoa teoreettisesti moraalilakiinsa (käytännössä se tosin 'vain tapahtui' badioulais-zizekiläisen Tapahtuman merkityksessä - ks. PS.).

Jos kyseessä olisi ollut kuninkaan sattumanvarainen teloitus kansanjoukon terroritekona, tilanne näyttäytyisi Kantille toisenlaisena eli radikaalin pahan ilmentymänä. Mutta kaikki tapahtui muodollisesti oikein - aivan kuin Markiisi de Saden nautinnolliset kidutustoimet tapahtuivat vapaaehtoisen sopimuksen sekä muodollisesti oikein toteutetun säännönmukaisuuden ja proseduurin puitteissa (sadomasokistisen nautinnon tuottaminen moraalisena maksiimina! - tätä on Kant avec Sade).

Ludwig XVI kohtaloa pohtien näyttäisi siltä, että moraalinen maksiimi/moraalilaki ollessaan mahdollinen vain vapaana valintana, siten myös moraalisesti pahana valintana, mahdollistaa paradoksaalisesti absuluuttisen pahan, jossa moraali lopulta kumoaa itse itsensä - nimenomaan sen seurauksena, että ihminen tottelee itse asettamaansa (inkorporoitua), velvoittavaa maksiimia!

Ymmärtääkseni Henry Allison ja Slavoj Zizek ajattelevat Kantin teoreettisen dilemman juuri tällä tavoin, mutta he edustavat äärikantaa. Monesti (ja varsinkin ennen Allisonin inkorporaatio-teesin muotoilua, 1990) Kantin on oletettu operoivan taipumusten ja moraalisten maksiimien suhdetta käsitellessään pelkästään moraalisesti hyvän ja moraalisesti pahan (radikaalin pahan) vaihtoehdoilla, jolloin absoluuttisen pahan mahdollisuus suljetaan pois (edellämainituista, ymmärrettävistä syistä).

Vielä kerran toisin sanoen - inkorporaatioteesin lähtökohta transsendentaalisesta vapaudesta moraalisen maksiimin perustana, jossa 'legitimoituu' ihmisluonteeseen sisältyvä hyväntahtoisuus, mutta joka ei kerro oikeastaan mitään itse moraalisten tekojen sisällöstä (vaan niiden mahdollisuuden ehdoista sekä näiden ehtojen konstituutiosta), on myös radikaalin pahan perusta - ja jos ihmisten kostonhalu (taipumus pahaan) on tarpeeksi suuri, he voivat moraaliseen maksiimiin/moraalilakiin vedoten kumota jopa itse moraalilain korkeimman symbolin (kuninkaan tai minkä tahansa vastaavan, koskemattoman 'pyhän').

Tällä tavoin inkorporaatioteesi, jonka mukaan vapaus asettaa itselleen moraalinen maksiimi ylittää pelkän luonnollisen taipumuksen hyväntahtoisuuteen (ihminen toimii saman valinnan/teon suhteen eri lailla motivoituneena luonnollisen taipumuksen kuin maksiimin pohjalta) väistämättä mahdollistaa paitsi (radikaalin) pahan myös absoluuttisen pahan.

Absuluuttinen paha johdettuna moraalisesta maksiimista on tietysti paradoksaalinen valinta mutta yhtä kaikki, mahdollinen ja legitimoitu. Näyttäisikin siltä, ettei edes Kantin 'vedenpitävä' teoria pysty suodattamaan pois absoluuttista pahaa, vaan että se, ikäänkuin markiisi de Saden logiikalla, pystyisi nimenomaan jopa perustamaan oman olemassaolonsa moraaliseen maksiimiin ja siten moraalilakiin.
PS.
Slavoj Žižek on viitannut Alain Badioun luomaan Tapahtuman käsitetteeseen useasti viime vuosina. Molemmat näkevät Tapahtuman hetkenä, jossa subjekti muodostuu ja jolle uskollisuus leimaa subjektin olemista. Badioun filosofian poliittinen osa onkin nimenomaan Tapahtuman etsimistä, luomista ja sille avoimena pysymistä.
*
Voima 6/2004

Tiedätkö kuka on hyvä ja kuka on paha, pystytkö päättämään siitä ja oletko asiasta varma? Silloin Immanuel Kantin Radikaali paha ja sitä kommentoivat tekstit Paha eurooppalaisessa perinteessä eivät ehkä auta sinua. Filosofian tehtävänä ei ole antaa valmiita vastauksia siitä, kuka on paha ja kuka sitä edustaa.

Radikaali paha -teoksessa pahaa tarkastellaan monimuotoisena ja historiallisena käsitteenä. Paha ei ole ihastelun ja kauhistelun kohteena, eikä ole olemassa konkreettista, puhdasta pahaa, jota vastaan tulee taistella tai jonka viehätyksestä voi nauttia. Paha on pikemminkin mahdollisuus ja tulevaisuus, jonka mahdollinen aktualisoituminen riippuu jokaisen "moraalisen subjektin" omista valinnoista.

Kantin sanoin: "Pahan tulee muodostua sellaisesta subjektiivisesta perustasta, joka antaa mahdollisuuden poiketa moraalilaista johdetuista toimintaohjeista, ja jos tällaisen taipumuksen katsotaan kuuluvan yleisesti ihmiselle (olevan osa lajin tunnuspiirteistä), sitä voidaan kutsua ihmisen luonnolliseksi taipumukseksi pahaan."

Radikaali paha on saksalaisfilosofi Immanuel Kantin, "Königsbergin kiinalaisen", myöhäistuotantoon kuuluva teos, jota edeltävät hänen kolme kuuluisaa kritiikkiään (Puhtaan järjen, Käytännöllisen järjen ja Arvostelukyvyn kritiikit). Kant joutui kirjoituksen julkaisussa vaikeuksiin sensuurin kanssa, sillä hänen oppinsa ihmisen taipumuksesta pahaan koettiin loukkaavan kirkkoa ja teologiaa.

Kantin mukaan paha on siinä mielessä radikaalia, ettei sitä voida juuria ihmisestä. Kant katkaisee yhteyden moraalisen pahan aiheuttaman kärsimyksen ja perisynnin välillä. Ihminen on valistuksen aatteiden mukaisesti vastuussa itsestään ja pahasta, ja viime kädessä juuri paha on se, mikä mahdollistaa inhimillisen vapauden. Tämä tarkoittaa "transsendentaalista vapautta", jonka sanotaan olevan Kantin moraalifilosofian keskeinen ajatus.

Ihminen voi ratkaista, noudattaako hän lakia eli kuuluisaa kategorista imperatiivia. Radikaali paha tarkoittaa toimimista tätä vastaan, tietoista lainrikkomista. Tätä radikaali tarkoittaa: pahaa, joka on juurissa. Kantin kirjoituksen historialliseksi taustaksi voi olettaa Ranskan vallankumouksen ja siinä esiintyneet julmuudet.

Kantin mukaan ihmisluonnon tutkija kääntää katseensa mieluummin pois ihmisten käyttäytymisestä kuin hankkii itselleen vielä yhden paheen, ihmisvihan. Periaatteessa juuri aistimelliset taipumuksemme voivat johtaa ihmisen toimimaan vastoin moraalilakia, muotoilee Kant.

Tämän väitteen avulla Kant ylittää perinteisen uskomuksen, että juuri aistimellinen, eli ruumis henkisen vastakkaisena, on syy pahaan. Kysymys on moraalisista valinnoista, koska pahaa ei ole aistimellinen sinänsä vaan valintamme. Siksi Kantilla vapaus yhdistyy myös vastuuseen. Ongelma on se, että ihminen voi valita itsensä pahana.

Kantin ajattelussa kysymystä pahasta ja sen mahdollisuudesta ei viedä vielä loppuun saakka. Voiko paha olla myös absoluuttista? Kantin kuvio sisältää siis myös oman kyseenalaistuksensa, mahdollisuuden pahaan pahan vuoksi.

Kantin Radikaali paha -teoksen suomenkielistä laitosta on täydennetty kokoomaosalla, jossa on kommentteja ja puheenvuoroja Kantista ja pahan tematiikasta. Nämä tekstit valaisevat kattavasti, mitä pahasta on keskusteltu viimeisen parinsadan vuoden aikana niin filosofiassa, oikeustieteessä kuin psykoanalyysissäkin. Mukana on myös laaja bibliografia pahaa tarkastelevasta kirjallisuudesta.

Kantin tekstin kommentaareja ovat esimerkiksi Tuomas Nevanlinnan johdanto sloveenifilosofien ajatteluun sekä Jussi Kotkavirran ja Sami Santasen oivaltavat Kant-tulkinnat. Hannu Sivenius paneutuu pahan ongelmaan Nietzschellä.

Saksanjuutalainen filosofi Hannah Arendt on esittänyt, että toisen maailmansodan jälkeen pahan pohtiminen on ollut filosofian tärkein tehtävä. Hän onkin esittänyt Kantin radikaalia pahaa täydentävän käsitteen "banaali paha", joka kuvaa jokapäiväistä ja byrokraattista pahaa. Arendtin mukaan paha ei ollut Kolmannen valtakunnan kuolemankoneistoissa demonista, absoluuttista eikä radikaalia pahaa. Oikeusfilosofian näkökannalta myös laki itsessään voi tulla pahaksi.

Ranskan tärkein nykyfilosofi Jacques Derrida näkee kuolemantuomion vastustamisen – sodasta puhumattakaan – kansainvälisen psykoanalyysin tehtävänä. Derrida jopa väittää, että ainoastaan psykoanalyysi pystyy nykypäivänä vastaamaan radikaaliin pahaan, eivät biotieteet, teologia tai perinteinen metafyysinen filosofia. Paha ei edusta demonista pahaa, eikä myöskään perinteistä teodikean, Jumalan oikeutuksen vaatimaa pahaa.

Pahaa ei voi ymmärtää ilman psykoanalyysia, joka opettaa käsittelemään sisällä olevaa pahaa ja ymmärtämään sen projisointia ulkopuolelle. Myös psykoanalyysi tarvitsee pahaa. Sloveenifilosofien koulukunta, joka lienee tällä hetkellä johtava filosofian ja psykoanalyysin pahuuden ongelmakenttään yhdistävä ryhmittymä, osoittaa, että Balkanin tilannetta voi tarkastella myös teoreettisesti. Silti ihmiskunnan ei voi uskoa kehittyneen paljoakaan Kantin ajoista. Vai voimmeko jo jättää syrjään vanhanaikaiset moraalilait ja noudattaa pelkästään omaa haluamme?

Jari Kauppinen

Immanuel Kant: Radikaali paha. Paha eurooppalaisessa perinteessä - Toimittaneet Ari Hirvonen & Toomas Kotkas. Loki-Kirjat, 2004.

Voima - arkisto / Vuosikerta 2004 / Voima 6/2004 / paha valinta
*
http://home.rhein-zeitung.de/~kbalduin/FranzoesischeRevolution/Krieg%20gegen%20die%20Revolution/der_kampf_gegen_die_revolution.htm