Kommenttipäre etiikasta

Valkea kirjoitti päreessäni 'Konservatiivinen vallankumous tulee. Olen valmis': ‘Suosittelen sinulle tätä filosofista kirjaa’ [Alasdair MacIntyre: After Virtue].

.

1

Kirjahyllystä löytyy suomennos. Olen lukenut sen ja kommentoinutkin tässä blogissa. Hyvä kirja, moraalifilosofian moderni klassikko. Hieman - sanoisinko 'rönsyävä' se argumentaatiossaan kuitenkin on, joskin kyllähän siinä 1900-luvulla vallinneet etiikan teoriat saavat pätevää kritiikkiä.

.

Itse en kuitenkaan valitse  - ainakaan ilman Kantia - MacIntyren katolista hyve-etiikkaa [Whose Justice? Which Rationality?]. Uskon ihmisen järjenkäyttöön, en niinkään hänen kykyynsä uskoa [Aristoteleen] hyve-etiikasta Tuomas Akvinolaisen kautta johdettuun jumalalliseen johdatukseen ja kirkolliseen moraaliin [tomismi], joka saattaa saada ties minkälaisia muotoja ‘paikallisesta’ auktoriteetista riippuen [esim. pedofilia] – siitäkin huolimatta, että järjen tulee kiinnittyä myös arvosisältöihin eikä pelkästään muodolliseen eli/tai proseduraaliseen [puolueettoman menettelytavan] pätevyyteen, kuten Kant näyttäisi ajattelevan.

.  

Kantia ei pidä kuitenkaan tulkita liian jäykästi, koska se johtaa absurdeihin ratkaisuihin/tilanteisiin [aina ei voi eikä ole edes mahdollista tai järkevää tehdä vain sellaisia asioita joiden haluaisi tulevan yleiseksi laiksi kaikille]. Kantin oletus ihmisen universaalisesta moraalisesta vaistosta ei myöskään ole täysin uskottava, mutta osittain sen oletuksen varaan minä silti joudun rakentamaan oman ‘uskoni’ deontologiseen liberalismiin.

.

Habermasilaista, kommunikatiivisen toiminnan ’kantilaisuutta’ soveltaen: ihmisten on useimmiten mahdollista löytää moraalinen jos ei ‘konsensus’ niin ainakin kompromissi, joka toimii eräänlaisen modus vivendin tavoin niin kauan kuin parempi ratkaisu [taas kerran] löydetään. Ei kuulosta täysin kantilaiselta, mutta sama tuo – en ole mikään dogmaattinen Kantin tulkitsija, vaikken kantilaiselta pohjalta kritisoiden pidäkään utilitarismia nimenomaan normatiivisena moraaliteoriana vaan pikemminkin kasvottoman teknokraattisena hyöty- ja tehokkuuskalkylointina.

. 

Hyve-etiikkaa ei sen sijaan voi koskaan pohtia liikaa. Ihanteeni olisikin ‘mahdoton’ eli jopa kristillisen hyve-etiikan ja deontologisen [kantilaisen] moraali-liberalismin ‘konsensus’ [tähän ‘mahdottomaan’ pitää ehdottomasti palata (ks. ensi alkuun luku 2)]. 

.

Muistettakoon, että Kantin moraaliteoria oli lopultakin filosofisen analyysin rakenteellisen tarkentamisen vuoksi arvot ja Jumalan sulkeistanut teologistyyppisen moraalin ehtojen loogis-rationaalinen esitys, joka rakentuu uskoon järjen kykyyn valita moraalisesti oikein pätevien argumentatiivisten ehtojen vallitessa.

.

Juuri tätä oletusta mm. David Bentley Hart ja Alasdair MacIntyre kritisoivat eikä ilman varteenotettavaa perustelua, sillä moraalisia valintoja ei voi täysin ymmärtää ilman arvosisältöjä ja sosiobiologisia olemassaolon edellytyksiä. Silti Kant antaa meille erinomaisen analyyttisen pohjan, jonka varassa moraalisen päättelyn ehtoja voi ymmärtää paremmin kuin lähtemällä suoraan psykologisista asenne-stereotypioista, joiden tulkitseminen ilman pätevää loogista struktuuria on loputon ja pohjaton suo, jonne ei kantavaa ymmärryksen siltaa saa rakennettua.

.

Meidän on ymmärrettävä ensin moraalisen ajattelumme rakenne, jotta voisimme ymmärtää koherentisti moraaliarvojemme sisältöjen merkityksen, niiden yhteydet ja eroavuudet suhteessa toisenlaisiin arvoihin. Juuri näin tekee tietenkin myös Alasdair MacIntyre. Kukaan ei voi enää ohittaa Kantia noin vain selittelemättä, vaikkei hänen filosofointitapaansa sitten hyväksyisikään [kukaan ei voi myöskään ohittaa enää John Rawlsin Kantin kategorisen imperatiivin inspiroimaa deontologis-liberaalia oikeudenmukaisuusteoriaa].

. 

2

Syksyn ensi jäät pettävät ja kolme lasta putoaa jäihin rannan tuntumassa. Yksi heistä on oma lapsesi. Et pysty pelastamaan kuin yhden lapsista. Kenet siis pelastat? Hyve-etiikka vastaa: oman lapsesi, vaikka sitten oman henkesi uhalla. Velvollisuusetiikka vastaa: jos et pysty pelastamaan kaikkia [mikä olisi ensisijaista], pelasta se, jonka varmasti eli mahdollisimman todennäköisesti ehdit pelastaa [ks.1], olipa hän sitten oma tai jonkun toisen lapsi. Itseään ei kuitenkaan tarvitse asettaa kuolemanvaaraan: velvollisuusetikka ei vaadi supererogatorisuutta [vaikkei se sitä kielläkään] kuten usein vaatii hyve-etiikka.

.

Kumpi eettinen ohje on tässä oikea tai moraalisesti ‘pätevämpi’. Vaikuttaa nimittäin siltä, että ohjeistukset sulkevat selvästi pois toisensa: vain toisen voi valita, jolloin ‘väärä’ valinta on moraalinen rikos.

.

Esimerkki on äärimmäisen pelkistetty, mutta juuri siksi se myös pystyy niin dramaattisella tavalla esittämään hyve- ja velvollisuusetiikan perimmäisen yhteensovittamattomuuden. Velvollisuusetiikka ei sitoudu lokaaleihin institutionaalisiin arvoihin vaan ainoastaan universaaliin [kultaiseen]sääntöön niin epämääräiseltä ja abstraktilta kuin tämä tietysti kuulostaakin.

.

3

Kukaan ei voi tehdä moraalista valintaa/ratkaisua minun puolestani – ei edes Jumala. Jumala voi toimia enintään hyvänä ‘neuvonantajana mutta ei ylimpänä, kumoamattoman auktoriteettina. En ehkä ole aina yksin valintaa tehdessäni, mutta silti viime kädessä olen ja minun nimenomaan pitääkin olla yksin siinä mielessä, että joudun itse vastuuseen moraalisista valinnoistani. Kukaan ei voi lunastaa ‘vääriä valintojani, ellei sitten Jumala tämän ajan ulkopuolella tule sitä joskus tekemään, mikäli hyväksi näkee. Sitä ennen maksan itse hinnan töppäilyistäni ja saan kiitoksen onnistumisistani. Tämä ajattelutapa sitoo hyvin laajassa mielessä yhteen velvollisuusetiikan ja hyve-etiikan palauttaen perimmäisen moraalisen vastuun yksilölle, ei yhteisölle, traditiolle tai edes universaalille laille.

.

Joku saattaa huomata, että ajattelutapani taustalla vaikuttaa Nietzschen hyve-eettistyyppinen ja ylipäätään eksistentiaalis-situationistinen lähestymistapa moraaliseen päätöksentekoon ja arvovalintoihin. Huolimatta Nietzschen vahvasta Kant-kritiikistä, eksistentiaalis-tyyppinen moraali juontuu vahvasti sekä yksilöllisestä hyve-etiikasta että Kantin autonomisen järjen moraali-deontologiasta.

.

1] Kuten esimerkistä voi päätellä, utilitarismi ja velvollisuusetiikka eivät ole suinkaan aina ristiriidassa keskenään, mitä teon suositukseen tulee. Sen sijaan hyve-etiikka näyttäisi ainakin tässä tilanteessa asettuvan selvästi velvollisuusetiikkaa ja jopa jyrkästi utilitarismia vastaan: oman lapsen pelastaminen ylittää kaikenlaisen hyötykalkyloinnin tai universalisoinnin. 
.
1a [8.9] Mielestäni juuri velvollisuuden ylittävässä toiminassa [uhrautumisessa] jonkin  henkilökohtaisesti omaksutun/sisäistetyn arvon/arvomaailman ja uskon[non] puolesta kietytyy radikaalein ero  hyve-etiikan ja velvollisuusetiikan välillä. Velvollisuuseetikkokin on toki sitoutunut joihinkin perusarvoihin ja voi uhrautua niiden puolesta, jos niin kokee ja haluaa, mutta uhrautuminen ei ole hänelle universaali velvollisuus ainakaan samassa mielessä kuin hyve-eetikolle, joka puolustaa 'hyveessään' paitsi omaa henkilökohtaista kunniaansa myös oman yhteisönsä [lokaalisti] absoluuttista eli luovuttamatonta traditiota. 
.
Utilitaristille uhrautuminen sen sijaan on täysin käsittämätöntä, kuten ovat kaikki aidosti moraaliseen valintaan ja moraaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät perimmäiset kysymykset ja päätöksetkin - jopa arvot, jotka voi aina vaihtaa riippuen siitä, miten ne korreloivat ja priorisoituvat keskenään kalkyloidun arvon hypoteettisen utiliteetin perusteella. Utilitaristi laskee siis vain todennäköisyyksiä ikään kuin 'todennäköisyydet' tekisivät kaikki perimmäiset päätökset hänen puolestaan: voiko virheellisemmin, epäinhimillisemmin ja typerämmin enää argumentoida? 

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/09/konservatiivinen-vallankumous-tulee.html 

http://en.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre

http://fi.wikipedia.org/wiki/Supererogaatio

http://fi.wikibooks.org/wiki/FI2_Etiikka/Mit%C3%A4_moraali_on%3F

http://www.hyvejohtajuus.fi/204/hyvejohtajuus-ja-arvojohtajuus-miten-ne-eroavat/