Eutanasia ja hyve-etiikka

Kommentti Ironmistressin päreeseen ‘Armoton armomurha, osa II’.

.

Arvopluralistinen liberalismi ajautuu kapitalismissa jatkuvan kasvun imperatiivin ja utilitaristisen etiikan myötä teknokraattiseen sosiaalidarwinismiin. Kärjistäen sanottuna ihmisen kärsimyksen vähentäminen aktiivisella eutanasialla muuttuu ilman vankkaa eutanasiakriittistä arvoperiaatetta vaivihkaa ja vähitellen markkinatalous-yhteiskunnallisen hyödyn tavoitteluksi, koska silloin säästetään julkisen sektorin menoja. Nimimerkki Miltton Friidman näyttää julkisesti ilmoittautuvan tämän mallin ‘Mengeleksi’ par excellence.

. 

Voidaan tietysti väittää, että universaalit ihmisoikeudet ja universaali käsitys ihmisarvosta demokraattisessa yhteiskunnassa/valtiossa ilman muuta estävät eutanasiaa muuttumasta kieroutuneeksi keinoksi pienentää kestävyysvajetta, mutta tätä optimismia voidaan perustellusti kritisoida. Universaalit oikeudet eivät ole sellaisenaan itsestään pysyviä eivätkä ne toteudu uskottavasti ilman tiettyjä hyveitä, jotka ilmentävät konkreettisesti hyvää elämää tietyn historiallisen perinteen puitteissa, jossa oikeudet sidotaan kiinteästi yhteiskunnallisiin arvoihin, mikä siis edellyttää tiettyjä hyvälle elämälle välttämättömiä [ei pelkästään asenteita vaan] luonteen ominaisuuksia eli hyveitä.

. 

Hyvän elämän käytäntöjä edistäviin hyveisiin sidottuna ihmisoikeudet eivät muutu pelkästään proseduraalisina kompromisseina päätetyiksi abstrakteiksi laeiksi, jotka joko muodollisuudessaan eli sisällöttömyydessään tai sisältöjensä käytännöllis-poliittisissa tulkinnoissa mahdollistavat sen, että ihmisoikeuksien suhteen on mahdollista tehdä byrokratian ‘hiljaisuudessa’ myönnytyksiä vapaan eli lähes kontrolloimattoman aktiivisen eutanasian suuntaan.

. 

Mutta mistä stoalainen universalisti saisi käytännöllis-konkreettista lihaa abstraktien velvollisuuskategorialuittensa päälle? Vai pitäisikö pikemminkin kysyä: miten [individualistisen] velvollisuuseetikon voisi kasvattaa toimivaan hyveellisen elämän käytäntöön eikä pelkästään muodollis-normatiivisen säännön byrokraattis-legalistiseksi noudattajaksi, joka on kuin positivistisoikeudellinen velvollisuusautomaatti, ja jolta näin ollen puuttuu itse/ymmärrys yhteisöllisistä perinteistä kumpuavan praktisen eetoksen legitimoimasta oikeudenmukaisuudesta.

. 

Entä mitä nämä hyvän elämän käytäntöjä ilmentävät ja toteuttavat hyveet sitten lopulta ovat ja minkälainen olisi yhteiskunnallisesti se hyvän elämän projekti [elämänmuoto, arvoyhteisö], joka pystyy estämään aktiivisen eutanasian ja jälkiehkäisyabortin kaltaisten moraalinrappeuttajien leviämisen maailmaan? Kas siinä kysymys, johon ei ainakaan tässä kommentissa anneta vastausta. Kysymys jääköön kipeänä leijumaan ilmaan. Mitä kipeämpänä, sitä parempi.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/10/armoton-armomurha-osa-ii.html

http://www.heavy.com/news/2013/01/deaf-twins-going-blind-receive-legal-euthanasia-from-belgian-doctors/

http://imaginarydiocese.org/bishopjohn/2012/02/04/upcoming-friday-forum-euthanasia/

Kohtelias kulttuuriliberalisti ei kumarra mihinkään suuntaan vaan kävelee pää pystyssä, jottei tulisi pyllistäneeksi kenellekään tai millekään. Ilmeisesti hän tekee kaikki tarpeensakin yrittäen olla loukkaamatta muuta ihmiskuntaa. Tästä mahdottomuudesta seuraa, että jopa katolinen moraali on vähemmän teeskentelevää kuin arvoliberaali humanismi kaikkein hörhöimmillään.

HS.fi./Kolumni/Saska Saarikoski/19.12/
Vaarallisia sammakkoja
.

Kolumni: Suomalaiset poliitikot ovat jääneet kiinni harkitsemattomista juutalaislausunnoista, koska maamme oli pitkään syrjässä länsieurooppalaisesta keskustelusta.

.
Loppusyksystä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Pertti Salolainen puhui itsensä pulaan arvioimalla Lähi-idän tilannetta: "Yhdysvaltojen on vaikea ottaa neutraalimpaa kantaa Israel–Palestiina-asiassa, koska heillä on niin vaikutusvaltainen juutalaisväestö, jolla on sekä rahat että media käsissä."
Salolainen sai kimppuunsa sekä Simon Wiesenthal -keskuksen johtajan Efraim Zuroffin että Suomen juutalaisen seurakunnan kunniapuheenjohtajan Gideon Bolotowskyn, joka arveli Salolaisen hankkineen tietonsa Hitlerin Mein Kampfista.
Entinen ministeri olisi tyrmätty täysin, ellei Ben Zyskowicz olisi vakuuttanut, ettei Salolainen sentään mikään antisemiitti ole.
Takavuosina samaan kuoppaan astui ulkoministeri Erkki Tuomioja, joka erehtyi vertaamaan Israelia natsi-Saksaan: "On aika järkyttävää, että jotkut ajavat suhteessa palestiinalaisiin samanlaista politiikkaa, jonka uhreiksi he itse joutuivat 1930-luvulla."
Tuomiojan vertaus oli epäonnistunut, mutta Salolaisen analyysissä ei ollut asiallisesti isoa vikaa. Totta kai Yhdysvaltain juutalaislobby pyrkii vaikuttamaan maan Israelin-politiikkaan, kuten moni muukin ryhmä vetää suurvaltaa omaan suuntaansa.
Salolaisen muotoilu osui vain turhan lähelle antisemiittien väitteitä juutalaisten maailmanvallasta. Siksi se ylitti sen rajan, jota Euroopassa pidetään sopivana.
Eurooppalaisittain sanottuna Salolainen teki faux pas'n. Suomeksi sanottuna hän päästi sammakon.
Salolainen ja Tuomioja ovat sivistyneitä ja suvaitsevaisia ihmisiä. Miten ihmeessä he ovat joutuneet epäillyiksi juutalaisvastaisuudesta? Ei kai Suomessa sentään muhi juutalaisvihan pesäke, joka tällä tavalla oirehtii?
Ei varmasti. Ongelmat johtuvat siitä, että Suomi oli niin pitkään syrjässä Länsi-Euroopan keskustelusta.
Eurooppalaisittain sanottuna emme täysin ymmärrä eurooppalaista keskusteluetikettiä. Suomeksi sanottuna olemme vähän juntteja.
Juutalaisvastaisuus on Länsi-Euroopan suurin tabu, vielä isompi ei-ei kuin veljensä rasismi ja serkkunsa nationalismi. Se on ymmärrettävää, koska Euroopan yhteisön juuret ovat sodassa, jossa natsit murhasivat kuusi miljoonaa juutalaista.
EU:n saatua Nobelin rauhanpalkinnon Suomessakin on muistutettu yhteisön tehtävästä rauhan takaajana. Suomessa ei ole kuitenkaan kunnolla ymmärretty, että kyse on enemmästä kuin teknisestä järjestelystä. Kyse on eurooppalaisuuden ytimestä, sen sielusta ja sydämestä.
Holokaustilla on Euroopassa erityinen symbolinen asema. Jos Euroopasta kehittyy Yhdysvaltain kaltainen valtio, holokaustista ja sen katumisesta saattaa tulla sille samanlainen syntymyytti kuin Yhdysvalloille ovat Mayflower-laivan puritaanisiirtolaiset.
Amerikkalaiset muistelevat myyttiään kiitospäivänä. Euroopan päiväksi voi tulla joko vainojen uhrien muistopäivä 27. tammikuuta tai voitonpäivä 8. toukokuuta.
Suomessa voitonpäivää ei ole juuri huomioitu, sillä emme kuuluneet sodan voittajien joukkoon. Ikävän tulkinnan mukaan olimme Hitlerin liittolaisia, miellyttävämmän mukaan kävimme ihan omaa sotaamme.
Niin tai näin, mutta vielä sodan jälkeenkin Suomi on pysynyt etäällä länsieurooppalaisesta keskustelusta, jossa on pohdittu Euroopan mustaa historiaa – eikä vähiten antisemitismiä. Jo Ruotsissa keskustelu on ollut kiihkeää, kun taas Suomessa se on rajoittunut asiantuntijoiden pieniin piireihin.
Tilanne olisi vielä surkeampi, ellei näiden harvojen joukkoon olisi kuulunut entinen pääministeri Paavo Lipponen. Hän onnistui melkein yksin liittämään Suomen länsimaiden joukkoon, kun pyysi vuonna 2000 anteeksi kahdeksan juutalaisen luovutusta.
Silloin jotkut ihmettelivät, miksi juuri juutalaisilta täytyi pyytää anteeksi – Suomihan selvisi Stalinin ja Hitlerin välissä sentään aika pienin synnein.
Totta, mutta kysymys ei ollutkaan erillisestä Suomesta vaan yhteisestä Euroopasta.
Eurooppalaisessa keskustelussa maanosan kansat jaetaan usein kahteen joukkoon: kypsiin demokratioihin, jotka ovat kyenneet aitoon menneisyydenhallintaan, ja uusiin demokratioihin, jotka eivät ole päässeet irti omasta uhrimentaliteetistaan. Kysymys on siitä, kumpaan ryhmään Suomi haluaa kuulua. Asialla on suuri poliittinen merkitys.
Joku on saattanut ihmetellä, mikä on se "Suomen antifasistinen komitea", jota Johan Bäckman johtaa. Entä ihmisoikeusjärjestöksi itseään nimittävä "Maailma ilman natsismia", jossa samainen Bäckman vaikuttaa?
Jos järjestöjen tarkoitus todella olisi vastustaa fasismia tai natsismia, niillä riittäisi tehtävää Venäjän ääriliikkeissä. Tarkoitus on kuitenkin toinen: painostaa Venäjän rajanaapureita. Aseiksi on valittu syytökset natsismista ja antisemitismistä, koska venäläiset tietävät, millainen tabu holokausti on Euroopassa.
Venäjän uskottavuus tällaisten väitteiden levittäjänä on nolla, onhan maa lakaissut maton alle kommunismin rikokset. Viime aikoina Venäjä on kuitenkin saanut tuekseen natsien jäljittäjän Efraim Zuroffin, jonka maailmallekin levinneet kannanotot olivat noloja paitsi Pertti Salolaisen myös koko Suomen kannalta.
Muidenkin suomalaispoliitikkojen kuin Lipposen kannattaisi ottaa selvää, miten juutalaispuheita Euroopassa luetaan, jotta suista ei loikkisi enää uusia sammakoita.
Suomen historia kestää kyllä tarkastelun, joten ei meidän pidä tyhmyyttämme päästää muita lyömään meitä natsikortilla.

saska.saarikoski@hs.fi | Kirjoittaja on HS:n Kuukausiliitteen toimittaja.
*

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Vaarallisia+sammakkoja/a1355811570581