Juhannuksen jälkeen

  .

 

'Always Look On The Bright Side Of Life'

. 

1

Karu miete Jeesuksesta ja kristinuskosta

.

Miksi Jeesus on uhrattava joka vuosi uudestaan? Siksi, että hän oli viaton. Siksi, että muistaisimme oman syyllisyytemme. Siksi, että emme voi heittää ensimmäistä kiveä, ainakaan hyvällä omallatunnolla. Siksi. - - Niinpä onkin kysyttävä, mihin pelagiolaisuus, kalvinismi ja ylipäätään menestyksen teologia tarvitsevat Jeesusta – vapaaehtoista ‘luuseria’? Ei mihinkään muuhun kuin oman egoisminsa ja narsisminsa kätkemiseen, naamioimiseen ja oikeuttamiseen – siis tekopyhään valheeseen. - - Jeesus ei ole mikään syntien anteeksiantamisautomaatti tai keino ja poppakonsti omien  motiivien kätkemiseksi vaan karu totuus olemassaolosta sellaisena kuin se tapahtuu meille jokaiselle jossain vaiheessa elämää pakenimmepa tätä totuutta sitten minne tahansa tai miten tahansa. Onnellisia loppuja ei ole muualla kuin epätoivoisessa mielikuvituksessa. Niinpä myöskään ylösnousemus ja pelastus eivät ole Jeesuksen tarinan perimmäinen sanoma vaan se tuska ja ahdistus, jonka jokainen meistä voi Jeesuksen elämää ajattelemalla kokea, sekä yksin että yhteisesti, omalla ristillä riippuessamme. Ecce homo – katso ihmistä!

.

2

Ote Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin kirjan ‘Uskon sanat’ esittelystä.

.

‘Paavali irrotti kristinuskon juutalaisesta maaperästä ja avasi sen kaikille ihmisille. Samalla kristinusko irrottautui kulttuurista ja yhteisöstä. Uskosta tuli henkilökohtainen asia, mikä huipentuu luterilaisuudessa. 

.

Paavalin kautta kristinuskosta tulee jotain, mikä on yhtä vierasta kaikille kulttuureille. Kristinusko näyttäytyy jatkuvana vallankumouksena, itse asiassa vallankumouksen perusmuotona. Kristinuskoon ei synnytä, siihen käännytään, mikä edellyttää sitä edeltävän elämän taakse jättämistä, katkosta suhteessa entiseen. Nevanlinnan mukaan ristinkuoleman ja ylösnousemuksen välissä on nimenomaan katkos, trauma, joka synnytti koko kristinuskon. 

.

Nevanlinna ja Relander nojaavat vahvasti René Girardin omintakeiseen teoriaan, jonka mukaan kaikki kristinuskoa edeltävä uskonto perustui uhraamiselle. Vanhan uhrimyytin mukaan yhteisö valitsi sijaiskärsijän, joka uhrattiin ja näin koko yhteisön synnit sovitettiin. Näinhän Jeesus on perinteisesti ymmärretty, veriuhrina ihmisten syntien edestä. Girard kiistää tämän. Hänen mukaansa Jeesus oli viaton uhri, jonka kuolema ei sovittanut mitään. Päinvastoin, Jeesus lopetti syntipukin uhraamiseen perustuvan järjestyksen. Jeesus oli vain viaton uhri. Jeesuksen jälkeen ihmisen vajavaisuus ja synti jäävät maailmaan, eikä niitä voi sovittaa kuin armo.

. 

Toinen avainajatus kirjassa on poliittinen tulkinta Jumalan valtakunnasta. Jeesus sanoi, että antakaa keisarille se, mikä keisarille kuuluu. Hän perusti seurakunnan maallisesta vallasta täysin irralliseksi, mutta silti yhteiskunnassa läsnä olevaksi järjestykseksi. Nevanlinna ja Relander kutsuvat sitä virtuaaliseksi yhteisöksi, joka rakentuu toivolle ja rakkaudelle.’

*

http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Ikuinen+virtahepo+filosofian+ty%C3%B6huoneessa/HS20110828SI1KU015gq

http://fi.wikipedia.org/wiki/Uskon_sanat

http://www.mtv.fi/kirjat/index.shtml/2011/09/1385604/uskon-sanat---tuomas-nevanlinna-ja-jukka-relander

http://fi.wikipedia.org/wiki/Menestysteologia

http://www.terhopursiainen.blogspot.fi/2011/10/menestyksen-teologia-saarna-nurmijarven.html

http://jesus-christ-clipart.blogspot.fi/2013/08/jesus-christ-on-cross-animations-in-gif.html

http ://www.youtube.com/watch?v=L2Wx230gYJw&feature=kp

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard

Karmasta, kristinuskosta, kommunismista ja vapaudesta

I

Sammalkieli kommentoi edellisessä päreessäni: ‘On siis kaksi persoonaa, inkarnaatio A ja inkarnaatio B, joita yhdistää vain kosminen "karmalaskuri". Kysymys ei yksinkertaisesti ole samasta persoonasta.’

.

1

Karma-loton 'jälleensynnyttämä' ihminen on nimenomaan aivan toinen persoona ja olio kuin mikään aiempi olento. Zizek, joka sekä kritisoi buddhalaisuutta että ottaa sen tietyt piirteet vakavasti, kysyy esim., miksi valaistuneen boddhisatvan pitäisi enää välittää kenestäkään yhtään mitään. Eikö sellainen motiivi ole vähintäänkin outo juuri karman lain [sattuman=välttämättömyyden] kannalta. [Zizekiin palaan kriittisellä mielellä osan II alussa].

.

2

Buddhalainen altruismi palautuu tätäkin ‘reittiä’ pelagiolaiseen itsepyhitykseen, joka ei itse asiassa Jumalaa tai mitään muutakaan ‘kohtaloa’ tarvitse. Jeesus näyttäytyy [myös ‘kalvinistisella’ tavalla] pelagiolaisille eräänlaisena positiivisen ajattelun sankarina – siis pohjimmiltaan konsulttina ja lobbarina – Jumala-Oy:n nimissä. ‘Voittoa’ ja omahyväistä nautintoa tässä maksimoidaan, ei suinkaan mielenrauhaa. En tosin syytä buddhalaisuutta tällaisesta asenteesta, mutta oman navan ympärillä sekin pyörii, kuten tietysti lopulta jokainen ihminen.

.

3 

Tällainen oman egon korostus, olipa sitten kyse minuuden hävittämisestä tai sen korostamisesta, ei tee kenestäkään hyvää ihmistä. Ei Aristoteleen hyve-etiikassakaan, joka sentään korostaa yksilön luonteen hyvien taipumusten kehittämistä, hyvää pidetä minään egoistisena projektina vaan tarkastellaan sitä aina hyvän elämän ja siten yhteisöllisen kokonaisuuden kannalta. Buddhalaiset ja kalvinistit erehtyvät hyvien motiiviensa ja hyvien tekojensa syy-seuraussuhteesta. Jos ihminen on psykologis-moraalisesti peruspaha [ja hän on], se merkitsee, että uskoessaan pystyvänsä muuttamaan suhdettaan minuuteensa, hän valehtelee itselleen motiiviensa viattomuuden. Kristillinen monergismi on tässä asiassa realistisempi kuin mikään muu uskonto tai aate. Jos olemme rehellisiä, emme ryhdy kuvittelemaan kykenevämme hyvään vain omiin motiiveihimme luottaen [jopa erakkomunkin pitää tunnustaa tämä: kiusaukset ovat aina ‘vaanimassa’]. Voimme vain, mikäli mahdollista, yrittää hetkeksi suunnata ajatuksemme pois itsestämme, mutta mikään meditaatio ei meitä sinänsä puhdista. Vain ihme eli armo voi sen tehdä. Miten, milloin, missä, miksi? Sitä minä en tiedä.

.

4 

Karman laki on eräänlainen savuverho, jolla peitetään ihmisen todellinen motiivi – olipa hän sitten käytännön elämässään hyvä ja arvostettu ihminen tai ei. Karma ei  todista lopulta mitään senkään vuoksi, että se on triviaalisuudessaan niin tyhjä kuin vain eksakti totuus voi olla. Kaikki tapahtuu, niin kuin tapahtuu. So what? Yhtä hyvin voisimme ampua kuulan kalloomme ja häipyä siten pohtimasta näitä elämän, maailmankaikkeuden ja sattumanvaraisen olemassaolomme kannalta täysin tyhjänpäiväisiä asioita.

.

5 

Elämän jatkamiseen tarvitaan minun mielestäni toisenlainen asenne ja näin ollen myös toisenlainen kertomus kuin minkä buddhalaisuus tarjoaa – ellei sitten omaksuta taikauskoisia palvontamenoja ja sitoutumista yksittäisten huuhaa-gurujen auktoriteettiin – käytäntö, joka on toki korruptoinut myös kristinuskoa ja ylipäätään kaikkia uskontoja.

.

6 

Kristinusko on kuitenkin syvimmiltään Jeesuksen tarinan pohtimista, omaksumista ja sen ‘läheisyydessä’ elämistä [tietenkin buddhalainen voi sanoa samaa Buddhasta]. Kuten Jeesus, myös hänen tarinaansa ‘uskova’ on viime kädessä yksin ja hylätty – jopa Jumalansa hylkäämä, kuten Job, joka tavallaan nousee moraalisesti Jumalan yläpuolelle vaietessaan ja kieltäytyessään kritisoimasta naivin uhmakasta Jumalaansa. No, toki Jumala tajuaa Jobin moraalisen voiman ja palkitsee hänet lopulta runsain mitoin. Tällaista ei kuitenkaan tapahdu ‘elävässä’ elämässä. Ihminen kuolee ristillä, jokainen omallaan ja osittain myös itse itselleen ‘rakentamalla’. 

.

7

Joko ei-sukulaisiin kohdistuva altruismi perustuu kaikkia koskevaan armoon [sekulaaristi ilmaistuna universaaleihin eli joka ainoaa ihmistä koskeviin ihmisoikeuksiin, jotka oikeutetaan kategorisen imperatiivin ehdottomuudella] tai sitten se on perimältään a] subjektiivinen emootio eli kontingentti tunne [de facto egoismia] ja/tai b] ‘objektiivinen’ intressi [tietyn ihmisryhmän ‘pyyde/vaade’] eli yleensä lain oikeuttamaa hyötylaskelmointia [säädettyjen oikeuksien ja vapauksien puitteissa].

.

8 

Buddhalaisuus perustaa altruisminsa ensisijaisesti kohtaan a], vaikka kätkeekin tämän ‘raadollisen’ motiivin ‘karma-insentiivin’ taakse [joka siis on de facto eräs versio predestinaatiosta].

.

II

1 

Ateisti Zizek pyrkii ‘naturalisoimaan’ buddhalaisuuden ja sekularisoimaan sekä politisoimaan paavalilaisen kristinuskon universalistiset perusideat, alunperin Alain Badioun Paavali-kirjan inspiroimana ja kehittäen oman radikaalin versionsa ‘Jumalan kuoleman teologiasta’. Inkarnaatiolla, ylösnousemuksella ja muilla yliluonnollisilla uskomuksilla ei ole mitään tekemistä Zizekin ateistisen kristillisyyden kanssa [jos kohta ne tuleekin ymmärtää aina ‘puhtaina’ allegorioina ja metaforina].

.

2

Pitäessään kommunistista yhteisöllisyyttä kristillisyyden aidoimpana ilmentymänä tämä ajoittain lähes nerokkaan ‘oloinen’ slovenialainen ideologia-kriitikko kuitenkin ampuu itseään jalkaan. Suuri Toinen [vrt. kreationistien ja deistien antropomorfistinen J/jumala], kuten Zizek tosin avoimesti myöntää, on myös kommunismin ehkä vaarallisin harha. Pahinta mitä kommunismille voi tapahtua [ja on tapahtunut] on, että se toteutuisi. Paha ei muutu hyväksi ihmisen hyvyyteen ja etenkään an-arkismiin uskoen, koska juuri anarko-kommunismin perustavat uskomukset ihmisluonteesta ja sen kehittymisen mahdollisuudesta ovat yksikertaisesti harhaisia [tämä on perimmältään intuitiivinen, ei argumentatiivinen, totuus]. Zizek ei kuitenkaan ole anarkisti kuten Negri ja Deleuze vaan pitää valtiollisten instituutioiden roolia oleellisena kommunismissa. Hänen valtiokeskeisyytensä yhdistyneenä valistususkovaisuuteen näyttäytyy minulle kuitenkin ideologiakriittisyydestään huolimatta pikemminkin eurooppalaisena ‘kulttuuri-kolonialismina’ kuin tienä orjuutuksesta johonkin universaalisti oikeudenmukaiseen vapautukseen. Silti viime kädessä, ja tätä tosiasiaa Zizek ei myöskään suoraan kiellä, vapaus on myös hänelle voluntaristisesti oikeutettu ja saavutettu ideologia [vrt. esim. Trasymakhos, Kallikles, Machiavelli, Nietzsche] eikä jokin abstrakti ideaali-tila, jota kohti voi rationaalisesti joskin vallankumouksen kautta pyrkiä ja joka sitten de facto muka jossain reaalisesti vallitsee.

.

3

Yhtä kaikki, kommunismin [ylipäätään totalitarismin] jäljet pelottavat, eikä Zizek ole sen suhteen mikään pelastava poikkeus/enkeli. Kommunismi tarvitsee diktaattorin, joka sanoo: nyt olette vapaita. Tämä diktatuurin väistämättömyys kommunismin toteuttamisessa voidaan tietysti systemaattisesti kieltää jopa kollektiivisella tasolla kuten kävi natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa, mutta lopputulos on joka tapauksessa jotain aivan muuta kuin kauniit, hyvin muotoillut teoreettiset utopiat. Se on vähintäänkin perversiivistä vapautta: valmiiksi roolitettua ja replikoitua näytelmää vapaudesta ja silti muka aitoa poliittista avoimuutta.

.

4

Sorry, kommunistit, en ole lainkaan samaa mieltä. Näytelmä on näytelmää ja todellisuus jotain, mitä näytelmä pyrkii eri tavoin enemmän ja vähemmän uskottavasti esittämään. Näytelmää ja todellisuutta voi sekoittaa vain näytelmässä ja näytelmänä. Todellisuus itsessään sen sijaan jää aina arvaamattomaksi ja avoimeksi. Tämä on ‘aidon’ vapauden perusehto ja edellytys. Kontingenttia todellisuutta ei voi ilman kontrafinaalisia seurauksia mallintaa välttämättömäksi todellisuudeksi representatiivisen ajattelumme väistämättä rakentaman Prokrusteen vuoteen tavoin. Sellainen yritys johtaa väistämättä [erilaisia polkuja pitkin] totalitarismiin – niin teorian kuin käytännönkin suhteen. Matematiikka ja fysiikka eivät ole triviaalissa eksaktiudessaan mitään poikkeuksia tästä säännöstä. Maailmastamme on tullut juuri niiden ‘ansiosta’ sellainen ‘vapauden pakkopaita’, mikä se nyt on. Mutta ehkä juuri tämä on sitä kuuluisaa ‘evoluutiota’, josta luonnontieteilijät niin vakuuttavan tieteellisen varmuutensa vaikuttamina meille haluavat kertoa ja jonka nimenomaan he haluavat legitimoida, ikään kuin evoluutio ei veisi meitä jo muutenkin väkisin mennessään. Ihmetelkäämme siis evoluution meihin asettamaa ‘selviytymisen’ koodia, joka ajaa meidät lopulta tuhoon, kuten niin monet muutkin lajin ennen meitä. Ihmeellistä, ihanaa!

.

5

Edellä esitetty ironinen lopetus toimikoon samalla kriittisenä huomautuksena myös Nietzschen esteettisen ‘totuuden’ ja David Bentley Hartin Nietzschen estetiikasta vaikutteita saaneen ‘esteettisen’ teologian suuntaan. Niiden uskottavuus on täysin riippuvaista yksilön psykologisesta ‘laadusta ja rakenteesta’. No, eivät Nietzsche ja Hart toki muuta väitäkään. Toisin kuin ‘dogmaattisesti höyrähtäneet’ kosmologit ja ydinfyysikot, joiden mielestä kaikkien ihmisten pitäisi tieteen ‘löytämän’ totuuden vuoksi lumoutua kaukaisista kaasukehistä ja kivistä tai joistain super-hyper-mittauslaitteilla todennetuista hiukkasista, Nietzsche ja Hart palauttavat elämän mahdollisen mielekkyyden kokemuksen sinne, mihin se kuuluukin: jokaisen yksilön omaan ainutlaatuiseen [koska samanlaista yksilöä ei ole] tietoisuuteen ja elämykseen olemassaolosta. Kivet ja hiukkaset eivät tuo tähän kokemukseen mitään oleellista kontribuutiota.

.

6

Ehkei mikään siis muutu koskaan paremmaksi. Siihen tarvittaisiin ihme ja armo, jota voi vain odottaa. Silti pitäisi yrittää, jokainen tavallaan, joskin myös eräistä ‘suurista linjoista’ pitää päästä laajempaan yksimielisyyteen. Mikä sekin näyttää epätodennäköiseltä ilman totaalia pakkoa, jonka seuraukset ovat todennäköisesti aina kontrafinaalisia [hyvät tarkoitukset ja keinot kääntävät toteutuessaan saavutetun päämäärän itseään vastaan] ja johtavat itsetuhoon [vrt. autoimmuunisairaus]. Kommunismi tuhoutui tehottomuuteen eli vääränlaiseen tehokkuuteen [myös ekologisesti], vainoharhaisuuteen, pelkoon, passiivisuuteen ja sensuuriin, jolla yritettiin ylläpitää totalitaarisen demokratian valhetta.

.

7

Kapitalismi puolestaan tekee ihmisistä identiteetti-prostituoituja [esim. profilointi] ja addiktoi heidät lukemattomiin laillisiin ‘huumeisiin’, joita on velvollisuus nauttia [kuluttaa] = medikalisaatio ja psykokulturisoitu kaupallistuminen. Valtio-totalitarismille ja kapitalismille [joka on demokraattisen parlamentarismin legitimoimaa pankkien tyranniaa] ei ole aitoa ja itsenäistä vaihtoehtoa. Konservatiivien paikallisyhteisöllisyyskään ei ole eikä voi olla kuin juuri ja vain  paikallista. Mutta ei se sinänsä huono vaihtoehto ole, jos haluaa ja jos jossain on vielä mahdollista elää hyvin pienissä ympyröissä. Teknologia ja markkinatalous tekevät tämän vaihtoehdon entistä epätodennäköisemmäksi, vaikka aina toki löytyy teknonörttejä, jotka väittävät päinvastaista [ja lähtevät silti kesäksi purjehtimaan kauas pois urbaanista helvetistä].

.

8

Itse ajattelen, että jos vain voisin, muuttaisin täysin yksinäiseen paikkaan ja eläisin siellä ihan hiljaa hissukseen, vieläkin huomaamattomammin kuin nyt. ‘Elä huomaamatta’ onkin yksi epikurolaisten harvoja täysin oikeaan osuneita sloganeja. Sen voisin kuitenkin ‘allekirjoittaa’.

.

9

Onko tämä asenne eskapismia, pakoa todellisuudesta? Resignaatiota, väsynyttä luopumista ympäröivästä maailmasta ja sen loputtomista sotkuista? Jos on, ja sitä se osittain mutta vain osittain, on, niin olkoon. Aikansa kutakin sano pässi, kun jne. Augustinusta vapaasti lainaten sanon minäkin: Ei ole tarvis mennä jonnekin kauas etsimään ja harhailemaan ympäriinsä, ihmisvilinään ja loputtoman hälinän keskelle; Jumala on meidän sydämissämme, tässä ja nyt. Niinpä joskus hieman naureskelenkin Paavalin intoa julistaa Kristuksensa totuutta ympäri maailmaa. Minä en sitä tekisi. Jeesuksen olisi pitänyt säilyä paikallisena ‘salaisuutena’. Tässä kohtaa lienen nimimerkki Valkean kanssa samoilla linjoilla – [??].

*

http://www.opinionspost.com/naturalized-man-zizek-neuroscience-buddhism/

http://www.jcrt.org/archives/11.2/raschke.pdf

http://mikemorrell.org/2012/11/god-in-the-material-world-altizer-and-zizek-in-the-wake-of-the-death-of-god/

http://en.wikipedia.org/wiki/Thomas_J._J._Altizer

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/

Jeesus – juutalainen ‘universalisti’?

John chapter 4 tells the story of Jesus meeting the Samaritan woman at the well. It just so happens I’ve written on this passage before. This post describes everything “weird” about the conversation Jesus had with her, namely that a religious leader, or any Jewish man for that matter, would not have been talking to such a person. John chapter 8 recounts the story of the woman caught in adultery. In this situation the woman is clearly guilty of a sin punishable by death. When she is left with no accusers (“Let he that is without sin…”) Jesus tells her that he will not condemn her either. She is told to go, and sin no more. How can he not condemn her, having been caught in the very act of adultery? Jesus explains himself in John 12:47:

“If anyone hears my words and does not keep them, I do not judge him; for I did not come to judge the world but to save the world.”

He did not come to judge. He will come back someday and judge, but in 33 A.D. he was on earth to save the world. When accused of being a sinner himself, by sitting at the table with tax collectors, he said it is the sick who need a physician. When the disciples were eating without washing their hands, Jesus explained it is not what goes into the body that defiles it, but what comes out. (He means the stuff that comes out of our mouths. The same mouth does not issue blessings and cursing.)
In short, Jesus was accused of being a friend of sinners. Jesus was a friend of sinners. In Luke 18, Jesus describes two men who went into the temple to pray. The Pharisee was full of self-righteousness, which the Bible says before God is as filthy rags. The tax collector confessed he was a sinner and begged for mercy. That’s the man Jesus said went home righteous. Jesus was, is and will be the friend of sinners, and it’s a good thing. He’s the only hope we’ve got.

.

II

Kolmanneksi Jumalan hallinnan toteutumisen uudelleenkootussa Jumalan kansassa voidaan nähdä ilmenevän myös siinä, että tämä kansa eläisi liittosuhteessa Jumalaan, suhteessa, joka ohittaisi muut uskonnollisuus- ja kuuliaisuusvelvoitteet. Jeesus ei siis irtautunut juutalaisuuden ytimessä olevasta liittoajattelusta, mutta tulkitsi sen uudelta pohjalta. Uusi liittokansa, Aabrahamin jälkeläiset [jos ajatellaan Jeesuksenkin käyttäneen tätä Johannes Kastajan hyödyntämää juutalaista käsitettä] koostuisivatkin hänen opetuslapsistaan. Pelastaminen perustuisi tähän kansaan kuulumiseen. Sen rajojen ulkopuolella ei olisi oikeaa jumalayhteyttä. Toisaalta sama määritelmä tuntui uhmaavan koko ‘raja’-käsitettä. Jeesus hyväksyi yhteyteensä kaikenlaisia ihmisiä sosiaalisesta tai uskonnollisesta statuksesta riippumatta. Hän ei säästellyt kutsuessaan heitä Jumalan valtakuntaan. Vertaukset pyrkivät selittämään, mitä suurenmoista Jumalan valtakunta voisi itse kullekin tarkoittaa. Ihmeet todistivat sen ylimaallisesta voimasta. Mukaan pääseminen oli yksinkertaista: ‘Seuraa minua!’ Aivan kuin rajoja ei olisi ollutkaan eikä kukaan olisi sijoittunut kansan ulkopuolelle. Kuitenkin Jeesuksen hyväksynnästä huolimatta hänen yhteyteensä tulivat lopultakin vain ne, jotka myös omasta puolestaan hyväksyivät hänet. Ihmiset siis itse määrittelivät ‘raja’- ja ‘ulkopuolella’-käsitteet itselleen sen mukaan, miten he suhtautuivat Jeesukseen.

.

- Näin tulee pohdittavaksi, kuinka Jumalan kuninkuuden ja hallinnan toteutuminen opetuslapsissa sekä Jeesuksen oma rooli nivoutuivat toisiinsa. Yksinkertaisimmin tästä saa kuvan palaamalla hetkeksi kahteen jo mainittuun teemaan. Jeesus katsoi eskatologisen puhtauden ja vanhurskauden alkavan toteutua omassa toiminnassaan. Puhtaus ja pyhyys voittivat alaa, saastaisuus ja synti olivat katoamassa. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut sulkemalla epäpuhtaat, kuten sairaat tai eri tavoin vammaiset, ulos pyhien yhteydestä vaan Jeesuksen parantavan ym. toiminnan kautta, jossa saastaisista tuli puhtaita. Samoin  syntiset parannettiin ja heidän syntinsä poistettiin sen sijaan, että heidät olisi poistettu kansan keskuudesta. Mm. juuri näistä syistä Jeesus saattoi kutsua kaikenlaisia ihmisiä pelastuksen piiriin. Tällä tavoin siis Jeesuksen toiminta elimellisesti loi sitä muottia, johon uudelleen koottu Jumalan kansa valettiin! Muottiin kuului erottamattomasti myös kysymys Jeesukseen itseensä suhtautumisesta, se ettei Jeesuksen julistusta, hänen toimintaansa tai häntä itseään tullut torjua tai kyseenalaistaa. Lyhyesti sanoen Jumalan kuninkaallinen valta kansaansa nähden toteutui Jeesuksessa.

*

Sitaatti kirjasta Tom Holmén: Jeesus [s. 223-224]

*

http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510313022

http://fi.wikipedia.org/wiki/Universalismi

http://themasterstable.wordpress.com/2009/02/22/jesus-friend-of-sinners/

Pyhän Kolminaisuuden ongelmallisesta ja paradoksaalisesta hierarkiasta

Kemppinen kirjoitti päreessään ‘Ylpee torni’: 'Muistaakseni keskustelimme pneumatologian ongelmista sekä yleisesti että suhteessa areiolaisuuteen.'

*

Areios oli johdonmukainen platonikko [Poika on ontologisessa hierarkiassa alempi eli Isästä syntynyt/luotu], mikä näkemys sopii kyllä paremmin kristinuskon juutalaisen tulkinnan kontekstiin [jonka mukaan Messias on Jumalan sukua oleva (Jumalahan on juutalaisten ‘sukua’) viimeinen profeetta, joka toteuttaa aiempien profeettain ennustukset, muttei sentään Jumalan poika (mikä koettiin herjaavaksi hybrikseksi ja jopa insestiseksi)] kuin keskiplatonistiseen jumalallisen välittäjän aseman korostamiseen tasavertaisena jumalan rinnalla [keskiplatonismi ~ pelastus-/mysteeriuskonnot, joilla on mielenkiintoinen oppihistoriallinen kytkentä stoalaisuuteen]. Jeesusta voidaan hyvällä syyllä pitää keskiplatonistisesti tulkitun mysteeriuskonnollisuuden uudistajana.

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2013/10/ylpee-torni.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kolminaisuusoppi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Areiolaisuus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pneumatologia

http://fi.wikipedia.org/wiki/Keskiplatonismi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mysteeriuskonto

Kostosta

Kaksi kommenttia Ironmistressin päreeseen ‘Ylimääräinen ET:n etiikan tehtävä syksyn ylppäreihin’.

.

1

Utilitarismilla ei pitäisi olla mitään tekemistä kuolemanrangaistuksen oikeutuksen moraalifilosofisessa arvioinnissa. Ihmisen arvon/arvottomuuden voi toki laskea, jos niin halutaan, mutta kyseinen arviointi ei ole moraalinen vaan teknokraattis-poliittis-uskonnollinen. Velvollisuuseettisestä lähtökohdasta ihmisen kohteleminen pelkkänä keinona/hyötynä johonkin päämäärään nähden [myös kuolemanrangaistus kostona ja pelotteena käsittelee ihmistä keinona] on kuitenkin täysin epämoraalista ja tuomittavaa. Sitä paitsi [kääntäen] ei ole olemassa rikosta, joka pitäisi lunastaa kuolemalla. Ja jos on, niin jonkun pitää silloin olla viimeinen ja samalla kaikkein arvokkain uhri, joka lopettaa uhraamisen [muuten koston kierre jatkuu loputtomiin]. Kristinuskossa hän on Jeesus. Tämä on Rene Girardin syntipukki-teorian eräs pääpointti. On sitten kokonaan toinen juttu, mitä kauheuksia ihmiset ovat kristinuskosta ja sen nimissä tehneet. Uskonnot ovat siis ihmisen ‘käsiin annettuina’ yhtä hyvin saatanasta kuin jumalasta. - - Kannattaisi ehkä kallistua pikemminkin universaalin stoalais-kantilaisen etiikan kannalle, koska se ainakin yrittää olla mahdollisimman ‘järjellis-universaalisti perusteltua’, toisin kuin oikeudenmukaisuuden yksipuolisesti hyödyksi/hyväksi tulkitseva utilitarismi tai oikeudenmukaisuuden metafyysis-biologis-uskonnollis-yhteisölliseksi luonteen ominaisuudeksi käsittävät eri hyve-etiikan suuntaukset ajattelevat – oltiinpa ‘loogisen järjen’ kyvystä määritellä moraalia sitten mitä mieltä tahansa.

.

Kohlbergin teoria on empiirisesti falsifioitu jo ajat sitten. Ks. esim. Klaus Helkama: Moraalipsykologia.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Moraalipsykologia:_Hyv%C3%A4n_ja_pahan_t%C3%A4ll%C3%A4_puolen

.

2

Jos hyväksymme koston periaatteen [mihin en tässä ota suoraa kantaa] ‘oikeudenmukaisena’ rangaistuksena, niin kenellä sitten on legitimaatio/oikeus kostaa? Yksilöllä, suvulla, heimolla, kansalla, valtiolla?

.

Olipa nyt miten tahansa, ainakin verikosto on saatava oikeudelliseen kontrolliin, muuten se jatkuu ‘vastavuoroisesti’ loputtomiin [hieman samankaltaisella logiikalla kuin Marcel Maussin tutkima lahjan antaminen arkaaisissa kulttuureissa]. Ongelmana vain on, etteivät oikeuden päätökset tyydytä toista [kumpaakaan?] osapuolta, koska se vaatii yleensä vain kuolemantuomiota.

.

Kosto on [kuin] perisynnin seuraus - kuin avoin haava – sekä kostajan että kostetun ruumiissa ja sielussa, ja sen haavan aiheuttama kipu sekä tuska vaatii tulla lunastetuksi. Kostoa, koska se on determinoitu vastavuoroiseksi, ei kuitenkaan voi lopettaa viime kädessä kuin armahdus/armo, joka taas on jyrkästi ristiriidassa oikeusjärjestelmän omaksuman rangaistus [‘ansainta’]logiikan kanssa.

.

Muistutan edelleen Jeesuksen merkityksestä viimeisenä ja kaikkein arvokkaimpana uhrina, jonka kautta itse Jumala kostaa yhdellä iskulla luomansa ihmisen [Aatamin] synnin/t uhraamalla itsensä ristillä pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä inkarnaation ja ylösnousemuksen välillä tapahtuva syntien lunastus [ja koston kierteen katkaiseminen] on kristinuskon ehkä huikein uskonnollis-moraalis-dramaturginen saavutus, jonka vaikutus länsimaiseen oikeusjärjestelmään on stoalaisen etiikan ja roomalaisen oikeuden ohella ollut valtava.

.

PS.

En samaista [ainakaan suoraan/täysin] uskontoa ja politiikkaa moraaliin, koska ne sekä ‘ylittävät että alittavat’ moraalisten kategorioiden ylivertaisuuden vaatimuksen. On nimittäin niin, että moraalin kategoriat saavat viimekätisen legitimaationsa politiikasta ja/tai uskonnosta [eivätkä pelkästään muodollisesta järjestä, joka pyrkii ehdottoman luotettavaan proseduraaliseen pätevyyteen], mutta niitä ei silti voi eikä pidä palauttaa systemaattisesti uskontoon ja politiikkaan, koska oikeuden on oltava mahdollisimman johdonmukainen eivätkä uskonnot ja politiikka voi täyttää tätä vaatimusta puolueettomasti [yhtä vähän moraali on palautettavissa johonkin hyötykalkyyliin, joka sekin tulkitaan aina moraalisten kategorioitten puitteissa mutta politiikan ja uskonnon kontekstissa].

.

Tätä ongelmallista suhdetta moraalin ja uskonnon/politiikan välillä pitää kuitenkin pohtia lisää. Tässä se ei ole mahdollista.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/09/ylimaarainen-etn-etiikan-tehtava-syksyn.html

http://www.helsinki.fi/historia/yhdistys/arviot2000/mauss.htm

Siveellisyydestä seksuaalisuuteen

Havis Amanda siveellisyyden ja seksuaalisuuden edustajana.

.

Niin konservatiiveilla kuin liberaaleilla sekä idealisteilla että empiristeillä on mielestäni paljon opittavaa ja tajuttavaa Antu Soraisen sosiologisesta, sosiaaliantropologisesta ja käsitehistoriallisesta katsauksesta/analyysistä.

.

Kalle Haatanen

.

Torstaisin klo 10.05 - 11.00, uusinta lauantaina klo 22.05

.

Käsite "siveellisyys" on ollut suuressa roolissa Suomen historiassa, niin filosofiassa, politiikassa kuin oikeusjärjestelmässäkin, kertoo tutkijatohtori Antu Sorainen.

Alun perin saksalaisesta idealismista kumpuava käsite sai kansallisfilosofimme J.V. Snellmanin ajatuksissa moraalisen pohjan, joka viittasi kansanluonteeseen ja tapoihin. Aikojen saatossa suomalainen tiede lähestyi kuitenkin brittiläistä empirismiä, ja silloin tuollaisista ideologisista käsitteistä tuli taakka.
Samalla itse siveellisyyden käsite muuttui, ja sillä alettiin viitata yhä enemmän seksuaalisuuteen. Antu Sorainen käy läpi näitä historian murroskohtia niin tieteen, taiteen kuin oikeudenkin kannalta.

* 

http://yle.fi/radio1/asia/kalle_haatanen/siveellisyydesta_seksuaalisuuteen_42487.html

*

http://yle.fi/radio1/asia/kalle_haatanen/

http://www.santatelevision.com/finland-photos/havis-amanda-statue-helsinki-finland/

Wagnerin Parsifal – synkretistinen legenda kristillisestä houkasta

Richard Wagner's Parsifal, Act I Prelude, performed by Wiener Philharmoniker, conducted by Georg Solti.

. 

Onko Parsifal 'myötätunnon avulla ymmärtävä puhdas houkka'?
.
Parsifalin taustaa

Wagnerin idea Parsifalista ajoittuu pitkäperjantaihin vuonna 1857. Libretto oli valmis 1870-luvun lopulla, ja hän sävelsi teoksen saman tien.
.
Richard Wagner loi oman kertomuksensa Parsifalista, johon hän yhdisteli aineistoa kolmesta eri teoksesta. Ensimmäinen niistä oli Chrétien de Troyesin Percival le Galois'tai Contes de Grail (vuodelta 1190). Toinen oli Wolfram von Eschenbachin. Kolmas oli 1300-luvulta oleva Mabinogion- niminen käsikirjoitus.
.
Kristikunnan arvoikkaimmat reliikit Pyhä Graalin malja ja sadanpäämies Longinuksen keihäs ovat Graalin veljeskunnan hallussa. Longinus puhkaisi keihäällä Jeesuksen kyljen ristillä ja Josef Arimatialainen otti Graalin maljaan Jeesuksen veren.
.
Kuningas Titurel rakennutti Montsalvatin linnan vuoristoon maurien asuttaman Espanjan rajalle. Linnassa vartioivat reliikkejä Graalin Veljeskunta. Veljeskunnasta on häädetty pois Klingsor ja hän vannoo saavansa Keihään ja Graalin maljan itselleen. Klingsor rakentaa lähistölle oman linnan maagisine puutarhoineen turmellakseen Veljeskunnan ritareita.
.
Kundry viettelee Titurelin pojan Amfortaksen maagisessa puutarhassa. Pyhä keihäs putoaa Amfortaksen kädestä, haavoittaa häntä ja Keihäs siirtyy Klingsorille.
.
Amfortaksen haava ei parantunut ja Veljeskunnan toiminta lamaantui. Graalin mystinen ääni ilmoitti Amfortakselle, että vain keihään kosketus voi parantaa haavan ja että keihään saa takaisin vain ”myötätunnon avulla ymmärtävä puhdas houkka”.
.
Parsifalin hahmoissa on paljon symboliikkaa: Parsifal henkilöityy kristinuskoon ja Klingsor pakanuuteen. Kundry on naispuolinen Ahasuerus – vaelteleva juutalainen tai julma Herodias. Kyndryn rooli kaksijakoinen, toisaalta hän etsii anteeksiantoa palvelemalla Graalin ritareita ja toisaalta Klingsor pystyy kirouksen avulla palauttamaan hänet koska tahansa tahansa maagiseen puutarhaan viettelijättäreksi. (Edda-saagassa esiintyy Gundryggja-niminen valkyyria).

*

http://www.youtube.com/watch?v=AQOfIENN2tk

http://fi.wikipedia.org/wiki/Parsifal_%28ooppera%29

http://en.wikipedia.org/wiki/Parsifal

http://en.wikipedia.org/wiki/Parzival

http://en.wikipedia.org/wiki/Percival

http://fi.wikipedia.org/wiki/Synkretismi

Determinististen kohtalonvoimien rautainen kahle on murrettu ja kosminen velkaorjuus voitettu.

Kirje antiikista

.

Kommentti Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni ‘Puuttuuko minulta järkeä vai armoa?’

.

Ironmistress kirjoitti: Kristinusko ei ole ainoa uskonto maailmassa, eikä välttämättä edes mielekkäin tahi vähimmin älytön.

.

Kristinusko on teologisesti ja filosofisesti kaikkein mielenkiintoisin uskonto, koska siinä on pelastusopillisten kysymysten puitteissa kyetty keskustelemaan tahdon ja järjen suhteesta tavalla, joka näyttää monissa lakiuskonnoissa ja animismin perinteeseen sitoutuneissa luontouskonnoissa jääneen toissijaiseksi tai ainakin nämä yksilön uskon mielekkyyttä koskevat perimmäiset ongelmat on alistettu suoraan jonkin korkeamman voiman alaisuuteen, jota totellaan sokeasti ikään kuin kausaalisen pakon sanelemana.

.

Kristinusko on niin hyvässä kuin huonossa/pahassa sekoitus juutalaista henkeä [yksi ainoa persoonallinen Jumala, joka tehnyt liiton ihmisen kanssa], kreikkalaisella filosofialla selitettynä [stoalaisuus (mm. fariseus Paavali), platonismi (kirkkoisät), kyynikot (varauksin; vrt. välinpitämätön suhtautuminen maalliseen/yhteiskunnalliseen), aristotelismi=skolastiikka (esim. Tuomas Akvinolainen)].

.

Kristinuskon filosofis-tieteellinen luonne on kuitenkin myös sen suurin heikkous. Usko eli evankeliumien sanomasta omaksuttu kollektiivinen ja yksilöllinen itseymmärrys ei ole ytimeltään teoretisointia lainkaan. Köyhyyttä ja yksinkertaista elämää saarnannut Franciscus Assisilainen sekä syvällisesti ja suuresti oppinut Luther tämän tiesivät luitaan ja ytimiään myöten [esim. Lutherin myrsky- ja tornikokemukset].

.

Mitä tulee kristinuskon ‘tarinaan’ jumalallisesta välittäjästä [Jeesus Kristus] itseään pelastamaan kykenemättömän syntisäkin [ihmisen] sekä maailmasta olemuksellisesti täysin riippumattoman mutta [mikä tärkeintä ja paradoksaalisinta] sen luoneen voiman/olion [Jumalan] välillä, niin pintapuolisesti katsoen tässä kertomuksessa ei näy mitään varsinaista uutuutta antiikin ajan muihin uskontoihin ja myytteihin verrattuna. Jeesuksen välittäjä- ja sovittajarooliin tavalla tai toisella verrattavia taivaan poikia, boddhisatvoja tai heeroksia löytyy muistakin uskonnoista.

.

Olennainen ero on kuitenkin siinä, että Jeesuksessa Jumala uhraa itsensä ihmisen tähden: Jumala itse kuolee ristillä. Tämä oli antiikin maailmassa täydellinen skandaali, jota ei kerta kaikkiaan voitu ymmärtää – ei juutalaisessa eikä kreikkalaisessa kontekstissa. Kyseessä on kuitenkin nerokas [joskaan ei siis aivan tyhjästä nyhjäisty/vrt. esim. keskiplatonistiset välittäjämallit/esim. Philon Aleksandrialainen/Juutalainen] oivallus ja ratkaisu kosmiseen tilanteeseen, josta ihmisen antiikin aatemaailmassa ymmärrettiin olevan absoluuttisen riippuvainen: maailmankaikkeuden syklisen harmonian [kausaalinen] determinismi.

.

Stoalaisuus ja epikurolaisuus edustivat molemmat hiukan eri painotuksin monistista materialismia, joka korosti maailman/kosmoksen/olemassaolon metafyysis-determinististä luonnetta, johon voi vain joko sopeutua ymmärtämällä/omaksumalla oikea tieto [stoalaiset ja katalepsiksen (varma ja selkeä tieto) paljastama logos] tai johon voi yrittää vaikuttaa polyteistisen uskonnollisuuden lukemattomien eri muotojen avulla.

.

Filosofisen akatemia-skeptisismin vahvan vaikutuksen alaisena olleen materialistisen monismin [sillä skeptikot pystyivät helposti kumoamaan stoalaisten katalepsiksen eli kirkkaan ja selkeän evidenssin olemassaolon] rinnalla yksityinen polyteistinen uskonnollisuus [privatio sacra] oli kuitenkin ajautumassa ‘arvopluralismiin’ eli kokemassa inflaation, kun taas valtiouskonto [publica sacra] oli muuttumassa [yli-]ihmisen eli keisarin palvonnaksi.

.

Juutalaisuudessa materialismi sen sijaan oli aina ollut läsnä paitsi uskonnon erityisen korostuneessa eettissosiaalisessa ja poliittisessa merkityksessä myös ruumiillisen työn arvostamisena ja naiseuden kunnioittamisena [tosin naisen roolia (ja ylipäätään yhteisöllisiä rooleja) vahvasti kontrolloiden]. Orjuudella talouttaan ylläpitäneille kreikkalaisille työ ja feminiininen sen sijaan olivat jotain alempiarvoista, jonka yläpuolella vapaat kansalaiset [miehet] välttämättä olivat.

.

Tähän yhtä aikaa deterministiseen, materialistiseen, skeptiseen, fatalistiseen, animistis-polyteistiseen ja yhteisöllisesti vahvasti roolitettuun maailmaan, jossa ihmisen arvaamattomista ulkoisista voimista riippuvainen elämä ja olemassaolo oli jatkuvasti lunastettava uhreilla ja johon oli sopeuduttava fatalistiseen kohtaloon uskomisen [tai kohtaloon tyytymisen ellei peräti amor fati’n/stoalaiset] sekä kohtalon ‘lepyttämisen’ kautta, alkoi kehittyä uskonnollinen aate, jonka mukaan ihmiselle [vaikka tämä onkin kohtalonsa armoilla] on annettu erityinen ulospääsyn mahdollisuus deterministisen kausaalisuuden ja sattumanvaraisuuden oravanpyörästä erään Jeesus Nasaretilaisen elämässä ja opetuksissa.

.

Roomalaisten toimesta [joskin juutalaisten vaatimuksesta] teloitetusta Jeesuksesta tuli uuden uskonnollisen idean keskushahmo: ihmishahmoinen Jumala, joka jumalallisen välittäjän ominaisuudessa tuli lunastamaan syntisen ihmisen olemassaolon kausaalisesta pakosta ja samalla velkaorjuudestaan Jumalalle, jonka kanssa juutalaisuus oli tehnyt liiton [ikuisen ‘velkasopimuksen’].

.

Oli väistämätöntä, että uusi uskonnollistyyppinen elämäntapa ja Kristus-usko [usko Jeesuksen ylösnousemukseen ja sen pelastavaan voimaan/henkeen] aiheutti skandaalin kreikkalaisten rationaalisissa ja pahennusta juutalaisten moralistisissa piireissä, vaikka Jeesuksen hahmo ja tarina ylösnousemuksineen muistuttikin jossain määrin antiikin Dionysos-jumalaa, joka herää kuolleista aina tuhoutumisensa jälkeen [vrt. hedelmällisyysriitit tai myös Orfeus-myytti] ja jonka ‘askeettis-liberaalissa’ elämäntavassa saattoi nähdä yhtymäkohtia kyynisen koulukunnan edustajiin.

.

Juutalaiset samastivat Jeesuksen Johannes Kastajan liikkeeseen sekä essealaiseen lahkoon, joka sulkeutui omaan yhteisöönsä juutalaisen valtavirta-hegemonian ulkopuolelle, mutta joka tulkittiin ‘varmuuden vuoksi’ uskonnollis-yhteiskunnalliseksi kapinaliikkeeksi ja tuhottiin.

.

Huolimatta aikaansa liittyvistä ja siitä omaksutuista tunnusmerkeistä [symboleista ja metaforista] Jeesus Nasaretilaisesta kehkeytyi kuitenkin radikaalisti uuden ja vallankumouksellisen, Paavalin tulkinnassa universaalin uskonliikkeen keskushahmo. Jumala tuli ihmiseksi ja kuoli marttyyrikuoleman luomansa mutta syntiin langenneen ihmisen puolesta, jotta tämä voisi pelastua ikuiseen elämään uskomalla kuoleman voittaneeseen ylösnousseeseen Kristukseen.

.

Näin perusteellisen ‘anarkistista’ mutta samalla kaikki ihmiset yhdistävää, ajan henkeen [ihmisten kollektiiviseen sisäiseen mieleen] kohdistuvaa ‘terroritekoa’ eivät antiikin elämäntapafilosofit tai juutalaiset reaalipoliitikot olisi pelkästään omista lähtökohdistaan milloinkaan pystyneet ‘innovoimaan’. Siihen tarvittiin erityyppisten aatteellisten aineksien yhteentörmäystä ja yhdistymistä sellaisen narratiivin [evankeliumin] muodossa, joka radikaalin syvällisellä mutta samalla jotenkin merkillisen ymmärrettävällä tavalla vastasi ihmisten henkiseen ja hengelliseen tarpeeseen sekä vapauttavasti että uudenlaista yhteisöllisyyttä valmistaen.

*

Kristus on ylösnoussut! Kuolemalla kuoleman voitti! - - Kausaalisen determinismin syklinen tukahduttavuus ja kohtalonvoimien rautainen kahle on murrettu ja voitettu. Jumala itse lunasti meidät Kristuksessa kosmisten voimien yksipuolisesti langettamasta velkaorjuudesta [PS.]. Sitä tämä jokaista ihmistä yhteiskunnalliseen asemaan ja säätyyn katsomatta koskeva Kristus-usko aikoinaan merkitsi ja tarkoitti. Ja kuten David Bentley Hart kirjoittaa, kristinusko on myös ainoa todellinen vallankumous, jonka ihmiskunta koskaan on kokenut ja läpikäynyt.

.

Alkukristillisen vallankumouksen [30 – 330] jälkeinen historia on enemmän tai vähemmän epäonnistuneiden jäljittelijöiden ja sovellutusten historiaa: mukaan lukien a] Rooman imperiumin ja alkukristillisen kirkon epäpyhä allianssi korruptioineen [koskien sekä älyllis-hengellistä omaatuntoa (kristinuskon vieraantuminen Uuden testamentin alkuperäisen tekstin sanomasta) että sisäistä (moraalinen rappio) ja ulkoista (maallisen vallan tavoittelu) kirkkopolitiikkaa], b] uskonpuhdistajat kristillisine humanismeineen [kristinuskon maallistuminen pelkäksi museoteatteriksi sekä klisheemäisten ihmisoikeuksien ja universaalin rakkauden tyhjäksi puheeksi], c] valistuksen järkeis- ja tieteisuskoisen utopismin edustajat arvoliberalismeineen, tasa-arvoisuuden teoreettiseine abstraktioineen ja kapitalistisen teknopragmaattisuuden fetisseineen [kristinuskon normatiivisten ja metafyysisten perusideoiden sekularisoiminen ja banalisoiminen] sekä d] fasistis-kommunistisen totalitarismin ja rasismin väkivalloin ylläpidetty yhdenmukaisuusharha [valtion ja kirkon yhdistymisen eli teokratian maalliset perversiot].

.

PS.

Juutalaiset ja pakanat elivät yhä vielä velkaorjuudessa: pakanat lukuisten pienten ja keskisuurten kosmisten ‘finanssi-pankkiirien’ [voimien] uhreina. Juutalaiset sen sijaan olivat onnistuneet tekemään mielestään kohtuullisen sopimuksen yhden ja samalla kaikkein suurimman kosmisen rahoitusmonopolin kanssa, joka tosin itse oli alunperin sanellut rahoitusehtonsa Moosekselle. 
.

Tuleville kristityille sen sijaan oli viimeinkin avautumassa mahdollisuus päästä tuon suurimman finanssi-pankkiirin [kosminen Goldman&Sachs] velkajärjestelyjen piiriin rahoitusyhtiön täysivaltaisen edustajan [Kristuksen] lunastaessa jokaisen Goldman&Sachsiin omasta tahdostaan eli koko sydämestään [ei siis pelkästään pakon sanelemana] uskovan velat niin että paukahti. - - Toki tämä velkojen anteeksianto edellytti/vaati tiukkaa lojaalisuutta Goldman&Sachsin periaatteille ja ohjeistuksille, muttei kuitenkaan vanhoilla korkoehdoilla [säännölliset rituaaliset uhrit] vaan uuden pienyrittäjyyden vapaammassa hengessä. 
.

Tällaista velkojen anteeksiantamista juutalaisten liittomonisti-koronkiskurit eivät voineet sietää [koska tappiot olisivat olleet heille paikallisesti liian suuria], mutta pakanoitten ‘hengellinen talous’ [polyteismi] oli myöhäisantiikin alkaessa jo niin kuralla, että he alkoivat kokea tuon pienen valtajuutalaisuudesta erkaantuneen Kristus-uskoisen ‘rupusakin’ saaman velkaseeraustarjouksen erittäin houkuttelevaksi myös omalla kohdallaan - kiitos varsinkin kosmisen Goldman&Sachsin uuden juutalaissyntyisen lobbari-agentin, fariseus Paavali Tarsolaisen, joka oli dramaattisella tavalla jättänyt entisen työnantajansa eli Jerusalemin korruptoituneen rahoituskartellin ja ryhtynyt tukemaan aiemmin vainoamaansa itse pääpankin ['valepukuisena'] lähettämää täysivaltaista edustajaa, jonka neuvotteluehdot olivat Paavalin mielestä [kokemansa ‘innovaatio-herätyksen’ jälkeen] täysin uudenlaiseen hengellistaloudelliseen nousuun kannustavia.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/puuttuuko-minulta-jarkea-vai-armoa.html 

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/korjaavaa-terapiaa-autonomisen-jarjen.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/korjaavaa-terapiaa-autonomisen-jarjen_10.html

http://fi.wikibooks.org/wiki/Kirkko,_kulttuuri_ja_yhteiskunta_%28UE2%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kristinuskon_historia

http://globalwarming-arclein.blogspot.fi/2011/12/plausible-antiquity-of-papyrus.html

Puuttuuko minulta järkeä vai armoa?

In the third place, grace, then, is the very opposite of justice. Justice shows no favor and knows no mercy. Grace is the reverse of this. Justice requires that everyone should receive his due; grace bestows on sinners what they are not entitled to - pure charity. Grace is “something for nothing.”

. 

Kommentti IDAn kommenttiin Ironmistressin päreessä Jos liberaalit ovat niin älykkäitä, niin miksi he ovat niin typeriä?

.

IDA kirjoitti: Rauno Räsänen: "väitettä, jonka mukaan tiede voi perustua vain aistein havaittuihin ilmiöihin, ei voida itsessään havaita aistein" - - Tässä on vähän samaa kuin siinä, kuinka Sola Scriptura sortuu siihen, että Raamatussa ei sanota, että ilmoituksen pitäisi olla yksin Raamatussa. Vasta reformaattorit sanoivat sen.

*

IDA esittää erinomaisen kommentin syistä, joita hän ei ehkä täysin tiedosta. - - Oleellista ‘empiirisen riittämättömyydellä’ uskon kontekstiin siirrettynä ei tässä kuitenkaan ole se, ‘sortuuko’[?] myös Lutherin paluu alkuperäiseen Raamatun tekstiin [sola scriptura] lopulta vai ei, vaan se että skolastinen järki [evidenssi yleensä] uskon puolesta sortuu varmasti tai ainakin se sitoo Jumalan kaikkivaltiuden rationaalisen teologian ‘pakkopaitaan’ ikään kuin Jumala olisi järjen lakien alainen eli ihmisen vapaan tahdon hallittavissa.

.

Tämä pelagiolaisen tendenssin sisältävä hybris oli Lutherin mielestä ollut myös aiheuttamassa kirkon ajautumista autoritaariseen korskeuteen ja korruptioon.

.

Korostaessaan uskon henkilökohtaista luonnetta ja Raamatun Sanaa eli Ilmoitusta [‘Alussa oli Sana’, kuten Johanneksen evankeliumin alusta muistamme] uskon kokemuksellisena kontekstina [joka on Ilmoituksen vastaanottamista ja hyväksymistä] Luther ei uskonnollisessa ‘empirismissään’ asettunut niinkään järkeä kuin rationaaliseen jumala-käsitykseen sisältyvää pelagiolaisuutta vastaan.

.

Luther ei siis kristinuskon [antipelagiolaista!] omakohtaisuutta korostaessaan redusoi uskoa johonkin yksilön ‘puhtaaseen’ empiiris-psykologiseen kokemukseen Jumalasta [~ Jumalan kaikkivaltiudesta ja ihmisen mitättömästä itsekkyydestä, jonka (vain) Jumala voi (vain) armollaan pelastaa], koska Raamattu [Ilmoitus] on [tai sen on oltava, kun kristinuskosta puhutaan] aina kristillisen uskon kokemuksen perimmäinen ja alkuperäinen konteksti.

.

Ei sitä paitsi ole olemassa uskoa ilman jollain tavalla ritualisoitua animistis-maagis-metafyysista uskomusjärjestelmää – siis kulttuurista ‘järkeä’. Myös tiede kuuluu tällaisiin uskomusjärjestelmiin – etenkin sellainen tiede, joka kuvittelee tutkivansa kokeellisin ‘aistein’ vain empiiristä todellisuutta ja väittää jopa löytäneensä sellaisen – tai ainakin korrelaatin siitä [!?].

.

Luther toki meni uskossaan lopulta ‘empiirisiin’ pohjamutiin asti, mutta sieltä hän ei löytänyt kuin itsekkyyttä, tyhjyyttä ja kauhua [kaikkivaltiaan eli täysin arvaamattoman ja jopa kauhean Jumalan (~ ‘oman itsensä’/rr)]. Raamatun alkuperäistekstejä tutkimalla hän sen sijaan löysi lohduttavan Sanan [hyvän Jumalan ~ (‘oman itsensä’/rr)].

.

Toisin sanoen voidaan todeta, että skolastista [de facto pelagiolaisuutta (tekoja) Jumalan armon sijasta preferoivaa] rationalismia vastaan asettuneen Lutherin perusongelma oli yrittää löytää omaksumastaan nominalistisesta eli kaikkivaltiaan kauheasta Jumalasta jotain hyvääkin -  ja sitä hyvää hän löysi juuri Raamatun alkuperäisestä tekstistä.

.

Jumalan kaikkivaltiuden ja hyvyyden välinen ristiriita [a) salliiko kaikkivaltias Jumala tahtonsa kaikkivaltiudessa myös pahan eli kääntäen b) rajoittaako hyvyys (itse asiassa rationaalinen järki) Jumalan kaikkivaltiutta?] on ollut näihin päiviin saakka ja tulee aina olemaan kristinuskon perimmäinen dilemma – ei niinkään ajattelevan tahdon kannalta epärelevantti kysymys Jumalan olemassaolosta. Jumalan olemassaolon tai –olemattomuuden todistaminen [ikäänkuin se olisi evidentiaalisesti mahdollista muuten kuin todennäköisyytenä] ei de facto tuo mitään patenttiratkaisua normatiivisten dilemmojemme umpikujiin: meidän on joka tapauksessa elettävä niiden kanssa sekä Jumalan kanssa että ilman Jumalaa.

.

Lutherin ja Erasmuksen [joka ei Lutherin eikä aina edes silloisen Rooman mielestä ollut ‘committed uskova’ vaan pelkästään kriittis-ironinen (mutta sovitteleva) humanisti-skeptikko, joka teeskenteli uskovansa] välinen kiista soteriologisesti vapaasta tahdosta osoittaa, miten tämä kaikkivaltiuden ja hyvyyden yhteensovittamisen looginen mahdottomuus toimii ikään kuin tienristeyksenä paitsi kaiken uskonnollisen uskon myös kaiken normatiivisen järjenkäytön alkulähtökohdissa. Tuosta risteyksestä johtaa eteenpäin kaksi tietä.

.

Luther ja Erasmus olivat hyvin erilaisilla temperamenteilla varustettuja kristittyjä, vaikka he olivatkin samaa mieltä tietyistä nominalismin skolastiikkaa kohtaan esittämistä kritiikeistä. Luther asetti uskon lähtökohdaksi Jumalan kaikkivaltiuden [tarkemmin sanottuna Jumalan kaikkivaltiaan ja absoluuttisen kontingentin tahdon erotuksena järkeen, joka on sekä ihmisen että Jumalan luomus], kun taas Erasmus yritti ‘pelastaa’ Jumalan hyvyyden rajoittamalla tämän [‘liiallista’] kaikkivaltiutta ihmisen humanistisen järjen hyväksi. Niinpä on selvää, että nämä aatteellisesti innovatiiviset herrat eivät voineet päästä perille samaa tietä kulkien.
.

Siinä missä Lutherille Jumalan absoluuttisen tahdon kauhea kaikkivaltius voi ilmentyä hyvyytenä vain käsittämättömän armon kautta, siinä Erasmukselle Jumalan armo toki viime kädessä pelastaa, mutta ihmisellä on mahdollisuus joko ottaa se vastaan tai olla ottamatta. Lutherin [ja Augustinuksen] mielestä tällainen järkevän liberaalilla tahdon vapaudella [siten myös armolla] pelailu ja kaupustelu oli kuitenkin syntiä par excellence, sillä Jumalan armoa ei voi ostaa: vain lakiuskonnolliset juutalaiset tai pelagiolaiset humanistit [antiikin rationalististen hyveiden epigonit] ajattelivat näin.

.

Erasmus jäi Lutherin [sekä Lutheria vapaamielisemmän reformaation] ja Rooman välisessä kiistassa ensi alkuun ikään kuin jalkoihin, mutta myöhemmin hänen humanistisesta kristillisyydestään tai kristillisestä humanismistaan tuli eräs evankelisen eli liberaali-teologisen liikkeen tärkeimpiä lähtökohtia. Sen sijaan dogmaattinen luterilaisuus on sittemmin lähes hävinnyt ja sulautunut evankeliseen liikkeeseen tai palannut katolisuuteen, jonka vanhurskauttamiskäsitys on hyvin lähellä [ja samalla niin kaukana!] luterilaista armokäsitystä [1].

*

Tässä käsittelemääni verrattuna on jo hiukan eri ongelmakenttään kuuluva kysymys [sivutakseni viimein IDAn esittämää ongelmaa] pohtia, onko Ilmoitus ilmaistu tai löydettävissä muualtakin kuin Raamatusta tai jopa muista uskonnoista kuin kristinuskosta. Minun mielestäni on, Lutherin mielestä ilmeisesti ei. Silti pidän rationaalista evidenssiä uskon perustana yhtä vääränä tai ainakin yhtä heikkona ja vääristyneenä kuin Luther, jolle Raamatusta [eikä suinkaan skolastisesta järjestä ja kaanoneista] tuli ‘empiirisen’ uskonkokemuksen välttämätön lähtökohta ja konteksti.

*

Itse en ole ateisti by evidence enkä siis myöskään agnostikko, koska tieto itsessään ei viime kädessä voi tietää [~ päättää] edes sitä, tietääkö se vai eikö se tiedä. Olen ateisti ‘by fides’. Ja tästä seuraten voisin pelkästään loogisesti ajatellen olla yhtä hyvin teisti by fides. Mutta kun en ole. Ehkä olen jotenkin ‘psykologisesti’ estynyt uskomasta. Ehkä siis olen ‘autisti’ [kuten ironmistress ateistit määrittelee], mutta en järjen vaan pikemminkin armon puutteesta johtuen [toistaiseksi?].

*

[1] Luterilaisille armo on lahja, joka antaa ‘kyvyn’ noudattaa/totella Jumalan käskyä, kun taas katolilaiset tulkitsevat armon lahjaksi, jota voi käyttää uskon hyveen ‘kehittämiseen’ eli hyveellisiin tekoihin. Luterilaisille armo ei ole mikään erityinen sielun hyve, jonka käyttöä voidaan erikseen arvioida juridisella mittapuulla vaan pikemminkin ‘kohtalo’ ~ elämänmuoto.

.

Ja kas kummaa [paradoksaalista tai ei]: tässä ‘kohtalokkuudessaan ja elämänmuotoisuudessaan’ luterilaisuus [etenkin uskovan ja Jeesuksen unionia/yhdistymistä korostaessaan = Tuomo Mannermaan tulkinta] on kuin onkin lähempänä ortodoksista kristillisyyttä [theosis] kuin katolista ‘veripalttua’, jossa kärsivästä, verta tihkuvasta Jeesuksesta on kehkeytynyt yhtä aikaa sekä kaikkien pervertikkojen/sadomasokistien ‘toiveuni’ että kirkkoinstituution omaa valtaansa narsistisesti suojaava pelote, joka pitää ‘syntiset varikset’ tarvittavan ‘juridisen’ etäisyyden päässä kaikkein pyhimmästä.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/jos-liberaalit-ovat-niin-alykkaita-niin.html

http://www.amazon.com/Theological-Origins-Modernity-Michael-Gillespie/dp/0226293467

http://www.amazon.com/Nihilism-Before-Nietzsche-Michael-Gillespie/dp/0226293483

http://www.thebiblechristian.com/?p=13293

'Not how to get out but how did we fall in'

Slavoj Žižek. The Buddhist Ethic and the Spirit of Global Capitalism. 2012.

.

1

Tämä luento kannattaa kuunnella kokonaisuudessaan, joskin sen todellinen herkku eli varsinaisten johtopäätösten tekeminen alkaa kohdasta 56.30. Zizek halveksii buddhalaisuuden länsimaisia new age-miksauksia, mutta suhtautuu vakavasti ja arvostavasti Buddhaan sekä alkuperäisen buddhalaisuuden muotoihin. 

.

Kristinuskon ja [etenkin new age-]buddhalaisuuden välillä nähdään usein eettistä sukulaisuutta, mutta Zizek väittää perustellusti, että niiden välillä vallitsee perustava ‘metafyysis-antropologinen’/rr eroavuus [ks.myös luku 2]. Tämän eroavuuden lähtökohtia voisi pohtia seuraavasti. Tavoitellessamme nirvanaa, olisi syytä kysyä ja ymmärtää, miksi päädyimme/irtauduimme kaiken elollisen deterministisestä kiertokulusta tilaan, joka aiheuttaa meille kärsimystä. 

.

Zizekin spekulatiivisen problematiikan peruspointti [hyvin yksinkertaistetusti sanottuna] on siinä, että vasta ei-tietoisesta kiertokulusta irtautumisen jälkeen [mikä aiheutti kärsimyksen] syntyy myös tarve päästä siitä pois ja että tämän prosessin myötä ylipäätään myös mahdollistuu [ei aiemmin, koska kärsimystä, harhaista egoa ja ‘väärää’ tietoisuutta ei aiemmin ollut] sen tyhjyyden ajatteleminen, johon buddhalaisuus meditaatiossa kohti valaistumista/nirvanaa pyrkii. 

.

Miksi emme siis 1] ‘pysyneet’ elämän tiedottomassa kiertokulussa vaan päädyimme tahtoviksi, [pseudo]tietoisiksi ja siten kärsiviksi ihmisiksi? Onko tämä katastrofi 2] jonkin a] yksinomaan ihmiseen itseensä sisältyvän ja hänen kauttaan tapahtuvan/aiheutuvan lankeemuksen [fall] seurausta [eli vieraantumista tiedottoman harmonian alkutilasta] vai b] sisältyykö [gnostilaisittain ilmaistuna] jo Todellisuuden ‘alkuperään’/Jumalaan itseensä jokin särö – jokin pahuuden elementti, joka aiheutti ihmisen putoamisen/lankeemuksen yksilöllisen egon kärsivään tilaan? 

.

Toisin sanoen [kohta 2b] - onko todellisuus [tai Jumala] itsessään 'paha' - ytimiään myöten? Jos on, niin kyseisestä asiaintilasta ei seuraa vakavia ongelmia ainoastaan kristinuskolle vaan myös buddhalaisuuden nirvana-käsitykselle. Lopullinen ulospääsy samsarasta saattaakin olla liki mahdotonta, jos/kun pahuus todellisuuden periolemuksena 'tunkee' itsensä väistämättä jopa meditaatioon. Mutta buddhalaisilta löytyy käytännöllinen ratkaisu myös tähän ongelmaan, kuten Zizek aivan lopuksi kertoo buddhalaisuutta paremmin tuntevien kanssa keskusteltuaan.

.

2

Slavoj Žižek on Buddhism and the Self

. 

[One of the only schools] of thought that fully accepts the inexistence of the big Other is Buddhism. Is the solution then to be found in Buddhist ethics? 

There are reasons to consider this option. Does not Buddhism lead us to “traverse the fantasy,” overcoming the illusions on which our desires are based and confronting the void beneath each object of desire?

Furthermore, psychoanalysis shares with Buddhism the insistence that there is no Self as a substantive agent of psychic life: no wonder Mark Epstein, in his book on Buddhism and psychoanalysis, refers positively to Lacan’s early essay on the “mirror stage,” with its notion of the Ego as an object, the result of the subject’s identification with the idealized fixed image of itself:⁷¹ the Self is the fetishized illusion of a substantial core of subjectivity where, in reality, there is nothing.

This is why, for Buddhism, the point is not to discover one’s “true Self,” but to accept that there is no such thing, that the “Self ” as such is an illusion, an imposture. In more psychoanalytic terms: not only should one analyze resistances, but, ultimately, “there is really nothing but resistance to be analyzed; there is no true self waiting in the wings to be released.”⁷² The self is a disruptive, false, and, as such, unnecessary metaphor for the process of awareness and knowing: when we awaken to knowing, we realize that all that goes on in us is a flow of “thoughts without a thinker.”

The impossibility of figuring out who or what we really are is inherent, since there is nothing that we “really are,” just a void at the core of our being. Consequently, in the process of Buddhist Enlightenment, we do not quit this terrestrial world for another truer reality — we just accept its non-substantial, fleeting, illusory character; we embrace the process of “going to pieces without falling apart.”

In the Gnostic mode, for Buddhism, ethics is ultimately a question of knowledge and ignorance: our craving (desire), our attachment to terrestrial goods, is conditioned by our ignorance, so that deliverance comes with proper knowing. (What Christian love means, on the contrary, is that there is a decision not grounded in knowledge—Christianity thus breaks with the entire tradition of the primacy of Knowledge which runs from Buddhism through Gnosticism to Spinoza.)

Crucial to Buddhism is the reflexive change from the object to the thinker himself: first, we isolate the thing that bothers us, the cause of our suffering; then we change not the object but ourselves, the way we relate to (what appears to us as) the cause of our suffering: “What was extinguished was only the false view of self. What had always been illusory was understood as such. Nothing was changed but the perspective of the observer.”⁷³

This shift involves great pain; it is not merely a liberation, a step into the incestuous bliss of the infamous “oceanic feeling”; it is also the violent experience of losing the ground under one’s feet, of being deprived of the most familiar stage of one’s being. This is why the path towards Buddhist Enlightenment begins by focusing on the most elementary feelings of “injured innocence,” of suffering an injustice without cause (the preferred topic of narcissistic, masochistic thoughts: “How could she do this to me? I don’t deserve to be treated that way”).⁷⁴

The next step is to make the shift to the Ego itself, the subject of these painful emotions, rendering clear and palpable its own fleeting and irrelevant status—the aggression directed against the object causing the suffering should be turned against the Self itself. We do not repair the damage; rather, we gain the insight into the illusory nature of that which appears to need repair.⁷⁵

---

71 Epstein, Thoughts Without a Thinker, p. 152.
72 Ibid., p. 121.
73 Ibid., p. 83.
74 Ibid., p. 211.
75 Although, even here, there is a fundamental ambiguity in the Buddhist edifice: is the goal of the Buddhist meditation nirvana as the shift in the subject’s stance towards reality, or is this goal the fundamental transformation of reality itself, so that all suffering disappears and all living beings are relieved of their suffering? That is to say, is not the effort to enter nirvana caught between two radically opposed extremes, the minimalist and the maximalist? On the one side, reality remains as it is, nothing changes, it is just fully perceived as what it is, a mere insubstantial flow of phenomena that does not really affect the void at the core of our being; on the other side, the goal is to transform reality itself so that there will be no suffering in it, so that all living beings will enter nirvana.

*
The edited excerpt is from Slavoj Žižek's book, "Less Than Nothing: Hegel and the Shadow of Dialectical Materialism."
^*
http://www.youtube.com/watch?v=qkTUQYxEUjs

http://bigthink.com/postcards-from-zizek/slavoj-zizek-on-buddhism-and-the-self

Teologinen kommentti Calvinista Kafkaan

Onko Kafka sittenkin lopullinen ja 'oikea' totuus Calvinistä ja äärimonergismista?

*

Kommentti Ironmistressille hänen päreessään Päivän sarkasmi.

*

Rauno, voi[n] olla [‘Suomen aggressiivisin buddhalainen’], mutta vielä pateettisempaa on olla ateisti ja ihquttaa islamia.
*

Tarkoitettiinko tässä minua? No ainakaan minä en ole uskovaista näyttelevä buddhalainen kulttuurirasisti. En teeskentele uskovani, jos en usko [mitä usko sitten perimmältään onkaan, en tiedä]. Silti en koskaan ole kieltänyt [päinvastoin], etteikö uskonnolla voisi olla myös vahva positiivinen merkitys yksilöiden ja yhteisöjen elämässä. Sitäpaitsi teologiset ongelmat ovat olleet filosofisesti tärkeitä ajatteluni kehkeytymisen kannalta [PS 1].

Jos tässä nyt minua tarkoitettiin, niin en todellakaan ihquta islamia. Kiellän sinua enää jauhamasta blogissasi tuota vääristeltyä shittiä minun islam-hypetyksestäni. Suhtaudun islamiin kriittisesti, mutta en kulttuurirasistisesti niinkuin sinä. 

Mutta ainakaan ääri-Islam [tai välttämättä edes koko islam] ei ole ‘oikean’ monergistisen kristinuskon tavoin armon ja rakkauden uskonto vaan kunnian ja vallan teologiaa [PS. 2; PS. 3]. 

Kunniaa ja valtaa edustaa, IM, myös sinun harhaoppinen buddhalaisuutesi. En ymmärrä, miten ylipäätään kehtaat väittää olevasi buddhalainen militaristisine ‘si vis pacem, para bellum’-aatteinesi. Mitä tekemistä Clausewitzilla ja Machiavellilla on buddhalaisuuden kanssa? Haloo!

*

PS 1

Filosofiani päälinjat ovat tiivistettynä: a) ontologinen antirealismi ~ tietoisuutta ja maailmaa ei voi erottaa toisistaan ilman ‘tieteellistä’ väkivaltaa, b) terveen järjen tieto-oppi ~ välitöntä ja luonnollista tietoa voi olla vain tuttuuden kautta; kaikki muu tieto tieteellis-teoreettisesti konstruoitua, c) minimalistinen velvollisuusetiikka ~ ‘olkaa kilttejä toisillenne, muuten voitte tehdä, mitä haluatte’; mitään sisällöllisesti absoluuttista [esim. kristinusko] tai muodollisesti universaalia [Kant] etiikkaa ei ole, mutta silti ihmisillä on luontainen moraalitaju, jonka ymmärtäminen vaatii kuitenkin kasvatusta ja ehkä muutakin harjoitusta.

*

PS. 2

1

Kunnian ja vallan teologiaa löytyy myös eräistä kristinuskon harhaoppisiksi luokiteltavista dogmi-tulkinnoista: etenkin lakimies Calvinin loogisesti tarkka mutta seurauksiltaan kafkamainen oppi [juristi teologina on pahimmillaan katastrofi teologian kannalta], joka pysyy kasassa vain pelagiolaisuuden avulla [kyseessä on kristillisen teologian moraalinen romahdus ja pohjanoteeraus].

Voin ymmärtää [samalla tuomiten] statuksen tavoittelun pelastusopillisen hyväksyttävyyden [jonka alkuperäinen predestinaatio-oppi tekee mahdottomaksi] psyykkiseksi selviytymisstrategiaksi, jonka tarkoitus estää hulluksi tuleminen ja mahdollistaa hyvä elämä loogisesti johdonmukaisessa mutta ihmisen psykologisen kesto- ja sietokyvyn suhteen mahdottomaksi rakennetussa uskon järjestelmässä.

Miten voisikaan noudattaa oppia, joka tuomitsee kaikki jo etukäteen. Kyseessähän on eettinen helvetti jo maan päällä pelkästään predestinaation vuoksi. Koska ennaltamäärääminen tuhoaa kaikki moraaliset insentiivit, on moraalisen laissez fairen välttämiseksi opittava valehtelemaan itselleen ja muille, että hyvät teot johtavat pelastukseen todennäköisemmin kuin pahat.

Väite on paitsi induktiivinen yleistys eikä deduktiivisesti tosi/mahdollinen [koska predestinaatio-oppi] myös teologinen kaksoisstandardi, jota siis pidän katastrofina kristinuskon kannalta. Ei kuitenkaan mikään ihme, että tällainen suuntaus menestyy etenkin angloamerikkalaisessa kapitalismissa, joka on kiiltävien narratiivien ja spektaakkeleiden draama ja kuin kirjoitettu milttonfriidmaneille, jotka sisimmältään paljastuvat aina Othellon Jagon kaltaisiksi saatanoiksi.

Franz Kafka oli paljon rehellisempi ja syvällisempi 'monergisti' [sui generis] kuin angloamerikkalaisen tekopyhyyden isä Jean Calvin ikinä.

*

2

Pelastusopillisiin ratkaisuihin on tietysti ei pakko vaan pikemminkin järkevää ja luonnollista jättää synergististä ‘pelivaraa’, koska ihmisluonto pyrkii aina eteenpäin, parempaan ja täydellisempään, mutta se, joka haluaa tehdä pelastuksesta pelkästään pelagiolaisen ‘eliittikisan’ ei ole ymmärtänyt ainakaan kristinuskon perustasta juuri mitään. 

Pelagiolaisuus ei ole kristinuskoa. Kukaan ei kristinuskossa voi itse pelastaa itseään.

Sanonpa nyt suoraan, että kalvinismin ongelmaa vasten tarkasteltuna buddhalaisuuden ‘myötätunto-oppi’ haiskahtaa minusta joskus elitistiseltä ja jopa egoistiselta, koska omaa karmaansahan se buddhalainen yrittää parantaa olemalla myötätuntoinen toisia ihmisiä kohtaan. Höh. Sanokoon sitten suoraan, että autan sinua, koska häivytän sillä pahaa karmaani. Sinulla on väliä vain välineenä minun pelastusprojektissani.

Tämä oli minulta ilkeästi ja provosoivasti sanottu, mutta haluan näin korostaa, että myös buddhalaisuuden vaikein ongelma löytyy vilpittömän ja pyyteettömän  motivaation harmaalta alueelta. Miten voin olla vilpittömästi myötätuntoinen lähimmäistäni [jota en ole velvoitettu enkä motivoitunut auttamaan] kohtaan, jos olen ajamassa vain omaa pelastustani? Vastaus. En mitenkään.

Augustinuksen ja Lutherin pessimismi, mitä tulee ihmisen kykyyn toimia pyyteettömästi tai edes altruistisesti ja tästä pessimismistä nouseva pelagiolaisuuden kritiikki puree ainakin osittain myös buddhalaisuuteen. 
Mutta - buddhalainen on suhteessa Akuun ja Maraan oikeammassa sen suhteen, ettei hän kuvittelekaan, että voisimme olla täysin pyyteettömiä. Jokainen kulkee vain oman tiensä [mestarinsa opastuksella] yrittäen saavuttaa epäitsekkään asenteen ihmisiin. Ja hän saattaa pikku hiljaa myös päästä yhä lähemmäs tavoitettaan, jos vain vakaasti yrittää.

Siinä sitä on tekemistä jokaisella. Ironmistressillä ehkä eniten ; \].

*

PS. 3

Joku [esim. Finnsanity] sanoo välittömästi, että armon ja rakkauden ‘uusissa vaatteissa’ myös kristillinen kirkko edustaa vallan ja kunnian teologiaa. Pitää paikkansa, mutta haluan tässä korostaa etenkin alkuperäisen kristillisyyden teologiaa ja etiikkaa [Paavalia, joka tosin oli väistämättä rakentamassa kristinuskoa myös instituutiona], en kristinuskon instituutiorakennetta ja suhdetta yhteiskunnalliseen valtaan, joka on kunniakas mutta surullinen ja verinen kertomus. 

Lukekaa Dostojevskin Suurinkvisiittori – lukekaa tai ajatelkaa sitä säännöllisesti uudelleen, niin – jos ette välttämättä täysin ymmärräkään sen ideaa, niin ainakin muistatte silloin, miten vaikea ongelma Jeesus oli paitsi juutalaisille myös itse kristilliselle kirkolle – ja miten vaikea ongelma Jeesuksen vapaus ja lähimmäisenrakkaus lopulta on kaikille yhteiskunnille ja eettisille ajatusjärjestelmille. 

Pilkkaa tehden mutta silti vilpittömästi Nietzsche antoi Jeesukselle korkeimman arvonimen, jolla hän jotain ihmistä saattoi nimittää: ‘vapaa henki’.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/08/paivan-sarkasmi_24.html

http://vorige.nrc.nl/article2127701.ece

http://www.zwoje-scrolls.com/kafka-ploski/index.html