Siveellisyydestä seksuaalisuuteen

Havis Amanda siveellisyyden ja seksuaalisuuden edustajana.

.

Niin konservatiiveilla kuin liberaaleilla sekä idealisteilla että empiristeillä on mielestäni paljon opittavaa ja tajuttavaa Antu Soraisen sosiologisesta, sosiaaliantropologisesta ja käsitehistoriallisesta katsauksesta/analyysistä.

.

Kalle Haatanen

.

Torstaisin klo 10.05 - 11.00, uusinta lauantaina klo 22.05

.

Käsite "siveellisyys" on ollut suuressa roolissa Suomen historiassa, niin filosofiassa, politiikassa kuin oikeusjärjestelmässäkin, kertoo tutkijatohtori Antu Sorainen.

Alun perin saksalaisesta idealismista kumpuava käsite sai kansallisfilosofimme J.V. Snellmanin ajatuksissa moraalisen pohjan, joka viittasi kansanluonteeseen ja tapoihin. Aikojen saatossa suomalainen tiede lähestyi kuitenkin brittiläistä empirismiä, ja silloin tuollaisista ideologisista käsitteistä tuli taakka.
Samalla itse siveellisyyden käsite muuttui, ja sillä alettiin viitata yhä enemmän seksuaalisuuteen. Antu Sorainen käy läpi näitä historian murroskohtia niin tieteen, taiteen kuin oikeudenkin kannalta.

* 

http://yle.fi/radio1/asia/kalle_haatanen/siveellisyydesta_seksuaalisuuteen_42487.html

*

http://yle.fi/radio1/asia/kalle_haatanen/

http://www.santatelevision.com/finland-photos/havis-amanda-statue-helsinki-finland/

Leiri poliittisen järjestelmämme ja modernin vallan oikeudellisen rakenteen analogiana

Yläkuvassa Auschwitz, alakuvassa urbaani, biopoliittinen leiri (camp).

(Kolme tekstin ymmärtämisen kannalta selventävää linkkilisäystä (lihavoitu) tehty - 20.5)

Mikä on leiri? (Giorgio Agamben)

1. Se, mitä leireillä tapahtui, ylittää siinä määrin rikoksen juridisen käsitteen, että yleensä yksinkertaisesti unohdetaan ajatella sitä erityistä juridis-poliittista rakennetta, jossa nämä tapahtumat tuotettiin. Leiri on vain paikka, jossa toteutui kaikkein täydellisin conditio inhumana, mitä maa on koskaan päällään kantanut: tässä on viime kädessä se, millä on merkitystä uhreille ja jälkimaailmalle.

Lähdemme tässä tarkoituksellisesti vastakkaiseen suuntaan. Sen sijaan, että johtaisimme leirin määritelmänn leireillä tapahtuneesta, kysymme pikemminkin: mikä on leiri, millainen on sen juridis-poliittinen rakenne; mikä teki mahdolliseksi leirien tapahtumat?

Tämä johdattaa meidät tarkastelemaan leiriä, ei niinkään historiallisena tosiasiana ja menneisyyteen kuuluvana poikkeusilmiönä (joskin todennäköisesti vielä mahdollisena), vaan ikäänkuin kätkettynä matriisina, nomoksena poliittiselle tilalle, jossa edelleen elämme.

(Nomos/laki merkinnee tässä Agamben'in kontekstissa poliittisen tilan perimmäistä ymmärrystä itsestään lakina, lain käyttönä ja tarkoituksena; kyseessä on siis eräänlainen yhteisöllisen olemisen 'reason for being' - luontoa koskevan fysis-käsitteen poliittis-yhteisöllinen vastine/RR).
.....
3. On ajateltava leirin paradoksaalista asemaa poikkeuksen tilana: se on palanen aluetta, joka sijoittuu normaalin juridisen järjestelmän ulkopuolelle, mutta ei kuitenkaan ole täysin ulkopuolinen tila. Se, mikä siitä on suljettu ulos on poikkeuksen, exceptio, etymologian mukaan ulos otettu tai otettu esiin (ex-capere), sisällytetty juuri ulos sulkemisessaan. Tällä tavoin itse poikkeustila vedetään järjestyksen piiriin. Leiri on siis rakenne, jossa poikkeustila - josta päättämisen mahdollisuudelle suvereeni valta perustuu - toteutuu pysyvästi.

Hannah Arend huomautti kerran, että leireillä tulee selkeästi näkyviin periaate, joka hallitsee totalitaarista valtaa ja jota terve kieltäytyy itsepintaisesti hyväksymästä - nimittäin periaate, jonka mukaan 'kaikki on mahdollista'.

Vain koska leirit muodostavat äsken kuvaillussa merkityksessä poikkeustilan, jossa laki on kokonaisuudessaan pidätetty, kaikki on niillä todellakin mahdollista.

Jos ei ymmärretä tätä leirien erityistä juridis-poliittista rakennetta, jonka tavoitteena on tehdä poikkeuksesta pysyvä, niillä tapahtunut uskomaton jää täysin käsittämättömäksi.

Leireille joutunut liikkui ulkoisen ja sisäisen, poikkeuksen ja säännön, laillisen ja laittoman erottamattomuuden vyöhykkeellä, jolla kaikki juridinen suoja mitätöityi; jos henkilö lisäksi oli juutalainen, Nürnbergin lait olivat jo vieneet hänen kansalaisoikeutensa, ja sen jälkeen, 'lopullisen ratkaisun' aikaan, hänestä tuli täysin kansalaisuudeton.

Sikäli kuin sen asukkaat on riisuttu kaikesta poliittisesta statuksesta ja supistettu pelkäksi paljaaksi elämäksi, leiri on myös kaikkein täydellisimmin koskaan toteutunut biopoliittinen tila, jossa vallalla on vastassaan pelkkä puhdas biologinen elämä vailla mitään välitystä..

Näin leiri on itse poliittisen tilan paradigma juuri silloin, kun politiikka muuttuu biopolitiikaksi ja homo sacer sekoittuu käytännössä kansalaiseen.

Oikea kysymys leireillä tapahtuneitten kauheuksien edessä ei siis ole tekopyhä kysymys siitä, kuinka niin kauhistuttavia rikoksia on voitu tehdä ihmisiä vastaan. Olisi rehellisempää ja ennen kaikkea hyödyllisempää tutkia huolellisesti, minkälaisten juridisten menettelyjen ja poliittisten dispositiivien välityksellä ihmisiltä voitiin niin täysin riistää heidän oikeutensa ja etuoikeutensa, että lopulta mikään teko heitä kohtaan ei enää vaikuttanut rikokselta (Tässä kohdassa kaikesta oli todellakin tullut mahdollista).

(Giorgio Agamben: Keinot vailla päämäärää, s. 35, 37-8)
*
Leiri, korruptio, spektaakkeli ja pakolainen ovat näitä poikkeustilan säännöksi muodostumisen harmaita alueita, joissa julkinen ja yksityinen, luonto ja kulttuuri sekoittuvat erottamattomiksi. Näin ollen juutalaisen kohtalo Auschwitzissa tai bosnialaisnaisen Omarskassa ei johdu heidän poliittisista valinnoistaan perinteisessä mielessä, vaan tilanteesta, jossa biologisesta ruumiista itsestään on tullut poliittinen.

Se, että Agamben sanoo leirin eikä kaupungin olevan poliittisen tilamme uusi nomos, ei tarkoita, että eläisimme keskitysleirillä vaan että poliittinen järjestelmämme ja moderni valta ovat kenties analogisempia leirin kuin kaupungin oikeudelliselle rakenteelle, vaikka ne ovat aina halunneet pitää jälkimmäistä mallinaan. Agamben ei nimittäin ajattele leiriä pelkästään historiallisena tosiasiana vaan myös erityisenä juridis-poliittisen rakenteen mallina. Leiri on tila, joka avautuu, kun poikkeustilasta alkaa tulla sääntö.

(emt. s.111, Markku Koivusalon jälkisanat)
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Giorgio_Agamben
http://en.wikipedia.org/wiki/Giorgio_Agamben
http://www.netn.fi/396/netn_396_kirja4.html
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Rappeutunut+politiikka+tarvitsee+uuden+sanaston/HS20020111SI1KU02nz4
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=470
http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/viewFile/701/581
http://en.wikipedia.org/wiki/Homo_sacer
http://www.youtube.com/watch?v=oQA3BBP3I6I
http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=homo+sacer+google+search&btnG=Haku&aq=f&aqi=&aql=&oq=&gs_rfai=
http://www.voices.no/mainissues/mi40008000284.php
http://www.sauer-thompson.com/archives/philosophy/003299.html
http://www.artandeducation.net/announcements/view/66
http://strangledsleep.blogspot.com/2009/01/agamben-and-camps.html
http://adswithoutproducts.com/2007/08/

Schmitt Fallkullassa

'Nykyään mikään ei ole muodikkaampaa kuin taistelu poliittista vastaan. Amerikkalaisia rahamiehiä, teollisia teknikkoja, marxilaisia sosialisteja ja anarkosyndikalisteja yhdistää vaatimus siitä, että politiikan epäasiallinen herruus tulee hävittää ja korvata se taloudellisen elämän asiallisuudella. Enää saa olla ainoastaan organisatoris-teknisiä ja taloudellis-sosiaalisia tehtäviä, muttei mitään poliittisia ongelmia.' (Carl Schmitt: 'Poliittinen teologia' (PT), s. 113)
*
Päreeni otsikko on muokattu prof. Kaarlo Tuorin kirjan 'Oikeuden ratio ja voluntas' Carl Schmittiä käsittelevän luvun nimestä 'Carl Schmitt Weimarissa'.
*
(Kielimafia on tehnyt muutoksia ensimmäiseen julkaisuversioon viimeksi 21.3 klo: 20.15)
*
Liikun nykyään pelkästään mannermaisen filosofian alueella, ja usein tuntuu siltä, etten ole saanut anglo-amerikkalaiseen pragmaattis-analyyttiseen filosofiaan painottuneista filosofian perusopinnoistani muuta kuin tyhjän luurangon, jolla sitten pitäisi mittailla maailmaa kuin taskulaskimella. Boring!

Niinpä olen viimeisimpien vuosien aikana (ajoittain) jopa systemaattisesti yrittänyt omaksua eräitten mannermaisten nykyfilosofien perusajatuksia. - Tässä yhteydessä on tietysti syytä muistuttaa, että, huolimatta HY:n filosofian arvosanoistani, manner-eurooppalaisen ajattelun vakavin sairaus: Friedrich Nietzsche (siten myös eksistentialismi) on toki ollut minun tautini jo nuoruudesta lähtien. (Sitäpaitsi HY:n dos. Heikki Kannisto piti aikoinaan erinomaiset Nietzsche-luennot, joten ei pidä haukkua akatemiaa kohtuuttomasti.)

Nietzsche- (mutta myös Zizek-) perspektiivistäni katsottuna ei siis liene yllättävää, että mieltäni eniten kiihottava löytö (johon viimein tutustuin kunnolla) juuri tällä on hetkellä 'pahamaineinen natsihirviö', politiikan ja oikeuden filosofi Carl Schmitt.

Schmitt esitti etenkin vuosina 1919-1933 (Weimarin tasavallan aika), siis ennen natsien valtaantuloa, muutamia poliittisen oikeuden alaan kuuluvia väitteitä ja traktaatteja, jotka ovat (monien liberaalidemokraattisten ajattelijoitten tyrmistykseksi) alkaneet kahden viime vuosikymmenen kuluessa, lisääntyneen terrorismin aikana (Schmitt tavallaan ennakoi tätä uudenlaisen vihollisuuden/ystävyyden muotoa partisaani-luennoillaan/kirjallaan 1963), saada yhä lisääntyvää huomiota varsinkin mannermaisten filosofien keskuudessa. - (Sitäpaitsi - eikö myös kylmän sodan aikaa voi pitää lähes konkreettisena todistuksena Schmittin ajatusten kyvystä määritellä politiikan perimmäisten, eksistentiaalis-filosofisten realiteettien todellinen luonne?)

Itse asiassa monet eurooppalaiset (kulttuurin ja politiikan) filosofit ovat aina arvostaneet Schmittiä: esim. Kojeve ja ranskalaiset ylipäätään; myös Habermas, vaikka hän tekeekin schmittiläisistä lähtökohdista täysin päinvastaisen johtopäätöksen kuin Schmitt.

Habermas päätyy ikäänkuin saksalaisen 'huonon omantunnon' edustajana uusliberaalia sosiaalidemokratiaa lähellä olevaan (vrt. kolmannen tien sosiologi Giddens ja tämän opetuslapsi Tony Blair) diskurssietiikkaan eli ilkeästi sanottuna: päättymättömään, päätösten teon suhteen impotenssiin keskusteluun, jossa teknokraattinen (talous-)hallintobyrokratia ohjaa lopullisen päätöksen aina mieleisekseen antaen kansalle semanttisilla kikkailuillaan valheellisen vaikutelman pyrkimyksestä oikeudemukaisuuteen.

Habermasille poliittinen totuus on konsensusta, Schmittille poliittinen totuus sen sijaan on yhtä kuin kansaa representoivan ja samalla kansan kanssa identtisen suvereenin suoraa tahtoa/päätöstä. - Tässä demokratian kannalta arveluttavassa väitteessä kaikuu Platonin, Machiavellin, Hobbesin (jotka kaikki kuten myös Schmitt tekivät elämässään 'väärän' poliittisen valinnan ja joutuivat vetäytymään syrjään) sekä katolista vastauskonpuhdistusta (Schmitt oli katolinen) edustaneitten diplomaattien ja oikeusfilosofien ääni: de Maistre, Bonaldo ja etenkin Donoso Cortes, joka Schmittin mukaan oli säilyttänyt 'suurinkvisiittorien henkisten jälkeläisten itsetietoisen suuruuden'.

Carl Schmittin Weimarin tasavallan aikana politiikan ja oikeuden alalta esittämistä ideoista manittakoon lähtökohtaisesti normin ja päätöksen jännite totuuden ontologisella oleminen - pitäminen akselilla. Schmittin mukaan normi, jota laki ilmentää ja johon se tukeutuu on perimmältään aina päätös, jonka Jumala/suvereeni/poliittinen valta tekee/antaa. - Perimmältään, viime kädessä, päätös syntyy siis aina tyhjästä (aus einem Nichts).

Schmittillä oli tapana kiteyttää jo aloituksessa erinomaisen nasevasti se, minkä hän tulevassa pohdinnassaan halusi osoittaa todeksi. Esimerkiksi (edellä kirjoittaani samalla selkiyttäen): 'Kaikki modernin valtio-opin merkittävät käsitteet ovat sekularisoituneita teologisia käsitteitä.' (PT, s. 82)

Suvereeni on poikkeustilan ja siten kaiken lain perimmäinen päättäjä/takaaja. Siten juuri poikkeustila määrittää aina normaalitilan.

'Poikkeus on kiinnostavampi kuin normaalitapaus. Normaali ei todista mitään, poikkeus todistaa kaiken; se ei vahvista ainoastaan sääntöä, vaan sääntö elää pelkästään poikkeuksesta. Poikkeuksessa todellisen elämänvoima rikkoo toistumiseen jähmettyneen mekaniikan kuoren.' (PT, s. 60)

"Koska poikkeustila on kuitenkin jotain aivan muuta kuin anarkia ja kaaos, siinä vallitsee juridisessa mielessä järjestys, vaikkei kyseessä olekaan oikeusjärjestys" (PT, s. 56-57).

Kiistelty mutta samalla tunnustettu on Schmittin määrittely politiikan synnyn ja mahdollisuuden eksistentiaaliseksi perustaksi ystävä/vihollinen-jaottelun puitteissa. Politiikkaa ei voi olla edes olemassa ilman ystävän ja vihollisen dialektiikkaa.

'Die spezifisch politische Unterscheidung, auf welche sich die politischen Handlungen und Motive zurückführen lassen, ist die Unterscheidung von Freund und Feind' (ks. PS.).

Kyseessä on abstrakti lähtökohta siinä merkityksessä, että vihollinen ei ole joku tietty, määrätty ihminen, valtio, ryhmä tai kohde vaan kantilaisittain rationaalisen imaginaation hahmottama suhde maailmaan ylipäänsä. Vihollinen on jotain, jota/mitä 'vastaan' yhtenäinen yhteisö kokee olemassaolonsa integriteetin. Vain vihollinen voi 'synnyttää' kansan/yhteisön/ystävien välisen, kollektiivis-poliittisen identiteetin (ks PS.).

Liberaalidemokraattisen mielipiteen muodostuksen ja tahdottoman päätöksenteon loputtomaan vatvomiseen eli pinnalliseen soutamisen ja huopaamisen ei-etenevään liikkeeseen tottuneelle ja klisheiksi muuttuneisiin ihmisoikeuksiin (teko-)pyhästi uskovalle humanistille nämä ovat ehkä pelottaviakin ajatuksia, eikä asiaa helpota yhtään (pikemminkin päinvastoin) se, että Schmitt on partaveitsen terävä ajattelija, joka hallitsee virtuoosimaisesti myös retoriikan keinot.
*
Jos Hitler olisi ollut lähelläkään Schmittin (tai Heideggerin) intellektuaalista tasoa, Saksa ei olisi ajanut itseään (ja muita) tuhoon (mm. idioottimaisilla rotuopeillaan) vaan pysynyt nahoissaan. Silti on oletettavaa, että schmittiläis-heideggerilainen Saksa mitä ilmeisimmin olisi päätynyt jonkinlaiseen fasistiseen 'demokratiaan', mitä ikinä tämä sitten olisikaan merkinnyt kyseisen valtion tapauksessa.

Asia, joka minua Schmittissä mietityttää ja arveluttaa, on hänen ajatuksensa suvereenin ja kansan perimmäisestä eksistentiaalisesta yhteydestä/identtisyydestä. Miten tämä on käsitettävä, miten tällainen identtisyys ylipäätään on poliittisesti mahdollista, jos lähtökohtana, Schmittin tavoin, pidetään oikeusvaltiota, jonka perustana on kansan mielipidettä kysyvä mutta suvereenin asettama perustuslaillinen demokratia?

Kuvatun kaltaisen välittömän yhteyden - kutsun sitä ongelmallisuutensa takia deus ex machina-identtisyydeksi (suvereenin suhteeksi valittuun kansaansa poliittis-teologisena jumala-representaationa) - pitäisi taata, että suvereeni pystyy poliittisesti/konkreettisesti olemaan kansan tahto - päinvastoin kuin täysin byrokratisoitunut parlamentaaris-liberalistinen 'kone', joka on alkanut toimia itsestään (suurbusineksen intressien vaikuttaessa päätöksenteon taustalla) vähät siitä, miten loputtomasti vellova 'vapaa ja demokraattinen' keskustelu etenee.

Kärjistetysti väittäen, sisällöllisesti köyhä ellei peräti tyhjä, vapaa keskustelu pikemminkin vain estää ja hämää todellisten aatteellisten päätösten tekemistä ja perusteita. Politiikasta tulee konformismia ja puolueopportunismia, koska poliitikot oman suosionsa ylläpitämiseksi ovat täysin riippuvaisia mielidemittauksista.

[Ja kuten tiedetään, kansan mielipide valitsee aina kostonhimoisesti Barabbaan (liberaalissa demokratiassa päätöksentekoon Jeesuksen ja Barabbaan välillä tosin olisi haettu lykkäystä, irvailee Schmitt). - Mutta eikö kansa juuri siksi, että se on niin kostonhimoista, ansaitse hallitsijakseen tyrannin?! ;\].

Suvereenin ja kansan ykseys edellyttää, kuten Schmitt ymmärrettävästi painottaa, homogeenisen ja yhtenäisen kansan/mielipiteen (tietysti myös 'oikean' tyypin johtajaksi: ei siis tyrannia). Heti voi kuitenkin päätellä, ettei tästä lähtökohdasta ole pitkä askel totalitarismiin ja jopa rasismiin (fakta, jonka natsisimi todisti), mutta onko tuo askel väistämätön (kausaalinen) vai voidaanko Schmittin perusteorioista päätyä myös 'moniarvoisempaan totalitaariseen demokratiaan'(vai onko tässä sittenkin ilmaistu pelkästään itsensä kumoava määritelmä demokratiasta)?

Haluaisin puolustaa Schmittiä, vaikka varsinkin liberaali-demokraattisen (laki-)normativismin edustajat väittävät, että hän on irratonalisti, jonka teoriat johtavat suoraan fasismiin (Schmitt ei alunperin kannattanut natseja, mutta Italian fasismia hän tietyiltä osin ja rajatussa mielessä piti perusteltuna: vahvana valtiona).

'Schmittille Weimarin valtio oli totaalinen valtio heikkouttaan. Se oli totaalinen puuttuessaan yhä laajemmin yhteiskuntaan. Valtion interventiot kuitenkin ilmensivät sen heikkoutta: valtiosta oli tullut välikappale, jonka avulla eturyhmät toteuttivat ryhmäkohtaisia intressejään. Intressiryhmien pluralismi uhkasi lamauttaa valtion itsenäisen toimintakyvyn (Schmitt 1933). - Totaalinen valtio vahvuuttaan - se oli jotain jota Schmitt odotti ja toivoi Weimarin jälkeiseltä tulevaisuudelta.' - (Sitaatti: HY:n yleisen oikeustieteen professori Kaarlo Tuori kirjassaan 'Oikeuden ratio ja voluntas '(2007), s 181-182.

Niinpä. Mutta Carl Schmitt ei odottanut tulevaisuudelta nimenomaan natsivaltiota vaan pikemminkin Hegelin Preussia. Schmitt kritisoi natseja ennen heidän valtaanpääsyään mm. poliittisen ajattelun naiviudesta: natsivaltio tulisi olemaan juridinen katastrofi. Hän kirjoittikin päiväkirjaansa natsien vaalivoiton jälkeen tammikuussa 1933:

'Voidaan sanoa, että [tänään] Hegel kuoli.'

Natsien 'kansantotalitarismin' ja Schmittin 'vahvuuttaan totaalin valtion' välillä oli kuitenkin perustavaa poliittista yhtäläisyyttä, joka veti kumpaakin osapuolta toisiinsa. Urakehitystään edistävä Schmitt otti vastaan korkeimpia valtiojuristin virkoja natsien valtaanpääsyn jälkeen, mutta silti häntä joissain natsiupseerien piireissä epäiltiin teeskentelystä, huolimatta Schmittin jopa antisemitistisistä kirjoituksista, joiden uskon silti olleen pikemminkin 'raakaa' opportunismia (tämä ei tietenkään riitä Schmittin puolustukseksi) kuin intohimoista vakaumuksellisuutta ja vertautuvat Heideggerin vastaavaan joskin kevyempään antisemitismiin hänen vuoden mittaisen Freiburgin ('natsi-')rehtoraattinsa aikanaan.

Jo vuonna 1936 Schmitt erosi poliittisesti korkeimmasta virastaan (Heidegger erosi rehtoraatistaan jo 1934) ja sanoi jälkeenpäin eläneensä -36-37 suoranaisessa kuolemanvaarassa. Viimein Göring esti lopulliset kostotoimet häntä vastaan. Natsipuolueesta Schmitt ei kuitenkaan eronnut koskaan.

Ei eronnut myöskään Heidegger ja mikä pahinta: kumpikaan herroista ei suostunut sodan jälkeen osallistumaan yhteenkään liittoutuneitten järjestämään/tarjoamaan 'denatsifikaatio-ohjelmaan'. Niinpä kummaltakin evättiin sodan jälkeen kaikki oikeudet opettaa yliopistoissa. Heidegger tosin sai oikeutensa takaisin Saksassa, mutta Schmitt ei koskaan, ja hän luennoikin myöhemmin mm. Espanjassa (ie. 'partisaaniluennot'). Kumpikin, saksalaisen kulttuurialueen huipputuote siinä missä Freud ja Einsteinkin, julkaisi kyllä kirjoja, joita ranskalaiset filosofit sitten ahmivat pää höyryten ;\]

Schmitt koki sodan jälkeen aivan konkreettisesti elävänsä poliittisessa maanpaossa samaan tapaan kuin hänen suuret edeltäjänsä Machiavelli ja Hobbes aikoinaan kutsuen Plettenbergin kotiaan Sant'Andrea'ksi Machiavellin Percussinassa sijainneen poliittisen pakopaikan mukaan. Siellä Schmittiä kävivät hänen pitkän elämänsä aikana tapaamassa ne, jotka pitivät ja kunnioittivat häntä nimenomaan 1900-luvun Machiavellina ja Hobbesina - esim. Pariisissa 1930-luvun Hegel-luennoistaan kuuluisaksi tullut Alexandre Kojeve, jota Francis Fukuyama käytti sittemmin Hegel-tulkkinaan omassa, liberaalidemokraattisessa Historian lopussaan (Fukuyama tosin on tarkentanut ja muuttanut 1990-luvun alun näkemyksiään viime vuosina).

PS.
The friend and enemy concepts are to be understood in their concrete and existential sense, not as metaphors or symbols, not mixed and weakened by economic, moral, and other conceptions, least of all in a private-individualistic sense as a psychological expression of private emotions and tendencies. They are neither normative nor pure spiritual antitheses. Liberalism in one of its typical dilemmas ....of intellect and economics has attempted to transform the enemy from the viewpoint of economics into a competitor and from the intellectual point into a debating adversary. In the domain of economics there are no enemies, only competitors, and in a thoroughly moral and ethical world perhaps only debating adversaries. .... The concern here is neither with abstractions nor with normative ideals, but with inherent reality and the real possibility of such a distinction.... The enemy is not merely any competitor or just any partner of a conflict in general. He is also not the private adversary whom one hates. An enemy exists only when, at least potentially, one fighting collectivity of people confronts a similar collectivity. The enemy is solely the public enemy, because everything that has a relationship to such a collectivity of men, particularly to a whole nation, becomes public by virtue of such a relationship.
....
The political is the most intense and extreme antagonism, and every concrete antagonism becomes that much more political the closer it approaches the most extreme point, that of the friend-enemy grouping. In its entirety the state as an organized political entity decides for itself the friend-enemy distinction.....But the fact that the substance of the political is contained in the context of a concrete antagonism is still expressed in everyday language, even where the awareness of the extreme case has been entirely lost . - (The Concept of The Political)

http://www.amazon.com/Concept-Political-Expanded-Carl-Schmitt/dp/0226738922
*
(Seuraavassa päreessä annan kattavan näytteen etenkin Schmittin retorisista taidoista kirjassa 'Poliittinen teologia'.)
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://www.valt.helsinki.fi/sosio/tyt/artikkelit/schmitt.pdf
http://www.netn.fi/298/netn_298_kirja4.html
http://www.sauer-thompson.com/archives/philosophy/2006/04/post_46.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Weimarin_tasavalta
http://www.jarkkotontti.net/blog/tieteilya-ja-filosofiaa/jarjen-tahto-kaarlo-tuorin-teoksesta-oikeuden-ratio-ja-voluntas-niin-nain-22008/
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=0&oq=oikeuden+ra&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=oikeuden+ratio+ja+voluntas

Dogville ja rasismin genealogian syventävä oppimäärä

According to von Trier, the point of the film is that "evil can arise anywhere, as long as the situation is right."
*
Kuvassa dogvilleläisten miesten (ja jopa sen naisten epäsuorasti hyväksymä) 'sovellutus' yhteisöllisestä moraalista. - Grace joutuu uhkailun ja kiristyksen kohteena lopulta alistumaan kylän miesten (paitsi 'ylevän' Tomin) seksuaalisten halujen kohteeksi. Kyseessä on siis kuukausikaupalla jatkuva joukkoraiskaus!
*
(K-mafia teki elokuvan alkupuolen tapahtumista huomattavia lisäyksiä tekstiin - 4.3 - viimeksi klo: 01.30)
*
http://www.youtube.com/watch?v=UBLUcqbK4Bo
('Don't think that this is a punishment')
Gracen pakoyritykset estetään niittaamalla hänen kaulaansa panta, jonka kettinki on kiinnitetty raskaaseen myllynrattaaseen (tai vastaavaan), jota voi liikuttaa vain tasaisella maalla, ei kylän ulkopuolisessa maastossa.
***
Dogville on alkumetreillään 'viettelevän petollinen' filmi. Melkein kyynel kirvahti silmään, kun kaikki oli niin idyllistä ja ihanaa (kuin satukirjasta) dogvilleläisten Graceen ensi alkuun kohdistamista epäluuloista huolimatta (Dogville on todellakin epäluuloinen pikkukaupunki/kylä).

Turvapaikkaa etsivä Grace määrättiin ensin kahden viikon koeajalle, jonka aikana hänen piti auttaa asukkaita heidän töissään, jotta jokainen saisi selvitettyä mielipteensä hänestä. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut tarvitsevan mitään apua. Vasta kun Grace keksii Tomin kanssa, että hän voisi auttaa kyläläisiä kaikessa sellaisessa, mitä he eivät tarvitse, niin kumma kyllä töitä ilmaantuu lähes liikaakin.

Lopulta myös Chuck, joka ainoana asukkaana ei pidä Gracestä, hyväksyy tämän (G:n jäämisen ehto oli kyläläisten täydellinen yksimielisyys).

Hetken aikaa elämä ja ihmisten väliset suhteet siis ovat Dogvillessa kuin suoraan satukirjasta. Ihmiset ovat onnellisia ja hyväntahtoisia, ja kaikki tämä hyvä luetaan Gracen ansioksi. Asukkaat ovat perin tyytyväisiä, että sittenkin hyväksyivät mukautuvan ja herttaisen Gracen yhteisöönsä.

Vähitellen totuus kuitenkin paljastuu: kylän asukkaiden ('normaali') umpikierous alkaa kohdistua yksinomaan tukalassa asemassa olevaan (etsintäkuulutus, ensin katoamisen ja sitten rikoksen takia; tosin kukaan ei pidä Gracea rikollisena vaan gangsterien uhrina) passiivisen hyväntahtoiseen ja herttaiseen Graceen. - Dogvilleläisten käytös ja heidän motiiviensa ristiriita (yhteisön parhaaksi) ilmentää jokaisen yhteisöllisen moraalin perimmäistä umpikujaa.

Ensimmäisenä kiristäjäksi ilmaantuu (yllättäen? - ehkei välttämättä, koska lapset oppivat vanhemmiltaan) Chuckin 'ilkeän kieroutunut' pikkupoika (Grace käy hoitamassa Chuckin lapsia vanhempien ollessa töissä). - Poika vaatimalla vaatii Graceä antamaan hänelle selkäsaunan (Grace ja Chuckin vaimo eivät hyväksy ruumiillista kuristusta). Viimein poika uhkaa kaataa vauvan kehdon ja vaatii rangaistusta tai muuten hän kertoisi (valehtelisi) äidilleen, että Grace antoi selkäsaunan. Niinpä Grace, oman maineensa ja turvallisuutensa vuoksi, on pakotettu läimäyttelemään poikaa takamuksiin.

Lopulta myös Chuck kiristää Graceä niin, että tämä joutuu suostumaan seksiin hänen kanssaan Chuckin sitä halutessa (ollessaan omenatarhassa Chuckin apuna tai Gracen kotona). 

Chuckin vaimo saa tietysti ennenpitkää tietää sekä selkäsaunasta/läimäyttelystä että Gracen ja Chuckin suhteesta luullen, että Grace vietteli Chuckin (ja vaikka hänelle lopulta selviää, että syy on Chuckissa, sitä enemmän hän alkaa vihata juuri Graceä).

Vaimon kosto huipentuu siihen, että hän yksi kerrallaan rikkoo Gracen, tämän katsellessa voimattomana kahden muun naisen ympäröimänä, kalliin miniatyyrisarjan, joka sisältää kaikki Dogvillen kylän asukkaat - Gracen rakkaimman aarteen, jonka hän on palkallaan vähitellen onnistunut ostamaan (ikuiseksi muistoksi 'villeläistä' itselleen). - Kyläläisille kullattu? posliininen sarja on ollut aivan liian kallis heidän sille antamaansa arvoon nähden.
*
Minun mielestäni Graceen henkevästi rakastunut (myös Grace rakastaa Tomia, mutta heidän pitäisi päästä pois Dogvillesta, vapauteen, kyetäkseen rakastamaan avoimesti, ja tämä on Tomille ylitsepääsemätön este/ongelma) koti-filosofi Tom osoittautuu kuitenkin - kaikesta idealismistaan huolimatta tai juuri sen takia - kaikkein pahimmaksi kaksinaismoralistiksi, sillä ihminen joka pystyy sisällyttämään omat (ja lopulta yhteisön) itsekkäät vaikuttimensa asekeettistyyppisen ylevyyden sanahelinään, on vilpittömistä intentioistaan huolimatta pelkkä roisto, joka haluaa pelastaa vain oman nahkansa.

Mutta myös Grace passiivisessa hyväntahtoisuudessaan, jonka mukaan dogvilleläisetkään eivät olleet itse syyllisiä heikkouksiinsa (sen vuoksi hänellä ei ollut oikeutta heitä tuomita), on ylimielinen.
Kuten gangsteri-isä ennen kylä tuhoamista Cadilacissaan Gracelle sanoi, Grace ei koskaan sovella toisiin ihmisiin, joiden heikkouksia ja huonoja taipumuksia hän pitää lähinnä olosuhteitten aikaansaannoksena, niitä perimmältään itsekkäitä moraalisia kriteereitä, joita hän soveltaa itseensä, ja että siinä mielessä Grace on lopulta jopa ylimielisempi kuin isänsä.

On oltava oikeus, joka arvioi ihmisten tekoja, ja joka antaa niistä tarpeen tullen tuomion. Ihmisten vapauttaminen vastuusta tekoihinsa, tekee heistä hirviöitä, kuten Grace lienee huomannut.

Tässä on 'desisionistinen hirviö' (rikollinen isä), joka ottaa moraalin omiin käsiinsä, arvioimassa toisenlaisia hirviöitä (kaunaisia kyläläisiä) ja tekemässä ikäänkuin suvereenin päätöksen heidän tuomitsemisekseen, mutta mitä muuta normativistinen lakikaan oikeastaan on kuin poliittisesti oikeutettua, universaaliin (perus-)normiin (joka siis on pelkkä jumalallis-metafyysinen fetissi) pohjautuvaa väkivaltaa yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi ja ihmisten työn ja toiminnan mahdollistamiseksi?/

Isän opetus meni perille - melko karmealla tavalla. Grace nimittäin (uskottavaa tai ei) lopulta ymmärsi ja hyväksyi isänsä kyynisen mutta psykologisesti oivaltavan selityksen - jopa siinä määrin, että dogvilleläiset ansaitsisivat rangaistuksen (oikeuden; lue: koston) siitä, mitä he olivat hänelle tehneet (orjan yleisen edun nimissä!).

Moraalisen täyskäännöksensä jälkeen Grace antoi kaiken lisäksi karmivan yksityiskohtaisia ohjeita kenet piti milläkin tavalla tappaa (hammas hampaasta) (*).
*
Huh! - Dogvillen ensi alkuun idylliseltä vaikuttanut ilmapiiri muuttui perverssiksi, rotusortoa muistuttavaksi, oman oikeutensa (oikeudenmukaisuus on tässä liikaa sanottu) ja valheellisen yhtenäisyytensä irvikuvaksi sen kohdistaessa avoimen ja piilevän ressentimenttinsä Graceen.

Hyväntahtoisella Tomilla kauna kätkeytyi (Tomin sitä ymmärtämättä) hänen opportunistiseen moraaliteoriaansa. Miten tämä liittyy Nietzscheen?

Nietzschen mukaan vapaa ja ylevä/jalo (noble) ihminen ei piittaa niinkään hyvän ja pahan (moraalinen oikea ja väärä) kuin (esteettisen) hyvän ja huonon välisestä erosta, joten Nietzsche ei intentoi kantilaisessa mielessä pahaa. - Nyt vain on niin, että Tomin moraalisten päättelyitten praksis (mikäli pidämme tuota moraalia nietzscheläisittäin ylevän ihmisen itselleen asettamana joskin siten myös relativistisena) osoittatui lopulta katastrofiksi, kun sen piti toimia ihmisten yleisenä, heidän mielipteittensä ja taipumustensa erilaisuutta tasoittavana, eettisenä periaatteena.

Mitä me tästä opimme? - - Ehkemme mitään uutta. Ja mikäli otamme Trierin aivan tosissamme, niin vaarana on, että Dogville romahduttaa lopunkin uskomme ihmisten kykyyn rakentaa moraaliltaan yhtenäistä yhteiskuntaa muun kuin valheen ja rikoksen varaan.

(*) Lopuksi pitää kysyä (vielä kerran ja aina uudestaan): sisältyikö myös Gracen alunperin sisäistämään altruistiseen moraali-idealismiin todella ihan oikeasti sama kyyninen kaksinaismoraali ja ylimielisyys kuin Tomin ja kyläläisten 'moraaliin'?

Lainausmerkit sen vuoksi, että dogvilleläisten ihmisten yhteisöllisyys (joka vaivoin kätkee heidän utilitaristis-psykologisen egoisminsa) on moraalin kaamea irvikuva, mikäli pidämme Kantin deontologiaa etiikan ideaalina?

Ajautuuko ihmisluonto lopulta yhä uudestaan, kerta toisensa jälkeen, jonkinasteiseen (uusilla, muka legitimoiduilla tavoilla ilmenevään) rasismiin, jonka kaiken maailman Tomit ja muut muka pätevästi argumentoivat normativistit sitten perustelevat ja oikeuttavat laieilla (myös Kant, jolle ratkaisevaa ei ollut niinkään moraalin sisältö vaan sen mahdollisuuden normatiiviset ehdot).

Eikö Gracen isän (ja lopulta Gracen itsensä) rikollinen moraali ole esitettyjä tosiasioita vasten yhtä oikeutettua/epäoikeutettua kuin dogvilleläisten perverssi yhteisöllisyyskin?

Siteeraan jälleen vastaukseksi Camus'ta: 'Minä kysyin, mutta taivas oli hiljaa'.
*
http://totaste.wordpress.com/2007/11/02/a-sermon-on-dogville-%E2%80%9Ci%E2%80%99ll-break-this-one-with-some-thinking%E2%80%9D/

Miten vihollisesta voisi tulla ystävä? Rakastamalla tietenkin...(?!)

In The Concept of the Political, Carl Schmitt famously defined the political in terms of the friend-enemy distinction. For Schmitt, it is the presence of the enemy which makes politics both possible and necessary. Since, as Schmitt claims, all “authentic” political theories presuppose a man essentially “evil,” “dangerous,” or a “dynamic” and “problematic” being, the political can be stripped to the bare distinction of friend-enemy. The enemy is the other, the foreigner, the one we are to hate and kill. Hatred and conflict is integral to politics, according to Schmitt; without conflict, politics would no longer be needed. A politics minus enmity, without the enemy, is impossible. Cessation of hostility is the end of the political.

Writing nearly a century earlier, Søren Kierkegaard urged in Works of Love that the other, the stranger, is not the enemy we are to hate, but the neighbor we must love. Kierkegaard bases his argument on the “Great Commandment” (found in Hebrew and Christian texts as well as, in some form, other world religions) that one is to love one’s neighbor as oneself, as well as Jesus’ teachings to love our enemies. Who is one’s neighbor? Kierkegaard refers to Jesus’ parable of the Good Samaritan to respond that the neighbor is the other; any other one may meet; every other. Most significantly, loving a neighbor is not merely a feeling or something one says, it is something one does. A politics of love means deeds of compassion.

For millennia, one of the most paramount of religious (and thus ethical) duties, whether Christian, Jewish, Muslim, Buddhist, Hindu, or other religious tradition, has been to act with compassion toward the stranger, the other, the neighbor. Most have some version of the “golden rule”: to treat others as you would yourself want to be treated. The other includes the enemy. As Kierkegaard states, “he who in truth loves his neighbor loves also his enemy” (Works of Love, 78). Enemy-love is not only a religious or ethical obligation, it is a political responsibility.

Schmitt also addresses the Great Commandment in The Concept of the Political, but interprets it more narrowly. Jesus, he says, is concerned only with the private enemy; the political with the public enemy. Schmitt seeks to cleanse politics as a concept from all dimensions other than the crucial friend-enemy distinction, seeking a pure residue that defines the political in its essence; the first non-essential to go is the private. The enemy, Schmitt insists, is a public enemy.

Is the political defined by the enemy? Can it still be thus defined if the enemy, the other, is our neighbor, the object of our love rather than our enmity? Schmitt rightly observes that nation-states do group themselves according to the friend-enemy antithesis: “This is an ever-present possibility for every people existing in the political sphere” (CoP, 27).

Yet, as our experience (and Schmitt’s theory) confirms, defining the political in terms of the friend-enemy distinction makes war not only a real possibility, but an inevitability. “An enemy exists only when, at least potentially, one fighting collectivity of people confronts a similar collectivity” (CoP, 28).

If we are weary of war and the wearying politics that accompanies it, weary of being fearful that an “enemy” might attack, weary that we might identify yet another “enemy” we will need to attack in order to “defend” ourselves, then perhaps we are weary of conceiving of the political in the terms offered by Schmitt. Perhaps we are ready to alter our conception of the political in terms of compassion, forgiveness, and love.

The Concept of the Political as Paradox: Schmitt, Kierkegaard, and Enemy-Love

http://en.wikipedia.org/wiki/Great_Commandment
http://www.targetofopportunity.com/
http://www.toppun.com/Martin-Luther-King/Buttons/Love-is-the-only-force-capable-of-transforming-an-enemy-into-friend-Martin-Luther-King-Jr-BUTTON.html

Kun kone alkaa toimia itsestään - - (juuri silloin tarvitaan Johtajaa)

Kuvassa ei-fasistinen Johtaja

(Kielimafia pohtii, mahdanko olla faskisti vai kommari tehden jotain tarkennuksia + PS. - klo: 19.35.)
*
Homo Garrulus kirjoitti edellisessä päreessäni:
'Keep your friend close, but your enemy even closer'- olen tehnyt sitä elämässäni kun olen edelleen naimisissa:)
*
Hehheh! Taisit tulkita päreeni perusideaa jotakuinkin oikein.
*
Ensinnäkin pitää muistaa, että huolimatta yleismaailmallisesta pätevyydestään ja poliittisen käsitteen määrittelyn terävyydestään Schmittin ajattelu on sidottu myös aikaan ja paikkaan (1920-luvun Saksa). Se on kunnianhimoinen yritys saattaa Weimarin tasavallan epävakaat olot järjestykseen desisionistisen päätösteorian, suvereenin asemaa ja etenkin suvereenia poikkeustilan laillisena julistajana koskevan valtiosäännön avulla.

Olen silti (enkä syyttä) vähän hakusessa tuon schmittiläisen ystävä/vihollinen-jaottelun kanssa, joskin lähtökohta on selkeä: machiavellistis-hobbesilainen periaate, jonka mukaan politiikka ja valtio perustuu aina oletetun vihollisen olemassaololle, jota yleisestä järjestyksestä huolehtiva suvereeni pystyy vastustamaan, ja jonka se pitää kurissa.

Entä kuka/mikä on suvereeni, joka perustaa valtion ja ilmentää poliittista tahtoa - (myös rousseaulaista kansan yleistahtoa), sitä pitää pohtia (siitä pitää jopa keskustella ;\]) pitkään ja hartaasti.

Tässä pohdinnassa törmätään tietenkin väistämättä poliittisen representaation eli poliittisen päätöksenteon välittyneisyyden mekanismien takana sekä noissa mekanismeissa itsessään piileviin, juridisella jargonilla siloteltuihin ennakko-oletuksiin ja - jos ei suoranaisiin valheellisuuksiin niin ainakin vaiettuihin tulkinnanvaraisuuksiin, poliittisen korrektiuden lattealla kielellä ilmaistuna.

Liberaalidemokraattisille eli oikeuspositivistiselle normiuskovaisille haluan (koska he pitänevät minua kommunisti-fasistina) painokkaasti sanoa, että minä en halua vallan keskittyvän liikaa yhden ihmisen tai ryhmittymän käsiin yhtä vähän kuin pidän siitä, että politiikka laimenee pluralistis-muka-demokraattiseksi 'viihdepeliksi' ja saivarteluksi vailla mitään selkeitä, aatteellisia linjoja, mikä johtaa (on johtanut) siihen, että todelliset päätökset tehdään lopulta aina kasvottomien teknokraattien ja asiantuntijavaliokuntien valmistelevissa elimissä, jotka enemmistöhallitus sitten runnaa läpi ilman, että tässä prosessissa olisi puhuttu vakavasti sanaakaan niistä arvoista, jotka päätöksenteon taustalla vaikuttavat.

'Kone alkaa toimia itsestään', kirjoitti Schmitt weberiläisittäin (Max Weber oli Schmittin opettaja).

Toisin sanoen kaiken poliittisen 'eliminoiva' byrokraattis-teknis-organisatoris-taloudellinen mekaniikka on syrjäyttänyt poliittisen representatiivisuuden. Enää ei ole ketään eikä mitään, joka edustaisi kansaa tavalla, joka antaa sen eri äänille poliittisen tahdonilmauksen yhtenäisimmän muodon. - On vain koneisto, jota pitävät yllä nappia painavat, puoluekuriin ohjelmoidut retoriikka-automaatit, jotka ovat saaneet kansalta edustajuutensa esiintymällä 'onnistuneesti' television eri viihde- ja peliohjelmissa.

Muistutan, että Schmitt ei tarkoita poliittisella puoluepolitiikkaa vaan jotain paljon suurempaa: valtiota, suvereenia, kansaa, ystävä/vihollinen antiteesiä. Näiden käsitteellisten realiteettien perustalle rakentuu ihmisten välisiä konflikteja/antagonismeja yhdistävä poliittinen tahdonilmaus ja poliittisen päätöksen akti.

Poliittista tahdonilmausta ei siis Schmittin mukaan voi - ilman poliittisen sinänsä muuttumista joksikin muuksi kuin politiikaksi (esim. viihteeksi) - muuntaa mielipide-, normi-, ja äänestysbyrokratiaksi.

Rajoittamaton liberaali pluralismi, jota teknoraattis-byrokraattinen yhteiskunta-automaatti organisoi versus legalistisen päätösteorian perustalle rakennettu poliittinen representaatio eli poliittisen tahdon symbolisen edustuksen korostaminen etenkin suvereenin poikkeustilavaltuuksia lisäämällä: siitä Schmittissä on kyse, kuulostipa tämä sitten miten fasistiselta tahansa.

Itse vertaan schmittiläistä konetta maallistuneseen luterilaiseen kirkkoon tai kansalaisuskontoon, jossa kukaan ei enää usko siihen, mitä se edustaa tai että se, mitä se edustaa eli Jumala, on missään muodossa lainkaan olemassa.

Eräs Zizekin vitsivaraston käytetyimmistä esimerkeistä kuvaa tätä tilannetta hyvin: 'Fyysikko Niels Bohrin asunnon ulko-oven yläpuolelle oli naulattu hevosenkenkä. Kolleega kysyi hieman ihmeissään, että et kai sinä tuohon taikakaluun usko? Bohr vastasi: En tietenkään, mutta olen kuullut, että se toimii, vaikkei uskoisikaan.'

Tällaista on ihmisten usko (ideologia) nykyään - uskoivatpa he sitten muka Jumalaan tai siihen, että kasvatus sisältää luovuttamattomia ja pysyviä arvoja, jotka pitää pystyä siirtämään jälkikasvulle niin, että se myös sisäistää ne eikä ainoastaan noudata/toista niitä pelkästä rangaistuksen pelosta ja teennäisesti, ikäänkuin protokollan muodollisesti velvoittamana ja siten lopultakin omaa yksityistä hyötyään egoistisesti tavoitellen (vaikka perusarvoihin uskomisen pitäisi ilmentää nimenomaan ei-egoistista, ihmisiä yhdistävää poliittista peruslähtökohtaa!).

Ei! Mitään tällaista Jumalaa, Arvomaailmaa tai Politiikkaa ei enää ole, koska kone alkaa toimia itsestään - ilman meitä, meidän puolestamme. Me kyllä luulemme olevamme aktiivisia vaikuttajia täällä netin anarkistisessa demokratiassa eli lähes täydellisessä sanomisen vapauden sfäärissä, mutta tämä luulo on pelkkä harha, jota mediaviihde ja viihdemedia pitää kaupallisesti yllä.

Puhumme paljon, mutta puhumme mitättömistä asioista. Ja juuri tuo keskustelun tason alamittaisuus minua pännii.
*
Jopa monet fiksuimmista ja lukeneimmista luulevat, että osoittaa syvällisyyttä osata argumentoida jonkun kaavan mukaan - malliesimerkkinä papukaijamaisesti yhtä ja samaa mantraa toistava Ironmistress, joka deterministisen newtonilaisen mekaniikkansa törmätessä paradokseihin kuitenkin yhä kieltää indeterminismin mahdollisuuden ovelasti myöntämällä Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen (jonka mukaan sattuma on kuin onkin kalkyloitavissa mutta epätarkasti; - on siis olemassa todennäköinen sattuma, josta havainnoitsijan aiheuttama vääristymä on osattu laskennallisesti poistaa /rr ;\) - varsinkin silloin, kun tulee kyse tietoisuuden ontologisesta perustasta. - Mistress ei ymmärrä dialektisesta ajattelusta ja päättelystä juuri mitään vaan pelaa kuolleilla muodoilla eli numeroilla, kaavoilla ja mallinnuksilla.
*
Ei! Todellista syvällisyyttä on pitää oma päänsä - olla itsepäinen ja etsiä omaa näkemystään vaikka iskisi päätään seinään.

(Saattaa toki olla niin, että minä ja Ironmistress olemme yhtä itsepäisiä molemmat, mutta juuri siksi ajattelutapojemme onkin mahdotonta kohdata toisiaan minkäänlaisen - ei edes Heisenbergin epätarkkuuperiaatteella lasketun - planeetan kiertoradalla.)

Miten vähän uskonkaan julkisen keskustelun vaikuttavuuteen/legitimoivuuteen edes puoluepoliittisissa kysymyksissä ja etenkin sen 'kykyyn' ilmaista kansan todellista poliittista tahtoa.

Paradoksaalisinta tässä kuitenkin lienee se, että mikäli poliitikot - kuten aivan liian usein tässä mediapelleyhteiskunnassa käy - noudattavat yleisen mielipiteen linjaa, sitä varmemmin he näyttäisivät kadottavan otteensa poliittiseen aatteellisuuteen - lukuunottamatta tietysti kokoomuslaisia, joiden (ainakin valtiovarainministeri Kataisen) ainoa aate tai peräti hyve on raha voittona/lisäarvona, poliisi rahan vartijana sekä lähimmäisenrakkaus rahan oikeudenmukaisen distribuution motiivina(?!).

Ja juuri sen vuoksi, että löytäisimme uudelleen poliittisen eli identiteettimme kansalaisina (eikä ainoastaan yksityisinä mielipiteenilmaisijoina) me tarvitsemme sitä instanssia, joka pystyy paitsi representoimaan meidän tahtomme (koska me itse emme siihen tässä medialässytyksessä kykene) myös toteuttamaan sen (tosin tässä asiassa pitää toimia parlamentaarisen demokratian pelisäännöillä).

Olen kyllä erittäin hyvin tietoinen siitä, että Schmittin ajattelun perusdilemma: poliittisen representaation ja demokratian suhde voidaan kyseenalaistaa hänen ystävä/vihollinen antiteesinsa pohjalta, koska se sisältää ajatuksen, jonka mukaan kansan on poliittista tahtoa ja siten kansan/valtion järjestystä ja yhtenäisyyttä toteuttaakseen oltava valmis kuolemaan tuon järjestyksen puolesta.

Vaikka isänmaan puolustaminen vihollista vastaan (lukuunottamatta kapitalismia, jota on lähes mahdoton vastustaa) on 'varsin hyveellistä toimintaa' ellei sitten peräti pakollinen velvollisuus jokaisessa valtiomuodossa, niin tässä kohdassa Schmittiä voidaan joka tapauksessa syyttää fasistis-tyyppisestä, totalitaarisesta ajattelusta, vaikkei hän missään vaiheessa demokratian käsitettä hylkääkään.

Mutta jos schmittiläisen desisionistisen päätösteorian perusongelma piilee jo alunperin siinä, ettei sen lähtökohdista voi päätyä muuhun kuin jonkinlaiseen fasismiin, niin silloin en ainoastaan minä ole pahassa pulassa (mikäli haluan 'jatkaa' schmittiläisenä) vaan vielä enemmän: silloin myös Schmittin perusajatus poliittisesta esim. friend/enemy-antiteesinä on periaatteellisesti kyseenalainen.

Vielä en kuitenkaan heitä desisionismia kaivoon. Ehei. Taidan jopa perustaa (perussuomalaisten kanssa kilpailevan) oman puolueen ja panna sille nimeksi KANSAN TAHDON JA PÄÄTÖKSEN LIITTO - KTPL

Ennenkuin KTPL:n liittyy muita jäseniä, valitsen itse itseni puolueen johtoon ja luovutan itse itselleni suvereenin valtuudet. Perustuslaillisesti. Kautta Carl Schmittin haamun, joka liikkuu täällä Fallkullassa nykyään päivittäin.

PS.
Carl Schmitt, political existentialism, and the total state
Se, mitä Carl Schmitt tässä Richard Wolin'in kirjan aloittavassa ensimmäisessä sitaatissa sanoo, ei jätä epäselväksi (olipa sitten kyseessä pikemminkin omaa uraa edistävä ja omaa teoriaa myötäilevä opportunistinen kannanotto kuin vakaumuksellisen rasistin tunnustus), että hän halusi tehdä julkista yhteistyötä natsihallinnon kanssa. - Tämä Schmitt ei minua miellytä - olkoonkin, että natsit epäilivät hänen vilpittömyyttään heidän suhteensa.

Joka tapauksessa Hannah Arendt (ks. toinen sitaatti Wolinin kirjasta) piti Schmittiä vakaumuksellisena natsina etenkin tämän 1933-36 kirjoittamien natsimyönteisten julkaisujen takia (5 kirjaa, 35 traktaattia kirjaa ylös Wolin). Arendtin mielestä Schmitt on silti lukemisen arvoinen natsivallan romahtamisenkin jälkeen.
*
The Concept of the Political as Paradox: Schmitt, Kierkegaard, and Enemy-Love
*
http://mschaut.wordpress.com/2008/03/12/fascism-3-5-in-motown-coming-to-a-town-near-you/fascism-not-if-we-do-it/

Ystävä/vihollinen: poliittisesti yhdistävän tahdonilmauksen kategorinen ja dialektinen perusta

Yläkuvassa nuori Carl Schmitt profiileineen. Alakuvassa luennoitsija Carl Schmitt aloittamassa puheensa: 'Ystävät - ja etenkin viholliset.'

Kirjoitettu kommentiksi Takkiraudalle hänen päreeseensä Uusantisemitismin rumat kasvot.

(Hiljaisen järkytyksen vallassa käy kielimafia tekstiä läpi tehden joitain korjauksia klo: 22.45.)

'The political enemy need not be morally evil or aesthetically ugly; he need not appear as an economic competitor, and it may even be advantageous to engage with him in business transactions. But he is, nevertheless, the other, the stranger; and it is sufficient for his nature that he is, in a specially intense way, existentially something different and alien, so that in the extreme case conflicts with him are possible.'
Carl Schmitt - The Concept of the Political
*
I don't have any problem with Schmitt. But [...] (Slavoj Žižek)
*
Ironmistress kirjoitti:
'Tuo on ylittää jo rasismin rajat, jos ruukinmatruunalta asiaa kysytään.'

Oikeinko täällä mittatikulla vedellään rajoja sille, mikä on rasismia ja mikä ei. Tyypillistä oikeuspositivismia, joka näennäisestä objektiivisuudestaan huolimatta kätkee itseensä ideologian, jonka takaa ressentimentti puhuu oikeuden kaapuun verhoutuneena.

Ei! Minä valitsen mieluummin Carl Schmittin päätösteorian kuin Hans Kelsenin tyhjän normativismin.

Sillä mistä löytyy se tieteellisen tietämyksen ja sisäisen vakaumuksen yhdistävä liitto, joka kehtaa kutsua itseään objektiiviseksi näissä asioissa?

Luonnontieteellisestä reduktionismista ja oikeuspositivismistako? Edes oikeustiede-guru-vainaa Hannu Tapani Klami ei olisi sortunut moiseen naiviuteen.

Hyvä on. Tämä riittää. Alan vetää rajoja minäkin. Sitäpaitsi rakastan hyviä vihollisia. Niitä tosin löytyy yllättävän vähän tästä 'keskustelevien' juupas-eipäs-ihmisten maailmasta. Kansanradio-niuhottojia kyllä löytyy sitäkin enemmän.

Mitä jos todistaisin sinut Matruuna rasistiksi Carl Schmittin avulla, sillä jopa Schmitt on päätelmissään puhtoisempi (ja nerokkaampi) kuin sinä, jonka ajattelu pohjautuu tieteeksi ja oikeusnormiksi korotettuun foobiseen splittaukseen, vaikka sinun näin ollen pitäisikin tietoisesti ja korostetusti puhua vain omissa nimissäsi.

Pohtikaamme hieman esittämääsi vihollisen määritelmää.

'Vihollinen on se, joka saa minut hengiltä.'

Tätä voi todellakin pitää vihollisen äärimmäisimpänä ominaisuutena, mutta eikö kyseessä ole kuitenkin liian laaja tai väljä määritys, jota voi soveltaa melkein keneen tahansa? Sillä kuka tahansa voi periaatteessa saada minut hengiltä, koska siltä, joka todella haluaa tappaa toisen, eivät tilaisuudet lopu (ks. kuitenkin PS.)

Sen sijaan schmittiläis-räsäsläisessä mielessä (korostan, että kyseessä on oma tulkintani Schmittistä) konkreettisen vihollisen kokreettinen uhkaluonne ilmenee aina jälkeenpäin, koska vihollinen on aluperin kategorista laatua eli näkymätön, transsendentaalisesti asetettu ja määritetty eksistentiaalinen lähtökohta kaiken poliittisen olemassaolle.

Erotuksena projektiivisiin vihollisfantasioihin Schmittin 'vihollinen' ei (ainakaan siis alunperin) ole konkretisoitu kohde - juutalainen, muslimi, kommunisti, fasisti, neekeri, ruma, paha jne. - kuten Schmitt kategorisesti toteaakin.

Sinulle Matruuna vihollinen on kuitenkin se, joka saa sinut hengiltä ja sellainen 'se' sinun tapauksessasi on muslimi.

Ei ei. Tätä ei edes Schmitt tarkoita. Toistan - vihollinen on nimenomaan edellytys poliittiselle, ei sen seuraus. Vihollisessa ei ole kyse psykologisesta splitistä vaan kaiken politiikan ensisijaisesta, transsendentaalisesta lähtökohdasta.

Mutta - schmittiläisesti ja/eli myös minun kannaltani katsottuna pelkkä tahdoton mutta sitäkin enemmän kaunainen ja typerä, liberaalidemokraattinen mediaihminen, ei edes voi olla vihollinen, koska hän toimii yhtä aikaa konemaisesti ja ulkoaohjatusti pitäen silti omaa yksilöllistä vapauttaan, jonka hänelle takaavat yksilölliset oikeudet ja ihmisoikeudet, muka oman tahtonsa osoituksena.

Minä siis penään - en agonismia (eri intressien julkista kilpailua vapaassa keskustelussa, koska se osaltaan tyhjentää politiikan sisällöt tylsän mielipiteen tasolle) enkä edes psykososiaalisiin ja kulttuurisiin perusteluihin nojautuvaa tyhjää vastakkainasettelua, joka muka sekin on määriteltävissä julkisen keskustelun kautta ja ratkottavissa ei-poliittisesti jo valiokunnissa - vaan suoraa ja tunnustettua antagonismia kategorisena ystävä-vihollinen-akselina jokaisessa ihmissuhteessa.

Olet joko ystävä tai vihollinen, joskin kaikkein pahinta schmittiläisesti (ainakin kansakunnan tasolla) lienee, mikäli en voi pitää sinua kumpanakaan, koska olet pelkkä penseä ja banaali omaan napaan tuijottaja - sanalla sanoen hengetön ja sisällötön, ei-poliittinen nobody, joka tosin saattaa liikkua ja vaikuttaa aktiivisesti netin mielipidesivustoilla, mutta joka ei välttämättä ymmärrä politiikan teoriasta juuri mitään (tai/eli tulkitsee tuota teoriaa kirjaimellis-normatiivisesti kuin oikeuspositivisti Raamattua) eikä edes halua ymmärtää, sillä jos jokainen ihminen on oikeutettu lässyttämään sananvapauden ja äänioikeuden nimissä mitä tahansa, niin silloin hänen mielipiteensä on yhtä arvokas kuin kenen tahansa muunkin. (Olkoon niin - pääasia, että minun ei tarvitse kommentoida tämän tyypin sanomisia.)

Itse asiassa agoniset ja psykologis-kulttuuriset vastakkainasettelut synnyttävät enemmän ressentimenttistä herjaus- ja vihakulttuuria ihmisten välille kuin mikään 'hyvän' vihollisen kanssa käyty neuvottelu.

Kun olemme asettaneet vihollisen 'oikein', meidän ei tarvitse enää samalla tavoin kuin aiemmin sotkeutua empiiris-psykologisten perustelujen suohon ja mystifioida fobioitamme sekä fantasioitamme inhoamistamme ihmisistä muka legitimoiduiksi perusteiksi esimerkiksi muslimivihallemme.

Vihollista tarvitaan, jotta poliittinen tahto - ja siten ylipäätään mikään poliittinen pyyde - voisi koskaan ilmetä selkeästi tunnistetussa muodossa.

'Oikean' vihollisen tunnistaminen ei kuitenkaan onnistu vaan päinvastoin hämärtyy ja vääristyy julkisuudessa käytävän loputtoman medialässytyksen ja lähes kontrolloimattoman anonyymiksi muuttuneen asiantuntijabyrokratian (joka ei ole päättävä elin, mutta joka valmistelee kaiken ja siten ohjaa poliittista päätöksentekoa) liberaalidemokraattisessa hämähäkinverkostossa.

Minulle kukaan muslimi ei ole vihollinen siinä mielessä kuin Ironmistress ajattelee muslimin kokreettisena vihollisenaan, joka saattaa tappaa hänet. Sen sijaan muslimi saattaa kyllä olla minunkin viholliseni schmittiläisessä mielessä, mikä merkitsee, että muslimi konstituoi (perustaa, asettaa, muodostaa) omassa olemisessaan poliittisen olemassaoloni ja poliittisen tahtoni.

Toistan: yksilönä tai edes ryhmänä muslimi ei aluperin ja välittömästi ole minun konkreettinen viholliseni - ei ainakaan niin kauan kuin Suomen laki kieltää minua tappamasta häntä - yhtä lailla kuin häntä kielletään Suomen laissa tappamasta minua. - Edellyttäen että me kumpikin noudatamme lakia (tähän kohtaan hymiö ilmentämään mustaa huumoria).

'Valitettavasti' en ole kompetentti ajattelemaan kuten Mistress, että koska melkein kaikki terroristit ovat muslimeja, minun pitäisi ryhtyä vihaamaan islamin uskon edustajia yleensä - eikä siis ainoastaan konkreettisina yksilöinä vaan myös kategorisesti tietyn väkivaltaisen uskonnon edustajina. - En vain yksinkertaisesti kykene sellaiseen ajattelun tai emootioitten tasolla. Sorry.

Mutta huom. kaikki rasistit - jos tarpeeksi (eli todella paljon) aihetta ilmenee, niin minä(kin) olen kostoksi valmis tappamaan/tapattamaan muslimin siinä missä mustalaisen tai valkolaisenkin. Laista piittaamatta.

Tällainen laiton käytäntö ei tosin ole ollenkaan schmittiläisen kaavan mukaista, koskapa Schmittille yhteiskunnan/valtion järjestyksen perustuslaillinen turvaaminen (yhteiskuntaa hajottavan väkivallan kontrolli) vaikka sitten suvereenin julistaman poikkeustilan muodossa on poliittisesti kaikkein tärkein 'Asia'.
*
Tämän Schmittille erittäin olennaisen valtiosääntöperiaatteen korostamisesta häntä on oikeutetusti myös syytetty. Poikkeustila nimittäin saattaa - kuten Giorgio Agamben väittää - muuttua (ja on koko ajan muuttumassa) demokraattisesti julistetuiksi/perustelluiksi osittaisen poikkeustilan muodoiksi, jolloin yksilön identiteettisuoja murtuu pala palalta. (esim. USA:n Patriot Act).

Toisin sanoen - foucault'laisittain - pyrkiessään estämään väkivallan syntymisen ja kontrolloimaan sitä, poikkeustila itse asiassa luo yhteiskuntaan uudenlaisen väkivallan muotoja, joita vastaan on lähes mahdoton asettua, koska ne on saatettu voimaan demokraattisesti - perustuslakiin kirjoitetun valtiosäännön mukaisesti. - Siten demokratian ja poikkeustilan eli potentiaalin diktatuurin eroa on yhä vaikeampi erottaa toisistaan.
*
Seuraavaksi esittämäni väite saattaa kuulostaa paradoksaaliselta ja retoriselta lukijan mielestä, mutta minulle kyseessä on henkilökohtaisesti päivänselvä asia.

Pikemminkin Ruukinmatruuna kuin Muslimi on minun poliittinen viholliseni, koska koen, että juuri hän edustaa sitä hysteerisen pakkomielteistä ihmistyyppiä, jonka mielestä vapaus ja oikeus on palautettavissa (lue: kadotettavissa) johonkin normatiiviseen koneistoon (joka ei suinkaan ole neutraalin-objektiivinen oikeusproseduuri (sellaista ei ole olemassakaan) vaan perustuu nationalistis-ideologis-metafyysiseen esiymmärrykseen), jossa lukemattomien tapausselvitysten loputtomasti aikaa vievässä suossa yritetään löytää (lue: kadotetaan) paitsi oikeudellinen myös oikeudenmukainen ratkaisu.

Perusnormit ja perusarvot - siten myös oikeuslaitos onkin menettänyt viime vuosikymmenien kuluessa ratkaisevasti arvovaltaansa ja muuttunut jonkinlaiseksi mediakoneistoksi, joka pikemminkin viihdyttää kuin vakuuttaa.

Asiat ovat kuitenkin paljon yksinkertaisempia selvittää, mikäli ymmärrämme vihollisen oikein. Silloin myös rasismikiistoista - puhumattakaan kaiken maailman mitäänsanomattomista, keskustelevan tai päämäärättömästi vihaavan kommunikaatiokulttuurin ruokkimista, lähinnä vain mediaa elättävistä herjaussyytteistä - päättäminen tulee yksinkertaisemmaksi, koska on olemassa tunnustettu poliittinen tahto, jonka tunnustettu poliittinen vihollinen mahdollistaa ja konstituoi.

Hmm.

Itsekritiikkinä myönnän kyllä, että tällaisen politiikan noudattaminen saattaa tyhmemmän (ja ehkä hieman viisaammankin) fanaatikon käsissä lipsua joskus rasismia muistuttavaksi. En sano rasismiksi, koska minulle koko rasismin käsite sinänsä on argumentatiiviselta perustaltaan - vaikkei tietenkään oikeuspositivismin asettamien normien mukaan - mystifioitu/hämärä.

Silti schmittiläisen poliittisen ontologian mukaan määriteltyyn vihollisen käsitteeseen perustuva poliittinen tahto, joka saattaa maltillisesti ja harkitusti rajoittaa tiettyjä vapausoikeuksiamme (perustavampien positiivisten vapauksien ja turvatekijöitten hyväksi) on 'ryhdikkäämpi' ilmiö kuin tämä netissä kirkuvan 'osallistuvan' tai möykkäävän bloggarilauman traumaattisen verenhimoinen ulvonta, joka vaatii milloin minkäkin maailmalla sattuneen tapahtuman johdosta muslimien päitä vadille myös kotimaa-Suomessamme.

Olen kyllä itsekin kriittinen maahanmuuttajien sosiaalietuihin liittyvien asioiden 'löysäkätisyyden' vuoksi, koska pelkkä 'monetaarinen integrointi' - siis rahallisten tukien kautta sosiaalistaminen jättää olennaisimman eli maahanmuuttajien kouluttamisen ja työllistämisen toissijaiseen rooliin.

Lama-ajan olosuhteet tietenkin entisestään hankaloittavat tämän ongelman purkamista - vai onko nyt lopulta niin, että muslimit itse ovat syypäitä, koska eivät pysty sopeutumaan Suomeen, kuten Matruuna ajattelee? - Vastasipa tuohon kysmykseen sitten niin tai näin, se ei auta eteenpäin, koska maahanmuuttajat tulevat jäädäkseen tänne lopullisesti. Asian kanssa on kyettävä elämään. Se ei ratkea äärimmäisillä toimilla.

Tietystä kriittisyydestä huolimatta en ole maahanmuuttokielteinen - en ainakaan Ironmistressin argumenttien pohjalta. Mutta jos omaksuisin hänen asenteensa, se tarkoittaisi, että alkaisin systemaattisesti ajaa politiikkaa, jonka sisältönä on vihollisen eliminointi - tässä tapauksessa muslimien karkottaminen Suomesta.

On ehkä hyvä lopettaa toistaen ja todeten, että Ironmistressin kuvausten kaltaista vihollista ei muslimeista ole minulle ainakaan vielä muodostunut. He siis eivät uhkaa tällä hetkellä vallitsevaa kansallista yhtenäisyyttä, jonka minä koen olevan Suomelle ja suomalaisille - jopa nurkkakuntaisille nationalisteille - täysin riittävä.

Minun todellinen polittinen viholliseni on muualla. Ymmärtääkseni Ironmistress tietää jo missä - vaikkei välttämättä ymmärräkään miksi...

PS.
No - eihän Hitleriäkään saatu hengiltä, vaikka monta kertaa yritettiin, ja vaikka vahva syy Hitlerin hengissäpysymiseen vielä vuoden 1942/-43 vuodenvaihteen jälkeen oli tietysti saksalaisten (koko kansan mutta lähinnä upseerien) kuri-auktoriteetti-ideologia, niin salamurhaa yrittäneillä oli myös erittäin huonoa tuuria.

LIITE

Slavoj Zizek selventää alla olevassa sitaatissa Schmittin käsitystä vihollisesta osoittaen, että vihollinen on Schmittille näkymätön - image/kuva, joka pitää skematisoida ja siten konkretisoida imaginaatiokyvyn transsendentaalisen voiman avulla (Kant).

Zizekin asenne Schmittiä kohtaan on kriittinen, kuten juutalaisuus-esimerkistä (ks. myös tätä seuraava kappale po. linkistä) voimme ainakin epäsuorasti päätellä.

Oma käsitykseni vihollisesta tässä päreessä on kuitenkin provosoivasti äärimmäisen schmittiläinen (tai pikemminkin äärimmäisen schmittiläis-räsäsläinen): ei ole olemassa mitään todellista eli aitoja poliittisia tahdonilmauksia suorien poliittisten päätösten tasolla performoimaan kykenevää politiikkaa ilman 'vihollista'.

Parodioiden Voltairea voisin väittää: Jos vihollista (Jumalaa) ei ole olemassa, hänet pitää keksiä.

Tiedän samalla, ettei Zizek ole tätä käsitystä(ni) ihan suoralta kädeltä kieltämässä. Hän vain erinomaisen perustellusti haluaa varoittaa, ettemme sotkeutuisi mielikuvituksemme (fantasioittemme, fobioittemme, sekavan keskustelun, joka mystifioi kuvan vihollisesta lisäämällä siihen jotain siihen kuulumatonta, jotain minkä oma projektiivinen identifikaatiomme on siihen tiedostamattomasti asettanut) luomiin patologisiin kuviin, joiden ominaisuuksilla sitten varustamme vihollisemme.

Zizekin mukaan muihin kansoihin sekoittuneet juutalaiset olivat 'the enemy par excellence', koska heiltä isänmaattomina 'puuttui substanssi': oma kansallinen identiteetti ja siten omat kansalliset piirteet. Näin ollen he elivät ikäänkuin väärillä henkilöllisyyspapereilla vieraassa maassa.

Tämä juutalaisin sisältyvä 'puute' on ideaalinen kohde, johon rasistinen fantasia pystyy sijoittamaan itseään uhkaavat psyykkiset ja sosiaaliset sisällöt. Nämä sisällöt ovat silti perimmältään projisoijan omaa psyykkistä ahdistusta ja paranoiaa, joka pyritään ulkoistamaan juutalaiseen/juutalaisessa ja tuhoamaan siellä.

(Analogisesti samaan tapaan pyrkii kapitalismi, tosin hyötytarkoituksessa, ulkoistamaan tuotantonsa halvan työvoiman maihin. Tietenkään kapitalismi ei intentoi aiemman, erotetun työvoiman tai uuden halpatyövoiman riistoa/tuhoamista vaan väittää toimivansa laillisen, vapaan yrittäjyyden periaatteella, mutta käytännössä jatkuva lisäarvontislausprosessi jättää jälkeensä enemmän uhreja kuin voittajia.)
*
There is a lesson to be learned here from Carl Schmitt. The division friend/enemy is never just a recognition of factual difference. The enemy is by definition always (up to a point) invisible: it cannot be directly recognised because it looks like one of us, which is why the big problem and task of the political struggle is to provide/construct a recognisable image of the enemy.

(Jews are the enemy par excellence not because they conceal their true image or contours but because there is ultimately nothing behind their deceiving appearances. Jews lack the ‘inner form’ that pertains to any proper national identity: they are a non-nation among nations, their national substance resides precisely in a lack of substance, in a formless, infinite plasticity.)

In short, ‘enemy recognition’ is always a performative procedure which brings to light/constructs the enemy’s ‘true face’. Schmitt refers to the Kantian category Einbildungskraft, the transcendental power of imagination: in order to recognise the enemy, one has to ‘schematise’ the logical figure of the Enemy, providing it with the concrete features which will make it into an appropriate target of hatred and struggle.

http://www.lrb.co.uk/v24/n10/slavoj-zizek/are-we-in-a-war-do-we-have-an-enemy
*
A Dangerous Mind: Carl Schmitt in Post-War European Thought by Jan-Werner Muller (Hardcover - 3 Oct 2003)
The Enemy: An Intellectual Portrait of Carl Schmitt by Gopal Balakrishnan (Hardcover - 14 Aug 2000)
*

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=2&oq=slavoj+zizek&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek+suomessa

http://fronhausenreview.blogspot.com/

http://en.wikipedia.org/wiki/USA_PATRIOT_Act
http://chicobilly.blogspot.com/2010/01/publicaciones-academicas-sobre-schmitt.html
http://www.phillwebb.net/topics/society/Schmitt/Schmitt.htm

Jotain ilmenee - miksi?

"Hegelin tärkein opetus on, ettei ontologian keskeisin kysymys koske niinkään todellisuutta kuin ilmenemistä; kysymys ei siis kuulu 'Olemmeko ikuisesti tuomitut seuraamaan ilmiöiden päättymättömätöntä leikkiä, vai onko meidän mahdollista tunkeutua niiden muodostaman verhon takana lymyävään todellisuuteen?”, vaan pikemminkin ”Kuinka ihmeessä – keskelle tasaisen typerää todellisuutta, joka vain on – voi ilmestyä jotain sellaista kuin ilmeneminen?' Parallaksin minimaalinen ontologia onkin sama kuin Möbiuksen renkaalla: kaareutunut avaruus taipuneena itse itseensä."

Slavoj Zizek: The Parallax View, s.29
*
http://www.mustekala.info/node/325
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=4h&oq=m%c3%b6biuksen+rengas&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=parallax+view+zizek

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=m%c3%b6biuksen+nauha

Georg Wilhelm Friedrich Hegel
http://www8.umu.se/inforsk/philosophy/index.htm

Yhteisöllisyyttä kaupan - rajoittamattoman kilpailun, huoruuden, tekopyhyyden ja pelon sivilisaatiossa

Kirjoitettu kommentiksi edellisen päreeni "Valta, väkivalta, totuuden mahdollisuus ja itsekritiikki" kommenttiin Arhi Finnsanitylle ja Petri Järveläiselle.
(Kielimafiani antoi jälleen huomautuksen iltateellä)
*
finnsanitylle
Asia on juuri noin kuin kirjoitat. Pörssikapitalismin kyynisestä kritiikistä on yhä suuremmassa määrin tullut kapitalismia itseään ruokkiva 'kannustin'.
*
järveläiselle
Kuittaan kaiken sen, minkä kirjoitit, mutta tilanne on tavallaan mennyt jo vieläkin hullummaksi kuin sinänsä aivan oikein esitit ja analysoit.

Viimeisin lääke kapitalismin tappion ja kriisin voittamiseksi - yhteisöllisyys (!?) - ei lopultakaan ole muuta kuin eräs valtiollisesti johdetun kapitalismin ilmenemismuoto ja siten sellaisenaan lisääntyvien hyvinvointierojen eli rakenteellisen väkivallan perusta, joka oikeutetaan tekopyhyydellä eli vetoamalla lakiin ja oikeuteen (ks. PS.)

Yleisoikeistolainen suuntaus (myös 'yleisoikeistolainen' vasemmisto!) sekä ammuskelun harrastajat luulevat nyt ihan tosissaan, että säätämällä aselakia voidaan radikaalisti muuttaa tilannetta, jossa nuoret miehet vajaan vuoden välein tappavat luokkatovereitaan tai ylipäätään muita ihmisiä - joko ihmisvihansa vuoksi tai mikä merkillisintä ihan vain huvikseen!

Ja mikä hienointa - valtiojohtoinen kapitalismi (yleisoikeistolaisuus) 'komppaa' nykyään lakiuudistusten ohella 'empaattisten vasemmistokapitalistien' hengessä yhteisöllisyyttä (!?)

Keskustellaan yhdessä, ollaan muka niin ja niin huolissaan julkisesti, avaudutaan muille empaattisesti, jos ahistaa kovasti. Esitetään taas kerran kaiken maailman klisheemäisiä lausuntoja siitä, miten paha asia moraalisen, sisäistetyn auktoriteetin katoaminen todella on.

Mutta mitä löytyykään kaiken tämän avoimuuden ja uteliaan lörpöttelevän huolen (Heideggerin Gerede) taustalta?

Lähes täydellinen avuttomuus vanhemmuuden ja henkilökohtaisen moraalin suhteen, arvodepressio, hysteerinen pelko ja ressentimenttinen, alistuneisuuden arvoksi korottanut ihmisluonne, joka rakentaa yhteiskunnasta hyvin toimivaa kontrollikoneistoa - biovaltamekanismia, joka Jerry Cottonin tavoin eliminoi 'rumat kukat rehottamasta'.

Selkokielellä sanottuna: valtiojohtoinen, kapitalistinen 'yhteisöllisyys', joka pyrkii tuomaan auktoriteetin takaisin yhteisöön, tarkoittaa käytännössä poliisin valtuuksien merkittävää lisäämistä.

Kyse ei kuitenkaan tällöin ole yhteisöllisyydestä ihmisten sosiaalisen ja ylipäätään moraalisen omantunnon 'uudelleenrakentumisena' vaan eettisen arvoauktoriteetin korvaamisesta hobbesilaisessa hengessä 'suvereenilla' - anonyymilla poliisilla. (Sitäpaitsi - laissez faire-kapitalismi = anarkia + poliisi).

Onkin syntymässä uudentyyppinen kontrolli- eli poliisiyhteiskunta, joka (muka) taistelee (tappionsa kuitenkin jo tunnustaneena) virtuaalimaailman rajoittamatonta vapautta vastaan.

Siinä taistelussa ihmisten etukäteen leimaaminen on ainoa keino haastaa ja tuomita potentiaalit 'syylliset'.

Olemme jo nähneet, miten tämä systeemi toimii USA:ssa: kaikki haastamassa toisensa oikeuteen ties mistä syistä. Erittäin ovelaa, suvaitsevuuden kaapuun naamioitunutta piilorasismia tiedossa siis Suomeenkin...

Kyseinen yhteisöllisyys on HG:n termiä käyttääkseni 'pärsseestä', koska se ilmentää juuri sitä samaa, mitä koko kapitalismi aina: ihmisten hierarkista joskin automaattista eli luontaista lokerointia hyvinvointierojen kautta ja asioitten asettamista tärkeysjärjestykseen lähes yksinomaan kaupan vapauden ehdoilla.

Tämä voi merkitä vain yhtä asiaa: yhteisöllisyydestä tehdään lopultakin yksilöiden ja/tai markkinaehdollistettujen instituutioiden (kuten jopa kirkko nykyään) - ei kulttuurien tai ylipäätään suurempien ihmisryhmien sisäinen ja yhteinen asia.

Informaatioteknologian mahdollistama globaalisuus ei ole enää koko Euroopan kattavaa yhteisöllisyyttä samassa mielessä kuin esimerkiksi katolisen kirkon keskiajalla ylläpitämä, uskontoon pohjaava arvoyhteisöllisyys tai mikään muukaan yhtenäisen kulttuurin (esim. kiinalainen, kreikkalainen, juutalainen, arabialainen) sisäisen kehityksen synnyttämä, kaikkien tunnistama, tunnustama ja periaatteessa hyväksymä yhteisen eetoksen kollektiivinen kokemus.

Tällainen, yhteisen kulttuurisen eetoksen pohjalta kumpuava yhteisöllisyys on kadonnut sitä mukaa, kun kapitalismi on kehittynyt, reformaatio tehnyt uskosta yksityisasian ja romantiikka taiteesta individualistisen pelikentän.

Viimein koko modernisaatio ylipäätään teki teollis-teknisen kehityksen ja demokraattisten aatteiden mahdollistaman hyvinvoinnin nousun seurauksena arvoista ja aatteista pelkkiä pörssikursseja sekä äänestystuloksia, jotka vaihtuvat muutaman vuoden välein.

Tekisi mieleni väittää, että koko yhteisöllisyyden idean tuputtaminen ratkaisuksi nykyiseen hämmennykseemme ja neuvottomuuteemme viimeaikaisten väkivallantekojen syistä, koko tähän anomisen biovallan (jossa normit ja arvot perustuvat pelkkiin hyötylaskelmiin ja väliaikaiseen konsensukseen), on ehkä suurin huijaus, minkä valtiojohtoinen kapitalismi on nyt lanseeraamassa - ja mikä hämäävintä - etenkin hyvää tarkoittavien ja arvostamieni 'oikeitten' psykologis-yhteisöllisten asiantuntijoitten (kuten vaikkapa Pirkko Lahti) myötävaikutuksella.

Mutta ainoa protesti ja analyysi, jolla voi mielestäni olla tilanteen läpi-näkevää rationaalista ja rakenteellista propaganda-arvoa (tuskin kuitenkaan enempää) on 'raaka' ja sietämättömän rehellinen satiiri, jolla osoitetaan nykyisen menon tekopyhyys - puoluepolitiikasta riippumatta.

Tämän umpikujatilanteen vuoksi Slavoj Zizekiltä voi oppia todella paljon. Hän on ideologisena psykoanalyytikkona filosofisen kulttuurikritiikin ainoa todellinen satiirikko ja antiikin kyynikko par excellence tällä hetkellä koko maailmassa.
Ja sellaisenaan ainoa, johon kapitalismi ei koskaan voi sopeutua, ja jota se ei voi sietää, kuten se on tehnyt esimerkiksi Noam Chomskyn, Jürgen Habermasin ja jopa Michel Foucault'n kaltaisten älyn jättiläisten kohdalla.

Tarvitsemme Francois Rabelais'n ja Erno Paasilinnan kaltaisia, satiirisen tyylin mestareita ja eksentrikkoja - emme niinkään 'asioista huolestuneita' YLE:n toimittajia poliittisista pelkuri-konformisteista puhumattakaan.

Totuuden voivat ja uskaltavat sanoa tässäkin tilanteessa vain poliisi ja hän, joka istuu siellä, kussa pilkkaajat istuvat. Ei suinkaan tuo asiallisista asiallisin kansalaiskeskustelija, jonka omatunto vaikuttaisi olevan ainakin ulospäin yhtä tahraton (lue tekopyhä) kuin sen naispuolisen kansakoulunopettajan alushousut (anteeksi sovinismini - voi se olla mieskin).
*
Meillä Suomessa on kunnallisvaalit nyt syksyllä. Annan hyvän neuvon, jolla voit toteuttaa valtiojohtoisen kapitalismin edustamaa uutta, parantavaa yhteisöllisyyttä osoittaen samalla kuitenkin tiedostavasi, miten mätä ja valheellinen sen perusta ytimeltään on: ÄÄNESTÄ ITSEÄSI!
*
PS.
Tähän tekopyhyyteenhän vetosivat myös lockelaista oikeus- ja vapauskäsitystä edustaneet uudisasukkaat ryöstäessään amerikan intiaaneilta heidän maansa ja tappaessaan heitä mielin määrin, jos oli tarvis.

Miettikääpä ihan vain piruuttanne seuraavaa. Mussolinilta kysyttiin 1920-luvulla, miksi fasistit niin voimakkaasti tahtoivat hallita Italiaa. Hän vastasi: Me haluamme valtaa - emme mitään muuta kuin valtaa.

Arvatkaa, kumpaa selitystä pidän rehellisempänä ja rehellisyydessään arvostettavampana kahdesta edellisestä: 1) tekopyhää, keksittyihin oikeuksiin ja vapausperiaatteisiin vetoavaa lakia, jolla voitiin oikeuttaa alkuperäiskansojen tappaminen vai 2) suoraa vastausta: haluamme valtaa!

Mussolini oli Nietzschensä lukenut (toisin kuin patologisesta juutalaisvihastaan kärsinyt Hitler, joka oli psyykkisesti sairas).

Uudisasukkaat kuten koko Amerikan oikeus- ja vapauskäsitys puolestaan ontui henkisesti lockelaisen kalvinismin small-talkissa, jossa kyllä oltiin kohteliaita ja lojaaleja 'omalle jengille', mutta valmiita tappamaan 'nuo toiset', jotka eivät suostuneet luopumaan sovinnolla ja 'oikeuden nimissä' tuhansia vuosia asuttamistaan maista.

Mutta eikö juuri Locken, uudisasukkaiden 'yhteisöllisen' moraalin ja lopulta kapitalismin perusmotivaatiota jos mitä sovellu suoraan ja välittömästi selittämään tuo Mussolinin lakoninen vastaus: me haluamme valtaa!

On kaksi oikeutusperustetta tappaa ja/tai hallita hyvällä omallatunnolla toisia ihmisiä: 1) tahto valtaan ja 2) pyrkimys toteuttaa oikeus - ehkä jopa oikeudenmukaisuus.

Kunnon ihmiset toki valitsevat jälkimmäisen...Ja kukapa ei haluaisi olla kunnon ihminen - vaikka valehtelisi silmät päästään..!

II
Lisään tähän yhteyteen ihminen myytävänä päreen kirjoittajan jo yli viikko sitten esittämästä pyynnöstä johtuen alla olevan kommentin, koska se 'komppaa' oivallisesti edellistä kritiikkiäni.
*
Joku maksaa liian hyvin näistä missistereotypioista, jotta niitä voisi vastustaa systemaattisesti ja tehokkaasti. Eivätkä ne jotkut ole ainoastaan sovinistisia miehiä vaan myös systeemin arvot - lue arvottomuuden - sisäistäneitä koulutettuja naisia.

Feministeiltä olen odottanut enemmän ja toimivampaa polemiikkia myös tässä asiassa, mutta heidän(kin) ruutinsa näyttäisi kuluvan pikemminkin omien fantasioitten alasammuskeluun (mieskulttuuriin kohdistuva ad hominem-argumentointi) kuin tiukan johdonmukaiseen ja tinkimättömään kapitalismin ideologia-kritiikkiin.

Mutta - on pakko esittää vakava kysymys: voiko sivilisaatiossa, jonka toiminta perustuu muodollisesti oikean ja väärän (juridisen muttei moraalisen) sekä markkina-arvoistetun (ei-esteettisen) hyvän ja huonon väliselle erottelulle eli yksinomaan ostamiselle ja myymiselle - lue prostituutiolle - ylipäätään harjoittaa minkäänlaista vastarintaa ilman, että joutuisi itse ahmaistuksi julkisuusmyllyn molokin kitaan, josta et pääse pakenemaan, ellet sitten katoa lopullisesti ja todella kauas pois urbaanista markkinahelvetinkoneesta?

Itse vastaan: ei voi. On mahdotonta osallistua huoraamisen kulttuuriin muuttumatta itse huoraksi.
Mikäli mahdollista on joko kadottava tai ryhdyttävä terroristiksi. Muussa tapauksessa muuttuu markkinoitten marionetiksi.

Ihmisarvolla on vakavampaa merkitystä enää vain siellä, missä mokkula ei toimi, ja/tai mihin posti ei kulje. Sielläkin tästä harvinaisuudesta puhutaan vain kuiskaten, jottei kaikkialta innovaatiovirikkeitään etsivä mainospsykologi kuulisi asiasta ja alkaisi tuotteistaa (lue: latistaa) tuota arvoa brändiksi.

Kapitalismin tehokas vastustaminen lienee siis jotakuinkin mahdotonta. Siitä pakeneminenkaan ei onnistu enää tietotekniikan invaasion vuoksi. Miksi emme sitten alkaisi nauttia mediasta ja kuluttamisesta, emmekä turhaan taistelisi tutkainta vastaan?

Ryhtyisimme Nietzschen viimeisiksi ihmisiksi, jotka ovat keksineet onnen ja mahdollisesti myös uuden identiteetin (imagon) itsellemme. Valitsisimme vapaaehtoisen idiotian (markkinauskon), jota mikään epäily ei voi enää koskaan horjuttaa…
*
Tämän kommentin teemat soveltuvat myös sylikoiria? päreeseesi.