Hop hop hop

.

Tässä kaksi kuuluisaa mustalaislaulua [ks. youtube] elokuvamusikaalista ‘Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen’. Kylmät väreet menee selkäpiitä pitkin näitä kuunnellessa. Tällaiset melodiat ja laulu kumpuavat yhä vielä siitä ihmisyyden ‘eläimellisjumalallisesta selkäytimestä’, jonka suurin osa länsimaisesta iskelmäpopista on lähes kadottanut ja korvannut näennäis- tai ylitunteellisella kertakäyttötoistolla. Kulutusmusiikin esittäjät ovat ulkoistaneet tunteensa tekniikalle: heillä on informaatiokoneen tosi-tv-sielu, joka tyhjentyy bitteinä ja algoritmeina ylisensitiiviseen banaalisuuteen. Aivan toisin on mustalaislauluissa [vrt. flamenco, fado, blues, klezmer, jne.], joiden kiehtovuutta ja tenhoa ei voi vangita mihinkään tappamatta emootioita ja affekteja, joista ne syntyvät. Niinpä ne, kuten myös Maksim Gorkin traagiseen tarinaan perustuva elokuva kertoo, sisältävät olemassaolonsa epävarmuuden ja jopa tuhon mahdollisuuden kahlitsemattoman vapauden ja sitoutuneen rakkauden välisessä ristiriidassa [Oscar Wilden riimein:‘rakkaimpansa surmaa jokainen, pelkuri tekee sen sanoin kavalin, mies uljas miekallaan’ ja tulee myös tapetuksi]. - - Tämän[kin] hyvin ikävän ristiriidan länsimainen loogis-empiirinen järki pyrkii minimoimaan. Hinta on korvaamaton: ihmisen muuttuminen päämäärästä ja itseisarvosta teknisen tehokkuuden välineeksi: ihmisen kuolema. Toisin kuin mustalaislaulun ‘kiertelevä henki’, länsimainen sielu ei enää herää kuolleista ja synny jatkuvasti uudelleen vaan loppuu tekniikan täydelliseen hiljaisuuteen, ‘ei paukahtaen vaan kitisten’, kuten Eliot ‘Ontoissa miehissä’ ennustaa. - - Mustalaislaulu kumpuaa elämästä, jossa kuolema on aina läsnä, joskus hyvinkin traagisesti [ellei satu olemaan kyseisen elokuvan flunssainen, aivasteleva ja sangen epäonnekas teloittaja]. Länsimainen jumputus sen sijaan tekee kuolemasta ekstaattisen revyyn [esim. heavypellet] tai ylisensitiivistä ja kliseemäistä sosiaalipornoa [esim. tangokuninkaalliset], itse asiassa tunteen kuolemaa: elämän kuolemaa. - - Vanha sanonta pitää paikkansa: kaikki suuret ideat ja tunteet syntyvät idässä kuollakseen viimein moderneissa läntisissä sivilisaatioissa. - - Mustalaisia on helppo [joskin de jure oikeutettua] haukkua, koska he eivät integroidu minkäänlaiseen sivilisaatioon vaan elävät yhteisöjen kannalta epäsosiaalista elämää: kulkevat ja kiertävät loputtomasti – ‘maan äärin’. ‘Miksi?’, kysyy elokuvan femme fatalea turhaan tavoitteleva valkoinen herra. ’Jotta voisimme palata takaisin’, vastaa nainen. ‘Mitä te oikein etsitte?’ ‘Ei mitään, meille riittää tie’. Siinä viisautta, joka ei kuole, vaikka sitä yritettäisiin väen väkisin tappaa tieteellä, tekniikalla, järjellä ja rasismilla – kaikkein kavalimmin jopa demokratialla ja suvaitsevaisuudella.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mustalaisleiri_muuttaa_taivaaseen

*

http://areena.yle.fi/tv/2326006
*

https://www.youtube.com/watch?v=4a6EMh3P_bE

https://www.youtube.com/watch?v=TiqXTqpBToU

Luonnosta ja ymmärryksestä

Voin kuulla ja nähdä vain sen, minkä ymmärrän. Aistihavainto ja kokemus sellaisenaan, ilman järkeä, on joko vaistonvarainen reaktio, tottumuksen ja tavan ehdollistama ärsyke tai tunteen ja halun suuntaamaa ‘orjuutta’. Ymmärrykseen aistihavainnosta on matkaa vähintään [vain] yhden ‘luonnollisen’ symbolin verran, mutta kukaan ei tiedä [eikä voi tietää], mitä luonnollinen todella merkitsee ja tarkoittaa. Niinpä ymmärrys on ikään kuin eri suuntiin vetävien intressien [halut, tunteet, taipumukset] välinen sopimus, jonka nuo intressit pyrkivät koko ajan rikkomaan. Jos luonnollisille eli fysiologiastamme kumpuaville tunteille annetaan nimi, ne muutetaan nimeämisen ja määrittelyn prosessissa ymmärrykseksi symbolisilla käsitteillä, joilla on jokin enemmän tai vähemmän epämääräinen funktio, jota yritetään tarkentaa antamalla sille erilaisia arvoja. Ei siis ole mitään tunneälyä vaan älyllistettyjä tunteita eli käsitteellistä ymmärrystä. Juuri ymmärrys tekee ihmisestä ihmisen eli ‘ei-luonnollisen’, rationaalisen eläimen, sillä luonnossa ei ole itsereflektiivistä ymmärrystä vaan pelkkää muutosta ja lisääntymistä. Ihminen tietenkin pystyy havainnoimaan luonnosta syiden ja seurausten ketjuja, mutta myös kausaalisuus kuuluu vain hänen ajattelujärjestelmäänsä, ei itse luontoon. Luonto on triviaali: itsestään selvä ja itsessään täydellinen; järki on ei-triviaalia: havainnon ja kokemuksen symbolis-käsitteellistä rajaamista ja tarkentamista eli dialektista representaatiota - siten myös väistämätöntä vieraantumista luonnosta.

Olen kuullut, on tosiasia tuolla

Tunteet eivät ole hyveitä eivätkä paheita eivätkä edes makuarvostelmia. Ne ovat tosiasioita. Ne koetaan, mutta se joka kysyy, mitä tosiasiat ovat, ei kykene vastaamaan juuri sen vuoksi, että kysyy. Tosiasiat ovat kaiken kysymisen tuolla puolen, triviaaleja, itsestään selviä eli kaikkea ja ei-mitään. Järki ei ole tosiasia, koska se kysyy. Tosiasiat eivät kysy. Järjen ja tosiasian väliin jää ontologinen ero/kuilu. Voimme vain kokea, tulkita ja soveltaa tosiasioita, mutta emme tietämällä ymmärtää, mitä ne ovat. Myöskään matematiikka ei ole tosiasioiden tietämistä. Se on laskemista eli symboleilla operoivan järjen eksaktein ja siten ei-semanttisin [ei-sisällöllisin] käytäntö. ~. Emme ymmärrä tunteita vaan koemme niitä välittömästi joskin imaginaarisesti [mielikuvina, fantasioina]. Emme myöskään ‘tietämällä’ tiedä, mitä tunteet sisällöllisesti ovat, koska tieto ja sen oikeuttaminen on aina symbolista [käsitteellistä]. Matemaattisesti laskemme vain numeroita eli merkkijärjestelmiä. Tunne ei ole merkki tai symboli vaan tosiasia. Jne.

*

http://pixels.com/featured/socrates-caricature-gary-brown.html

Luonnollinen laki ja ateismi

Kommentti Ironmistressin kommenttiin hänen päreessään ‘Armoton armomurha, osa III’.

.

‘[Anonyymi]: Ei ateismista tietenkään seuraa mikään luonnonvalinnan ja vahvimmanoikeuden ihannointi. - - [IM]:- Ateisti, joka ei niitä kondonoi, elää itsepetoksessa.’

*

On olemassa sellainen jo kauan ennen kristinuskoa tunnettu uskomus ja periaate, jonka mukaan rationaalinen päättely voi ymmärtää luonnollisen lain olemuksen, jota se myös pystyy itsenäisesti noudattamaan ilman suoraa sitoutumista uskontoon.

.

Miksi IM ei ainoastaan unohda tätä historiallista, eettistä ja juridista tosiasiaa vaan [annan itselleni luvan päätellä ja väittää näin] miltei hysteeris-paranoidisesti demonisoi luonnonoikeuden ajatuksen - ainakin silloin, kun luonnollisen lain lähtökohdaksi ei oleteta uskonnollista auktoriteettia - olettaen sen johtavan jopa kausaalisella välttämättömyydellä ateismiin - kaiken lisäksi ateismin aggressiivis-ideologisiin eli sosiaalidarwinistiseen, kommunistiseen ja arvoliberalistiseen versioon?

. 

Mielestäni tällainen tulkintapa, paitsi että se on tosiasioita poleemisen yksipuolisesti tulkitseva ellei vääristävä, kertoo jälleen vähintään yhtä paljon tulkitsijan omista kuin tulkittavienkin ongelmista. Mutta projektio [tässä projektiivinen identifikaatio] ei koskaan voi olla pätevä lähtökohta argumentille – päinvastoin. Psykologisesti se toki saattaa herättää etenkin niiden huomion, jotka ovat kiinnostuneita merkillisistä luonteista: tarkoitan lähinnä mediaa, kirjailijoita sekä tietenkin psykiatreja. Filosofit kuitenkin kavahtavat tällaista ihmistä ja pitävät häneen itselleen sopivaa etäisyyttä.

.....

Platon sanoi, että kyynikko Diogenes oli hulluksi tullut Sokrates. Onko Ironmistress sitten hulluksi tullut juutalais-buddhalainen gnostikko, mikä on jo itsessään kontradiktio, ilman hulluuttakin: vai löytääkö joku järkeä ja johdonmukaisuutta siitä, että buddhalainen voisi edustaa nationalistista arvokonservatismia? Hm. Jos tämä yhdistelmä kuitenkin on perusteltavissa, se ei minun mielestäni kerro ainakaan buddhalaisista kovin hyvää.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Luonnonoikeus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Projektiivinen_identifikaatio

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/10/armoton-armomurha-osa-iii.html

Steven Pinker näkee kaunista mutta valheellista päiväunta valistuksen ja rationalismin saavutuksista

Vallankumoukselliset vapauden puuta istuttamassa vuoden 1790 Ranskassa. Tämän jälkeen alkoi päitä pudota ja veri virrata, kun myös veljeyttä ja tasa-arvoa ryhdyttiin istuttamaan ihmisten mieliin ja ruumiisiin.

 

The Precious Steven Pinker

 

David Bentley Hart

 

I sometimes find it hard to believe that Steven Pinker really believes what he believes; surely, I think, some occult agency in his mind is forcing his conscious intellect to accept premises and conclusions that it ought to reject as utterly fantastic. I suppose, though, that that is one’s normal reaction to ardent expressions of a faith one does not share; at its worst, it is just a reflex of supercilious fastidiousness, like feeling only an annoyed consternation at having to step over someone in the throes of mystical ecstasy in order to retrieve an umbrella from the closet. A healthier sentiment would be generous and patient curiosity, a desire to learn whether the believer has in fact—guided by a rare purity of heart—glimpsed truths to which one’s own cynicism or coarseness has blinded one.

Not, of course, that Pinker would care for that way of putting the matter. He detests religion and thinks of himself as a champion of something he blandly calls “reason” (that is the most enchantingly guileless aspect of his creed). In his latest book, The Better Angels of Our Nature: Why Violence Has Declined, he devotes over seven hundred pages to arguing the case that modernity, contrary to the common impression, has seen a steep decrease in every kind of violence—domestic, political, criminal, and martial—as a result of a variety of causes, but principally because of the triumph of “Enlightenment” ideas. It is a simple narrative, and at many points a painfully simplistic one, but it is clear and bracing and merits sympathetic consideration.

Whether Pinker himself does the tale justice, however, is debatable. He is definitely not an adept historian; his view of the past—particularly of the Middle Ages, which he tends to treat as a single historical, geographical, and cultural moment—is often not merely crude, but almost cartoonish (of course, he is a professed admirer of Norbert Elias). He even adduces two edited images from Das Mittelalterliche Hausbuch as illustrations of “the everyday texture of life in medieval Europe,” without noting that they come from a set of astrological allegories about planetary influences, from which he has chosen those for Saturn and Mars rather than, say, Venus and Jupiter. (Think what a collection of Saturnine or Martial pictures he might have gathered from more recent history.)

It is perfectly fair for Pinker to call attention to the many brutal features of much of medieval life, but one would have more confidence in his evenhandedness if he acknowledged at least a few of the moral goods that medieval society achieved despite its material privations. He says nothing of almshouses, free hospitals, municipal physicians, hospices, the decline of chattel slavery, the Pax Dei and Treuga Dei, and so on. Of the more admirable cultural, intellectual, legal, spiritual, scientific, and social movements of the High Middle Ages, he appears to know nothing. And his understanding of early modernity is little better. His vague remarks on the long-misnamed “Wars of Religion” are tantalizing intimations of a fairly large ignorance.

Perhaps such complaints miss the point, though. Pinker’s is a story not of continuous moral evolution, but of an irruptive redemptive event. It would not serve his purpose to admit that, in addition to the gradual development of the material conditions that led to modernity, there might also have been the persistent pressure of moral ideas and values that reached back to antique or medieval sources, or that there might have been occasional institutional adumbrations of modern “progress” in the Middle Ages, albeit in a religious guise.

He certainly would not want to grant that many of his own moral beliefs are inherited contingencies of a long cultural history rather than discoveries recently made by the application of disinterested “reason.” For him, modern culture’s moral advances were born from the sudden and fortuitous advent of the “Age of Reason,” which—aided by the printing press—produced a “coherent philosophy” called “Enlightenment humanism,” distilled from the ideas of “Hobbes, Spinoza, Descartes, Locke, David Hume, Mary Astell, Kant, Beccaria, Smith, Mary Wollstonecraft, Madison, Jefferson, Hamilton and John Stuart Mill.” We know what he means: not the dark side of the “Enlightenment” and the printing press—“scientific racism,” state absolutism, Jacobinism, the rise of murderous ideologies, and so on—but the nice Enlightenment of “perpetual peace,” the “rights of man,” and so on.

Well, each to his or her own tribalism, I suppose. It is pleasant to believe one’s society is more “enlightened” or “rational” than all others, and Pinker has every right to try to prove the point. He would be more convincing, though, if only the central claim of his book were not so entirely dependent upon a statistical fiction.

That is to say, yes, of course modern societies have reduced certain kinds of brutality, cruelty, and injustice. Modern technology makes it far easier to control crime. We have weapons both too terrifying to use in open combat and so precise that we can kill at great distances, without great armies, out of sight and mind. We have succeeded at reforming our own nations internally in ways that make them ever more comfortable, less threatening, and more complacent. Our prison system is barbaric, but not overtly sadistic, and our more draconian laws rarely inconvenience the affluent among us. We have learned to exploit the labor and resources of poorer peoples not by enslaving them, but merely by making them “beneficiaries” of globalization. The violence we commit is more hygienic, subtler, and less inconvenient than that committed by our forebears.

Even so, the numbers do not add up. Pinker’s method for assessing the relative ferocity of different centuries is to calculate the total of violent deaths not as an absolute quantity, but as a percentage of global population. But statistical comparisons like that are notoriously vacuous. Population sample sizes can vary by billions, but a single life remains a static sum, so the smaller the sample the larger the percentage each life represents. Obviously, though, a remote Inuit village of one hundred souls where someone gets killed in a fistfight is not twice as violent as a nation of 200 million that exterminates one million of its citizens. And even where the orders of magnitude are not quite so divergent, comparison on a global scale is useless, especially since over the past century modern medicine has reduced infant mortality and radically extended life spans nearly everywhere (meaning, for one thing, there are now far more persons too young or too old to fight). So Pinker’s assertion that a person would be thirty-five times more likely to be murdered in the Middle Ages than now is empirically meaningless.

In the end, what Pinker calls a “decline of violence” in modernity actually has been, in real body counts, a continual and extravagant increase in violence that has been outstripped by an even more exorbitant demographic explosion. Well, not to put too fine a point on it: So what? What on earth can he truly imagine that tells us about “progress” or “Enlightenment”—or about the past, the present, or the future? By all means, praise the modern world for what is good about it, but spare us the mythology.

And yet, oddly enough, I like Pinker’s book. On one level, perhaps, it is all terrific nonsense: historically superficial, philosophically platitudinous, occasionally threatening to degenerate into the dulcet bleating of a contented bourgeois. But there is also something exhilarating about this fideist who thinks he is a rationalist. Over the past few decades, so much of secularist discourse has been drearily clouded by irony, realist disenchantment, spiritual fatigue, self-lacerating sophistication: a postmodern sense of failure, an appetite for caustic cultural genealogies, a meek surrender of all “metanarrative” ambitions.

Pinker’s is an older, more buoyant, more hopeful commitment to the “Enlightenment”—and I would not wake him from his dogmatic slumber for all the tea in China. In his book, one encounters the ecstatic innocence of a faith unsullied by prudent doubt. For me, it reaffirms the human spirit’s lunatic and heroic capacity to believe a beautiful falsehood, not only in excess of the facts, but in resolute defiance of them.

*

http://www.firstthings.com/article/2011/12/the-precious-steven-pinker

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://en.wikipedia.org/wiki/Steven_Pinker

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Better_Angels_of_Our_Nature

http://suite101.com/article/the-influence-of-the-enlightenment-on-the-french-revolution-a371333

Kommentti

Kommentti Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni.

*

Elämänkatsomustieto perustuu agnostis-ateistiseen tiedehypetykseen ja siinä moraali ymmärretään yleensä joko emotivismin tai utilitarismin lähtökohdista. On kuitenkin mahdollista oppia ajattelemaan itsenäisesti jopa vahvan tradition [olipa se uskonnollinen tai tieteellinen] vaikutuksen alaisena, mikä jo itsessään paljastaa, mistä moraalissa on kyse.

 

Minulle on täysin selvää, että jos etiikkaa ylipäätään on aidosti olemassa, se on velvollisuusetiikkaa. Utilitarismi kun ei käsittele moraalia lainkaan. Se on fysiikkaa ja matematiikkaa. Moraali ei kuitenkaan viime kädessä ole mikään laskuoppi, peli tai arpa/kolikko vaan ‘päätöksessä olemisen ja pysymisen tila.’ Entä mistä lopullinen päätös tulee? Vastaus: Jumalalta ja minulta itseltäni yhtä aikaa.

......

Etkö huomaa, miten ajaudut ristiriitaan utilitarismisi suhteen. Väität, että se on ainoa kelvollinen moraalioppi, mutta seuraavissa kappaleissa myönnät ainakin epäsuorasti, ettei ole mitään keinoa määritellä moraalia. No hemmetti. Sitten mitään moraalia ei ole - kuin relativistisesti [nihilismi] – tai velvollisuusetiikkana eli jonkinlaisena uskontona, jota ei kuitenkaan/tietenkään voi perustaa luonnontieteeseen, kuten jopa Kemppinen ja Antti Tuuri näyttävät skientistisesti kuvittelevan. Fiksut miehet harhailemassa teo- ja antroposofian ikuisessa imaginaarisessa hämäryydessä – ja vielä matematiikkaa palvoen. Ei voi kuin nauraa ja/tai pudistella päätä.
......

Jos moraalille ei löydy universaalia perustaa, niin minkäs teet. Mutta toisin kuin sinä päättelet, nihilismin ei tarvitse välttämättä ja ikäänkuin väistämättä johtaa joukkotuhoon. Velvollisuutemme on vastustaa tarpeetonta väkivaltaa ja tässä päätöksessä on pysyttävä [olenko pasifisti, sitä en kuitenkaan tiedä, kuin vasta tosi paikan tullen].

.......

Karma- ja inkarnaatiohöpinöihin en usko edes sitä vähää, kuin mitä arvostan kristinuskon allegorioita ja symboliikkaa, joissa ymmärretään ihmistä tahdon näkökulmasta huomattavasti realistisemmin, kuin mitä buddhalaisessa metafysiikassa tapahtuu. ‘Ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta’ [Nietzsche Schopenhaueria omiin tarkoituksiinsa soveltaen].

Tahtova yksittäinen tahto on subjektiivinen minuus, joka itsessään ei ole mitään, mutta silti se on ainoa subjekti, joka todella on [hetken aikaa] olemassa. Buddhalaisuuden ikuisena ja totena itseään [ja maailmaa] aiemmin pitänyt, mutta sittemmin väärän tietoisuutensa voittanut suhteellinen subjekti on nimenomaan dualistista metafysiikkaa - imaginaaris-metafyysista harhailua par excellence, jonka oppi karmisista inkarnaatioista vielä vahvistaa potenssiin n. 

Ei ole olemassa kuin yksi ainutkertainen tietoisuus ja kun se katoaa [ainutkertaisen yksilöllisen tietoisuuden rakenteet hajoavat], mitään ei jää eikä palaa - ei ainakaan siinä subjektiivisessa muodossa ja tietoisuudessa kuin aiemmin oli ollut. Myös koettu maailma/todellisuus on yksi, mikä ei tarkoita, etteikö aine jakautuisi pienempiin osiin. Me vain emme voi sellaista ymmärtää kuin loogisten ja etenkin matemaattisten symbolien avulla [jos matematiikka nyt ylipäätään on ymmärtämistä – pikemminkin selitystä kuolleilla symboleilla]. Jopa mikroskoopissa näkyvä solun osa [hiukkasista nyt puhumattakaan] on meille kokemuksellisesti ufon kaltainen imaginaarinen kohde, josta kuitenkin pystymme tekemään bio-kemiallisen arvion matemaattisesti.

......

Minä myönnän evoluution saatanallisuuden eikä se ole minulle sellainen ongelma tai jopa helvetti, joka pitäisi jollain uskonnolla lunastaa, kuten sinä näytät buddhalaisuudessasi ajattelevan.

........

Ai että minunko pitäisi ymmärtää sinun kuilusi. Vaadit liikaa. Enhän minä voi ymmärtää muuta kuin sen, minkä sinä olet kirjoittanut siitä asiasta. Henkilökohtaiset kokemuksemme sen sijaan jäävät aina omiksi salaisuuksiksemme, vaikkemme sitä mahdollisesti haluaisikaan. Tätä on väistämätön solipsistinen kohtalomme subjekteina. Jos voisimme kommunikoida kokemuksemme toisille sataprosenttisesti, emme olisi subjekteja lainkaan vaan joko jumalia, koneita tai vaistojen varassa toimivia eläimiä [bio-koneita, joilla ei tosin paljon ‘puhuttavaa’ olisikaan].

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/pitaako-ihmista-saalia.html

Pitääkö ihmistä sääliä?

Päre on kommentti Ironmistressin päreeseen Kun kuilu katsoo takaisin.

1

Ironmistress kirjoitti: ‘Rauno peräänkuulutti säälimoraalia,’
*

Viittaako nimi minuun? Jos viittaa, pyytäisin saada tietää, mitä peräänkuuluttamisella tässä tapauksessa mahdollisesti tarkoitetaan. Tietääkseni olen esittänyt kritiikkiä enkä mitään ‘peräänkuulutusta’ säälimoraalin suhteen.

Eikö peräänkuuluttaminen merkitse mm. vaatimista? Olen siis kritikoinut enkä peräänkuuluttanut moraalitunneteoriaa ja sääliä moraalin perustana, koska tunteet ovat ailahtelevia, pettäviä, sattumanvaraisia ja lyhytkestoisia. Vakavasti otettava etiikka eli moraaliteoria, joka ei rakennu pelkkien tunteiden [eikä myöskään suurten auktoriteettien; big Other] varaan sen sijaan on järjen ja johdonmukaisen ajattelun asia, joka pyrkii mahdollisimman suureen universaalisuuteen [siihen tietenkään täysin pääsemättä]. 

Sattumanvaraisten ja ei-välttämättömien tunteitten perustalle ei voi rakentaa loogisesti pakottavaa velvollisuusetiikkaa vaan pelkästään imaginaaristen kuvien ja samaistumiskohteiden sensitiivisen elokuvateatterin, jossa nauretaan ja kyynelehditään yhdessä ja erikseen - kuitenkin sillä erotuksella, että elämän moraalitunne-teatterista ei koskaan voi kirjaimellisesti astua ulos kadulle reaaliseen maailmaan [joka sekin mahdollistuu ihmiselle vain symbolisaationa] vaan siellä eletään kuvitteellisten bio-psyykkisten affektien [fantasioiden] draamaa kohdusta hautaan.

Edes äidinrakkaus ei kuitenkaan ole mikään moraalinen affekti/tunne [‘moraalisia affekteja/tunteita’ kun ei ole kuin mielikuvituksessa ja kategorisissa virhepäätelmissä] vaan biologinen vaisto, josta tulee moraalinen velvollisuus vasta rationaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Muussa tapauksessa eläimetkin käyttäytyvät moraalisesti oikein tai väärin - [joka näin ajattelee, on itse asiassa vienyt juuri antroposentrismin, josta halusi irtisanoutua, aina absurdiuteen asti].

2

Mitä sitten tulee myötätuntoon ja sääliin [jotka tässä samaistan, mutta joiden merkitykset voidaan kyllä analyyttisesti joskaan ei psykologisesti eriyttää] ihmiskuntaa ja ihmisiä kohtaan, pidän tällaista ‘ylevyyttä’ imaginaarisen samaistumisen muotona par excellence [ks. Lacanin peilivaihe ja Althusserin interpellaatio]. 

Ylipäätään me emme voi rakastaa mitään yleiskäsitteitä [ideologioita, jumalia, aatteita] teknisiä termejä [solut ja hiukkaset] kuin imaginaarisesti. Looginen järki ei kuitenkaan perustu psykologiaan, biologiaan eikä fysiikkaan. Moraalinen velvollisuus ei kantilaisittain ole rakastamista ja/eli ideologista imaginaatiota vaan lacanilaisittain symbolisessa rekisterissä vaikuttava universaali imperatiivi, jolla on rationaalinen oikeutus. Kantin etiikka vaatiikin mahdollistuakseen rationaalisen Jumalan ja sielun olemassaoloa.

Toisin sanoen kantilainen järki vaatii toteutuakseen rationaalisen uskon [kategoriseen imperatiiviin], kun taas empiirisissä moraalitunneteorioissa [sekä uskonnollisessa uskossa että ideologisessa interpellaatiossa] tunne ei vaadi oikeutuksekseen muuta kuin imaginaarisen samaistumisen [kutsuna uskoon], jota pyritään jälkeenpäin vahvistamaan sosiologis-empiirisellä evidenssillä.

Järjellä on kuitenkin omat loogiset ehtonsa/lakinsa, jotka voidaan tietää. Tunne sen sijaan on biologinen halu ja vaisto eikä se tyydyty järjen sanasta vaan esimerkiksi ruuasta ja seksistä, mikä tyydytys on tavallaan järjen tuolla puolen, vaikka välineellisen järjen käytöstä toki on hyötyä ainakin ruuan hankkimisessa [seksin suhteen järjestä saattaa kuitenkin olla pikemminkin haittaa].

3

Itse asiassa ei ole ihan kohdallista sanoa, että kokee sääliä ihmisiä kohtaan elämän epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Pikemminkin kyseessä on jokin pettymykseen ja suruun viittaava tunne. Heti perään on samalla kysyttävä, mistä tuo ‘sääli’, suru ja pettymys lopulta nousevat. Sillä onko mitään mieltä kokea elämä ja olemassaolo epäoikeudenmukaiseksi? 

Eikö tällainen reaktio ole täysin absurdi jo alunperinkin indifferentissä maailmassa? 

Kokea surua ihmiskunnan vuoksi voidaan ymmärtää mielekkäästi vain siten, että ajatellaan jonkin menneen ihmisen kohdalla pieleen evoluutiossa – että evoluutio sisälsi alunperin jonkin ideaalin [Jumala, idea, substanssi], jota kohti olimme rationaalisina olentoina kulkemassa [Platonin rationaalis-mystinen anamnesis (paluu alkuun eli ikuisen idean katselemiseen/theoria) tai Aristoteleen teleologis-biologinen metafysiikka (kehittyminen kohti täydellisyyttä)], mutta jota emme näytä koskaan tulevan saavuttamaan - että ihmisen kehittyminen rationaaliseksi olennoksi oli näin ollen joko demiurgin (luojajumalan, joka ei ole sama kuin monoteistien pelastava Jumala/Luoja] tai evoluution itsensä erehdys.

Kaikkein pahin visio olisi väittää, että evoluutio itsessään on saatanasta, joka pyrkii vain ja ainoastaan kaikkien elollisten eliöiden [informaation] lisäämiseen/lisääntymiseen vailla muuta ‘järkeä’ kuin sopeutuminen ja adaptaatio maksimaalista lisääntymistä silmälläpitäen, kunnes etenkin kehittynein ja erikoistunein laji/populaatio lisääntyy olosuhteisiin ja niiden muutoksiin nähden liiallisesti ajautuen nopeasti tuhoon elinmahdollisuuksien kadotessa.

Platon, Aristoteles ja kristinusko ovat ihmisen kulttuurisen ymmärtämisen kannalta välttämättömiä [ihmistä rationaalisena olentona ei voi ymmärtää ilman metafysiikkaa yhtä vähän kuin apinoiden elämää voi selittää Platonilla], mutta pysyäkseni tietoisesti vain empiirisen todellisuuden piirissä [vaikkei se olekaan täysin mahdollista kenellekään], saatan jopa hyväksyä pahimman vision peruslogiikan, mutta en mitään karmisia tarinoita inkarnaatioista. Nihilismini ei ylipäätään tarvitse pelastusta eikä pelastajaa, koska mitään pelastettavaa ei ole.

4

Jos evoluutio ei pysty luomaan ihmisestä jumalaa eli ikuisesti elävää täydellistä ja kaikkivaltiasta olentoa [olipa tuo jumala sitten pelkästään cyborg eli zombie vailla itsetajuista persoonallista identiteettiä], hänellä ei ole mitään merkitystä itsessään. Hän on kuin Pascalin ‘ajatteleva ruoko’, jonka pieni tuulenvirekin taivuttaa ja kaataa maahan.

Nietzscheläisittäin ilmaistuna ihminen on koe, joka saattaa päätyä epäonnistumiseen nimenomaan hänen suurimpina pitämiensä saavutusten ja tavoitteitten vuoksi. Ehkä juuri hyöty on nimi sille erehdykselle, joka viimein tuhoaa meidät.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/07/kun-kuilu-katsoo-takaisin.html

Päivän huikkanen

Onko Torinon käärinliina kristinuskon Higgsin hiukkanen?

*

Pärettä on alettu alunperin kirjoittaa kommentiksi Ironmistressin päreen Päivän sarkasmi kommentteihin.

*
[Tekstiä editoitu luvussa 3 klo: 00.55]

1

Ironmistressin ja Tomin väittely Torinon käärinliinan aitoudesta on kuin skolastis-teologista pilkunviilausta. Panoksena heillä on oman uskon [tieteeksi nimetyn ajatusjärjestelmän] tulkinnan autuaaksitekevyys [sekä subjektiivinen omahyväisyys että 'objektiivinen pelastus/totuus'].

Kyseessä on malliesimerkki siitä, ettei tiede ole riippumaton metodiensa tulkintoihin sisältyvästä/projisodusta [tietoisesta tai tiedostamattomasta] metafysiikasta eli ihmiskäsityksestä ja maailmankatsomuksesta, jotka ilmentävät sitä ymmärrystä, mikä uskovalla/tieteilevällä ihmisellä järjestä ja järjenkäytöstä viime kädessä on.

Kyseinen järjen itseymmärrys määrittää kehämäisesti [itseymmärrys todistaa siis itse itsestään; ei ole olemassa ulkopuolista kriteeriä, josta käsin arvioida sen pätevyyttä] näkemystämme siitä, onko järki tietoisuutena suhteessa maailmaan ja itseensä realistinen vai antirealistinen vai ymmärryshorisonttien erilaisuudesta riippuen molempia, jolloin on kysyttävä: millä tavalla ja missä mielessä järjen perusta [mikä on fundamentaalimpi asia kuin logiikka] on alkuperältään ja siten väistämättä myös järjenkäyttö [ellemme pakota ja kapeuta järkeä universaaliin teknis-loogis-mekanistiseen sapluunaan] dialektis-ristiriitainen prosessi [kuten logiikan ja matematiikankin filosofia näyttää osoittavan; ks. Pauli Pylkkö, 2009], joka on vain hyväksyttävä ja jonka kanssa pitää elää paikallista ja vaatimatonta elämää.

2
Mikään ei ole dogmaattisempaa kuin sanoa, että se, joka epäilee 'totuutta' on dogmaattinen eli ideologinen demagogi.  - - Ensin pitäisikin selvittää, mitä totuudella ja epäilyllä paitsi yleensä myös kyseessä olevassa tapauksessa tarkoitetaan - ja vielä enemmän: miten kumpikin väittelijä nämä termit lopulta tulkitsee.

3
Mitä Torinon käärinliinaan tulee, sen aitoudesta olisi kristinuskon synnyn selittämiselle ja ymmärtämiselle yhtä vähän käytännöllistä ja eksegeettistä merkitystä kuin Higgsin hiukkasen löytymisestä on ihmisten arkielämälle ja varsinkaan heidän eksistentiaaliselle itseymmärrykselleen eli  käsitykselleen maailmassa olemisensa perimmäisesta luonteesta.

Kari Enqvist tosin väittää, että Higgsin hiukkanen päinvastoin selventää myös sitä, mitä me ihmiset tässä maailmassa olemme - samaan tapaan kuin DNA:n löytäminen muka muutti ymmärrystämme po. ihmisenä olemisen asiassa.

Joko Enqvist ei ole lukenut filosofian ja tieteen historiaa tai sitten hän ei ole ymmärtänyt lukemaansa. Hän käyttää samoja termejä kuin minä, mutta vastaa lopulta eri kysymykseen kuin minä - [ks. Uusateististen skientistien älyllinen tilanne on huolestuttava].

Ihmisenä olemisen ongelma osoittautui mahdottomaksi selittää ilman myyttejä [mikä pyrkimys synnytti filosofian] jo yli 2000 vuotta sitten ja tiede, joka sitä yrittää, astuu väistämättä aina ulos omalta modernilta pätevyysalueeltaan metafysiikan eli rationalisoidun myytin ja magian imaginaariseen maailmaan, jonka se kuitenkin yrittää verifioida tai ainakin oikeuttaa matemaattisilla hypoteeseilla [olemassaolon tarkoitusko on matemaattinen hypoteesi?].

Modernin tieteen, demokratian, teknologian ja kapitalismin katastrofaalisen nopea ja hallitsematon eteneminen viimeisten 200 vuoden aikana ei ole lisännyt antiikin aikojen käsitteellis-rationaalisiin perusratkaisuihin mitään sellaista uutuutta, joka ei metafyysisesti olisi ollut valmiiksi pohdittuna jo 2000 vuotta sitten.

DNA ja Higgsin hiukkanen ovat 'vain' matemaattisia hypoteeseja, joille löytyi empiirinen vastine. Kaikki muut [ja kaikkein oleellisimmat] ongelmat tulevat matematiikan ja empirian ulkopuolelta. Ne ovat eettisiä ja poliittisia. Niiden ratkaisemiseksi ei löydy kaavaa eikä empiriaa vaan globaalisti vaikuttavien päätösten [ja päättämättä jättämisten] taustalla vaikuttaa ihmisen enemmän tai vähemmän kohtalokas kykenemättömyys hillitä kulttuurievoluutionsa kehitystä.  Esim. ekologiset ongelmat eivät ratkea uudella tekniikalla vaan täysin uudella eettisellä ajattelutavalla, joka vaatii [liian] sietämättömiä uhrauksia.

Mutta ymmärrän kyllä oikein hyvin, että fyysikoille ja ylipäätään luonnontieteellis-teknologis-kapitalistis-animistiselle 'keräilijä-heimolle' Higgsin hiukkanen on lähes uskonnollisen palvonnan kohde. Ja onhan se mukava, kun tuhansia miljardeja maksavien laitteiden avulla löydetään pitkän uurastuksen jälkeen jokin hiukkanen, jolla saatamme ajaa ihmiskunnan paljon nopeampaan ja samalla armollisempaan tuhoon [vrt. eutanasia], kuin jos emme olisi sitä löytäneet.

4

Itse asiassa toivon juuri nyt, että Torinon käärinliina olisi aito, koska silloin nekin umpipositivistiset historioitsijat ja tiedemiehet, jotka pitävät sitä jonkinlaisena läpimurto-evidenssinä joko kristinuskon aitouden tai valheellisuuden puolesta, joutuisivat ainakin pienen hetken aikaa konkreettisen semanttisesti eli ilman mitään kaiken maailman loputonta fakta-informaatiota pohtimaan, mitä tuo käärinliina lopulta tulee todistaneeksi kristinuskosta - jos mitään.

Tiedän toivovani liikaa, sillä esim. nimimerkki Valkean kaltaiset tiedeselittäjät eivät hämmenny semanttisesta 'kairos-hetkestä' vaan alkavat jälleen heittää ruudulle loputtomiin lähdeviitteitä osoittaen, ettei ainakaan empiirisestä faktasta ole pulaa, kun kristinuskoa puolustellaan.

Samaa menetelmää noudattaa 'fundamentalistinen' ateisti Tomi kristinuskoa vastaan. Ironmistressin motiiveja en tässä asiassa kuitenkaan ymmärrä. Miksi buddhalaiseksi altruisti-nihilistiksi itsensä väärinkäsittänyt kovan linjan juutalainen konservatiivi-nationalisti olisi kiinnostunut yksilöllisyyttä moneudessa [singulaarinen pluraalisuus] korostavan uskonnon eli kristinuskon perustajaksi oletettua miestä kuvaavan käärinliinan aitoudesta? Sanokaapa se minulle, sillä minä en todellakaan ymmärrä - - .

5
On toki olemassa paradoksaalinen ja [varauksin] dialektinen asenne, joka epäilee myös itse epäilyä. Siitä ei kuitenkaan seuraa välttämättä mitään positiivista muttei myöskään mitään dogmaattista - ei edes mitään suhteellista [pikemminkin päinvastoin: jotain 'suhteetonta']. Sitä kutsutaan solipsistiseksi nihilismiksi [vrt. ns. 'jumalallinen perspektiivi'].

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/07/paivan-sarkasmi.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Torinon_k%C3%A4%C3%A4rinliina

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/06/uusateististen-skientistien-alyllinen.html

http://www.uunikustannus.fi/dialektiikkatiedot.htm

http://fi.wikipedia.org/wiki/Higgsin_bosoni

http://fi.wikipedia.org/wiki/Higgsin_bosoni

http://www.netikka.net/mpeltonen/liina.htm

Non sequitur eli miten järkeä käytetään väärin

Järkeä pitää käyttää oikein, korostavat Sokrates ja Wittgenstein. Silloin ei pääse syntymään väärinkäsityksiä ja muita sekoomuksia.
*
Kielimafia teki tärkeän lisäyksen [osa I,3] - klo: 15.55.

I
Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin kommenttiin päreessäni Haaste Humen giljotiinille: rasismi eli kun tosiasiat ovat niinkuin niiden ei pitäisi olla.

1
Humen laki ei osoita todeksi [vindikoi] tuomittavaa rasismia ja kiitettävää rasisminvastaisuutta vaan tosiasioita eivätkä tosiasiat ole arvokkaita tai arvottomia, hyviä tai pahoja vaan sitä, mikä tapahtuu niinkuin se tapahtuu.

Moraalisia kannanottoja tosiasioihin [ovatko ne hyväksyttäviä vai ei] esitetään Humen lain pätevyysalueen 'tuolla/tällä puolen'. Humen lain pätevyys alkaa tosiasioista tosiasioina loppuen tosiasioihin tosiasioina [mitä ne sitten lopulta ovatkin vai onko niitä ollenkaan].

Moraali ei seuraa Humen laista edes kontrafaktuaalisesti. Humen laista ei voi seurata kuin absoluuttinen epävarmuus arvoarvostelmien suhteen, mikä tunnetaan rationaalisessa perinteessä arvonihilisminä. Tämän vuoksi Humen laki pätee vain teoriassa - ei käytännön elämässä, jossa pärjätäkseen pitää totella monia sääntöjä/normeja ja joskus jopa uskoa tiettyihin arvoihin.

2
RR: Jos ajattelet, että rasismin vastainen käyttäytyminen seuraa loogisesti Humen laista, teet virhepäätelmän.

IM: Ei. Juuri päinvastoin: Humen giljotiini seuraa rasismin vastaisesta käyttäytymisestä. Humen giljotiini ei vindikoi rasismin vastaista käyttäytymistä, vaan juuri päinvastoin.

RR: Jos väität, että Humen laki osoittaa loogisesti, että maailma on paha paikka, teet virhepäätelmän.

IM: Ei, vaan maailman pahuus osoittaa loogisesti Humen giljotiinin paikkaansapitävyyden.
*
Olet, Ironmistress, täydellisen väärinymmärryksen harhassa. Tällaisesta päättelystä voi tiukalta luennoitsijalta saada jopa miinuspisteitä logiikan perusopintojen tenteissä - [tohtoritasolla ei tosin enää olla niin tarkkoja :\].

Non sequitur. Ei seuraa.

Moraali ei seuraa Humen laista, mutta se mahdollistuu kieltämällä tai teoreettisesti sulkeistamalla tuo tosiasia/arvo-giljotiini logiikan erityistapaukseksi johtuen sen nihilistisistä seurauksista.

Suostun pitkin hampain ajatuskokeena ajattelemaan, että sulkeistat Humen lain [mistä seuraa vakavia loogisia ongelmia] voidaksesi päätellä moraalin mahdollisuuden pitämällä silti kiinni tosiasia/arvo-katkoksesta.

Tällaiseen umpikujaan on kaksi metafyysis-rationaalista ratkaisua [1,4] sekä empiiris-psykologinen moraalitunneteorian vaihtoehto - tunnettu myös säälimoraalin nimellä [I,5].

3
Kantin deontologista velvollisuusetiikkaa en nyt käsittele, vaikka juuri se tekee moraalista rationaalisella tavalla dynaamisen ja universaalisti jokaista velvoittavan toisin kuin kognitiivisen hyveen eri osatekijöitä muodollisesti viilaamaan jämähtänyt stoalainen logiikka, joka ei argumentti-saivarteluissaan pysty lopulta velvoittamaan kuin anonyymin maailmankansalaisen [mikä/kuka se on?] sekä tunteitten ailahteluun ja tekopyhyyteen sortuva ja tästä seuraten sekä älyllisesti että psykologisesti epämääräinen [sääli-]moraalitunneteoria, josta sanalla sanoen puuttuu moraalinen ryhti eli tuo kantilainen universaalin käskyn henkilökohtainen velvoittavuus.

4
Rationalisti ajautuu joko Descartes'n metafyysiseen dualismiin tai Spinozan monistiseen parallellismiin.

Descartes pyrkii voittamaan skeptikon kritiikin cogitolla, jonka takuumiehenä on Jumala, mutta jota Descartes lopulta itsekään ei loogisesti tarvitse, koska intuitiivinen cogito riittää itselleen [muussa tapauksessa se ajautuu joko skeptisismiin tai sokeaan uskoon].

Spinozan monistinen attribuuttien parallellismi vastustaa täydellistä skeptisismiä täysin päinvastaisesta näkökulmasta kuin Descartes'n ajatteleva intuitio.

Spinozalle fysikaalinen ja mentaalinen [siten myös moraalinen tietoisuus] ovat yhden ja saman substanssin kaksi eri attribuuttia, jotka ovat olemassa ja 'tapahtuvat' yhtäaikaa saman substanssin eri ilmentyminä [Hobbes käytti samankaltaista ajatusmallia vapaan tahdon kritiikissään; ks. kompatibilismi].

Spinozan moraalioppi on versio stoalaisten ylirationaalisesta universalismista, jolla ei intellektualismissaan näytä juurikaan olevan käytännöllistä tekemistä ihmisten jokapäiväisten surujen ja ilojen kanssa, vaikka Spinoza aktiivista ja passiivista pathosta suhteessa moraaliin analysoikin [mutta eipä ole järin käytännön läheinen 'mielenliikutuksia' pohtiessaan myöskään Descartes]

Descartes'n subjekti päätyy äärimmillään solipsismiin, Spinozan täydellisestä ihmisestä tulee robotti ja automaatti.

Olennaista tässä on, ettei kumpikaan vaihtoehto voi seurata Humen laista, eivätkä ne herra nähköön varsinkaan vindikoi Humen lakia loogisesti tai psykologisesti vaan kuten sanottu vastustavat skeptistä argumenttia [PS.].

Väittäessäsi moraalin vindikoivan Humen giljotiinin [loogisesti tai psykologisesti - sama se, koska psykologinenkin syy on muuttuu loogiseksi, kun sillä yritetään teoreettis-käsitteellisesti todistaa jotain] totean samaan tapaan kuin Wittgenstein G.E.Mooren ei-episteemistä common sense-'tietoa' [jossa havainto ja tieto ovat muka sama asia] kommentoidessaan, ettei järkeä voi käyttää tuolla tavoin ajautumatta loputtomiin sekaannuksiin [paitsi itsestäänselvyyksien kyseessä ollen, mitä ne sitten lienevätkään; - entä kuuluuko usko itsestäänselvyyksiin?].

Toisin sanoen - jos väität, että emootiosi [psykologiset ominaisuutesi] saavat sinut päättelemään moraalin olemassaolon jonain itsenäisenä ja ihmiselle välttämättömänä ja että ei-looginen moraalitunne vindikoi tosiasia/arvo-giljotiinin loogisesti, käytät järkeä ja logiikkaa väärin.

Toisin sanoen - moraali varmaankin on välttämätöntä ihmiselle, mutta se ei taatusti seuraa jollain käsittämättömällä mutta yhä silti järkevällä itsestään selvyydellä Humen ääriskeptisestä argumentista, joka päinvastoin tuhoaa tuollaisen päättelyn [loogisen] mahdollisuudenkin. Joka niin väittää käyttää järkeä ja logiikkaa väärin sekoittaen keskenään kontingentin psykologisen taipumuksen ja loogis-kognitiivisen välttämättömyyden.

Toisin sanoen - moraali voi olla itsestäänselvyys joko Mooren common sense-käden tavoin tai psykologisen eli emootioihin perustuvan uskon vaikutuksen vuoksi, mutta kummassakaan tapauksessa se ei vindikoi, perustu tai oikeuta Humen giljotiinia. Joka niin väittää, on päätynyt älyllisessä elämässään poleemiseen kehään [latteaan ja sekavaan pragmatismiin] ja/tai hallusinatoriseen mystisismiin [itämaiseen horoskooppi-uskontoon].

5
Hume ei halunnut guiljotiini-skeptisismissään [loogista johdonmukaisuutta osoittaen] ajautua täydelliseen nihilismiin [kuten teki sittemmin Nietzsche] vaan otti käytännöllisemmän ja arkisemman kannan moraalin lähtökohtiin

Hume on taipuvainen kannattamaan [loogisesta skeptisismistään käsitteellisesti riippumatta] 'laimennettua' moraalitunne-teoriaa. Moraali kumpuaa sympatiasta [näin ollen siihen sekoittuu väistämättä myös alentuvaa ja ylimielistä sääliä]. Huom! Moraalitunne ei siis ole edes kontrafaktuaalinen seuraus arvo/tosiasia-katkoksesta vaan psykologinen taipumus tietynlaiseen asenteeseen ja käytökseen. Moraalitunnetta ei johdeta skeptisestä argumentista vaan se toteutuu giljotiinista huolimatta.

Humelle ei oikeastaan jäänyt muuta vaihtoehtoa giljotiininsa jälkeen, kuten ei jäänyt Moorellekaan naturalistisen virhepäätelmän jälkeen. Molemmat olivat paradigmaattisesti sitoutuneet empirismiin, joten käsitteillä [myös subjektin käsitteellä] ei ollut heille kuin välineellinen merkitys [tässä piilee empiristien suurin itsepetos]. Tosin Moore on moraalin suhteen terveen järjen intuitionisti [?], Hume pikemminkin stereotyyppisten taipumusten, tapojen ja tottumusten korostaja.

PS.
Itse asiassa kieli ja skeptisismi tekivät eräästä eläinlajista ihmisen, joka on omituinen sekoitus aistien ja järjen välistä jännitettä [luotettavan havainnon ja epävarman tiedon ristiriitaista yhteistyötä].

Omituisen ihmiseläimen uskonnollinen usko on a] joko animistista taika- eli horoskooppi-uskoa tai b] yritys ratkaista tuskallisen ja loputtoman epäilyn ongelma uskomalla kaikkivaltiaan luojan [täydellisen toiseuden] olemassaoloon [joka on henki ja persoona mutta ei luonnonvoima tai ihmisen kaltainen maailman hallitsija].

II
RR: Esimerkiksi Foucault'n valta-analyysit rakentuvat lähtökohdalle, jonka mukaan tosiasiat ovat aina normitettuja.

IM: Tuollainen normitus vaatii aina jonkinlaisen absoluutin olemassaolon. Se puolestaan on tieteellisessä maailmankuvassa tuntematon suure, ja Occamin partaveitsi leikkaa sen pois
*
Siteeraat tekstiäni epätarkasti. Kirjoitin seuraavassa kappaleessa oleellisen lisäyksen:

Tosin Foucault'lle [joka kutsuu itseään huolettomaksi nominalistiksi ja positivistiksi] normi ei merkitse moraalista normatiivisuutta kuten Kantille vaan on pikemminkin eräänlainen vallan verkostoitumisen mittayksikkö.

Foucault'lle normi ei siis ole moraalisesti preskriptiivinen vaan 'pragmaattisesti normalisoiva', 'laskennallinen yksikkö'.

Nominalisti Foucault ei nominalisti Occamin tavoin oleta mitään absoluuttia vaan ajattelee vallan [normina] tulevan kaikkíalta. Tämä kaikkialta tuleva valta ei ole kiinnitettävissä mihinkään valtakeskittymään. Siten valta ei perimmältään ole myöskään legitimaation perusta/-te eli jotain sellaista, joka voidaan vapaaehtoisesti luovuttaa, väkivalloin riistää tai perustellusti ansaita [kuten liberalistit ja sosialistit ajattelevat].vaan nimitys sille mikrorakenteelliselle muutokselle, jota yhteiskunnissa tapahtuu jatkuvasti kaikkialla. Kyseessä ei ole energeettinen käsite muttei myöskään juridinen 'tapaus'.

Foucault'n palataan myöhemmin. Mikä esim. on yhteiskuntakriittisen mutta ei-marxilaisen Foucault'n tulkinta Gramscin hegemonia-pohdinnoista, joita hän hyödynsi diskurssiteorian kehittelyissään [annan Sammalkielelle tehtäväksi selvittää tämä kytkös ;\]?

III
http://www.youtube.com/watch?v=XykV0dRBULU
Arja Saijonmaa - Mustasukkaisuutta - - [näin käy sille, joka käyttää järkeä väärin; lopulta järki pakenee häneltä tykkänään].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/01/haaste-humen-giljotiinille-rasismi-eli.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kontrafaktuaali
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kompatibilismi
http://www.sciencephoto.com/media/90383/enlarge
http://images.mitrasites.com/wallpaper/philosophical-logic.html

Järki on Paholaisen suurin huora

Olen samaa mieltä Martin kanssa. Heitä nyt sinäkin järki hemmettiin ja tule bailaamaan! Tällä kupongilla Jumala tarjoaa ilmaiseksi maittavia armopaloja. Minäkin sain yhden. Tosi vahvan [zzzz].

***
***

Järkevä ajattelu on tuhottava ja sokaistava. Uskon on poljettava alleen kaikki järki ja ymmärrys, ja kaikki mitä terve järki näkee on piilotettava näkyvistä... niin että ihminen tietää vain Jumalan sanan [Martti Luther].
*
Järkevä ajattelu on Paholaisen suurin huora, luonteeltaan ja olintavaltaan se on katala huora, se on prostituoitu, Paholaisen valitsema huora, huora jota syövät rupiset ja spitaaliset ja joka pitäisi polkea jalan alle ja tuhota, huora ja hänen viisautensa... Heitä sontaa hänen kasvoillensa ja tee hänestä ruma. Hänet pitäisi hukuttaa kasteeseen ja niin myös tehdään.. Hän ansaitsee, surkimus, tulla karkoitetuksi talon saastaisimpaan paikkaan, komeroihin [Martti Luther].
*
http://portti.iltalehti.fi/keskustelu/showthread.php?t=104223&page=106
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Luther
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Luther

http://finnsanity.blogspot.com/2009/05/uskonto-syyllisyys-hapea-valkoisen.html

http://www.topnews.in/people/john-cleese

Pyyteettömästi hillittömään sukupuolisuhteeseen etsitään: taiteellista joskin läpeensä himoittavaa, älykästä mutta äidillisen panseksuaalisesti joka ainoassa hermonpäässään sukupuolista energiaa varaavaa ja purkavaa eläimellistä naista

Teksti opettaa miehelle, että oikean partnerin löytämiseen tarvitaan pikemminkin tervettä eläimellisyyttä kuin tervettä eli/tai kohtuullista järkeä.

[K-mafian tarkistuksia ja lisäyksiä - viimeksi klo: 21.42]
*
Taide lupaa kaiken, mutta ei lopultakaan lunasta ainuttakaan lupaustaan (onnesta) eli ei tarkkaan ottaen anna mitään muuta kuin illuusion, fantasian, itsepetoksen.

Porno ei lupaa mitään, mutta antaa hetkellisesti kaiken - sillä ehdolla, että myyt sielusi nautinnolle eli/tai olet fysiologisesti ja fantasioissasi pakotettu toistamaan nautinnon haluamista ja saavuttamista. Tätä toiston pakkoa nimitetään vietiksi tai addiktioksi riippuen siitä, miten paljon tahdon vapautta oletamme/annamme itsellemme seksuaalisen halun suhteen.

Nainen sijoittuu taiteen ja pornon välimaastoon, koska lupaa paljon ja antaa paljon. Nainen nimittäin olettaa miehen pitävän häntä taideteoksena (ei pelkkänä aikuisviihteenä/pornona), joka synnyttää lapsia. Ja niin mies luuleekin.

Kumpikin, mies ja nainen, kuitenkin erehtyvät (tulevat erehtymään) sekä itsensä että halunsa toteutumisen suhteen. Tuota erehtymistä kutsutaan rakastumiseksi. Sillä rakastuminen on väistämättä hiipumaan tuomittu, vietin aikaansaama illuusio onnesta.

Jonain päivänä kipinä on sammunut, ja kun yrität ymmärtää, miksi luulit löytäneesi onnen rakastumisesta, jäljelle jää pelkkä lihasta noussut fantasia, joka ilkkuu sinulle kuin paholainen: 'Ever get the feeling you've been cheated?'

Vai olisiko todellinen rakkaus ja uskollisuus sittenkin mahdollista suhteen sisäisenä uudistamisena seuraavasti: - -  'as Stanley Cavell put it apropos the Hollywood comedies of re-marriage, the only true marriage is the second marriage (to the same person)'? (Zizek).

PS.
Ever get the feeling you've been cheated? Good night! - [Johnny Rotten at the end of the last Sex Pistols concert, Winterland Theater, San Francisco, California (14 January 1978)].
*
http://en.wikipedia.org/wiki/John_Lydon
http://en.wikiquote.org/wiki/John_Lydon
http://www.lacan.com/zizbadman.htm
http://emminuorgam.wordpress.com/page/8/

Eutanasiasta, aatehistoriasta ja ikuisesta paluusta

Kirjoitettu kommentiksi Kalevi Hotaselle ja Merille Kalevin päreessä Mierovassa maisemassa.
(4.8 - Yritykseni nivoa yhteen kolme teemaa ei onnistunut, mutta tuloksena on sentään kohtalainen luonnos, josta löytyy aineksia ainakin kolmeen päreeseen.)

I
En juurikaan voi olla eri mieltä eutanasiaa tarkastelevien ja sen hyväksyvien tekstienne kanssa, mutta korostan edelleen, että vaikka järjenkäytöstä ja rationaalisista perusteluista on monissa elämäämme koskevissa asioissa aidosti hyötyä - välttämätöntä hyötyä, niin rakkauden ja kuoleman kysymyksissä, jotka usein niin erottamattomalla tavalla kytkeytyvät toisiinsa, koemme järjen stoalaisten neuvojen (jotka pyrkivät säätelemään affektejamme ja emootioitamme) olevan kuin syvimmät tunteemme, itsemme - jopa vapautemme - kivettävä katse, joka haluaa väkivalloin raastaa meistä irti toisen ihmisen pitkäaikaisen rakastamisen seurauksena kasvaneen, persoonaamme erottamattomasti kuuluvan osan.

Tunnemme tällä tavoin huolimatta siitä, että armokuolema hyvin monesti olisi todellinen rakkauden teko riippumatta siitä, onko sen kohde millään tavoin itse tuonut julki, että haluaa esimerkiksi aivokuolleena tai pysyvästi realiteettitajunsa kadottaneena tulla siirretyksi elämästä pois. Eutanasian pohdinnan aiheuttava ahdistus on klassinen esimerkki siitä, miten voimakkaasti ja absurdiuteen asti elämä meissä hengittää - viimeiseen asti.

Tässäkin mielessä rakkaus - elämän ja luomisen ihmeen lumoavin kukka - ei koskaan ajattele kuolemaa muuten kuin äärimmäisen kauhistuttavana, ei-koskaan-vielä-huomenna-tapahtuvana tosiasiana, jota ei siis milloinkaan tarvitsisi kohdata.

Rakastuneen ihmisen tunne elää ikuisuudessa, eikä hän haluaisi huomata, että hänen ruumiinsa on ajan vanki. Järki kuitenkin paljastaa meille itsepetoksemme: rakkaus ei kestä loputtomiin, tulemme kuolemaan varmasti, kärsimys on vähintäin yhtä todellista kuin rakkaus. Mikään tässä maailmassa ei lopulta ole sitä suloisen hehkuvaa, elämää pursuava tuskaa, jonka voimaa ja olemassaoloa rakkaudentunne meissä niin ehdottomasti julistaa.

Jo tämän vuoksi rakkaus on myös julmaa, (itse-) murhaa ja turhaa. Mutta samalla se on suurinta, mitä meillä koskaan voi olla. Rakkaus on siten jo itsessään kaksoissidos ja viimeinen kauhu, joka saattaa pahimmillaan lamaannuttaa meidät kuin medusan pää, koska sen valtaamana tiedostamme kaikkein tuskallisimmin - miten paljon sitten yritämmekin po. asian kieltää, että vaikka tunteemme kestäisi, niin silti meiltä riistetään toisemme ja jopa itsemme joku päivä - lupaa kysymättä, väkivaltaisesti, ilman oikeudenkäyntiä.

Miten kyetä rakastamaan elämää, joka tulee väistämättä olemaan kaikkien kohdalla ikäänkuin sairaus, jonka oireet vaihtelevat kauneuden ja rakkauden tajusta/tunteesta kauhuun ja piinaavaan kärsimykseen - ja että lopulta kärsimys voittaa. Siten kuolemalle jää oikeastaan pelastajan, vapahtajan rooli.

Miksi emme siis tahtoisi rakkauden sijasta yhtä hyvin meidät kärsimyksistämme vapauttavaa kuolemaa? Nietzsche olisi voinut kysyä juuri näin, mutta tyytyi puhumaan totuudesta ja valheesta, sillä elämän hetkellinenkin kieltäminen olisi saattanut ajaa sairaalloisen neron itsemurhaan.

Nietzsche tiedosti ongelmansa varsin hyvin, mutta selvitäkseen umpikujastaan tämä intohimoinen ihminen leikitteli itsemurhan ajatuksella usein - olihan hän schopenhauerilaisen pessimismin kasvattama, joskin sen nihilismiä silti syvästi vieroksuva.

Nietzsche teki ajatuskokeita myös itsemurhalla etenkin Schopenhauer case-studynaan ja päätyi kirjoittamaan, että on selvinnyt monen tuskallisen yön yli juuri itsemurhan ajatus seuranaan. Katkera ja silti vapauttava tunnustus. Totuus on kohdattava. On vapauttavampaa kuolla totuudesta kuin valheesta, ja juuri tässä nimenomaisessa mielessä Nietzsche ei ollut foucaultlainen postmoderni kyynikko (ks. PS.). Hän rakasti elämää - ehkä absurdisti mutta sittenkin.

Freud puolestaan tuli vakuuttuneeksi siitä, että kuoleman kaipuu on meissä yhtä todellista kuin elämänviettikin, sillä kaikki saa alkunsa epäorgaanisesta palatakseen siihen takaisin luonnon kiertokulun osana.

Minäviettimme, jotka sitovat meidät reaaliseen, alati kuolevaan todellisuuteen, ovat lopulta yhtä voimakkaita kuin libido, seksuaalivietit, jotka ovat reaalisen tuolla puolen. Me kaipaamme kuolemaa syvällä sisimmässämme ehkä yhtä voimallisesti kuin elämääkin. Miksi emme siis myöntäisi tätä kaipuutamme, koska sen kielto - epätoivoinen yritys ylistää Luojaa (elämää) - on kuin unissakävelijän unessaan parkaisema huuto kohti todellisuutta, josta kukaan ei vastaa.

Mutta juuri tässä kohtaa on kysyttävä uudelleen Nietzscheä ja hänen vitalistista asennettaan - pyrkimystä elämän täydelliseen affirmaatioon, ikuisen paluun myöntämiseen ja amor fatiin, joka vaatii meitä rakastamaan kohtaloamme, jotta pystyisimme ajattelemaan positiivisesti.

Tällainen positiivisuus tosin on kaikkea muuta kuin elämänhallinnan konsultit yrittävät meille syöttää. Positiivisuuden ei vättämättä tarvitse näkyä teoissa ja puheessa, vaikka usein toki niin käy. Oleellista nimittäin on sisäinen muutos, josta Iris Murdoch niin vetoavasti ja ymmärrettävästi kirjoittaa. Voimme muuttua sisäisesti aidolla tavalla ilman, että meidän tarvitsisi tuota muutosta kenellekään todistaa ja osoittaa.

Mutta miten on mahdollista elää ilman repivää ristiriitaa ja tuskaa, jonka aiheuttaa elämän- ja kuolemankaipuun mitä ilmeisimmältä vaikuttava, peruuttamaton ristiriita? Vai ovatko ne sittenkin yhdistettävissä?

Voiko elämä nivoutua kuoleman kanssa yhteen niin, että tällainen 'kombinaatio' synnyttäisi ikäänkuin uuden ihmistyypin, joka ei enää ole katkera elämälle - ehkä jopa päinvastoin, mutta joka ei silti, kaikesta kärsimyksestä ja kauhusta huolimatta, päädy kieltämään eutanasiaa eikä edes itsemurhaa, mikäli sen tekee täysissä järjissään oleva ihminen?

Tässä törmäämme vakavaan mielide-eroon, joka implikoi syvempää maailmankatsomuksellisuutta.

Psykiatri Kalle Achte on ymmärtääkseni ollut sitä mieltä, että itsemurha tehdään aina jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa. Albert Camus'n mielestä itsemurha sen sijaan on ihmisen kaikkein rationaalisin päätös. Hieman ironisesti sanottuna meillä on siis jälleen vara valita jompikumpi vaihtoehto tarvitsematta kokea olevamme jotenkin perustavasti väärässä.

Mutta vastakkainasettelut eivät nyt auta vaan juuri ne nimenomaan aiheuttavat sen kriisin, jonka eutanasian pohtiminen meissä aiheuttaa.

II
Eteemme aukeaa nyt valtaisa, kahden hyvin erilaisen maailmakatsomuksen sävyttämä visio, jonka sisällä elämään ja kuolemaan on perinteisesti suhtauduttu lähes vastakkaisilla tavoilla.

Epämääräisen maantieteellisesti kuvattuna kyse on Orientin ja Occidentin, Idän ja Lännen väliin kasvaneesta kuilusta tai repeämästä, joka erottaa kaksi myyttiseltä, uskonnolliselta ja filosofiselta atmosfääriltään erilaiset maailmat toisistaan.

Seuraavat dikotomiat ovat tietenkin kärjistyksiä, mutta ne auttavat meitä oivaltamaan, että suhtautuminen elämään ja kuolemaan implikoi erilaisuutta myös monissa muissakin diskursseissa ja sen, että nuo erot saattavat ajoittain ilmetä varsin vahvoina.

Itä - vastakohtana Lännelle - ei korosta elämää ja ajallista lineaarisuutta, jonka lopussa on pelastus tai vastaava vapautus maailman ikeestä vaan pitää maailmaa, todellisuutta kehämäisenä, syklisen kiertokulun kaltaisena kosmisena prosessina, jossa elämä ja kuolema ovat erottamattomasti limittyneet toisiinsa.
Stoalaisten ja Nietzschen (joka oli stoalainen mutatis mutandis ja sui generis) ikuisen paluun ajatus juontuu täältä.

Itä ei korosta yksilöllisyyttä vaan kosmista kollektiivisuutta. Subjektin käsitteellä ei ole samaa ontologista painoarvoa Idässä kuin, minkä länsi on sille antanut, ja jonka varaan sen metafysiikka ja ontologia on rakentunut.

On johdonmukaista, että kun subjektin käsite Idän ajattelussa ikäänkuin minimoituu olemisen keskiönä, myös oletus vapaasta tahdosta käy tarpeettomaksi.

On varsin jännittävää tehdä analoginen huomio siitä, että liki subjektiton ja sen seurauksena tahdon vapauden lähes täysin kieltävä Itä perustaa olemisensa ja olemassaolonsa monijumalaisiin, pluralistisiin uskontoihin tai persoonattoman Nirvanan oletukseen, kun taas subjektia ja tahdon vapautta korostava Länsi kehitti monoteismin.

Voimme tehdä näitä Idän ja Lännen välille lankeavia erotteluja vielä useita, mutta aiheemme kannalta on olennaista kysyä: miten edellä mainitut erot implikovat konkreettisia asenteitamme suhteessa elämään.

Pidämmekö elämää olemisen perustavana olemuksena vai onko elämä ikuisesti jatkuva muuttumisen, syntymisen ja kuolemisen - ontologisesti: olemisen ja tulemisen prosessi, jolla on arvoa vain yhtenä tämän kosmisen kiertokulun ja/tai etenemisen osana - ei niinkään itseisarvoa kuin arvoa itsessään - sen väistämättömyyden vuoksi, ettei elämää voi olla ilman elämän ei-olemista, jota ehkä hieman dramaattisesti kutsutaan kuolemaksi.

Toisin sanoen elämä tulisi ymmärtää niiden biofysikaalisten edellytysten ja samalla yhtä aikaa kategorisesti eri tasolla olevien ontologisten tiedostamisen ehtojen, jotka mahdollistavat biofysikaalisen holistisen tajuamisen, yhdeksi 'niveleksi', biofysikaaliseksi prosessiksi, joka tuli tietoiseksi itsestään ajautuen tällä tavoin peruuttamattomasti joskaan ei välttämättä kohtalokkaasti eroon perustastaan, joka mahdollisti tietoisuuden kehityksen.

Tällainen ajattelutapa pyrkii tietenkin - ei enempää eikä vähempää (tämän päivän tehtäväksi) yhdistämään Idän ja Lännen metafysiikan ja sillä tavoin etsimään ajatuksellisia ja emotionaalisia yhteyksiä, joista olisi mahdollista transformoida uusi suhtautuminen kuolemaan.

Sellainen, jossa kuolemaa ei koeta elämän ikuiseksi viholliseksi (Länsi) tai, jossa sitä ei redusoida (lue: mystifioida) johonkin makrotasoon (nirvana, polyteismi) tai mikrotasoon (fysiikka), mikä on tyypillistä Idän ajattelulle.

Samalla pitäisi yrittää vastata Freudin asettamaan kysymykseen elämän- ja kuolemanvietin sauhteesta toisiinsa. Ovatko ne antagonisteja vai täydentävätkö ne toisiaan jollain meille ehkä täysin käsittämättömällä tavalla?

Kysymys on Idän ja Lännen kohtaamisesta. Jälleen kerran.

III
Tämän kosmis-kontemplatiivisen lentomatkan päätteeksi on laskeuduttava ihmislajin ja viimein ihmisyksilön konkretiaan kysyen: miten edellistä filosofis-mytologis-aatehistoriallista vastakkainasettelua ja sen synteesiyritystä voisi hyödyntää, kun haluamme päästä sovintoon itsemme ja toisten kanssa siitä, miten suhtautua eutanasiaan ja aborttiin.

Suoraa ja välitöntä kytköstä ei tietenkään ole, mutta analoginen välittyneisyys ja luova mielikuvitus auttavat tässäkin asiassa jonkin verran.

Ajattelen näin.

Länsimaiseen, kristilliseen monoteismiin, tahdon vapauden ja subjektin ensisijaisuuteen kasvaneen ihmisen suurin kauhu on aina ollut kuolema, joka riistää häneltä (muka) peruuttamattomasti nämä hänet yksilölliseksi tekevät kyvyt ja ominaisuudet, joita pidetään luovuttamattomina reflektiivisen tietoisuuden kannalta.

Idän ajattelu on metafyysisesti kollektiivisempaa, mikä merkitsee, että minuus on osa kosmista järjestystä tai sen muutosta, jolloin ihminen ei kuollessaan menetä oikeastaan mitään muuta kuin lihallisen ruumiinsa olemassaolon, sillä subjektiuden/minuuden status ontologisena substanssina ei Idässä ole koskaan noussut lähellekään sitä asemaa, johon Länsi on etenkin renessanssissa, reformaatiossa ja viimein modernismin kehityksessä 'jumiutunut'.

Entä jos ajattelisimme subjektista ja vapaasta tahdosta hieman toisin täällä solipsistisen ja suuntaa vailla olevan individualismimme kolkassa - Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa?

Tällaista muutosta onkin jo yritetty joskus miltei fanaattisella innolla sen jälkeen kun suhteellisuusteoria ja etenkin kvanttifysiikka sekä kosmologia tekivät selväksi, että aine ei ole jotain meille käsitettävällä tavalla olevaa eikä maailmankaikkeuden voida ajatella olevan sen enempää lineaarisen kun syklisen prosessin tulos ja/tai ilmentymä.

Nämä uudet yritykset uuteen uskonnollisuuteen esimerkiksi New Agen muodossa tai äärireichilaisessa orgonimystiikassa eivät kuitenkaan ole miellyttäneet minua, koska en pidä järkevänä ajatella, että subjektin ja yksilöllisyyden idean voisi noin vain heittää yli laidan ja hypätä ikäänkuin lopullisesti johonkin energeettiseen nirvanaan ilman, että näin ajatteleva ihminen a) ajautuisi tekemään ontologisen kategoriavirheen, koska subjekti - vaikkei tavallaan olekaan olemassa, on kuitenkin substanssin olemassaolon edellytys ja ilmentymä ja b) näyttäytyisi paradoksaalisesti itse asiassa narsistisempana ja egoistisempana kuin koskaan aiemmin, sillä onhan hänellä nyt lupa olla energeettisen maailmakaikkeuden säkenoivän luova osa. (Hehheh - terveisiä vain Veltto Virtaselle - tapaamme köysillä rajatussa neliössä. Saat kävelykepistäni iskun (seko-)päähäsi.)
*
Tässä vaiheessa minun täytyy viitata Nietzschen ikuiseen paluuseen, ja siihen, miten Nietzsche yrittää ylittää nihilismin, joka hänen mielestään ilmenee etenkin kristinuskon moraalissa, jossa tehdään platoninen erottelu ideoitten ja aineen sekä tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen välillä.

Nietzsche väittää tylysti, että ihmiset, jotka kaipaavat tuonpuoleista ja sen lupaamaa pelastusta, eivät kykene elämään tämänpuoleista elämäänsä tärväämättä sitä usein täysin tarpeettomilla askeeseilla ja mikä pahinta - ressentimentillä, joka kohdistuu kaikkia niitä kohtaan, jotka näyttäisivät olevan vapaita kaikista ontologisen dualismin ja kristilliseen pelastusoppiin liittyvistä fiksaatioista, joita Nietzsche pitää lopullisen elämän myöntämisen ja siten luovuuden kahleina.

Nietzsche kutsuu tuonpuoleisen pelastuksen odotuskoppiin jämähtäneitä ihmisiä nihilisteiksi, jotka kieltävät elämän ja kaikki positiiviset arvot. Elämä tulee nimittäin myöntää - affirmoida - ilman ehtoja loppuun saakka.

Ihmisen tulee toimia vapaasti, luovuuttaan eli vallantahtoaan toteuttaen, mutta vain yhdellä ehdolla. Hänen tulee pystyä kohtaamaan ja myöntämään samalla ikuinen paluu - kaiken ilmiömaailman toistuminen äärettömässä ajassa ikuisesti - jopa niin, että hän pystyisi kestämään oman elämänsä palaamisen samanlaisena kerta toisensa jälkeen.

Ne, jotka eivät ymmärrä Nietzschen vallantahtoa hänen ikuista paluutaan vasten, eivät ole ymmärtäneet hänestä vielä juuri mitään, koska juuri tässä asetelmassa yksilöllinen elämä kohtaa persoonattoman kuoleman elämän loputtomassa toistuvuudessa ikuisesti samana.

Nietzschen pohtima ja tulkitsema ikuisen paluun idea tahtonee haastaa Kantin kategorisen imperatiivin siinä mielessä, että ihmisen tulisi konkreettisesti - ei ainoastaan pyrkiä elämään elämänsä siten, että sen eläminen uudestaan tuntuisi siedettävältä, vaan että hän - riippumatta osittain jopa siitä, mikä/mitä hänen elämänsä on ollut - voisi avoimesti haluta elää elämänsä ikuisesti uudelleen.

Juuri tämä on ikuiseen paluuseen sisältyvä suurin haaste, josta irrotettuna vallantahdon käsite palautuu ja trivialisoituu joko pelkästään trendiytyneen sofistikoituneeksi, esteettiseksi elämäntavaksi ja/tai vulgaariksi voimapolitiikaksi, jonka ytimestä kumpuaa deterministisellä 'paatoksella' psykologinen egoismi.

Nietzschen yli-ihminen on ikuisen paluun ja vallanatahdon 'synteesiä' vasten tyyppi, joka ylittää aksiologisen, moraalisen ressentimenssin ja kaikenlaiset substanssidualismit - lyhyesti sanottuna: yli-ihminen ylittää passiivisen nihilismin asenteelliset seuraukset eli luovuuden perspektiivit lamauttavan ja hävittävän näköalattomuuden, jota ilmentää perimmäisten arvojen metafyysisen legitimaation ja uskottavuuden romahdus.

Mutta aiheeni kannalta on olennaista, että yli-ihminen ylittää myös elämän ja kuoleman väliseen kuiluun sisältyvän psykologisen kauhun kokemuksen ja pystyy toimimaan luovasti ja vapaasti, vailla pelkoa kuolemasta, vailla pakonomaista tarrautumista vain elämään, joka sittenkin on vain pelkkä episodi kosmisessa tapahtumisessa.

Miten nihilismin nietzscheläisittäin ylittävä henkilö suhtautuu eutanasiaan (laajasti ottaen aborttiin tai murhaan ja itsemurhaan yleensä)?

Kuten arvataan, minua eivät tässä asiassa kiinnosta niinkään kaksoisintentiot tai muut, lähinnä analyyttisten moraaliteorioitten koukerot, koska lähestyn kuoleman ja eutanasian ongelmaa antropologisen filosofian, ontologian ja aatehistorian avaruussukkulasta käsin.

IV
Aiheeni nietzscheläinen avainkysymys kuuluu: miten voimme kyetä surmaamaan siunaten?
*
Se käsi, joka aikoo painaa eutanasiapotilaan tappavaa off-nappia rakastavasti, on joutunut tekemään ratkaisun, jossa kuolemalle on annettu lähes täysin toinen merkitys kuin, mikä sillä perinteiseen, Jumalaan, subjektiin, vapaaseen tahtoon ja yksilön vapausoikeuksiin perustuvassa lännessä on annettu.

Se käsi, joka tässä surmaa, surmaa siunaten. Se ei tapa vaan armahtaa vapauttaessaan surmatun ylivoimaisista kärsimyksistään. Se käsi ei tee rikosta vaan laupeuden työn.

Näin tapahtuu siksi, että eutanasian tekijälle kuolema ja elämä eivät ole enää samassa mielessä toisiaan poissulkevia olotiloja tai elementtejä kuin, mihin länsimainen ajattelu on fiksoitunut.

Toisaalta hänen ei tarvitse välttämättä ajatella, että kuoleman ja elämän välillä ei olisi periaatteessa mitään eroa, koska onhan hänen tekonsa nimenomaan harkittu valinta, johon pystyy vain tietoinen yksilösubjekti, joka on tietyssä mielessä hyvin tiukasti elämässä kiinni jo pelkästään juuri tekonsa harkinnanvaraisuuden vuoksi.

Mikäli eutanasia olisi ikäänkuin itsestään selvä asia, mikä implikoi samalla elämän ja kuoleman samuuden, mitään tunnontuskia teosta ei nousisi. Mutta näin ei voi koskaan olla. Ihminen on peruuttamattomasti elämään rakastunut olento, sillä vaikka kuolema häntä vietteleekin lopullisuutensa ja kaikkivaltiutensa vuoksi, elämä on ensijaisessa mielessä annettu ihmiselle elettäväksi - ei niinkään kuolemaa varten.

Tämän peruuttamattoman elämiseen kiinnittyneisyyden takia ihmisen on lopulta myös niin vaikea surmata siunaten varsinkaan rakkaimpia, läheisimpiä ihmisiään. Tuntemattomat eivät herätä samassa määrin empatiaa. Heidät voi kuvitella ei-ihmisiksi - ikäänkuin zombieiksi - eläviksi kuolleiksi, joiden surmaaminen on vain heidän lopullista lähettämistään sinne, missä he jo suurelta osin ovat.

Tosin juuri sama tapahtuu myös läheisimpien ihmisten eutanasiassa - rakkaudella - ei niinkään teollisesti kuin karjaa teurastettaessa, mikäli näin on lupa sanoa lankeamatta makaaberiin satiiriin - ja mikäli tällaista ylipäätään voi pitää rakkauden tekona.

Mutta rakkaus on sitkeä. Se ei kovin helposti anna lupaa tappaa, ellei kyseessä sitten ole vaikka mustasukkaisuudesta tehty himomurha, mikä tietenkin osoittaa tekijän olleen tolaltaan, jolloin hän ei itse asiassa intentoinut surmaa vaan vetosi ikäänkuin patologisimmalla tavalla rakastettuunsa saadakseen vastarakkautta (esimerkkinä Tom Jonesin laulama Delilah).

Jos taas rakkaus on tyystin resignoitunut, passivoitunut ja kuihtunut, eutanasian suorittaja tekee päätöksensä pikemminkin oman surunsa takia kuin armomurhan kohteen parasta ajatellen.
*
Kuten huomataan, minua eivät nyt kiinnosta hoitotestamentit tai niihin liittyvät toiveet - toisin sanoen testamentin tekijän oma tahto. Olennaista minulle sen sijaan ovat ne joko raskolnikovilaiseen tyyliin tai Jeesus Nasaretilaisen (kymmeneen käskyyn perustuvat) tapaan annetut perustelut, jotka joko oikeuttavat tai kieltävät murhan.

Eutanasian tulisi sijoittua näiden kahden välimaastoon, jolloin kaikilla ihmisillä on asemaansa ja ominaisuuksiinsa katsomatta luovuttamattomia oikeuksia ja vastavuoroisesti velvollisuuksia. Se merkitsee, että yksilön tahtoa tulee kunnioittaa - myös eutanasian suhteen.

Länsimainen yhteiskunta on kuitenkin ajautunut ristiriitaan yksilöllisten oikeuksien ja kuolemantuomion sekä eutanasian yhteensovittamisessa, eikä tuo ristiriita poistu sillä, että vähemmistö ihmisistä hyväksyykin aktiivisen eutanasian. Pikemminkin vastakohta-asetelma kärjistyy: eutanasiaa vastustavat demonisoivat eutanasian kannattajat. Dialogi ei etene vaan lukkiutuu asemiinsa.
*
Lopuksi

Mutta jos lupa eutanasiaan ei voi tulla ainakaan suoraan rakkauden käskynä, on pakko käyttää kylmää järkeä. Ja saatuaan rakkauden vihdoin vakuuttuneeksi eutanasian oikeutuksesta järki toimii sen antaman hyväksynnän voimasta, mikä merkitsee, että lopulta rakkaus pystyy surmaamaan siunaten.

On ihmisiä, jotka eivät usko tähän logiikkaan. En usko siihen välttämättä itsekään varsinkaan, mitä tulee suhteellisen terveen ihmisen haluun päästä aktiiviseen eutanasiaan. En halua olla edes vankoin perustein sellaisen ihmisen murhaaja, joka pyytää minua tappamaan hänet syistä, joiden taustalla piilee selvästi jotain muuta kuin ilmiselvä, psykofyysistä kärsimystä - esim. sietämättömiä kipuja aiheuttava parantumaton sairaus - ja tuskin edes silloinkaan, jos kyseessä olisi minulle hyvin rakas ihminen.

Olkoon niin. Olen heikko. Rakastan. Tiedän kyllä, että myös suurin voimani on hänessä, jota rakastan, mutta juuri tämän rakkauden johdosta hän on muuttunut minun suurimmaksi heikkoudekseni - jo senkin äärimmäisen mahdollisuuden vuoksi, että hänet tappaessani tappaisin samalla myös itseni.

Voin kuitenkin hyväksyä tämän heikkouden itsessäni jälleen kerran siksi, että rakastan. (Kierrän kehää, loputonta kehää ja pelkään.) Toisaalta tiedän - olenhan yrittänyt sitä edellä sekavasti ja hämärästi kartoittaa, että tämä sama rakkaus voi toimia myös päinvastaisen ratkaisun perustana - eutanasian suorittamiseksi.

Mutta mikään helppo valinta se ei ole. Mikäli kyseessä edes on valinta - pikemminkin ainoa vaihtoehto, johon rakkauden vain on taivuttava - joko kuollakseen syyllisyyteen tai kukoistaakseen vapauttajana.

PS.
Lyhyt ja hämärä yhteenveto

Toivon tietäväni, että eutanasian hyväksyminen ei itsessään sisällä mitään demonisuutta, jos lähtökohtamme on tarkoin pohdittu ja perusteltu edellä esitettyjen aatehistoriallisten, filosofisen antropologian sekä Nietzschen ikuisen paluun ja nihilismin problematiikan valossa.

Toki tästä on vielä varsin pitkä matka itse positiivisen eutanasiapäätöksen hyväksymiseen, mutta mielestäni se on uskottavampi tie kuin yksikään analyyttisen filosofian antama - aporioihin johtava - vaihtoehtomalli (esim. Rakasta , kärsi ja unhoita - Heta ja Matti Häyry).

Haluamme tietenkin varmuutta tässäkin asiassa. Niinpä Wittgensteinin viimeisiä muistiinpanoja pohdiskellen en voi päätyä muuhun kuin vakaumukseen, jonka mukaan päätökseen eutanasia-asiassa(kaan) ei koskaan voi löytää lopullista oikeutusperustaa, ja silti se vain on tehtävä - mieluummin rakkaudesta ja elämästä pois lähdetettävän - ei niinkään omien - kärsimysten lopulliseksi helpottamiseksi.

PS.
Väitän härskisti taas kerran, että Michel Foucault'n terävät Nietzsche-tulkinnat tulevat banalisoitumaan juuri yksipuolisen vallantahdon tulkinnan vuoksi.

Rationaalisuudesta ja irrationaalisuudesta

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreen "Päivän mietelmä" kommentteihin.
*
tommi kirjoitti

'Järkiperäinen ajattelu voittaa aina lopulta tunneperäisen. Se ei kuitenkaan ole samanlainen voitto kuin kahden tunneperäisen ideologian välillä, koska järkiperäinen ajattelu ei voi valita lopputuloksiaan. Siksi se ei anna samassa mielessä valtaa edistäjilleen sanella halunsa mukaan toisille miten asiat ovat ja miten eivät.'

Tuo oli äärimmäisen epäselvästi ilmaistu argumentti.

Järkiperäinen ajattelu VOI valita johtopäätöksensä (ja olla siten irrationaalista), ellei sitten uskota rationaalisen päättelyn olevan deterministä.
Ja silloin se ei todellakaan voi olla kuin yksi ja ainoa mahdollinen, reaalisesti toteutuva ratkaisu - muiden vaihtoehtojen ollessa mahdottomia.

Mutta näin päättelee vain skientistinen 'robotti', joka on irrottanut faktat teorioista tavalla, joka merkitsee kategorista virhepäätelmää, jossa päättelijä olettaa irrationaalisesti kykenevänsä reflektoimaan itsenäisesti rationaalista päättelyketjua siihen silti erottamattomasti/ deterministisesti kuuluvana.

*
tiedemies kirjoitti

'Päämäärän (utiliteetin) asettaminen on pohjimmiltaan irrationaalinen tapahtuma, mutta sen jälkeen on vain tekosyitä olla irrationaalinen.'

Mutta juuri päämäärän/utiliteetin asettaminen riittää tekemään koko projektista irrationaalisen.
Päämäärän ollessa irrationaalinen (siis aksiomaattinen ja siten ei-todistettavissa omasta systeemistään käsin; - itse asiassa metatasokin on pelkkää ongelman/päämäärän arbitraarisuuden väistelyä) välineet voivat ainoastaan pyrkiä rationaalisesti edesauttamaan päämäärän saavuttamista, mutta eivät muuta miksikään sitä tosiasiaa, että koko päättely perustuu perustelemattomaan (ideologiseen?) lähtökohta-päämääräoletukseen.

Rationaaliset välineet eivät siis pelasta meitä irrationaalisen päämäärään tuhoisuudelta (vrt. natsismi).