Koston ja kaunan umpikuja

Joka ei suostu antamaan muille anteeksi, tuhoaa sillan, jonka yli joutuu itse vielä joskus kulkemaan [Francis Bacon]

*

 En päretä kyseistä aforismia sen vuoksi, että kykenisin itse läheskään aina antamaan anteeksi vaan siksi, että järkeni [ei suinkaan tunteeni: tunne 'vaatii' mitä milloinkin, se on häilyvä ja epäluotettava] sanoo minulle anteeksiantamisen olevan ei ainoastaan oikein vaan myös ainoa vaihtoehto, jolla koston kierre voidaan katkaista ja joka vapauttaa sielun kalvavasta kaunan tunteesta: molemmat omaa sisäistä tasapainoa ja oudoiksi koettujen ihmisten olemassaolon oikeutta horjuttavia asenteita [tämä pätee niin kristittyyn, islaminuskoiseen kuin ateistiinkin].
*
http://kulmakivi.blogspot.fi/2008/04/filosofien-sitaatteja.html

Kosto, laki, armo ja karma

'Provokatiivis-kasvattava’ kommentti Ironmistressille hänen päreeseensä ‘Miksi en ole kristitty, osa II’.

.

1

Armon vastakohta ei ole laki vaan kosto. Niinpä laissa säädetty rangaistus ei voi olla pelkkää kostoa jos kohta ei armoakaan. Armo voi tulla vain Jumalasta, jos on tullakseen, sillä ihmisillä on aina pyyteelliset syynsä antaa anteeksi. Ihmisten välinen rakkaus voi olla pitkämielistä, mutta silti se perustuu vähintäänkin vastavuoroisuuteen pyyteessä ja tarvitsee kestääkseen kuuliaisuutta. Armo sen sijaan vapauttaa ihmisen kaikesta muusta paitsi yksilöllisestä eksistenssistään jättäen hänet samalla ‘alastomaksi’ muiden yhtä alastomien edessä: tällainen minä olen: olemassaololleni ei ole muuta syytä kuin se, että minut on armahdettu – ilman ehtoja.

.

2

Rikolliset pitää tietysti saattaa vastuuseen teoistaan, mutta he eivät menetä armoa. Muutenhan heidät pitäisi sulkea loppuiäkseen vankilaan ja siihen ei yhteiskunnalla ole varaa eikä tilaakaan. Kaikilla ihmisillä on jossain vaiheessa elämäänsä rikollisia ajatuksia ja suunnitelmia, jopa tekoja, joista ei ole jääty kiinni.

.

3

Jos laki ei olisi oikeuden ja kohtuuden väline, ei oikeusjärjestelmiä oikeastaan edes tarvittaisi, koska mikään ei silloin erota niiden tarkoitusta pelkästä kostosta. Ja se, joka kostosta nauttii, rakentaa tietysti ‘itsensä näköisen’ lain. Niinpä en ymmärräkään, Ironmistress, että vastustat kuolemarangaistusta. Mutta sehän ei todellakaan ole ainut eikä edes pahin sisäinen ristiriita sinun ajattelussasi. Ajattelun epäjohdonmukaisuuksia ei tietenkään voi välttää [1], mutta ne pitää pystyä tunnistamaan ja tunnustamaan. ‘Buddhalaiselta koston enkeliltä’ tällainen oivalluskyky näyttää kuitenkin puuttuvan.

.

4

Karman laki on yhtä aikaa sekä triviaalia [siitä ei de facto voi päätellä etukäteen yhtään mitään] että horoskooppeihin verrattavaa taikauskoista höpinää, jolla omat itsekkäät motiivit kätketään buddhalaisuuden maireaan hyväntahtoisuuteen. Mutta miten luonnoltaan perustavasti paha ihminen [ihmislaji] voisi olla uskottavasti edes hyväntahtoinen ilman perusteellista mielenmuutosta, joka nousee kaikkia, ei vain joitain ihmisiä, koskevasta armosta?

.

5

En väitä, etteikö buddhalaistyyppistä tekopyhyyttä ja fatalismia löytyisi yhtä lailla kristinuskosta. ‘Järkevässä’ kristillisessä monergismissa ei kuitenkaan väitetä, että ihminen pystyy pelastumaan [pääsee nirvanaan] sekä omilla ansioillaan/teoillaan että myös silloin, kun karma-lotto häntä suosii [mikä jo sinänsä tekee hyvistä töistä täysin merkityksettömiä tulevaisuuden kannalta/vrt. predestinaatio-oppi]. Mikä looginen sekasotku. Mikä psykologinen dissonanssi.

.

6

Et sitä paitsi näytä vieläkään ymmärtävän kalvinismin teologista ‘itsepetosta’. Minun mielestäni predestinaatio-oppiin uskovan pitäisi joko tappaa itsensä tai luopua uskostaan tehdäkseen johdonmukaisen päätelmän predestinaatiosta. Menestys pelastuksen ‘mittarina’ on tekopyhyyttä ja omahyväisyyttä, sillä predestinaatio [‘karma-arvonnan’ tavoin] on kuin lottoa, jonka tulosta ei voi tietää eikä ennustaa. Jos ihminen on ytimeltään paha ja predestinaatio-oppi otetaan todesta, niin ei siinä juuri vaihtoehtoja jää, koska Jumala on silloin pikemminkin kuin natsi-sadisti, joka valitsee teloitukseen joutuvat keskitysleirivangit jollain random-menetelmällä [esim. joka toinen henkilö rivistä, muut pelastuvat – sillä kertaa] kuin ‘lupaus’ edes sattumanvaraisesta armosta [jota siis sattuman ja välttämättömyyden jollain triviaalilla tavalla yhdistävä karma-lottokin ilmentää].

.

7

Ihmisen omalle tahdolle on kuitenkin pakko jättää jonkinlainen valinnan mahdollisuus, olkoon tuo mahdollisuus de facto vaikka miten illusorista [‘pelastus’ kun ei ole tämän puoleinen tapahtuma kuin ‘optiona’]. Tärkeintä on, että ‘löydämme/meille annetaan’ sellaista toivoa, joka voi toimia olemassaolomme mielekkyyden ‘kannustimena’. Armo nimenomaan mahdollistaa ja täydentää maallisen lain puitteisiin asettuvan toivon, mutta ei suinkaan täysin korvaa sitä. Ilman suhteellisesti [sillä vapaus ei ole jokin absoluuttinen olemus, muttei myöskään psykologinen taipumus] vapaata tahtoa myös uskon asioissa [ja siten yksinomaan pelkän armon eli ‘hyväntahtoisen? sattuman’ varassa] olisimme [mikäli pysytään loogisesti johdonmukaisina loppuun asti] joko kykenemättömiä uskoon [ja itse asiassa kaikkeen hyvään] eli robotteja [= ei tahdon vapautta] tai masokisteja [= predestinaatio-opin psykologinen seuraus].

.

8

En siis ole mikään dogmaattinen monergisti. Armon ei pidä olla ‘halpaa’ vaan ‘kallista’, kuten natsien 9.5 1945 teloittama teologi Dietrich Bonhoeffer ajatteli. Merkitköön kallis armo syvästi katuvan ja kärsivän saavaa armoa ja halpa armo tuosta vain syntinsä ilman mielenmuutosta [esim. ripillä] tunnustavan saamaa ‘automaattista’ anteeksiantoa [ja ensi kuussa taas uudestaan; katolinen armo kun ei ole ‘pitkävaikutteista’: vasta Luther kehitti pitkävaikutteisen: so. elinkautisen armon (tosin Melanchton myöhemmin lievensi tämän lopullisen ‘vapauttavan tuomion’ määräaikaiseksi). Juristi Calvin tehosti forenssista armoa ‘itsehoidollisella optio-vaihtoehdolla’: sitä saa ostaa [ja myydä - tietenkin] ilman reseptiä ‘Pelastuslaitoksen’ apteekista, koska Calvinin mukaan yliannostuksen vaaraa ei armon hankkimisessa ja nauttimisessa ole: onhan predestinaatio jo määrännyt kohtalomme].

.

9

Kumpi näistä ‘armoista’ osoittautuu Jumalan edessä ‘arvostettavammaksi’, halpa vai kallis, ei ole enää ihmisen päätösvallassa, mutta välinpitämätön hän ei tässä asiassa voi eikä saakaan olla [ks. PS.]. Tässä kohtaa saatan olla Ironmistressin kanssa samoilla linjoilla ja tässä mielessä myös buddhalaisuus voi näyttäytyä loogisesti ja psykologisesti hyväksyttävältä -[?]

*

PS. - ‘[...] Paavali kirjoittaa: En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.’

*

[1] Sitä paitsi täydellinen logiikka on suljettu, triviaali systeemi, joka ei ihmiskokemusta kosketa, ellei sitten saada ‘mystisiä kicksejä’ theoriasta [ikuisten ideoiden ‘katselemisesta’], kuten Platon ja hänen perillisensä [varhainen kristillinen teologia, uusplatonismi, Tuomas Akvinolaisen aristoteelis-uusplatonistinen tomismi (visio beata)]. - - No, kicksejä ‘todellisuuden katselusta’ ylipäätään saavat eivät ainoastaan käsiterealistit vaan myös kvanttifyysikot, kosmologit ja etenkin arkitodellisuuden inflatorisesta teknistymisnopeudesta hurmioituneet teknologit. Esko Valtaojalle jopa pelkkä sähköjunamatka Helsingistä Hyvinkäälle vastaa melkein pyhiinvaellusta verrattuna saman matkan vaivalloiseen kävelyyn tai täryyttävään hevoskyytiin.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/05/miksi-en-ole-kristitty-osa-ii.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Dietrich_Bonhoeffer

http://fi.wikipedia.org/wiki/Dietrich_Bonhoeffer

http://koti.mbnet.fi/mattipo/saarnat/saarna230105.html

Kostosta

Kaksi kommenttia Ironmistressin päreeseen ‘Ylimääräinen ET:n etiikan tehtävä syksyn ylppäreihin’.

.

1

Utilitarismilla ei pitäisi olla mitään tekemistä kuolemanrangaistuksen oikeutuksen moraalifilosofisessa arvioinnissa. Ihmisen arvon/arvottomuuden voi toki laskea, jos niin halutaan, mutta kyseinen arviointi ei ole moraalinen vaan teknokraattis-poliittis-uskonnollinen. Velvollisuuseettisestä lähtökohdasta ihmisen kohteleminen pelkkänä keinona/hyötynä johonkin päämäärään nähden [myös kuolemanrangaistus kostona ja pelotteena käsittelee ihmistä keinona] on kuitenkin täysin epämoraalista ja tuomittavaa. Sitä paitsi [kääntäen] ei ole olemassa rikosta, joka pitäisi lunastaa kuolemalla. Ja jos on, niin jonkun pitää silloin olla viimeinen ja samalla kaikkein arvokkain uhri, joka lopettaa uhraamisen [muuten koston kierre jatkuu loputtomiin]. Kristinuskossa hän on Jeesus. Tämä on Rene Girardin syntipukki-teorian eräs pääpointti. On sitten kokonaan toinen juttu, mitä kauheuksia ihmiset ovat kristinuskosta ja sen nimissä tehneet. Uskonnot ovat siis ihmisen ‘käsiin annettuina’ yhtä hyvin saatanasta kuin jumalasta. - - Kannattaisi ehkä kallistua pikemminkin universaalin stoalais-kantilaisen etiikan kannalle, koska se ainakin yrittää olla mahdollisimman ‘järjellis-universaalisti perusteltua’, toisin kuin oikeudenmukaisuuden yksipuolisesti hyödyksi/hyväksi tulkitseva utilitarismi tai oikeudenmukaisuuden metafyysis-biologis-uskonnollis-yhteisölliseksi luonteen ominaisuudeksi käsittävät eri hyve-etiikan suuntaukset ajattelevat – oltiinpa ‘loogisen järjen’ kyvystä määritellä moraalia sitten mitä mieltä tahansa.

.

Kohlbergin teoria on empiirisesti falsifioitu jo ajat sitten. Ks. esim. Klaus Helkama: Moraalipsykologia.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Moraalipsykologia:_Hyv%C3%A4n_ja_pahan_t%C3%A4ll%C3%A4_puolen

.

2

Jos hyväksymme koston periaatteen [mihin en tässä ota suoraa kantaa] ‘oikeudenmukaisena’ rangaistuksena, niin kenellä sitten on legitimaatio/oikeus kostaa? Yksilöllä, suvulla, heimolla, kansalla, valtiolla?

.

Olipa nyt miten tahansa, ainakin verikosto on saatava oikeudelliseen kontrolliin, muuten se jatkuu ‘vastavuoroisesti’ loputtomiin [hieman samankaltaisella logiikalla kuin Marcel Maussin tutkima lahjan antaminen arkaaisissa kulttuureissa]. Ongelmana vain on, etteivät oikeuden päätökset tyydytä toista [kumpaakaan?] osapuolta, koska se vaatii yleensä vain kuolemantuomiota.

.

Kosto on [kuin] perisynnin seuraus - kuin avoin haava – sekä kostajan että kostetun ruumiissa ja sielussa, ja sen haavan aiheuttama kipu sekä tuska vaatii tulla lunastetuksi. Kostoa, koska se on determinoitu vastavuoroiseksi, ei kuitenkaan voi lopettaa viime kädessä kuin armahdus/armo, joka taas on jyrkästi ristiriidassa oikeusjärjestelmän omaksuman rangaistus [‘ansainta’]logiikan kanssa.

.

Muistutan edelleen Jeesuksen merkityksestä viimeisenä ja kaikkein arvokkaimpana uhrina, jonka kautta itse Jumala kostaa yhdellä iskulla luomansa ihmisen [Aatamin] synnin/t uhraamalla itsensä ristillä pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä inkarnaation ja ylösnousemuksen välillä tapahtuva syntien lunastus [ja koston kierteen katkaiseminen] on kristinuskon ehkä huikein uskonnollis-moraalis-dramaturginen saavutus, jonka vaikutus länsimaiseen oikeusjärjestelmään on stoalaisen etiikan ja roomalaisen oikeuden ohella ollut valtava.

.

PS.

En samaista [ainakaan suoraan/täysin] uskontoa ja politiikkaa moraaliin, koska ne sekä ‘ylittävät että alittavat’ moraalisten kategorioiden ylivertaisuuden vaatimuksen. On nimittäin niin, että moraalin kategoriat saavat viimekätisen legitimaationsa politiikasta ja/tai uskonnosta [eivätkä pelkästään muodollisesta järjestä, joka pyrkii ehdottoman luotettavaan proseduraaliseen pätevyyteen], mutta niitä ei silti voi eikä pidä palauttaa systemaattisesti uskontoon ja politiikkaan, koska oikeuden on oltava mahdollisimman johdonmukainen eivätkä uskonnot ja politiikka voi täyttää tätä vaatimusta puolueettomasti [yhtä vähän moraali on palautettavissa johonkin hyötykalkyyliin, joka sekin tulkitaan aina moraalisten kategorioitten puitteissa mutta politiikan ja uskonnon kontekstissa].

.

Tätä ongelmallista suhdetta moraalin ja uskonnon/politiikan välillä pitää kuitenkin pohtia lisää. Tässä se ei ole mahdollista.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/09/ylimaarainen-etn-etiikan-tehtava-syksyn.html

http://www.helsinki.fi/historia/yhdistys/arviot2000/mauss.htm

Tarvitseeko Hamlet psykiatrista hoitoa?

Hamletin isän haamu

Hamlet tuijottaa katoavaa haamua äidin yrittäessä selittää näyn 'houreeksi' (ecstasy).

Claudiuksen ja Gertruden miltei heti entisen kuninkaan kuoleman jälkeen pidetyt häät merkitsevät Hamletille isän muiston häpäisemistä.

*

Korjaus käännökseen 31.5

*

http://www.youtube.com/watch?v=uKSIoDrVfv8&feature=related

*

Hamletin synkkyys ja suru isän kuoleman johdosta on käsin kosketeltavaa, vaikka Claudius yrittääkin pitää häneen hyviä suhteita yllä ja toivoo, ettei tämä enää palaisi opiskelemaan Wittenbergiin vaan pysyisi Tanskassa ja hovissa julistaen samalla Hamletin kruununperilliseksi, mistä kaikki iloitsevat. - Hamlet on paitsi äitinsä palvoma myös paljon suositumpi kansan keskuudessa kuin Claudius, jolla ei ole oikeastaan varaa syrjiä 'arveluttavaa' prinssiä.

Alla näyte videopätkään sisältyvästä Hamletin kahdesta vastauksesta, jotka ilmentävät mainiosti paitsi hänen luonnettaan ja älyään myös Shakespearen huikeaa, lähes maagista, sanojen kaksois- ja kolmoismerkityksillä (jopa vielä useammilla) leikittelyä.

Hamlet vastaa Claudiukselle tämän kysyessä. vieläkö synkät pilvet riippuvat hänen yllään:- - 'Not so, my lord, I am too much in the sun', mikä tarkoittaa, ettei hän pidä kuninkaallisen julkisuuden valosta, ja että hän on myös liikaa son - (kuolleen isänsä) poika.

Gertrudelle surumielisen lakonisesti toistettu 'Ay madam, it is common' myöntää kuolemisen universaalisuuden lisäksi myös sen vulgaarisuuden ja banaaliuden ('niinhän siinä yleensä käy'; - miltei koomillinen vastaus). - Tämä trivialiteetti (kuten sun/son-kytkentäkin miltei jo vihjaavat vakavaan epäilyyn isän kuoleman luonnollisuudesta. - - Hiukan myöhemmin Hamlet saa tietää totuuden kohdatessaan isän haamun ensimmäisen kerran.

*
Claudius: How is it that the clouds still hang on you?

Hamlet: Not so, my lord, I am too much i' the sun.

Gertrude: Good Hamlet, cast your nighted color off,

And let thine eye look like a friend on Denmark.

Do not for ever with the vailèd lids

Seek the noble father in the dust.

Thou know 'st 'tis common; all that lives must die,

Passing through nature to eternity.

Hamlet: Ay madam, it is common.

*

http://www.youtube.com/watch?v=gSoUf8hFxP0&feature=related

*
Hamletin hurjuus hänen mennessään tapaamaan äitiään ja sättiessään tätä (lähes fyysisesti) vaikuttaa hysteeriseltä ylireagoinnilta (Hamletin suomentaneen Veijo Meren mukaan Hamlet on tempoileva hysteerikko (?!)) - jopa harhaisuudelta, kun hän jälleen näkee haamun.

Verhon taakse salakuuntelemaan piiloutununeen Poloniuksen Hamlet tappaa täysin malttinsa menettäneenä vahingossa, mutta hänen intentionsa murhata Claudius oli mielestäni teon kaikesta affektiivisuudesta huolimatta selvä (olkoonkin, että hän oli tullessaan äitinsä luokse nähnyt Claudiuksen rukoilemassa linnan 'rippikopissa'), vaikka Hamlet huutaakin vihastuksissaan tappavansa, olipa verhon takana kuka/mikä (rotta?) tahansa -'How now! A rat? Dead for a ducat, dead!

Joka tapauksessa - tässä kohtaa Hamlet tekee tunnekontrollinsa menettäneenä virheen. Tosin hän teki vielä fataalimman virheen jo hetkeä aiemmin, kun ei tappanut Claudiusta rippituoliin, vaikka siihen tarjoutui oivallinen tilaisuus; - todistajia ei olisi ollut paikalla ainoatakaan. (- Tästä - näytelmän ehkä merkittävimmästä käännekohdasta (peripetia) lisää seuraavassa päreessä.)

Väärän miehen tappoa seuraa isän haamun ilmestyminen, ja tämän jälkeen Hamlet kauhustaan selvittyään käyttäytyy ja puhuu jo paljon asiallisemmin äidilleen - (ks. seuraava videopätkä ja teksti) - väittäen jopa - mikä selvitys Gertruden pitää tiedottaa kuninkaalle ja hoville - että hän on vain näytellyt hullua.

Ja silti - tai sitten juuri Hamletin rauhoittumisen vuoksi - ei voi olla ihmettelemättä, että Polonius-parka makaa Hamletin selvitysten aikana yhä verhoon sotkeutuneena makuuhuoneen lattialla verissään, kuolleena, - ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut - tai ikäänkuin kaikki olisi käynyt niinkuin pitikin! - 'Thou wretched, rash, intruding fool, farewell, I took thee for your better. Take your fortune'- tokaisee prinssi heti nähtyään kenet tuli tappaneeksi - lainkaan yllättymättä tai järkyttymättä.

Hamlet on tosiaan yllättävän välinpitämätön tapettuaan Poloniuksen. Lopuksi hän sanoo äidilleen kuskaavansa ruumiin pois kuin puhuisi tapetusta eläimestä - I'll lug the guts into the neighbor room', vaikka tiedostaakin, että tämän jälkeen hän joutuu todella rankkaan valvontaan, mutta - paradoksaalista ja ristiriitaista kyllä, mitä tulee hänen äsken äidilleen sanomaansa - jatkamaan omaa vehkeilyään luultavasti entistä hullummin. - -'When in one line two crafts directly meet, this man shall set me packing.

Myöhemmin hän sanoo äidilleen: For this same lord (pointing to Polonius), I do repent, but heaven hath pleased. - Taivas (kohtalo jne.) on siis valinnut tai halunnut sen, mitä tapahtui - ei Hamlet itse.
Tämän videopätkän lopussa näemme (hienosti kuvattuna), kuinka isän haamu ilmestyy ikkunan eteen Hamletin ja Gertruden tuijottaessa kiintyneinä toisiaan melkein nenäkkäin.

*

http://www.youtube.com/watch?v=gtHk2WEuWaA&NR=1

*

Hamlet on kauhuissaan ja melkein uikuttaa kuin pikku lapsi. Mahtava, pelottava, kunnioitettu, jalo ja rakastettu isä ilmestyy toisen kerran hänelle kesken äidin kanssa käydyn rajun riidan. - Haamu toteaa ensin, että Hamletin toimet ovat lähes epäonnistuneet (Poloniuksen tappaminen erehdyksessä) mutta kehottaa tätä sitten puhumaan (petokseen mahdollisesti jossain määrin osallisen) äitinsä kanssa, johon haamu kuitenkin vaikuttaa suhtautuvan vihjailevasta puheestaan huolimatta jotenkin ymmärtäväisesti: - O, step between her and her fighting soul!, conceit in weakest bodies strongest works, speak to her Hamlet.

(Ensimmäisessä kohtaamisessa haamu vetoaa Hamletiin hillitsemään suuttumustaan Gertrudea kohtaan: Taint not thy mind nor let thy soul contrive against thy mother aught. Leave her to heaven and to those thorns that in her bosom lodge.)

Ja kas - Hamlet rauhoittuu hieman, vaikka aiempi puheenaihe jatkuu yhä - nyt vain hienostuneemmin ja ystävällisemmin - silti todella purevasti! Mutta miten (jopa hellyttävän ja huvittavan) läheisesti ja naivin intiimisti hän viimein neuvookaan (?!) äitiä suhtautautumaan pidättyvästi petolliseen surkimus-mieheensä sängyssä (saadakseen hänet eroon tästä (!?), jotta voisi sitten kertoa tälle hienovaraisesti, ettei Hamlet ole hullu vaan temppuilee vain.

Gertrude kuuntelee hymyillen kuin hiukan höppänää lastaan rakastava äiti kuuntelee tämän elämää vakavampia - mustasukkaisia ja jopa moralistisia - pohdintoja asioista, jotka eivät Hamletille oikeastaan kuulu lainkaan. Sillä mikä hän on neuvomaan äitiään tämän sänkyhommissa - paitsi tietysti haamun eli isänsä käskystä - voihan Freud sentään! - Onko Hamlet paitsi kostonhimoinen myös oidipaalisen insesti-problematiikan pauloissa/vallassa?

- Hamlet kuitenkin pyytää Gertrudea ilmoittamaan kuninkaalle, että hänen temppunsa ja puheensa ovat hulluuden aikaansaannosta - eivät 'viekkaudella näyteltyjä' - 'That I essentially am [not] in madness, but mad in craft (or cunning). (Tämä käännöstulkinta pitää vielä tarkistaa, koska käänsin sen päinvastaiseksi alunperin esittämästäni.)

- Ja silti Hamlet sanoo aiemmin: - - It is not madness that I have uttered; ja Mother, for love of grace, lay not that flattering unction, that not your trespass (sin), but my madness speaks. - Hamlet siis ilmoittaa äidilleen, että hän puhuu tämän syntien, ei oman hulluutensa vuoksi.

II

Olen lukenut hieman psykoanalyyttista tulkintaa Hamletin oidipaalisesta traumasta ynnä muista psykoanalyysin 'pyhistä dogmeista'. Toki Hamletin käyttäytymistä ja repliikkejä voi selittää ihan osuvasti monella tavalla ja teorialla, mutta yhteenkään niistä hän ei tyhjene lopullisesti. Mies on moninainen, monisyinen ja moniulotteinen.

On Shakespearen neroutta, että näytelmä melankolisesta, ailahtelevasta, ajoittain ehkä aidosti hullusta, Wittenbergissä opiskelleesta Tanskan kruununprinssistä (joka ei ole luontojaan enää mikään entisten aikojen sotapäällikkö ja tappaja-taistelija vaan älykkö humanisti), pysyy kuitenkin erinomaisesti kasassa.
*
Voi tosiaan olla niin, että Hamlet jossain kohtaa sekoittaa hullua näytellessään (voidakseen ikäänkuin syyntakeettomana sanoa totuuden Claudiuksesta, sillä avoimesti se on mahdotonta - hänellähän ei ole muita todisteita kuin kuin isänsä haamun paljastus ja 'delegointi') hetkeksi keskenään isäfantasiansa ja realiteetit; esim. näkee isänsä haamun kaksi kertaa.

Toisen kerran haamu (jota muuten alunperin näytteli itse Shakespeare Globe-tatterissa, Lontoossa) ilmestyy hänelle kuningatar-äitinsä makuuhuoneessa, vaikka Gertrude puolestaan ei näe eikä kuule mitään, kun Hamlet kysyy ja osoittaa kohti ikkunaa. - Hamlet soimaa äitiään sukurutsaisesta avioliitosta petollisen ja muutenkin luonteeltaan kyseenalaisen kuningas Claudiuksen, isänsä (jonka siis Claudius murhasi) veljen kanssa.

Myöhäiskeskiajalla lesken avioliitto kuolleen aviomiehen veljen kanssa saatettiin leimata sukurutsaiseksi ihan oikeasti, mutta Hamletin hurjistunut närkästys (vähän ajan kuluttua hän kuitenkin puhuu äidilleen kuin pikku poika - hieman naivin opettavaisesti siitä, miten tämän tulee suhtautua Claudiukseen pidättyvästi sängyssä!) on psykologisesti jotenkin syvempää kuin pelkkää juridiikkaan vetoamista. Häntä riivaa ylettömästi esim. se, että häät pidettiin miltei heti vanhan kuninkaan hautajaisten jälkeen. Mitään ajan tapoihin kuuluvaa suruaikaa ei siten oikeastaan vietetty.

Mikä onkaan Hamletin suhde äitiinsä - - ? Siitä freudilaisilla psykoanalyytikoilla on sanottavaa, jonka voimme jo ennalta arvata. - Tosin erittäin syvä aggressio (ei pelkkä oidipaalinen mustasukkaisuus uudesta avioliitosta) juuri äitiä kohtaan (Frederic Wertham: The matricidal impulse: Critique of Freud's interpretation of Hamlet) on myös tulkittu näytelmän perusmotiiviksi (se oli mulle uutta joskin heti ymmärrettävää) osaltaan myös psykoanalyyttisin perustein - ja ihan johdonmukaisesti - ainakin ko. teoriakehyksen puitteissa.

(Gertrudehan kuolee näytelmän lopussa (ensimmäisenä viidestä muusta juotuaan yllättäen Claudiuksen vain Hamletille tarkoittamasta maljasta myrkyttettyä viiniä - Claudiuksen kykenemättä häntä estämään.)

Murhatun isän haamu siis vaatii salamurhansa ja insestisen, uuden avioliiton (Claudius, Gertrude) kostoa, mutta ei missään kohtaa vaadi Hamletia nimenomaan tappamaan Claudiusta vaan puhuu kirjaimellisesti pelkästään kostosta. Ja huom! - kahteen otteeseen tuo murhatun kuninkaan haamu hillitsee (vaikka pitääkin Gertrudea petollisena) Hamletin suuttumusta äitiään kohtaan. (Gertrude jumaloi poikaansa (ainoa lapsi - muista sisaruksista ei ole ainakaan mitään mainintaa); - nyt hän selittää Hamletin näyn tämän aivojen 'houreeksi' (This is the very coinage of your brain, this bodiless creation ecstasy, is very cunning in).

Shakespeare siis jättää Gertruden mahdollisen osuuden Claudiuksen tekoon (mielestäni aika yllättävästi) täysin avoimeksi (hänellä tosin on täytynyt olla suhde Claudiukseen jo ennen tämän suorittamaa kuninkaan tappamista). Mutta tiesikö Gertrude asiasta...Shakespeare ei tosiaankaan kerro mitään tästä mahdollisuudesta.

Jotkut tutkijat ovat mielestään löytäneet täysin varman todisteen Hamletin hulluudesta, kun hän puhuu Ofelialle perin oudosti ja ristiriitaisesti sen jälkeen, kun on suuttunut tähän ja katkaissut suhteen (sisimmässään Hamlet kuitenkin rakastaa Ofeliaa).

Hamlet nimittäin tajusi Ofelian torjuvasta käytöksestä (tämä palauttaa hänelle Hamletin antamat runot ja ajatelmat: - isä Poloniuksen delegointi), että Ofelia ei ole rehellinen (kuninkaan neuvonantaja Polonius, jonka mielestä Hamlet käyttäytyy hovirooliinsa kuulumattomalla tavalla, käyttää tässä tytärtään välineenä Hamletin 'hulluuden' syyn testaamiseen - johtuisiko se siitä, että Ofelia yhä vain torjuu hänet). - Hamlet raivostuu Ofelialle tajutessaan, että häntä salakuunnellaan huutaen, ettei heidän häistään tule mitään ja kehottaa Ofeliaa menemään luostariin.

Tämän jälkeen - osittain itse kirjoittamansa teatteriesityksen katsomossa, Elsinoren linnassa, Hamlet kuitenkin leikittelee hämmentyneen Ofelian tunteilla melko bisarria ja aiempiin tapahtumiin nähden täysin ristiriitaista sanaleikkiä (myös äitiinsä viitaten), vaikka on siis muka jo pannut välit Ofeliaan täysin poikki. - - - Hullu mikä hullu - vai?
*
Hamlet on kieltämättä paradoksien, metaforien, sanaleikkien - ja 'ristiriitojen' mestari - myös äärimmäisen paatoksellinen, melankolinen joskin narrimainen älykkö, joka kokee olemassaolonsa ja tilanteensa peruskysymykset erittäin voimakkaasti sekä intellektuaalisella että emotionaalisella tasolla.

Hamlet on ehkä ensimmäinen moderni eksistentialistinen sankari ja vielä siinä mielessä, että hänen ahdistuksensa ei perimmältään kytkeydy uskonnolliseen viitekehykseen (mitä luultavimmin Shakespeare oli sisimmässään Montaignea lukenut skeptikko) vaan oman minän, identiteetin ja ajattelun (sinänsä) ristiriitaisuuteen (Nietzschelle Hamlet on sukulaissielu) sekä ylenkatseelliseen haluttomuuteen hyväksyä se juonittelujen ilmapiiri, joka hovissa ja politiikassa ylipäätään vallitsee. Jne. - - Voisin kirjoittaa loputtomiin tästä tyypistä. Ehkä kirjoitankin...

*

(to be continued)

*

http://hamletaudubon.blogspot.com/

http://my.ilstu.edu/~bfsmith/Cast%20of%20Characters/hamlet.htm

http://eastlrc.valenciacc.edu/faculty/bgombash/chapter%207.htm

Hamlet - ihminen, jumala vai hirviö?

Kielimafia teki lisäyksen tarkentaen Bataille-sitaattia ja pohtien jatkoa varten Hamletin äärirajoilla liikkuvan järjen/päättelyn irtiottoa argumentaation kehästä - sen voluntaristista päätöstä: 'My thoughts be bloody, or be nothing worth!' - - Tämä on kuin Nietzschen kynästä - tai pikemminkin, totta kai - Nietzschen vallantahtoinen uho on Hamletia - mutta hieman väärintulkittua Hamletia, sillä kansan suosiossa oleva kruununprinssi ei etsi valtaa vaan rauhaa sieluunsa. Valta ei nimittäin rauhoita vaan riivaa! - 20.5 - klo: 15.30.
*
Hamletin äidin nainut kuningas Claudius karkottaa isänsä murhan kostoa hautovan Hamletin lopulta Englantiin. Tällä matkalla hänen (kuten myrkytetyn isänsä) on määrä joutua salamurhan uhriksi, mutta niin ei tule käymään.

Tosiaan - kun katselen ja kuuntelen Kenneth Branaghia lausumassa tätä neljännen näytöksen neljännen kohtauksen viimeistä repliikkiä - yksinpuhelua - nousee väistämättä - sekä tunteenomaisesti että jopa järjen kautta mieleen epäily siitä, että mikään mahti maailmassa voisi kyetä tappamaan näin vihaista nuorta miestä, jolla on ainakin kaksi ylivertaista etua kaltaisiinsa verrattuna: luontainen karismaattisuus ja sympaattisuus sekä loistava ajattelukyky ja sanataituruus.

Silti Hamlet on - joskin ehkä 'nipin napin' - ihminen - ei jumala eikä hirviö, vaikka joskus hän vaikuttaakin kerta kaikkiaan toiselta - omituiselta ja täysin ainutlaatuiselta - kuin joltain yli-ihmiseltä - meihin tavallisiin tallaajiin verrattuna. - - Veikkaan, että jos Nietzsche olisi nähnyt Branaghin Hamletin, hän olisi retkahtanut tähän näytelmään jopa vielä syvemmin kuin eläessään - 18oo-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Nietzsche kirjoittaa - sanottakoon tämä vielä kerran, että Hamletin pahanolon tunne ei johdu siitä, että hän ajattelee liikaa vaan siitä, että hän ajattelee aivan liian hyvin - suorastaan musertavan hyvin - jopa niin, että on itse murtua ja ajautua hulluuteen (jonka kanssa 'flirttailee') tietoisuutensa ja itsetietoisuutensa läpäisemänä.

Sillä ei meitä muserra lopultakaan se, mitä me emme tiedä vaan se, että me tiedämme - kaiken! Georges Bataille kirjoittaa kuin suoraan Hamletin monologista:

'olettakaamme, että tiedän kaiken, tiedän, miten yksittäiset asiat historiassa palvelevat kaikki tiedon täydellistymisen päämäärää -

'juuri sillä hetkellä muotoutuu kysymys, joka johdattaa inhimillisen, jumalallisen elämän syvimmälle pimeyteen, josta ei ole paluuta: miksi on oltava se, mitä tiedän? Miksi se on välttämättömyys? Tähän kysymykseen kätkeytyy - heti sitä ei voi nähdä - äärimmäinen repeämä, niin syvä, että vain ekstaasin hiljaisuus vastaa siihen.'

Tämä miksi-kysymys on Bataillelle kauhun hetki: tietävä subjekti kohtaa asoluuttisen rajansa, jonka toisella puolella sitä odottaa vain pimeys. Bataille lisää, että hänen miksi-kysymyksensä eroaa Heideggerin (Leibnizilta perimästä ja ontologista ihmetystä ilmentävästä) kysymyksestä - 'miksi on jotain sen sijaan, ettei olisi mitään?' - siinä, että kohtaamme sen vasta, kun kaikki vastaukset on jo annettu' - ks. PS.
*
Juuri tämänkaltainen on Hamletin tilanne filosofin näkökulmasta katsottuna.
*
Yksinpuhelu itsessään kertoo kostonhimoisesta miehestä, joka voittaa epäröintinsä (filosofointinsa) ja noudattaa vain tahtoaan - toimii tahtonsa mukaisesti. - - Sitä suuremmin ihmetyttää, että viidennessä eli viimeisessä näytöksessä me kohtaamme aivan toisenlaisen Hamletin. - 'Let be' - antaa olla, hän sanoo. Tämä mies ei ole enää kostonhimoinen. Hän on itse valmis kuolemaan.

Mitä ihmettä onkaan tapahtunut sinä aikana, jolloin Hamlet oli Englannissa? Siitä Shakespeare ei paljoa kerro.

Näytelmän loppuratkaisu on joka tapauksessa tavallaan Hamletista riippumaton katastrofi, jonka Claudiuksen juonittelujen traaginen paljastuminen aiheuttaa - alkaen siitä, että kuningatar (siis Hamletin äiti) Gertrude juo yllättäen Hamletille tarkoitetusta maljasta, jossa on myrkytettyä viiniä. - Claudius yrittää estää häntä, mutta ei ehdi eikä voisikaan, koska silloin hänen petoksensa paljastuisi välittömästi. Petos kuitenkin paljastuu - vääjäämättä - nyt vain muutamia hetkiä myöhemmin. Claudius on näytelmän todellinen konna - ilman sankaruutta.
*
http://www.youtube.com/watch?v=DM75cYXuiWY&NR=1
Hamlet Act 4 Scene 4 Soliloquy - Kenneth Branagh
*
Minun täytyy tässä yhteydessä paljastaa, että vasta nyt minulle on ollut muutama vuosi sitten tavallaan erehdyksessä ostamastani Hamletista (piti tulla Harold Bloomin laajahko essee Hamletista - tulikin itse Hamlet selityksineen ja Bloomin artikkeli) todellista hyötyä.

Kun kuuntelee esimerkiksi Hamletin yksinpuheluja lukien samalla alkuperäistekstiä, on mahdollista saada - jos ei optimaalinen niin ainakin niin paljossa kuin se vain itselle on mahdollista - sellainen esteettinen elämys Shakespearen ajatuksista, että pelkkä oma, joskus hyvinkin kyseenalainen, kuullun ymmärtäminen ei sitä yksistään anna.
*
Hamlet (The Annotated Shakespeare) by William Shakespeare and Professor Burton Raffel (Paperback - Oct 1, 2003), With an Essay by Harold Bloom.

PS.
Sitaatti: TYHJÄ TAIVAS - Georges Bataille ja uskonnon kysymys (Elisa Heinämäki) s. 109-110.
*
http://www.shakespeare-online.com/playanalysis/hamletchar.html
http://www.faculty.fairfield.edu/rjregan/rr356s04.htm

Hamletia (liian) vapaasti improvisoiden

Kirjoitettu kommentiksi merin päreeseen peripetia.
*
I
Olen pohtinut, mikä olisi ratkaiseva juonenkäänne Hamletissa. Ilmeisesti sitä ei oikeastaan perimmältään ole (ks. kuitenkin III) - ja juuri sen puutteeseen kiteytyy paradoksaalisesti Tanskan prinssin tragedian koko peripetia: mahdottomuus toimia tilanteessa, jossa hän toki voisi tehdä sen, minkä on kokenut tehtäväkseen annetun.

Hamlet jää keikkumaan ikäänkuin taivaan ja maan väliin: kostaako vai olla kostamatta? Toimiako kuin eläimelliset vaistot sanelevat vai antaa olla ja armahtaa. Siten Hamletin tärkeimpänä käännekohtana voisi pitää sitä, että hän on kyvytön tekemään murhaa, koska hän tajuaa sekä jo tapahtuneen että oman tilanteensa ja asemansa siinä siinä liian hyvin.

Hamlet on kyllä toiminnan mies, mutta tässä perimmäisessä, näytelmän alkuun asetetussa isän haamun ilmestymisessä, jossa haamu vaatii 'kostamaan...mitä rikollisin ja epäluonnollisin murha', mutta ei vaadi nimenomaan murhaamaan, mikä tietysti tuntuisi luonnollisimmalta reaktiolta kyseisessä tapauksessa, vaan ilmaisee asian epämääräisesti: 'kuinka tahansa panetkin tämän toimeen' - tässä harkinnavaraisuuden mahdollisuudessa tapahtuu ja ratkeaa tavallaan koko juonen dramaturginen kulku.

Hamletin epävarmuus, jota hän pakenee osoittain kai tietoisesti puolihulluuteen, ilmentää käännettä ikäänkuin sisäänpäin suuntautuvana ratkaisuna - 'imploosiona', joka - vaikka lopulta aiheuttaakin toimimattomuuttaan epäsuoraan ja vahingossa? Claudiuksen murhan, Hamletin itsensä ja hänen läheistensä kuoleman, ei ole tämän tragedian perimmäinen käänne.

Hamletin todellinen traaginen erehdys: hamartia, josta peripetia seuraa, on lähes itsetuhoisesti sisäänpäin kääntynyt voimattomuus toimia. Kaikki muu - kaikki ne ruumiit, joita näytelmässä tulee kasapäin, niin että melkein kaikki kuolevat, on toissijaista.

On Shakespearen neroutta, että hän osasi kääntää tällä tavoin peripetian ikäänkuin päälaelleen, imploosioksi, joka kuitenkin yhtä kaikki muuttuu hamartiaksi - erehdykseksi, josta seuraa kaikki se, mihin Hamlet ei epäröinnillään pyrkinyt.

Tässä mielessä Tanskan prinssin kohtalo on todella kaikkein traagisin tragedia, koska päähenkilö ei Oidipuksen tavoin yritä välttää kohtaloaan ja juuri sitä välttäessään tule toteuttaneeksi sitä, eikä päädy Antigonen tavoin elävältä haudatuksi vaatiessaan moraalisesti oikeudenmukaista kohtelua kuolleelle veljelleen vastoin valtion kirjaimellista lakia ja traditiota.

Verrattuna jo sinänsä yksinäisiin hahmoihin: a) antisankariin: Oidipus ja b) sankariin: Antigone, Hamlet on täysin - suorastaan käsittämättömän yksin.
Hänessä ei ole kunnioitustamme herättävää sankaruutta eikä sääliämme ja myötätuntoamme nostattavaa, kohtalon armoilla olevaa antisankaruutta.

Hamlet on minun mielestäni tyypillisesti eksistentialistinen hahmo - ihminen ilman mitään kiintopistettä yhtään mihinkään, vaikka - ja ehkä juuri siksi - hänellä on tieto ja keinot ratkaista tilanne: kostaa eli tappaa setänsä Claudius.

Mutta maailman, ihmissuhteitten, kohtalon ja lopulta jopa varman tiedon paradoksaalinen absurdisuus tekee hänen ilmeisestä voitostaan (kostostaan) tyhjän. Tämänkin Hamlet tajuaa.

Prinssillä on kädessään voittamaton värisuora, mutta hän ei tee sillä mitään, koska hän ei halua tappaa. Hän on enemmän ihmimillinen ja myötätuntoinen kuin eläimellisen brutaali ja välinpitämätön. Hamlet passaa, vaikka kukaan ei mahda hänen korteilleen mitään - ja silti hän ei ole pelkuri eikä saamaton raukka vaan enemmän ihminen kuin kukaan ihminen koskaan!

Hamlet ei ajattele pakoa, koska hän tietää jo, ettei pääse pakoon - itseään. Hän ei pyri nousemaan moraalisesti alistavan ja epäoikeudenmukaisen vallan yläpuolelle, koska ei ole sellaista valtaa, jonka yläpuolelle hän pääsisi murhaamalla Claudiuksen - tai olemalla murhaamatta. Ja silti hän tuhoutuu - kuten kaikki muutkin.

Shakespeare ei kuitenkaan jätä epäselväksi yhtä seikkaa, joka ennakoi piilotajunnan psykologiaa, heideggerilaisen eksistenssifilosofian ajatusta siitä, miten ihminen on heitetty maailmaan elääkseen vain kuolemaa silmällä pitäen ja lopulta absurdia, dadaistis-ekspressionistista mielettömyyttä, joka kulminoituu myöhemmin esimerkiksi Edvard Munchin Huudossa tai Salvador Dalin uninäyissä.

Aika on mennyt sijoiltaan. Eikä Hamlet kykene aikaa takaisin paikalleen kääntämään. Kaikki on lopullisesti 'vinossa' ja kulkemassa kohti tuhoa, josta kukaan ei välttämättä hyödy, ja jota kukaan ei siten myöskään tarvitse. Tappaminen ja murhaaminen osoittautuu ja osoitetaan tässä näytelmässä ihmisluonnon ja ihmissuhteitten mielettömyyden apokalypsiksi.

Lopulta - niin kovin vaivaannuttavalta ja ehkä jopa aavemaiselta kuin se katsojasta saattaa tuntuakin - vain hulluuden mahdottomassa tilanteessaan 'valinnut' Hamlet - tuo 'tuhlattu, jalo mieli', kuten Ofelia vaikeroi - on ainut, joka nousee kaiken mielettömyyden yläpuolelle - silti yhä muiden tavoin tuhoutuen.

II
Siten Hamlet-tragedian peripetia ei ole nimenomaan vain juonellis-dramaturginen siirtymä vaan päähenkilön omassa tietoisuudessa tapahtuvaa muutosta.

Se ilmenee 1) näennäisesti Hamletin hulluutena, 2) toissijaisesti hänen kyvyttömyytenään toimia ja 3) ensisijaisesti tietoisuutena siitä, että hänelle on annettu mahdoton tehtävä, josta ei voi suoriutua täysin kunniallisesti ja ehkä lopulta tuhoutumatta ihmisten välisten intohimojen, kaunojen ja vallanhalun konflikteissa - ja että vaikka jollain olisi kaikki mahdollinen tieto siitä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä, hän ei viime kädessä - mikäli aikoo toimia oikein, voi tehdä oikeastaan yhtään mitään - ei edes paeta. Hänen on vain elettävä elämäänsä eteenpäin niinkuin parhaaksi näkee.

Hamletin 'peripetia' - sisäinen muutos ja muuttumattomuus - tapahtuu viime kädessä näytelmän katsojassa, mutta tällä kertaa ilman katharsista - vaikutuksen ollessa kuten sanottu lähes sietämätömän hämmentävä ja pitkäkestoinen.

Encore

Tanskan prinssin mahdoton tilanne siis muuttaa meitä - katsojia sekä lukijoita - ei niinkään Hamletia tai ketään muutakaan näytelmän henkilöhahmoa. Ja juuri tämä on Shakespearen suurinta neroutta. Tehdä katsojasta Hamlet - kirjaimellisesti isänsä haamun riivaama mies, joka ei kykene kostamaan tämän murhaa, koska kostaessaan hän vajoaisi takaisin moraalisen vajavuuden tilaan, koston kierteeseen ja juonitteluihin vailla loppua.

Hamlet ei kiellä koston mahdollisuutta, mutta kun hän sanoo kyllä, hän sanoo niin jollekin aivan muulle ratkaisulle, josta hänellä eikä katsojallakaan voi olla kuin enintään heikko aavistus.

Ajattelen varsin uhkarohkeasti, että tuo aavistus sisältäisi ikäänkuin häivähdyksen perverssiä armoa, ja että Hamlet olisi niin kyynisen, illuusiottoman joskin leikittelevän ja brittiläisesti pragmaattisen Shakespearen ainoa potentiaalinen pyhimyshahmo.

Tai jos ei nyt toki sentään pyhimys niin hieman ilkikurisesti sanaleikitelläksemme - Hamletista löytyy paljon sellaisia 'oireita, joista pyhimykset on tehty' (vrt. Tempest - We are such stuff as dreams are made on).

Toistan kuitenkin vielä kerran: Hamletia ei riivaa usko siihen, miten asiat saattaisivat olla vaan tieto siitä, miten ne ovat.

III
Alla kuvaus siitä, mikä estää Hamletia tappamasta Claudiusta, ja mikä lopulta aiheuttaa Hamletin ja hänen läheistensä kuoleman. Itse yritän nähdä ikäänkuin tämän selityksen läpi, joten retoriset tulkinnat ovat täysin omalla vastuullani.

Hamlet

In Shakespeare’s tragedy, Hamlet: Prince of Denmark, the peripeteia occurs in Act 3 scene 3 when Hamlet sees King Claudius praying alone. It is the perfect opportunity to avenge his father and kill Claudius. Hamlet draws his sword, but then hesitates. He realizes that Claudius is praying, and that if he killed Claudius, then Claudius would go straight to heaven and Hamlet would not have avenged his father. Hamlet decides not to “take him [Claudius] in the purging of his soul,/ When he is fit and seasoned for passage” (Shakespeare 90-91). He resolves to “know thou a more horrid hent”, or wait for a more horrible occasion (93).

The irony of the situation is that, unbeknownst to Hamlet, Claudius cannot ask for forgiveness for murdering his brother because he is “still possessed/ Of those effects for which I [Claudius] did the murder./ My crown, mine own ambition, and my queen” (57-59). This scene marks Hamlet’s point of no return in avenging his father and his hesitation allows Claudius to constantly be one step ahead.

In the end, it is Hamlet’s hesitation that causes the death of himself, his mother, Laertes, and Ophelia.

On the other hand, according to Hegel’s theory of the tragic, tragedy is “set in train by a peripatetic act that rebounds upon the agent as a conflict between ethical powers” (Finlayson 500). The downfall of the hero is because of an act done in error rather than from a character flaw, so therefore, the character is responsible, at least in part, for his or her downfall (501). In Hamlet’s case, it is the lack of action that causes his downfall and eventual death.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Peripeteia

http://blogit.helsinki.fi/pzrautia/post46.htm
http://litorina.org.hosting.domaindirect.com/hamlet.html
Imploosio – Wikipedia

Tarantellan kosto

That man be delivered from revenge, that is for me the bridge to the highest hope, and a rainbow after long storms--Thus Spoke Zarathustra
*
The Tarantulas

Lo, this is the tarantula's den! Would'st thou see the tarantula itself? Here hangeth its web: touch this, so that it may tremble. There cometh the tarantula willingly: Welcome, tarantula! Black on thy back is thy triangle and symbol; and I know also what is in thy soul. Revenge is in thy soul: wherever thou bitest, there ariseth black scab; with revenge, thy poison maketh the soul giddy!

Thus do I speak unto you in parable, ye who make the soul giddy, ye preachers of EQUALITY!

Tarantulas are ye unto me, and secretly revengeful ones! But I will soon bring your hiding-places to the light: therefore do I laugh in your face my laughter of the height. Therefore do I tear at your web, that your rage may lure you out of your den of lies, and that your revenge may leap forth from behind your word "justice."

Because, FOR MAN TO BE REDEEMED FROM REVENGE--that is for me the bridge to the highest hope, and a rainbow after long storms. Otherwise, however, would the tarantulas have it.

"Let it be very justice for the world to become full of the storms of our vengeance"--thus do they talk to one another. "Vengeance will we use, and insult, against all who are not like us"--thus do the tarantula-hearts pledge themselves. "And 'Will to Equality'--that itself shall henceforth be the name of virtue; and against all that hath power will we raise an outcry!"

Ye preachers of equality, the tyrant-frenzy of impotence crieth thus in you for "equality": your most secret tyrant-longings disguise themselves thus in virtue-words! Fretted conceit and suppressed envy--perhaps your fathers' conceit and envy: in you break they forth as flame and frenzy of vengeance.

What the father hath hid cometh out in the son; and oft have I found in the son the father's revealed secret. Inspired ones they resemble: but it is not the heart that inspireth them-- but vengeance.

And when they become subtle and cold, it is not spirit, but envy, that maketh them so. Their jealousy leadeth them also into thinkers' paths; and this is the sign of their jealousy--they always go too far: so that their fatigue hath at last to go to sleep on the snow. In all their lamentations soundeth vengeance, in all their eulogies is maleficence; and being judge seemeth to them bliss.

But thus do I counsel you, my friends: distrust all in whom the impulse to punish is powerful! They are people of bad race and lineage; out of their countenances peer the hangman and the sleuth-hound.

Distrust all those who talk much of their justice! Verily, in their souls not only honey is lacking. And when they call themselves "the good and just," forget not, that for them to be Pharisees, nothing is lacking but--power!

My friends, I will not be mixed up and confounded with others. There are those who preach my doctrine of life, and are at the same time preachers of equality, and tarantulas. That they speak in favour of life, though they sit in their den, these poison-spiders, and withdrawn from life--is because they would thereby do injury.

To those would they thereby do injury who have power at present: for with those the preaching of death is still most at home. Were it otherwise, then would the tarantulas teach otherwise: and they themselves were formerly the best world-maligners and heretic-burners.

With these preachers of equality will I not be mixed up and confounded. For thus speaketh justice UNTO ME: "Men are not equal." And neither shall they become so! What would be my love to the Superman, if I spake otherwise?

On a thousand bridges and piers shall they throng to the future, and always shall there be more war and inequality among them: thus doth my great love make me speak! Inventors of figures and phantoms shall they be in their hostilities; and with those figures and phantoms shall they yet fight with each other the supreme fight!

Good and evil, and rich and poor, and high and low, and all names of values: weapons shall they be, and sounding signs, that life must again and again surpass itself! Aloft will it build itself with columns and stairs--life itself: into remote distances would it gaze, and out towards blissful beauties-- THEREFORE doth it require elevation!

And because it requireth elevation, therefore doth it require steps, and variance of steps and climbers! To rise striveth life, and in rising to surpass itself. And just behold, my friends! Here where the tarantula's den is, riseth aloft an ancient temple's ruins--just behold it with enlightened eyes!

Verily, he who here towered aloft his thoughts in stone, knew as well as the wisest ones about the secret of life! That there is struggle and inequality even in beauty, and war for power and supremacy: that doth he here teach us in the plainest parable.

How divinely do vault and arch here contrast in the struggle: how with light and shade they strive against each other, the divinely striving ones.--

Thus, steadfast and beautiful, let us also be enemies, my friends! Divinely will we strive AGAINST one another!-- Alas! There hath the tarantula bit me myself, mine old enemy!

Divinely steadfast and beautiful, it hath bit me on the finger! "Punishment must there be, and justice"--so thinketh it: "not gratuitously shall he here sing songs in honour of enmity!"

Yea, it hath revenged itself! And alas! now will it make my soul also dizzy with revenge! That I may NOT turn dizzy, however, bind me fast, my friends, to this pillar! Rather will I be a pillar-saint than a whirl of vengeance!

Verily, no cyclone or whirlwind is Zarathustra: and if he be a dancer, he is not at all a tarantula-dancer!--
*
Thus spake Zarathustra. [ More ]

http://www.thefourprecepts.com/waynesworld/revenge.htm

Kauna motivaationa, kosto välineenä - sielun 'mustat aukot' ja kristinusko

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Kravattipakko" - lähinnä Salla Tyrväisen kommenttiin.
(Korjauksia ja täydennys klo: 23:45)

*
styrväinen kirjoitti mm.

Kosto ja kauna lienevät pikemminkin välineitä kuin motiiveja oman "kunnian" palauttamiseksi, ja motiivi kostolle voi olla oman kunnian palautus?
Tosin "kunnian" palautus tuota kautta on kyseenalaista, koska se väkivaltaisen kehän jatkamista: kostaja lankeaa samaan pahuuteen kuin loukkaajansa, ja muuttuu yhtä pahaksi tai pahemmaksi. Jää siis kunnian palautuksen yritykseksi.

RR

Täytynee tehdä joitain erotteluja koston ja kaunaisuuden välillä. Samoin sen suhteen, minkälaisiin tyyppeihin nämä käsitteet liitetään, vaikka kyse perimmältään onkin ihmisen universaaleista psyykkisistä taipumuksista.
*
Väitän, että kaunaisuus voi toimia nimenomaan motiivina. Se kuuluu ihmisen psyykkiseen rakenteeseen.

Kaikki ihmiset ovat alunperin syntyneet täysin riippuvaisiksi vanhemmistaan, joita he oppivat tottelemaan ja mahdollisesti rakastamaan, koska havaitsevat, etteivät heikkoudessaan muutakaan voi.
Mutta mitä vanhemmiksi kasvetaan, sitä suuremmaksi kasvaa myös halu irtautua holhouksesta ja määräysvallasta.
Tähän tunteeseen sisältyy kaunaisuutta vanhempien joskus despoottista ylivertaisuutta kohtaan.

Oletteko katsoneet uusintajaksoja loistavasta Brideshead Revisited-sarjasta (Mennyt maailma), jossa nuori lordi Sebastian Flyte ajautuu alkoholismiin - ja pitkälti äitinsä (sekä veljensä) käsittämättömän tiukkapipoisen uskonnollisuuden, vallanhalun ja holhoavuuden takia.

Kaunaisuus ja viha äitiä kohtaan kääntyy Sebastianiin itseensä, koska äidin vahingoittaminen on ylittämätön tabu.
Kaunaisuuden ja vihan täytyy purkautua jollain tavoin; sen vuoksi Sebastian itsevihassaan päätyy juopputeen, valheisiin ja varastamiseen.

Kauna, viha, jopa kosto toimivat motiiveina hänen suhteessaan elämään, vaikka hän tuhoaa pikemminkin itsensä kuin kohdistaa 'Kullervon kirouksensa' muihin.

Yhtä lailla kaikki 'vallan alla elävät' - etenkin sorretut ja heikompiosaiset nimenomaan motivoituvat elämään kaunaisuudessa/sta, koska lienee mieletöntä iloita orjuudestaan ja heikkoudestaan, sanoipa Paavali sitten mitä tahansa tästä asiasta. (Paavalihan ei tunnetusti kerskaa muulla kuin heikkoudellaan.)

Huomatkaa, etten käsittele tässä kohtaa esimerkiksi ristin teologian perusteita (tai ylipäätään soteriologiaa) vaan valtahierarkian eri päissä elävien ihmisten oletettuja psyykkisiä motivaatiorakenteita.

Nietzsche lähtee siitä, että vain heikot asettavat kysymyksen oikeudenmukaisuudesta, joka N:lle merkitsee kristillis-kantilaista moraalia. (Unohtakaamme tässä Aristoteleen muodolliset eli melko sisällyksettömät teorisoinnit aiheesta.)

Ne, joilla on valta ja vapaus, ne jotka Nietzschen melko naivin käsityksen mukaan ovat myös jaloja sekä lahjakkaita (ovatko muka kaikki valtaapitävät jaloja sekä lahjakkaita?) - nämä ihmiset eivät tunne kaunaa, eivätkä he ymmärrä pahuutta synniksi, josta omatunto jaksaa muistuttaa vaan pelkästään huonoudeksi kyvykkyydessä.

(Nietzsche puhuu kuitenkin lähinnä ideaalityypeistä ja sisäisestä hengen vapaudesta, vailla holhouksen ja uskon auktoriteetin 'orjuutta'.)

Mutta koston tuntevat ylhäisetkin, joskaan eivät motiivina vaan nyt juuri välineenä.
Kaunainen ihminen ei sen sijaan missään psykososiaalisessa tilanteessa pysty luopumaan kaunastaan, joka on kasvanut häneen ja hänessä alistuvuuden eli kristinuskon myötä koko elämän ajan.

Eikä Nietzsche itsekään ollut poikkeus säännöstä, vaikka sitä eksplisiittisesti halusikin. Sisimmältään hän on radikaalipietistinen moralisti kuten sukunsa papit.

*
En tunne Rousseaun ohella ketään toista filosofia, joka jaksaisi vihata joitain aatteita tai joitain ihmisiä niin kaunaisen sitkeästi kuin Nietzsche - tässä tapauksessa kristinuskoa, demokratiaa, liberalismia, utilitarismia, sosialismia, nationalismia, antisemitismiä jne. ;)

Nietzsche vihaa kristinuskoa ajoittain jopa niin paljon, etten aina usko hänen itseymmärryksensä pätevyyteen tässä asiassa, joskaan en kiellä N:n eräitä aivan luovuttamattoman osuvia huomioita kristinuskon moraaligenealogiasta!

*
Vapaalle ja valtaapitävälle ihmiselle kosto on lähinnä 'vain' väline oman kunnian palauttamiseksi.

Kun kosto saadaan päätökseen, tällainen ihminen voi elää entisessä vapauden ja kunniantunnon maailmassaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Omatunto ei kolkuta (tragedianäytelmät kertovat kyllä hiukan toista, vaikka esim. Oidipus joutuikin lähinnä onnettomien sattumien kuin kostonhimonsa uhriksi), joskin koston kierre yhä jatkuu, sillä jonkun toisen kunnia on kostoteon myötä saatettu lokaan.

Ymmärrän siis tällä tavoin kaunaisuuden motiiviksi ja koston taas välineeksi. Kaunaisuus ei psyykkisenä orientoitumisena häviä koskaan, mutta kostosta ja koston kierteestä välineenä kunnian palauttamiseksi voidaan vapautua, vaikka on ilman muuta selvää, että koston kierre ylläpitää kaunaa siirtäen sen aina vain toiseen kohteeseen.

*
Rene Girard kehittelee syntipukkiteoriaa. Jeesus on täydellinen ja samalla viimeinen syntipukki, jonka yhteisö uhraa tai jolle se kostaa epäonnensa ja/tai syyllisyydentunteensa.
Yhteisön kokema paha projisoidaan pois - uhriin. Uhri on yhteisön 'lepytyslahja' Jumalalle tai jumalille, jotka maailmaa hallitsevat.

(Olen lukenut parikolme Saarisen referaattia aiheesta. Girardin 'Väkivalta ja pyhä' löytyy kirjahyllystäni. Myönnän kyllä, että yksinkertaistan tässä Girardia Freudin suuntaan aika rutkasti.)

Ajattelen Nietzscheä ja Freudia mukaillen itse siten, että kaunaisuus on sielun sairaus, jolloin ihminen elää jatkuvan tuskan ja ahdistuksen tilassa.

Muovauduttuaan psyykkiseksi reaktiotavaksi kaunaisuus alkaa ruokkia itse itseään.

Kauna syntyy silloin, kun ihminen haluaa jonkin/jonkun (joko omakseen tai haluaa tappaa kohteen), joka/mikä on tabu mutta joutuu tahtomattaan kieltäytymään, alistumaan ja kääntämään syyllisyyden itseensä - ja vielä omaksi syykseen.

Toisen omistamisen ja tappamisen halu sellaisenaan (ja itse tappaminen) aiheuttaa kyllä syyllisyyttä mutta ei vielä kaunaa, joka syntyy siis pikemminkin siitä, että kyseisistä haluista on tullut erottamattomaton osa itsetuntoa, kunniaa, identiteettiä jne.

Kaunaisuus syntyy näiden asioiden haluamisen ja kieltämisen pakonomaisesta toisiinsa kietoutumisesta. Ihminen on hämmennyksissä, koska hän ei voi tehdä mitään. Teko aiheuttaa syyllisyyttä ja tekemättä jättäminen ahdistusta: kaksoissidos - täydellinen sielun 'patti-/mottitila'.

Ihmisen ulospäin suuntautuva viettidynamiikka/-energia vääristyy. Syntyy yliminä/omatunto, joka soimaa häntä kaikista ulospäin suuntautuvista, aggressiivisista yllykkeistä - ja eniten juuri silloin, kun hän tottelee omaatuntoaan eli ei tee sitä kiellettyä, mitä hän haluaa!

Eläminen tällaisessa tilassa on taatusti aika ajoin yhtä helvettiä.

Se rauha, jonka munkki saattaa lopulta saavuttaa, on ostettu kalliisti, sillä etenkin seksuaalisuuden suhteen ihmisestä tulee silloin täysin luonnonvastainen. Olkoonkin, että hän juuri siten voi päätyä seestyneisyyteen ja sielun rauhaan.

(Muistakaamme kuitenkin Nietzschen huomautus siitä, miten 'kieroutuneiksi' kirkkoisien käsitykset juuri seksuaalisuudesta muuttuivat.
Seksiä sai harjoittaa suurin piirtein vain silmät kiinni ja anteeksipyydellen - ainoastaan lisääntymistarkoituksessa.
Abortti, mikä tahansa ehkäisy - jopa anaaliyhdyntä kiellettiin mitä ankarimmin.)

*
On joka tapauksessa varsin nerokas oivallus julistaa absoluuttisen (lähimmäisen-)rakkauden uskontoa sellaisille ihmisille, jotka elävät paitsi kurjuudessa ja orjuudessa myös kokevat oman vastarintansa sitä kohtaan kielletyksi ja siten synnilliseksi.

Kaunaisessa ahdistuksessa elävä ihminen haluaisi luonnollisesti elää ilman tuskaansa ja ahdistustaan. Hän toivoo pelastusta tästä syntinä pitämästään tilasta, ja sen kristinusko lupaa - vanhurskauttamisen kautta, jolloin teoilla, lain noudattamisella ja ansioilla ei ole merkitystä.
Ihminen saa vapauttavan tuomion. Hän saavuttaa toivomansa psyykkis-henkisen tilan, jossa 'sieluun ei enää satu'. On vain ikuinen autuus ja onni.

Tietenkään asia ei ole näin yksinkertainen eikä autuaaseen uskoon johtava tie ja siellä eläminen ole ollenkaan niin ihanaa kuin 'pitäisi'.

Mutta juuri tällaisena uskon lupauksena ja etenkin uskon käytäntönä - praksiksena - ei suinkaan rationaalisena oppina ja dogmina - kristinusko on Nietzschen mukaan mahdollinen aina ja joka paikassa.

Ja kuten olemme huomanneet - uskonnollisuus vähenee radikaalisti siellä, missä rationaalinen (valistus-)filosofia ja tiede ovat saaneet suurimman jalansijan eli Euroopassa, kun taas alhaisen elintason, myyttisten ja maagisten tarinoiden narratiivisemmissa kulttuureissa kristinusko on kasvattanut suosiotaan hämmästyttävän paljon 1900-luvun lopun globalisoituneessa maailmassa.

Toisaalta - korkean elintason ja moraalipluralismin maassa, USA:ssa, voidaan havaita kristinuskon kirjaimellisen ääritulkinnan saaneen yhä enmmän kannatusta mm. kreationismin muodossa.

Kristinuskon' uusi tuleminen'(?) painottuu siis pitkälti ei-rationalistisiin karismaattisiin liikkeisiin ja pseudorationalistiseen fundamentalismiin.

Mitä se merkitsee Euroopan tulevaisuuden kannalta? Pitäisin tätä kysymystä - Islamin radikalisoitumisen ohella - eräänä Euroopan kohtalon tärkeimmistä.

Näitä asioita pohdiskelevalle ihmiselle Nietzsche on edelleen erittäin ajankohtainen.