Kirjoitettu kommentiksi Kalevi Hotaselle ja Merille Kalevin päreessä Mierovassa maisemassa. (4.8 - Yritykseni nivoa yhteen kolme teemaa ei onnistunut, mutta tuloksena on sentään kohtalainen luonnos, josta löytyy aineksia ainakin kolmeen päreeseen.) IEn juurikaan voi olla eri mieltä eutanasiaa tarkastelevien ja sen hyväksyvien tekstienne kanssa, mutta korostan edelleen, että vaikka järjenkäytöstä ja rationaalisista perusteluista on monissa elämäämme koskevissa asioissa aidosti hyötyä - välttämätöntä hyötyä, niin rakkauden ja kuoleman kysymyksissä, jotka usein niin erottamattomalla tavalla kytkeytyvät toisiinsa, koemme järjen stoalaisten neuvojen (jotka pyrkivät säätelemään affektejamme ja emootioitamme) olevan kuin syvimmät tunteemme, itsemme - jopa vapautemme - kivettävä katse, joka haluaa väkivalloin raastaa meistä irti toisen ihmisen pitkäaikaisen rakastamisen seurauksena kasvaneen, persoonaamme erottamattomasti kuuluvan osan.
Tunnemme tällä tavoin huolimatta siitä, että armokuolema hyvin monesti olisi todellinen rakkauden teko riippumatta siitä, onko sen kohde millään tavoin itse tuonut julki, että haluaa esimerkiksi aivokuolleena tai pysyvästi realiteettitajunsa kadottaneena tulla siirretyksi elämästä pois. Eutanasian pohdinnan aiheuttava ahdistus on klassinen esimerkki siitä, miten voimakkaasti ja absurdiuteen asti elämä meissä hengittää - viimeiseen asti.
Tässäkin mielessä rakkaus - elämän ja luomisen ihmeen lumoavin kukka - ei koskaan ajattele kuolemaa muuten kuin äärimmäisen kauhistuttavana, ei-koskaan-vielä-huomenna-tapahtuvana tosiasiana, jota ei siis milloinkaan tarvitsisi kohdata.
Rakastuneen ihmisen tunne elää ikuisuudessa, eikä hän haluaisi huomata, että hänen ruumiinsa on ajan vanki. Järki kuitenkin paljastaa meille itsepetoksemme: rakkaus ei kestä loputtomiin, tulemme kuolemaan varmasti, kärsimys on vähintäin yhtä todellista kuin rakkaus. Mikään tässä maailmassa ei lopulta ole sitä suloisen hehkuvaa, elämää pursuava tuskaa, jonka voimaa ja olemassaoloa rakkaudentunne meissä niin ehdottomasti julistaa.
Jo tämän vuoksi rakkaus on myös julmaa, (itse-) murhaa ja turhaa. Mutta samalla se on suurinta, mitä meillä koskaan voi olla. Rakkaus on siten jo itsessään kaksoissidos ja viimeinen kauhu, joka saattaa pahimmillaan lamaannuttaa meidät kuin medusan pää, koska sen valtaamana tiedostamme kaikkein tuskallisimmin - miten paljon sitten yritämmekin po. asian kieltää, että vaikka tunteemme kestäisi, niin silti meiltä riistetään toisemme ja jopa itsemme joku päivä - lupaa kysymättä, väkivaltaisesti, ilman oikeudenkäyntiä.
Miten kyetä rakastamaan elämää, joka tulee väistämättä olemaan kaikkien kohdalla ikäänkuin sairaus, jonka oireet vaihtelevat kauneuden ja rakkauden tajusta/tunteesta kauhuun ja piinaavaan kärsimykseen - ja että lopulta kärsimys voittaa. Siten kuolemalle jää oikeastaan pelastajan, vapahtajan rooli.
Miksi emme siis tahtoisi rakkauden sijasta yhtä hyvin meidät kärsimyksistämme vapauttavaa kuolemaa? Nietzsche olisi voinut kysyä juuri näin, mutta tyytyi puhumaan totuudesta ja valheesta, sillä elämän hetkellinenkin kieltäminen olisi saattanut ajaa sairaalloisen neron itsemurhaan.
Nietzsche tiedosti ongelmansa varsin hyvin, mutta selvitäkseen umpikujastaan tämä intohimoinen ihminen leikitteli itsemurhan ajatuksella usein - olihan hän schopenhauerilaisen pessimismin kasvattama, joskin sen nihilismiä silti syvästi vieroksuva.
Nietzsche teki ajatuskokeita myös itsemurhalla etenkin Schopenhauer case-studynaan ja päätyi kirjoittamaan, että on selvinnyt monen tuskallisen yön yli juuri itsemurhan ajatus seuranaan. Katkera ja silti vapauttava tunnustus. Totuus on kohdattava. On vapauttavampaa kuolla totuudesta kuin valheesta, ja juuri tässä nimenomaisessa mielessä Nietzsche
ei ollut foucaultlainen postmoderni kyynikko (ks.
PS.). Hän rakasti elämää - ehkä absurdisti mutta sittenkin.
Freud puolestaan tuli vakuuttuneeksi siitä, että kuoleman kaipuu on meissä yhtä todellista kuin elämänviettikin, sillä kaikki saa alkunsa epäorgaanisesta palatakseen siihen takaisin luonnon kiertokulun osana.
Minäviettimme, jotka sitovat meidät reaaliseen, alati kuolevaan todellisuuteen, ovat lopulta yhtä voimakkaita kuin libido, seksuaalivietit, jotka ovat reaalisen tuolla puolen. Me kaipaamme kuolemaa syvällä sisimmässämme ehkä yhtä voimallisesti kuin elämääkin. Miksi emme siis myöntäisi tätä kaipuutamme, koska sen kielto - epätoivoinen yritys ylistää Luojaa (elämää) - on kuin unissakävelijän unessaan parkaisema huuto kohti todellisuutta, josta kukaan ei vastaa.
Mutta juuri tässä kohtaa on kysyttävä uudelleen Nietzscheä ja hänen vitalistista asennettaan - pyrkimystä elämän täydelliseen affirmaatioon, ikuisen paluun myöntämiseen ja amor fatiin, joka vaatii meitä rakastamaan kohtaloamme, jotta pystyisimme ajattelemaan positiivisesti.
Tällainen positiivisuus tosin on kaikkea muuta kuin elämänhallinnan konsultit yrittävät meille syöttää. Positiivisuuden ei vättämättä tarvitse näkyä teoissa ja puheessa, vaikka usein toki niin käy. Oleellista nimittäin on sisäinen muutos, josta Iris Murdoch niin vetoavasti ja ymmärrettävästi kirjoittaa. Voimme muuttua sisäisesti aidolla tavalla ilman, että meidän tarvitsisi tuota muutosta kenellekään todistaa ja osoittaa.
Mutta miten on mahdollista elää ilman repivää ristiriitaa ja tuskaa, jonka aiheuttaa elämän- ja kuolemankaipuun mitä ilmeisimmältä vaikuttava, peruuttamaton ristiriita? Vai ovatko ne sittenkin yhdistettävissä?
Voiko elämä nivoutua kuoleman kanssa yhteen niin, että tällainen 'kombinaatio' synnyttäisi ikäänkuin uuden ihmistyypin, joka ei enää ole katkera elämälle - ehkä jopa päinvastoin, mutta joka ei silti, kaikesta kärsimyksestä ja kauhusta huolimatta, päädy kieltämään eutanasiaa eikä edes itsemurhaa, mikäli sen tekee täysissä järjissään oleva ihminen?
Tässä törmäämme vakavaan mielide-eroon, joka implikoi syvempää maailmankatsomuksellisuutta.
Psykiatri Kalle Achte on ymmärtääkseni ollut sitä mieltä, että itsemurha tehdään aina jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa. Albert Camus'n mielestä itsemurha sen sijaan on ihmisen kaikkein rationaalisin päätös. Hieman ironisesti sanottuna meillä on siis jälleen vara valita jompikumpi vaihtoehto tarvitsematta kokea olevamme jotenkin perustavasti väärässä.
Mutta vastakkainasettelut eivät nyt auta vaan juuri ne nimenomaan aiheuttavat sen kriisin, jonka eutanasian pohtiminen meissä aiheuttaa.
IIEteemme aukeaa nyt valtaisa, kahden hyvin erilaisen maailmakatsomuksen sävyttämä visio, jonka sisällä elämään ja kuolemaan on perinteisesti suhtauduttu lähes vastakkaisilla tavoilla.
Epämääräisen maantieteellisesti kuvattuna kyse on Orientin ja Occidentin, Idän ja Lännen väliin kasvaneesta kuilusta tai repeämästä, joka erottaa kaksi myyttiseltä, uskonnolliselta ja filosofiselta atmosfääriltään erilaiset maailmat toisistaan.
Seuraavat dikotomiat ovat tietenkin kärjistyksiä, mutta ne auttavat meitä oivaltamaan, että suhtautuminen elämään ja kuolemaan implikoi erilaisuutta myös monissa muissakin diskursseissa ja sen, että nuo erot saattavat ajoittain ilmetä varsin vahvoina.
Itä - vastakohtana Lännelle - ei korosta elämää ja ajallista lineaarisuutta, jonka lopussa on pelastus tai vastaava vapautus maailman ikeestä vaan pitää maailmaa, todellisuutta kehämäisenä, syklisen kiertokulun kaltaisena kosmisena prosessina, jossa elämä ja kuolema ovat erottamattomasti limittyneet toisiinsa.
Stoalaisten ja Nietzschen (joka oli stoalainen mutatis mutandis ja sui generis) ikuisen paluun ajatus juontuu täältä.
Itä ei korosta yksilöllisyyttä vaan kosmista kollektiivisuutta. Subjektin käsitteellä ei ole samaa ontologista painoarvoa Idässä kuin, minkä länsi on sille antanut, ja jonka varaan sen metafysiikka ja ontologia on rakentunut.
On johdonmukaista, että kun subjektin käsite Idän ajattelussa ikäänkuin minimoituu olemisen keskiönä, myös oletus vapaasta tahdosta käy tarpeettomaksi.
On varsin jännittävää tehdä analoginen huomio siitä, että liki subjektiton ja sen seurauksena tahdon vapauden lähes täysin kieltävä Itä perustaa olemisensa ja olemassaolonsa monijumalaisiin, pluralistisiin uskontoihin tai persoonattoman Nirvanan oletukseen, kun taas subjektia ja tahdon vapautta korostava Länsi kehitti monoteismin.
Voimme tehdä näitä Idän ja Lännen välille lankeavia erotteluja vielä useita, mutta aiheemme kannalta on olennaista kysyä: miten edellä mainitut erot implikovat konkreettisia asenteitamme suhteessa elämään.
Pidämmekö elämää olemisen perustavana olemuksena vai onko elämä ikuisesti jatkuva muuttumisen, syntymisen ja kuolemisen - ontologisesti: olemisen ja tulemisen prosessi, jolla on arvoa vain yhtenä tämän kosmisen kiertokulun ja/tai etenemisen osana - ei niinkään itseisarvoa kuin arvoa itsessään - sen väistämättömyyden vuoksi, ettei elämää voi olla ilman elämän ei-olemista, jota ehkä hieman dramaattisesti kutsutaan kuolemaksi.
Toisin sanoen elämä tulisi ymmärtää niiden biofysikaalisten edellytysten ja samalla yhtä aikaa kategorisesti eri tasolla olevien ontologisten tiedostamisen ehtojen, jotka mahdollistavat biofysikaalisen holistisen tajuamisen, yhdeksi 'niveleksi', biofysikaaliseksi prosessiksi, joka tuli tietoiseksi itsestään ajautuen tällä tavoin peruuttamattomasti joskaan ei välttämättä kohtalokkaasti eroon perustastaan, joka mahdollisti tietoisuuden kehityksen.
Tällainen ajattelutapa pyrkii tietenkin - ei enempää eikä vähempää (tämän päivän tehtäväksi) yhdistämään Idän ja Lännen metafysiikan ja sillä tavoin etsimään ajatuksellisia ja emotionaalisia yhteyksiä, joista olisi mahdollista transformoida uusi suhtautuminen kuolemaan.
Sellainen, jossa kuolemaa ei koeta elämän ikuiseksi viholliseksi (Länsi) tai, jossa sitä ei redusoida (lue: mystifioida) johonkin makrotasoon (nirvana, polyteismi) tai mikrotasoon (fysiikka), mikä on tyypillistä Idän ajattelulle.
Samalla pitäisi yrittää vastata Freudin asettamaan kysymykseen elämän- ja kuolemanvietin sauhteesta toisiinsa. Ovatko ne antagonisteja vai täydentävätkö ne toisiaan jollain meille ehkä täysin käsittämättömällä tavalla?
Kysymys on Idän ja Lännen kohtaamisesta. Jälleen kerran.
IIITämän kosmis-kontemplatiivisen lentomatkan päätteeksi on laskeuduttava ihmislajin ja viimein ihmisyksilön konkretiaan kysyen: miten edellistä filosofis-mytologis-aatehistoriallista vastakkainasettelua ja sen synteesiyritystä voisi hyödyntää, kun haluamme päästä sovintoon itsemme ja toisten kanssa siitä, miten suhtautua eutanasiaan ja aborttiin.
Suoraa ja välitöntä kytköstä ei tietenkään ole, mutta analoginen välittyneisyys ja luova mielikuvitus auttavat tässäkin asiassa jonkin verran.
Ajattelen näin.
Länsimaiseen, kristilliseen monoteismiin, tahdon vapauden ja subjektin ensisijaisuuteen kasvaneen ihmisen suurin kauhu on aina ollut kuolema, joka riistää häneltä (muka) peruuttamattomasti nämä hänet yksilölliseksi tekevät kyvyt ja ominaisuudet, joita pidetään luovuttamattomina reflektiivisen tietoisuuden kannalta.
Idän ajattelu on metafyysisesti kollektiivisempaa, mikä merkitsee, että minuus on osa kosmista järjestystä tai sen muutosta, jolloin ihminen ei kuollessaan menetä oikeastaan mitään muuta kuin lihallisen ruumiinsa olemassaolon, sillä subjektiuden/minuuden status ontologisena substanssina ei Idässä ole koskaan noussut lähellekään sitä asemaa, johon Länsi on etenkin renessanssissa, reformaatiossa ja viimein modernismin kehityksessä 'jumiutunut'.
Entä jos ajattelisimme subjektista ja vapaasta tahdosta hieman toisin täällä solipsistisen ja suuntaa vailla olevan individualismimme kolkassa - Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa?
Tällaista muutosta onkin jo yritetty joskus miltei fanaattisella innolla sen jälkeen kun suhteellisuusteoria ja etenkin kvanttifysiikka sekä kosmologia tekivät selväksi, että aine ei ole jotain meille käsitettävällä tavalla olevaa eikä maailmankaikkeuden voida ajatella olevan sen enempää lineaarisen kun syklisen prosessin tulos ja/tai ilmentymä.
Nämä uudet yritykset uuteen uskonnollisuuteen esimerkiksi New Agen muodossa tai äärireichilaisessa orgonimystiikassa eivät kuitenkaan ole miellyttäneet minua, koska en pidä järkevänä ajatella, että subjektin ja yksilöllisyyden idean voisi noin vain heittää yli laidan ja hypätä ikäänkuin lopullisesti johonkin energeettiseen nirvanaan ilman, että näin ajatteleva ihminen a) ajautuisi tekemään ontologisen kategoriavirheen, koska subjekti - vaikkei tavallaan olekaan olemassa, on kuitenkin substanssin olemassaolon edellytys ja ilmentymä ja b) näyttäytyisi paradoksaalisesti itse asiassa narsistisempana ja egoistisempana kuin koskaan aiemmin, sillä onhan hänellä nyt lupa olla energeettisen maailmakaikkeuden säkenoivän luova osa. (Hehheh - terveisiä vain
Veltto Virtaselle - tapaamme köysillä rajatussa neliössä. Saat kävelykepistäni iskun (seko-)päähäsi.)
*
Tässä vaiheessa minun täytyy viitata Nietzschen ikuiseen paluuseen, ja siihen, miten Nietzsche yrittää ylittää nihilismin, joka hänen mielestään ilmenee etenkin kristinuskon moraalissa, jossa tehdään platoninen erottelu ideoitten ja aineen sekä tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen välillä.
Nietzsche väittää tylysti, että ihmiset, jotka kaipaavat tuonpuoleista ja sen lupaamaa pelastusta, eivät kykene elämään tämänpuoleista elämäänsä tärväämättä sitä usein täysin tarpeettomilla askeeseilla ja mikä pahinta - ressentimentillä, joka kohdistuu kaikkia niitä kohtaan, jotka näyttäisivät olevan vapaita kaikista ontologisen dualismin ja kristilliseen pelastusoppiin liittyvistä fiksaatioista, joita Nietzsche pitää lopullisen elämän myöntämisen ja siten luovuuden kahleina.
Nietzsche kutsuu tuonpuoleisen pelastuksen odotuskoppiin jämähtäneitä ihmisiä nihilisteiksi, jotka kieltävät elämän ja kaikki positiiviset arvot. Elämä tulee nimittäin myöntää - affirmoida - ilman ehtoja loppuun saakka.
Ihmisen tulee toimia vapaasti, luovuuttaan eli vallantahtoaan toteuttaen, mutta vain yhdellä ehdolla. Hänen tulee pystyä kohtaamaan ja myöntämään samalla ikuinen paluu - kaiken ilmiömaailman toistuminen äärettömässä ajassa ikuisesti - jopa niin, että hän pystyisi kestämään oman elämänsä palaamisen samanlaisena kerta toisensa jälkeen.
Ne, jotka eivät ymmärrä Nietzschen vallantahtoa hänen ikuista paluutaan vasten, eivät ole ymmärtäneet hänestä vielä juuri mitään, koska juuri tässä asetelmassa yksilöllinen elämä kohtaa persoonattoman kuoleman elämän loputtomassa toistuvuudessa ikuisesti samana.
Nietzschen pohtima ja tulkitsema ikuisen paluun idea tahtonee haastaa Kantin kategorisen imperatiivin siinä mielessä, että ihmisen tulisi konkreettisesti - ei ainoastaan pyrkiä elämään elämänsä siten, että sen eläminen uudestaan tuntuisi siedettävältä, vaan että hän - riippumatta osittain jopa siitä, mikä/mitä hänen elämänsä on ollut - voisi avoimesti haluta elää elämänsä ikuisesti uudelleen.
Juuri tämä on ikuiseen paluuseen sisältyvä suurin haaste, josta irrotettuna vallantahdon käsite palautuu ja trivialisoituu joko pelkästään trendiytyneen sofistikoituneeksi, esteettiseksi elämäntavaksi ja/tai vulgaariksi voimapolitiikaksi, jonka ytimestä kumpuaa deterministisellä 'paatoksella' psykologinen egoismi.
Nietzschen yli-ihminen on ikuisen paluun ja vallanatahdon 'synteesiä' vasten tyyppi, joka ylittää aksiologisen, moraalisen ressentimenssin ja kaikenlaiset substanssidualismit - lyhyesti sanottuna: yli-ihminen ylittää passiivisen nihilismin asenteelliset seuraukset eli luovuuden perspektiivit lamauttavan ja hävittävän näköalattomuuden, jota ilmentää perimmäisten arvojen metafyysisen legitimaation ja uskottavuuden romahdus.
Mutta aiheeni kannalta on olennaista, että yli-ihminen ylittää myös elämän ja kuoleman väliseen kuiluun sisältyvän psykologisen kauhun kokemuksen ja pystyy toimimaan luovasti ja vapaasti, vailla pelkoa kuolemasta, vailla pakonomaista tarrautumista vain elämään, joka sittenkin on vain pelkkä episodi kosmisessa tapahtumisessa.Miten nihilismin nietzscheläisittäin ylittävä henkilö suhtautuu eutanasiaan (laajasti ottaen aborttiin tai murhaan ja itsemurhaan yleensä)?
Kuten arvataan, minua eivät tässä asiassa kiinnosta niinkään kaksoisintentiot tai muut, lähinnä analyyttisten moraaliteorioitten koukerot, koska lähestyn kuoleman ja eutanasian ongelmaa antropologisen filosofian, ontologian ja aatehistorian avaruussukkulasta käsin.
IVAiheeni nietzscheläinen avainkysymys kuuluu:
miten voimme kyetä surmaamaan siunaten?
*
Se käsi, joka aikoo painaa eutanasiapotilaan tappavaa off-nappia rakastavasti, on joutunut tekemään ratkaisun, jossa kuolemalle on annettu lähes täysin toinen merkitys kuin, mikä sillä perinteiseen, Jumalaan, subjektiin, vapaaseen tahtoon ja yksilön vapausoikeuksiin perustuvassa lännessä on annettu.
Se käsi, joka tässä surmaa, surmaa siunaten. Se ei tapa vaan armahtaa vapauttaessaan surmatun ylivoimaisista kärsimyksistään. Se käsi ei tee rikosta vaan laupeuden työn.
Näin tapahtuu siksi, että eutanasian tekijälle kuolema ja elämä eivät ole enää samassa mielessä toisiaan poissulkevia olotiloja tai elementtejä kuin, mihin länsimainen ajattelu on fiksoitunut.
Toisaalta hänen ei tarvitse välttämättä ajatella, että kuoleman ja elämän välillä ei olisi periaatteessa mitään eroa, koska onhan hänen tekonsa nimenomaan harkittu valinta, johon pystyy vain tietoinen yksilösubjekti, joka on tietyssä mielessä hyvin tiukasti elämässä kiinni jo pelkästään juuri tekonsa harkinnanvaraisuuden vuoksi.
Mikäli eutanasia olisi ikäänkuin itsestään selvä asia, mikä implikoi samalla elämän ja kuoleman samuuden, mitään tunnontuskia teosta ei nousisi. Mutta näin ei voi koskaan olla. Ihminen on peruuttamattomasti elämään rakastunut olento, sillä vaikka kuolema häntä vietteleekin lopullisuutensa ja kaikkivaltiutensa vuoksi, elämä on ensijaisessa mielessä annettu ihmiselle elettäväksi - ei niinkään kuolemaa varten.
Tämän peruuttamattoman elämiseen kiinnittyneisyyden takia ihmisen on lopulta myös niin vaikea surmata siunaten varsinkaan rakkaimpia, läheisimpiä ihmisiään. Tuntemattomat eivät herätä samassa määrin empatiaa. Heidät voi kuvitella ei-ihmisiksi - ikäänkuin zombieiksi - eläviksi kuolleiksi, joiden surmaaminen on vain heidän lopullista lähettämistään sinne, missä he jo suurelta osin ovat.
Tosin juuri sama tapahtuu myös läheisimpien ihmisten eutanasiassa - rakkaudella - ei niinkään teollisesti kuin karjaa teurastettaessa, mikäli näin on lupa sanoa lankeamatta makaaberiin satiiriin - ja mikäli tällaista ylipäätään voi pitää rakkauden tekona.
Mutta rakkaus on sitkeä. Se ei kovin helposti anna lupaa tappaa, ellei kyseessä sitten ole vaikka mustasukkaisuudesta tehty himomurha, mikä tietenkin osoittaa tekijän olleen tolaltaan, jolloin hän ei itse asiassa intentoinut surmaa vaan vetosi ikäänkuin patologisimmalla tavalla rakastettuunsa saadakseen vastarakkautta (esimerkkinä Tom Jonesin laulama Delilah).
Jos taas rakkaus on tyystin resignoitunut, passivoitunut ja kuihtunut, eutanasian suorittaja tekee päätöksensä pikemminkin oman surunsa takia kuin armomurhan kohteen parasta ajatellen.
*
Kuten huomataan, minua eivät nyt kiinnosta hoitotestamentit tai niihin liittyvät toiveet - toisin sanoen testamentin tekijän oma tahto. Olennaista minulle sen sijaan ovat ne joko raskolnikovilaiseen tyyliin tai Jeesus Nasaretilaisen (kymmeneen käskyyn perustuvat) tapaan annetut perustelut, jotka joko oikeuttavat tai kieltävät murhan.
Eutanasian tulisi sijoittua näiden kahden välimaastoon, jolloin kaikilla ihmisillä on asemaansa ja ominaisuuksiinsa katsomatta luovuttamattomia oikeuksia ja vastavuoroisesti velvollisuuksia. Se merkitsee, että yksilön tahtoa tulee kunnioittaa - myös eutanasian suhteen.
Länsimainen yhteiskunta on kuitenkin ajautunut ristiriitaan yksilöllisten oikeuksien ja kuolemantuomion sekä eutanasian yhteensovittamisessa, eikä tuo ristiriita poistu sillä, että vähemmistö ihmisistä hyväksyykin aktiivisen eutanasian. Pikemminkin vastakohta-asetelma kärjistyy: eutanasiaa vastustavat demonisoivat eutanasian kannattajat. Dialogi ei etene vaan lukkiutuu asemiinsa.
*
LopuksiMutta jos lupa eutanasiaan ei voi tulla ainakaan suoraan rakkauden käskynä, on pakko käyttää kylmää järkeä. Ja saatuaan rakkauden vihdoin vakuuttuneeksi eutanasian oikeutuksesta järki toimii sen antaman hyväksynnän voimasta, mikä merkitsee, että lopulta rakkaus pystyy surmaamaan siunaten.
On ihmisiä, jotka eivät usko tähän logiikkaan. En usko siihen välttämättä itsekään varsinkaan, mitä tulee suhteellisen terveen ihmisen haluun päästä aktiiviseen eutanasiaan. En halua olla edes vankoin perustein sellaisen ihmisen murhaaja, joka pyytää minua tappamaan hänet syistä, joiden taustalla piilee selvästi jotain muuta kuin ilmiselvä, psykofyysistä kärsimystä - esim. sietämättömiä kipuja aiheuttava parantumaton sairaus - ja tuskin edes silloinkaan, jos kyseessä olisi minulle hyvin rakas ihminen.
Olkoon niin. Olen heikko. Rakastan. Tiedän kyllä, että myös suurin voimani on hänessä, jota rakastan, mutta juuri tämän rakkauden johdosta hän on muuttunut minun suurimmaksi heikkoudekseni - jo senkin äärimmäisen mahdollisuuden vuoksi, että hänet tappaessani tappaisin samalla myös itseni.Voin kuitenkin hyväksyä tämän heikkouden itsessäni jälleen kerran siksi, että rakastan. (Kierrän kehää, loputonta kehää ja pelkään.) Toisaalta tiedän - olenhan yrittänyt sitä edellä sekavasti ja hämärästi kartoittaa, että tämä sama rakkaus voi toimia myös päinvastaisen ratkaisun perustana - eutanasian suorittamiseksi. Mutta mikään helppo valinta se ei ole. Mikäli kyseessä edes on valinta - pikemminkin ainoa vaihtoehto, johon rakkauden vain on taivuttava - joko kuollakseen syyllisyyteen tai kukoistaakseen vapauttajana.PS.Lyhyt ja hämärä yhteenvetoToivon tietäväni, että eutanasian hyväksyminen ei itsessään sisällä mitään demonisuutta, jos lähtökohtamme on tarkoin pohdittu ja perusteltu edellä esitettyjen aatehistoriallisten, filosofisen antropologian sekä Nietzschen ikuisen paluun ja nihilismin problematiikan valossa.
Toki tästä on vielä varsin pitkä matka itse positiivisen eutanasiapäätöksen hyväksymiseen, mutta mielestäni se on uskottavampi tie kuin yksikään analyyttisen filosofian antama - aporioihin johtava - vaihtoehtomalli (esim.
Rakasta , kärsi ja unhoita - Heta ja Matti Häyry).
Haluamme tietenkin varmuutta tässäkin asiassa. Niinpä Wittgensteinin viimeisiä muistiinpanoja pohdiskellen en voi päätyä muuhun kuin vakaumukseen, jonka mukaan päätökseen eutanasia-asiassa(kaan) ei koskaan voi löytää lopullista oikeutusperustaa, ja silti se vain on tehtävä - mieluummin rakkaudesta ja elämästä pois lähdetettävän - ei niinkään omien - kärsimysten lopulliseksi helpottamiseksi.
PS.Väitän härskisti taas kerran, että Michel Foucault'n terävät Nietzsche-tulkinnat tulevat banalisoitumaan juuri yksipuolisen vallantahdon tulkinnan vuoksi.
