Hyveestä ja moraalista

Se joka alinomaa puhuu hyveestä on turmeltunut [Kant]
.

Onko tämä Kantin piikikäs huomautus kohdistettu Aristoteleehen, jolle hyve vaikuttaisi olevan yhtä aikaa sekä osa ihmistä määrittävää metafyysistä olemusta [substanssia] että persoonallisuus-typologisesti etevän luonteen [identiteetin] tärkein ‘ominaisuus’, yhtä aikaa jokin pysyvä ja muuttuva, jokin kulloisenkin yhteisön arvostama, ‘ehdottoman kohtuullinen’ asenne ja taipumus? [kohtuus on hyveen optimaalinen ‘mitta’ ja Nietzschen ironisin termein ilmaistuna aristoteelinen hyve-etiikka onkin ‘keskivälin metafysiikkaa’]; - mutta eikö tällainen käsitys pikemmin hämärrä moraalin universaalia velvoittavuutta kuin selvennä sitä; eikö se tee moraalista pelkän paikallispoliittisen strategian, jossa lopulta mitkä tahansa arvot ovat hyväksyttävissä, kunhan niiden avulla voidaan ihmisten ‘luonnollisia’ tunteita [mitä ne ovat?] ja 'luonnollisia' taipumuksia [mitä ne ovat?] edistämällä saada aikaan tasapainotila, joka mahdollistaa hyvän elämän toteuttamisen ja toteutumisen kulloisessakin yhteisössä [yhteisössä on kuitenkin aina joku ‘intressi’, jolle ihmisten tiettyjen tunteitten manipuloiminen tuo valtaa/esim. Putinin nationalismi]; - eikö tällainen käsitys moraalista ajaudu väistämättä sekä dogmatismiin että relativismiin mutta myös partikularismiin ja separatismiin: ylipäätään yksilöiden ja/tai pienyhteisöjen elitismiin; eikö tällainen käsitys moraalista ole paitsi triviaali [se ei anna informaatiota arvojen oikeuttamisen käytännöistä niiden legitimoimiseksi vaan olettaa legitimaation ikään kuin hyvekäytäntöjen kausaaliseksi seuraukseksi] myös dogmaattinen [traditiosidonnaisesti itsestään selvä ja siten kaiken kyseenalaistamisen ulottumattomissa]; eikö Aristoteleen käsitys etiikasta oikeuta minkä tahansa yhteiskuntamuodon ja arvopohjan, kunhan ensin päästään jollain merkillisellä tavalla [partikulaaristen ja silti ‘ikuisten’ perinteiden periaatteilla] muka legitiimiin yksimielisyyteen tuon arvopohjan hyväksyttävyydestä?; Aristoteles ei siis määrittele legitimiteetin pätevyyden perusteita tarkemmin, koska hänelle hyve paitsi oikeuttaa myös lähes automaattisesti vaikuttaa ‘oikean’ toiminnan [vrt. Aristoteleen praktinen syllogismi]; olen eri mieltä: tunteisiin ja taipumuksiin perustuvat, kunkin yhteisön preferoimat hyveet pikemminkin sekoittavat ja hämärtävät moraalisia valintoja kuin selventävät niitä; moraali ei voi olla ansio, joka johdetaan ‘oikean’ hyveen ‘oikeasta’ noudattamisesta ja jonka yhteisö palkitsee vaan koskee kaikkia yleisesti ja ikään kuin yksipuolisesti: muussa tapauksessa moraali romahtaa paikallisiksi käytännöiksi [tavoiksi, tottumuksiksi], jotka voivat olla mitä tahansa, mikä merkitsee moraalisen velvoittavuuden muuttumista ‘moraalisesti oikeutetuksi hyödyllisyydeksi’, joka on ristiriitainen määritelmä, sillä jos moraalisen säännön velvoittavuus seuraa sen välineellisestä hyödystä, sitä on mahdoton erottaa tehokkuusvaatimuksesta ja vallasta; moraalista puhuminen on silloin enää pelkkä ideologinen savuverho tai suostutteleva mainos, jolla omaa etua ajetaan naamioimalla se yleiseksi eduksi; moraali ei kuitenkaan ole väline mihinkään, ei edes onneen, moraali on a] autonomista, b] universaalia ja c] ylivertaista; jos moraali olisi ansio, kuten Aristoteles näyttää ajattelevan, se muuttuisi kilpailuksi, jossa on voittajia ja häviäjiä; niinpä kysyn: voiko olla ‘moraalisia voittajia’?: onko äärimmäinen synergismi, esim. de jure predestinaatioon uskova mutta käytännössä eli de facto pelagiolainen kalvinismi [tai edes buddhalaisuus] lainkaan moraalivakaumus?; vastaan: jos on, niin moraalista pitäisi järjestää joka vuosi maailmanmestaruuskilpailut; vastauksen absurdisuudesta seuraa, että vain kristillisen monergismin [armo pelastaa, eivät teot: monergismin äärimmilleen rationalisoitu sekulaari versio on kantilainen stoalaisuus] varaan voidaan rakentaa uskottava moraaliteoria, sillä varsinkin ontologisista lähtökohdistaan(*) riisuttuna ja yksipuolisen pragmaattisesti paikalliseksi, tietyn yksilön tai ryhmän hyödyksi ja mielihyväksi tulkittuna aristoteelinen hyvään elämään tähtäävä hyve-etiikka johtaa 1] yhteisöllisesti keskitettyyn teknokraattiseen utilitarismiin [moraali on väline entistä suurempaan ja ‘tehokkaampaan’ onnen tunteeseen], 2] elitistiseen epikurolaisuuteen [‘onni’ rajataan tiukasti oman yhteisön asiaksi ja heikommista eli arvottomammista ulkopuolisista väitetään juuri sen verran, että pysyvät tarpeeksi kaukana häiritsemästä ‘meidän jengin’ sisäsiittoista rauhaa ja sisäänlämpiävää moraalista omahyväisyyttä] ja 3] jopa rasismiin siinä merkityksessä kuin me sen liberaali-demokraattisessa maailmassa tunnemme; Aristoteleelle rasismi sen sijaan ei ollut ja tuskin olisi nykyäänkään ylitsepääsemätön ongelma vaan osa kulloisenkin yhteisön ‘luonnollista’ hyveellistä ‘käytäntöä’.
. 
(*) Ontologinen lähtökohta merkitsee tässä oletusta määrättyjen hyveitten ja ihmisluonteen [taipumusten ja asenteiden] perimmäisestä ykseydestä; samantyyppinen mutta universaaliksi laajennettu oletus löytyy myös stoalaisuudesta, jonka mukaan hyveellinen ihmisluonto [mikrokosmoksena] on harmoniassa maailmankaikkeuden [makrokosmoksen] kanssa; Aristoteles ei kuitenkaan stoalaisten tavoin puhu maailmankaikkeudellisesta vaan tiettyyn yhteisöön sidotusta hyveestä, joskin hän tekee kohtuudesta perushyveen ja siten jopa kaikkien hyveitten universaalin ‘mitan’, mikä ‘operaatio’ minua hieman huvittaa, sillä miten ihmeessä kohtuus voisi olla tarkasti/eksaktisti määriteltävissä, vai onko meidän ymmärrettävä kohtuus jo Aristoteleella eräänlaisena [luonteen] hyödyllisyyden kvantitatiivisena kertoimena, jolla luonteen optimaalinen arvo hyvän elämän suhteen maksimoituu?; ryhdymme siis laskemaan luonnetaipumusten optimaalisen toteutumisen todennäköisyyksiä, odotusarvoja ja riskejä; tästä ei ole enää pitkä matka teknokraattiseen arvorasismiin, painottuipa tuo rasismi sitten liberaaleilla tai konservatiivisilla arvoilla.

Pamppu ja omatunto

Utilitaristin motiivina ei ole toimia oikein vaan välttää kärsimystä ja rangaistusta – lain puitteissa. Mutta jos lain totteleminen perustuu vain rangaistuksen pelkoon, yhteiskunta koostuu pelkistä rikollisista, jotka ovat ikään kuin ehdonalaisessa vapaudessa niin kauan kuin tottelevat poliisia. Lakia he eivät perimmältään voi kunnioittaa, koska se tavalla tai toisella rajoittaa heidän ‘hyötyään’. Miten eri tavalla ajattelikaan Kant, jolle oikea moraalinen toiminta edellyttää aina oikeaa motiivia eli kategorisen imperatiivin sisäistämistä, mikä tarkoittaa, että jokainen sisimmässään pyrkii toimimaan niin, että voisi toivoa käyttäytymisensä olevan kaikkien muidenkin ihmisten hyväksyttävissä. Laki on silloin vain muodollinen julistus joka ilmaisee ihmisten hyvän tahdon normiksi kirjattuna. Kant oli tässä tietysti eräänlainen ‘salateologi’, koska ihmiset eivät pääse käytännön yhteisymmärrykseen arvoista ilman ‘instanssia’, joka ylittää jokaisen ihmisen rajalliset intressit. Tuo instanssi on tietenkin Jumala, jonka Hobbes ‘alensi’ maalliseksi hallitsijaksi eli suvereeniksi ja josta utilitarismi teki tavallisen poliisijohtajan. Utilitaristi ei siis toimi lain puitteissa siksi, että se on oikein vaan a] siksi, että laki estää häntä rajoittamasta liikaa muiden hyvää ja b] siksi, että hän pelkää poliisia, joka valvoo, että lakia noudatetaan. Velvollisuusetiikassa lakia sen sijaan noudatetaan siksi, että ihmiset ovat halunneet sellaisen Lain/Normin, jossa kiteytyy jokaisen ihmisen alunperinkin sisäistämä kategorisen imperatiivin mukainen ‘kultaisen säännön’ ideaali. Kieltämättä velvollisuusetiikka näin tiivistettynä ja yksinkertaistettuna on utooppinen ideaali, mutta silti ja juuri siksi se on arvostettavampi moraaliteoria kuin utilitarismin väistämättä tekopyhyyteen johtava perusmotiivi, joka palautuu lopulta aina samaan moraaliseen ‘perversioon’, jonka mukaan väärin eli pahaa on lupa tehdä, kunhan ei jää kiinni. Laki on silloin ainoastaan pelote eikä voi velvoittaa ketään sisäisesti ja henkilökohtaisesti. Utilitaristilta puuttuu omatunto. Sen on korvannut tekopyhyys ja poliisin pamppu.

Kostosta

Kaksi kommenttia Ironmistressin päreeseen ‘Ylimääräinen ET:n etiikan tehtävä syksyn ylppäreihin’.

.

1

Utilitarismilla ei pitäisi olla mitään tekemistä kuolemanrangaistuksen oikeutuksen moraalifilosofisessa arvioinnissa. Ihmisen arvon/arvottomuuden voi toki laskea, jos niin halutaan, mutta kyseinen arviointi ei ole moraalinen vaan teknokraattis-poliittis-uskonnollinen. Velvollisuuseettisestä lähtökohdasta ihmisen kohteleminen pelkkänä keinona/hyötynä johonkin päämäärään nähden [myös kuolemanrangaistus kostona ja pelotteena käsittelee ihmistä keinona] on kuitenkin täysin epämoraalista ja tuomittavaa. Sitä paitsi [kääntäen] ei ole olemassa rikosta, joka pitäisi lunastaa kuolemalla. Ja jos on, niin jonkun pitää silloin olla viimeinen ja samalla kaikkein arvokkain uhri, joka lopettaa uhraamisen [muuten koston kierre jatkuu loputtomiin]. Kristinuskossa hän on Jeesus. Tämä on Rene Girardin syntipukki-teorian eräs pääpointti. On sitten kokonaan toinen juttu, mitä kauheuksia ihmiset ovat kristinuskosta ja sen nimissä tehneet. Uskonnot ovat siis ihmisen ‘käsiin annettuina’ yhtä hyvin saatanasta kuin jumalasta. - - Kannattaisi ehkä kallistua pikemminkin universaalin stoalais-kantilaisen etiikan kannalle, koska se ainakin yrittää olla mahdollisimman ‘järjellis-universaalisti perusteltua’, toisin kuin oikeudenmukaisuuden yksipuolisesti hyödyksi/hyväksi tulkitseva utilitarismi tai oikeudenmukaisuuden metafyysis-biologis-uskonnollis-yhteisölliseksi luonteen ominaisuudeksi käsittävät eri hyve-etiikan suuntaukset ajattelevat – oltiinpa ‘loogisen järjen’ kyvystä määritellä moraalia sitten mitä mieltä tahansa.

.

Kohlbergin teoria on empiirisesti falsifioitu jo ajat sitten. Ks. esim. Klaus Helkama: Moraalipsykologia.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Moraalipsykologia:_Hyv%C3%A4n_ja_pahan_t%C3%A4ll%C3%A4_puolen

.

2

Jos hyväksymme koston periaatteen [mihin en tässä ota suoraa kantaa] ‘oikeudenmukaisena’ rangaistuksena, niin kenellä sitten on legitimaatio/oikeus kostaa? Yksilöllä, suvulla, heimolla, kansalla, valtiolla?

.

Olipa nyt miten tahansa, ainakin verikosto on saatava oikeudelliseen kontrolliin, muuten se jatkuu ‘vastavuoroisesti’ loputtomiin [hieman samankaltaisella logiikalla kuin Marcel Maussin tutkima lahjan antaminen arkaaisissa kulttuureissa]. Ongelmana vain on, etteivät oikeuden päätökset tyydytä toista [kumpaakaan?] osapuolta, koska se vaatii yleensä vain kuolemantuomiota.

.

Kosto on [kuin] perisynnin seuraus - kuin avoin haava – sekä kostajan että kostetun ruumiissa ja sielussa, ja sen haavan aiheuttama kipu sekä tuska vaatii tulla lunastetuksi. Kostoa, koska se on determinoitu vastavuoroiseksi, ei kuitenkaan voi lopettaa viime kädessä kuin armahdus/armo, joka taas on jyrkästi ristiriidassa oikeusjärjestelmän omaksuman rangaistus [‘ansainta’]logiikan kanssa.

.

Muistutan edelleen Jeesuksen merkityksestä viimeisenä ja kaikkein arvokkaimpana uhrina, jonka kautta itse Jumala kostaa yhdellä iskulla luomansa ihmisen [Aatamin] synnin/t uhraamalla itsensä ristillä pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä inkarnaation ja ylösnousemuksen välillä tapahtuva syntien lunastus [ja koston kierteen katkaiseminen] on kristinuskon ehkä huikein uskonnollis-moraalis-dramaturginen saavutus, jonka vaikutus länsimaiseen oikeusjärjestelmään on stoalaisen etiikan ja roomalaisen oikeuden ohella ollut valtava.

.

PS.

En samaista [ainakaan suoraan/täysin] uskontoa ja politiikkaa moraaliin, koska ne sekä ‘ylittävät että alittavat’ moraalisten kategorioiden ylivertaisuuden vaatimuksen. On nimittäin niin, että moraalin kategoriat saavat viimekätisen legitimaationsa politiikasta ja/tai uskonnosta [eivätkä pelkästään muodollisesta järjestä, joka pyrkii ehdottoman luotettavaan proseduraaliseen pätevyyteen], mutta niitä ei silti voi eikä pidä palauttaa systemaattisesti uskontoon ja politiikkaan, koska oikeuden on oltava mahdollisimman johdonmukainen eivätkä uskonnot ja politiikka voi täyttää tätä vaatimusta puolueettomasti [yhtä vähän moraali on palautettavissa johonkin hyötykalkyyliin, joka sekin tulkitaan aina moraalisten kategorioitten puitteissa mutta politiikan ja uskonnon kontekstissa].

.

Tätä ongelmallista suhdetta moraalin ja uskonnon/politiikan välillä pitää kuitenkin pohtia lisää. Tässä se ei ole mahdollista.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/09/ylimaarainen-etn-etiikan-tehtava-syksyn.html

http://www.helsinki.fi/historia/yhdistys/arviot2000/mauss.htm

Kommenttipäre etiikasta

Valkea kirjoitti päreessäni 'Konservatiivinen vallankumous tulee. Olen valmis': ‘Suosittelen sinulle tätä filosofista kirjaa’ [Alasdair MacIntyre: After Virtue].

.

1

Kirjahyllystä löytyy suomennos. Olen lukenut sen ja kommentoinutkin tässä blogissa. Hyvä kirja, moraalifilosofian moderni klassikko. Hieman - sanoisinko 'rönsyävä' se argumentaatiossaan kuitenkin on, joskin kyllähän siinä 1900-luvulla vallinneet etiikan teoriat saavat pätevää kritiikkiä.

.

Itse en kuitenkaan valitse  - ainakaan ilman Kantia - MacIntyren katolista hyve-etiikkaa [Whose Justice? Which Rationality?]. Uskon ihmisen järjenkäyttöön, en niinkään hänen kykyynsä uskoa [Aristoteleen] hyve-etiikasta Tuomas Akvinolaisen kautta johdettuun jumalalliseen johdatukseen ja kirkolliseen moraaliin [tomismi], joka saattaa saada ties minkälaisia muotoja ‘paikallisesta’ auktoriteetista riippuen [esim. pedofilia] – siitäkin huolimatta, että järjen tulee kiinnittyä myös arvosisältöihin eikä pelkästään muodolliseen eli/tai proseduraaliseen [puolueettoman menettelytavan] pätevyyteen, kuten Kant näyttäisi ajattelevan.

.  

Kantia ei pidä kuitenkaan tulkita liian jäykästi, koska se johtaa absurdeihin ratkaisuihin/tilanteisiin [aina ei voi eikä ole edes mahdollista tai järkevää tehdä vain sellaisia asioita joiden haluaisi tulevan yleiseksi laiksi kaikille]. Kantin oletus ihmisen universaalisesta moraalisesta vaistosta ei myöskään ole täysin uskottava, mutta osittain sen oletuksen varaan minä silti joudun rakentamaan oman ‘uskoni’ deontologiseen liberalismiin.

.

Habermasilaista, kommunikatiivisen toiminnan ’kantilaisuutta’ soveltaen: ihmisten on useimmiten mahdollista löytää moraalinen jos ei ‘konsensus’ niin ainakin kompromissi, joka toimii eräänlaisen modus vivendin tavoin niin kauan kuin parempi ratkaisu [taas kerran] löydetään. Ei kuulosta täysin kantilaiselta, mutta sama tuo – en ole mikään dogmaattinen Kantin tulkitsija, vaikken kantilaiselta pohjalta kritisoiden pidäkään utilitarismia nimenomaan normatiivisena moraaliteoriana vaan pikemminkin kasvottoman teknokraattisena hyöty- ja tehokkuuskalkylointina.

. 

Hyve-etiikkaa ei sen sijaan voi koskaan pohtia liikaa. Ihanteeni olisikin ‘mahdoton’ eli jopa kristillisen hyve-etiikan ja deontologisen [kantilaisen] moraali-liberalismin ‘konsensus’ [tähän ‘mahdottomaan’ pitää ehdottomasti palata (ks. ensi alkuun luku 2)]. 

.

Muistettakoon, että Kantin moraaliteoria oli lopultakin filosofisen analyysin rakenteellisen tarkentamisen vuoksi arvot ja Jumalan sulkeistanut teologistyyppisen moraalin ehtojen loogis-rationaalinen esitys, joka rakentuu uskoon järjen kykyyn valita moraalisesti oikein pätevien argumentatiivisten ehtojen vallitessa.

.

Juuri tätä oletusta mm. David Bentley Hart ja Alasdair MacIntyre kritisoivat eikä ilman varteenotettavaa perustelua, sillä moraalisia valintoja ei voi täysin ymmärtää ilman arvosisältöjä ja sosiobiologisia olemassaolon edellytyksiä. Silti Kant antaa meille erinomaisen analyyttisen pohjan, jonka varassa moraalisen päättelyn ehtoja voi ymmärtää paremmin kuin lähtemällä suoraan psykologisista asenne-stereotypioista, joiden tulkitseminen ilman pätevää loogista struktuuria on loputon ja pohjaton suo, jonne ei kantavaa ymmärryksen siltaa saa rakennettua.

.

Meidän on ymmärrettävä ensin moraalisen ajattelumme rakenne, jotta voisimme ymmärtää koherentisti moraaliarvojemme sisältöjen merkityksen, niiden yhteydet ja eroavuudet suhteessa toisenlaisiin arvoihin. Juuri näin tekee tietenkin myös Alasdair MacIntyre. Kukaan ei voi enää ohittaa Kantia noin vain selittelemättä, vaikkei hänen filosofointitapaansa sitten hyväksyisikään [kukaan ei voi myöskään ohittaa enää John Rawlsin Kantin kategorisen imperatiivin inspiroimaa deontologis-liberaalia oikeudenmukaisuusteoriaa].

. 

2

Syksyn ensi jäät pettävät ja kolme lasta putoaa jäihin rannan tuntumassa. Yksi heistä on oma lapsesi. Et pysty pelastamaan kuin yhden lapsista. Kenet siis pelastat? Hyve-etiikka vastaa: oman lapsesi, vaikka sitten oman henkesi uhalla. Velvollisuusetiikka vastaa: jos et pysty pelastamaan kaikkia [mikä olisi ensisijaista], pelasta se, jonka varmasti eli mahdollisimman todennäköisesti ehdit pelastaa [ks.1], olipa hän sitten oma tai jonkun toisen lapsi. Itseään ei kuitenkaan tarvitse asettaa kuolemanvaaraan: velvollisuusetikka ei vaadi supererogatorisuutta [vaikkei se sitä kielläkään] kuten usein vaatii hyve-etiikka.

.

Kumpi eettinen ohje on tässä oikea tai moraalisesti ‘pätevämpi’. Vaikuttaa nimittäin siltä, että ohjeistukset sulkevat selvästi pois toisensa: vain toisen voi valita, jolloin ‘väärä’ valinta on moraalinen rikos.

.

Esimerkki on äärimmäisen pelkistetty, mutta juuri siksi se myös pystyy niin dramaattisella tavalla esittämään hyve- ja velvollisuusetiikan perimmäisen yhteensovittamattomuuden. Velvollisuusetiikka ei sitoudu lokaaleihin institutionaalisiin arvoihin vaan ainoastaan universaaliin [kultaiseen]sääntöön niin epämääräiseltä ja abstraktilta kuin tämä tietysti kuulostaakin.

.

3

Kukaan ei voi tehdä moraalista valintaa/ratkaisua minun puolestani – ei edes Jumala. Jumala voi toimia enintään hyvänä ‘neuvonantajana mutta ei ylimpänä, kumoamattoman auktoriteettina. En ehkä ole aina yksin valintaa tehdessäni, mutta silti viime kädessä olen ja minun nimenomaan pitääkin olla yksin siinä mielessä, että joudun itse vastuuseen moraalisista valinnoistani. Kukaan ei voi lunastaa ‘vääriä valintojani, ellei sitten Jumala tämän ajan ulkopuolella tule sitä joskus tekemään, mikäli hyväksi näkee. Sitä ennen maksan itse hinnan töppäilyistäni ja saan kiitoksen onnistumisistani. Tämä ajattelutapa sitoo hyvin laajassa mielessä yhteen velvollisuusetiikan ja hyve-etiikan palauttaen perimmäisen moraalisen vastuun yksilölle, ei yhteisölle, traditiolle tai edes universaalille laille.

.

Joku saattaa huomata, että ajattelutapani taustalla vaikuttaa Nietzschen hyve-eettistyyppinen ja ylipäätään eksistentiaalis-situationistinen lähestymistapa moraaliseen päätöksentekoon ja arvovalintoihin. Huolimatta Nietzschen vahvasta Kant-kritiikistä, eksistentiaalis-tyyppinen moraali juontuu vahvasti sekä yksilöllisestä hyve-etiikasta että Kantin autonomisen järjen moraali-deontologiasta.

.

1] Kuten esimerkistä voi päätellä, utilitarismi ja velvollisuusetiikka eivät ole suinkaan aina ristiriidassa keskenään, mitä teon suositukseen tulee. Sen sijaan hyve-etiikka näyttäisi ainakin tässä tilanteessa asettuvan selvästi velvollisuusetiikkaa ja jopa jyrkästi utilitarismia vastaan: oman lapsen pelastaminen ylittää kaikenlaisen hyötykalkyloinnin tai universalisoinnin. 
.
1a [8.9] Mielestäni juuri velvollisuuden ylittävässä toiminassa [uhrautumisessa] jonkin  henkilökohtaisesti omaksutun/sisäistetyn arvon/arvomaailman ja uskon[non] puolesta kietytyy radikaalein ero  hyve-etiikan ja velvollisuusetiikan välillä. Velvollisuuseetikkokin on toki sitoutunut joihinkin perusarvoihin ja voi uhrautua niiden puolesta, jos niin kokee ja haluaa, mutta uhrautuminen ei ole hänelle universaali velvollisuus ainakaan samassa mielessä kuin hyve-eetikolle, joka puolustaa 'hyveessään' paitsi omaa henkilökohtaista kunniaansa myös oman yhteisönsä [lokaalisti] absoluuttista eli luovuttamatonta traditiota. 
.
Utilitaristille uhrautuminen sen sijaan on täysin käsittämätöntä, kuten ovat kaikki aidosti moraaliseen valintaan ja moraaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät perimmäiset kysymykset ja päätöksetkin - jopa arvot, jotka voi aina vaihtaa riippuen siitä, miten ne korreloivat ja priorisoituvat keskenään kalkyloidun arvon hypoteettisen utiliteetin perusteella. Utilitaristi laskee siis vain todennäköisyyksiä ikään kuin 'todennäköisyydet' tekisivät kaikki perimmäiset päätökset hänen puolestaan: voiko virheellisemmin, epäinhimillisemmin ja typerämmin enää argumentoida? 

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/09/konservatiivinen-vallankumous-tulee.html 

http://en.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre

http://fi.wikipedia.org/wiki/Supererogaatio

http://fi.wikibooks.org/wiki/FI2_Etiikka/Mit%C3%A4_moraali_on%3F

http://www.hyvejohtajuus.fi/204/hyvejohtajuus-ja-arvojohtajuus-miten-ne-eroavat/

Älkää heittäkö sitä vauvaa kompostiin!

RR: Ehkä tästä pötikästä kehittyy vielä jotain hyödyllistä tai jopa ainutlaatuista ja korvaamatonta, joten annetaan sen jäädä eloon?- - Mitä sanoo Dr. Jeremy? Entä Prof. Immanuel? - - Jaha. Saa jäädä eloon, mutta kunka ihmeessä teidän perustelunne henkiinjättämisen puolesta eroavat tosistaan noin paljon?
*
(Kielimafian lauseoppikytät ja linkkiluteet iltakahvilla. - Heitteillejättölinkki uusittu 27.10; - aiempi audiolinkki ei jostain syystä toimi enää).
*
Tämä päre on väsätty Iineksen blogissa käytävää (loputonta) moraalikeskustelua silmällä pitäen.

I
Mummo kirjoitti päreessään Pääsurija vastaukseksi kommenttiini:

'Lapsissa ja kai vanhemmissakin on se, että niiden rakastamista ei valitse. Ne vain viskataan eteen, vaihtoehtoja ei ole. Vanhemmistaan voi sitten myöhemmin luopua, kun saa jostain itsekin ruokaa. Lasten kanssa on vähän toinen juttu.'
*
Vaikka tämä lämmöllä ja tunnolla kirjoitettu kappale osoittaakin Mummon olevan viisas ja huolehtivainen mummo, ei hänen asennoitumisensa ole vielä moraalista (äidit eivät siis ole moraalisia), sillä simpanssitkin käyttäytyvät jälkeläistensä turvaamiseksi (kuten lähes kaikessa muussakin) juuri välttämättömyyden pakosta. Eivät ne kysele oikean ja väärän perään vaan toteuttavat vaistonvaraista hoivaviettiään.

On tietysti sellaisiakin äitejä, jotka hylkäävät lapsensa, mutta tuskin monikaan äiti tekee niin, ellei hän ole täysin kykenemätön hoitamaan lasta. Hylkääminen ei tällöin ole kuitenkaan moraalinen teko (vapaasti harkittu valinta) vaan ylipääsemätöntä heikkoutta (cf. hamartia).

Sen sijaan äiti, joka hylkää lapsensa täysin harkitusti, vaikka pystyisi siitä huolehtimaan, valitsee moraalisesti - väärin.

Meille kristinuskon 'hapattamille' on siis itsestään selvää, ettei edes alkujaan ei-toivottuja tai vammaisia lapsia noin vain voi hylätä (heitetä esim. kaatopaikalle), kun niitä kerran on maailmaan saatettu.

Mutta kuten tiedetään, antiikin Kreikan ja Rooman pakanakulttuureissa tällaista tekoa ei kuitenkaan pidetty tuomittavana (ks. audiolinkki). Niinpä esitänkin ennen filosofisempia perusteluja olennaisimman kysmyksen:

Mistä tulee tuo ero? Miksi kreikkalaiset ja roomalaiset viskoivat ei-toivottuja vauvoja tunkioihin tai rotkoihin, kun taas juutalais-kristityt pitivät pikkulasten heitteillejättämistä täysin paheellisena ja jopa rikollisena toimintana?

Yritän tällä tavoin kysyä Immanuel Kantilta, että eikö moraali sittenkin perustu pohjimmiltaan biologisen evoluutiomme myötä kehittyneisiin vaistonvaraisiin tunteisiin? Eikö vajaakehittyneet pitäisi tappaa, koska he/ne eivät edistä lajin (heimon, suvun) säilymistä? Eivätkä ylipäätään hyödytä yhteiskuntaa tai ketään/mitään muutakaan. - - Näin siis abortti ja eutanasiakin tulisivat moraalisen toiminnan piiriin - itsekkään geenin nimissä.

Kant ratkaisee em. ongelman asettamalla kultaisen säännön koko moraalinsa perustaksi. On tehtävä toisille sellaisia asioita, joita haluaisi heidän tekevän itselleen.

Tämä maksiimi on Kantin hankalasti muotoileman kategorisen imperatiivin (jos et katso linkkiä, niin katso edes PS.) perimmäinen sisältö, jos kohta Kant korostaa moraalifilosofiassaan enemmän sitä, miten tuon käskyn sisältö toteutuu rationaalisesti kuin pohtii, onko se ihmisluonnon kannalta täysin realistinen vaatimus.

Kant lisää vielä erittäin perustellusti ja samalla erittäin ongelmallisesti, että pitää haluta sellaista, minkä voisi toivoa tulevan yleiseksi laiksi. - - Tästä lisäyksestä kultaiseen sääntöön seuraa loogisesti, että ihmistä pitää kohdella päämääränä itsessään eikä välineenä johonkin.

Ongelmaksi nousee kuitenkin välittömästi se, että jotkut haluavat yleiseksi laiksi sellaisia asioita, joita toiset eivät koskaan haluaisi (esim. soittaa joka päivä tunnin verran päiväkukkopilliä tai tulla piiskatuiksi - masokisteja kun ovat).

Ylipäätään kyse on siitä, että ihmisillä on erilaisia intressejä, joiden toteutumisen he haluavat muuttuvan lailliseksi oikeudeksi. Seurauksena on oikeusvaateiden loputon sekasotku, koska kaikilla on tasa-arvoinen mahdollisuus vaatia, mitä haluavat.

Skeptinen huomautus:
Mutta jos kaikilla on yhtäläisesti aina oikeus vaatia haluamiaan omia oikeuksia, nuo vaatimukset menettävät loputtomuudessaan perimmäisen rationaalisen uskottavuutensa, vaikka niillä tietenkin edelleen saattaa olla psykologista ja poliittista tehoa (Nietzscheä mukaillen).
*
Kultainen sääntö moraalin perusperiaatteena lienee silti täysin luovuttamaton universaali perusmaksiimi, ja sen vuoksi myöskään ei-toivottuja lapsia ei pidä heitellä kompostiin maatumaan, vaan niistä tulee pitää huolta.

Muistutan vielä, että nimenomaan kultainen sääntö on moraalinen käsky, mutta pelkkä vaistonvarainen jälkeläisistä huolehtimisen 'automatiikka', niin itsestään selvältä ja emotionaalisesti pakottavalta kuin se tuntuukin, ei sitä vielä ole. - - Ei ainakaan Kantin moraalifilosofian mukaan.

II
Moraalisen päätöksen ja toiminnan pitää Kantilla täyttää vähintäin seuraavat kaksi vaatimusta:

a) moraali on universaalia; se siis koskee yhtäläisesti aivan kaikkia - niin eläkeukkoja, epämääräisiä naisia, keski-ikäisiä rouvia, vihaisia nuoria miehiä, valkoisia kristittyjä, lempeitä buddhalaisia, kiivaita muhamettilaisia, G. W. Bushia kuin älykkäimpiä simpanssejakin.

Mutta jos universaalisuusperiaate ei täyty, puhutaan jostain muusta (tunteista, väliaikaisista sopimuksista, uskonnollisista ja kulttuurisista tavoista jne.) kuin moraalista - kuten Iineksen kommenttilootassakin koko ajan tehdään (minua lukuunottamatta ;\) .

b) moraali on autonomista eli rationaalisesti itsenäisen päätöksenteon seuraus. - - Autonomisuutta (joka on Kantille siis järjen eikä tunteen ominaisuus) ei pidä sekoittaa itsekkyyteen tai altruismiin, joka on äärimmillään uhrautumista itsekkäistä syistä.

Siten lastensa puolesta toimivat ihmisäidit ja simpanssiäidit ovat väistämättä vaistonvaraisuudessaan pikemminkin itsekkäitä kuin autonomisia.

Autonomia tarkoittaa, että mikään ulkopuolinen tekijä ei pakota tai indoktrinoi moraalista subjektia (ainakaan liikaa - mutta mikä on liikaa?), eli juuri ja vain autonomisen järkensä puitteissa hän pystyy ymmärtämään, mikä on oikein.

Kantin moraaliprojekti on todella kunnianhimoinen, mutta sisältää valtavan paradoksin. Voidaan nimittäin perustellusti kysyä, onko Kantin yritys yhdistää universaalisuusperiaate (kategorinen imperatiivi - kärjistetysti: pakko) ja autonomisuusperiaate (moraalinen päätös ei saa olla ulkoapäin pakotettu: vapaus) lainkaan mahdollista siinä muodossa ja määrin kuin hän ajattelee.

Eivätkö ihmisen luontaiset emootiot ja yhteiskunta vaikuta tai saa vaikuttaa moraaliseen arviointiin? Onko Kant liian ankara ja jopa epärealistinen vaatimuksessaan, jonka mukaan subjektin valinta voi olla moraalinen vain rationaalisen autonomian perustalta? Ja miksi subjekti valitsisi nimenomaan yhden ja ainoan (muka) Ehdottoman Käskyn vaatiman toiminnan eikä toista?

Toki ihminen voi valita mitä haluaa kutsuen valintaa moraaliseksi, jos se toteuttaa enemmistön tai edes oman viiteryhmän oikeuksia (lue: etuja), mutta Kant pyyhkisi moisella päätöksellä lattiaa. - - Hänen mukaansahan jopa tasa-arvoa, vapautta ja demokratiaa kannattava utilitaristi on pelkkä hyvin kasvatettu perkele.
*
Kantin moraalifilosofiaa voi epäilyistä huolimatta pitää merkittävimpänä rationaalisena modifikaationa kritinuskon moraalista, vaikka se onkin altis kritiikille, jota esitetään etenkin naturalistien (mm. utilitaristit ja libertariaanit) sekä kommunitaristien taholta.

Olennaista Kantin kohdalla - kuten edellä jo esitettiin - on kuitenkin juuri hänen järkkymätön suhtautumisensa utilitarismiin, joka perustaa moraalin tunteisiin, taipumuksiin ja yleiseen hyötyyn (kuten suurin osa Iineksenkin kommenttilootan keskustelijoista tekee) - Kantin mielestä sattumanvaraisiin, muutoksenalaisiin ja siten epäluotettaviin lähtökohtiin.

Jos moraali ei ole jotain fundamentaalista ja pysyvää, se ei Kantille ole moraalia vaan enitään hypoteettinen maksiimi. Pahimmillaan kyse on pelkästä huijauksesta, ihmisten manipuloinnista ja psykologisesta egoismista.

Tietysti voisimme kriittisesti väittää vielä, että Kant ikäänkuin naamioi utilitaristisen 'suuriman mahdollisen, määrällisen ja laadullisen, hyödyn'-periaatteen kategoriseen imperatiiviinsa ja ettei hän lopultakaan pääse käytännössä irti heteronomiasta moraalisten valintojen lähtökohtana vaan pelkästään mystifioi luonnollisten valintojemme vaikuttimet käsitteellisesti hämärällä tavalla.

Kritiikistä huolimatta Kantin deontologinen teoria on täysin ohittamaton, koska siinä pyritään tekemään käsitteellisesti tarkkaan analysoitu ero moraalin (velvollisuusetiikkana) ja 'musta tuntuu'-symppaamisen tai vaiston- ja vietinvaraisten sekä ylipäätään taipumuksiin perustuvien preferointien välillä.

III
Siteeraan seuraavassa suomalaisen etiikka-wikin suppeaa infoa Kantista ja häneen kohdistetusta kritiikistä 1800-luvun saksalaisessa filosofiassa.

'Immanuel Kantin etiikka ja sen oleellinen osa, kategorinen imperatiivi, olivat jyrkkä vastakohta utilitarismille. Kantin mukaan ainoa itsessään hyvä asia oli ”hyvä tahto”, joka motivoi ihmistä tekemään oman velvollisuutensa pelkästään sen itsensä vuoksi. Moraaliset velvollisuutensa ihminen kykeni päättelemään järjellään. Näin kantilainen etiikka asettuu paitsi utilitarismia myös kaikkea eettistä naturalismia vastaan.

Kantin jälkeisistä 1800-luvun saksalaisista filosofeista Arthur Schopenhaueria, G. W. F. Hegeliä ja Friedrich Nietzscheä yhdistää kantilaisen etiikan vastustus.

Schopenhauer vastusti sitä, että Kant erotti moraalin ihmisen luonnollisista tuntemuksista.

Hegelin mukaan ihminen saattoi haluta kategorisen imperatiivin mukaiseksi universaaliksi laiksi mitä tahansa, ja ristiriidan havaitseminen saattoi johtua vain siitä, että moraaliarvot olivat jo annettuja. Hegelin mukaan ne tulivat yhteiskunnallisista instituutioista ja käytännöistä. Hänelle etiikka oli ennen kaikkea sosiaalinen ilmiö.

Nietzschelle yhtä ”moraalia” ei ollut olemassa, oli vain erilaisia moraaleja. Merkittävin arvotuspari oli ”jalon ihmisen” herramoraalin ja ”heikon ihmisen” orjamoraalin muodostaman pari. Ne eivät olleet toistensa vastakohtia, vaan kokonaan toisia arvotusjärjestelmiä: herramoraali arvottaa teot asteikolla hyvä/huono, kun taas orjamoraali arvottaa ne asteikolla hyvä/paha.

Nietzsche työsti ajatusta "kaiken ikuisesta paluusta" korvatakseen sillä Kantin kategorisen imperatiivin tarjoman valinnan kriteerin. Nietzschen mukaan tekoja pitää tarkastella, ei esimerkiksi tekojen yleistettävyyden periaatteen nojalla, vaan sen periaatteen nojalla, että teko ja teon valitsemisen hetki palaa ikuisesti aina uudelleen ja uudelleen. Ikuinen paluu toimii eräänlaisena tekojen testinä. Onko kärsivällä esimerkiksi riittävästi mahtia sanoa elämään kuuluvalle kärsimykselle kyllä?
*
PS.
Kategorinen imperatiivi eli ehdoton käsky on Immanuel Kantin kuuluisa velvollisuuseettinen moraalikäsitys. Kantin ajattelussa kategorinen imperatiivi on normi, joka pätee olosuhteista riippumatta. Kategorinen imperatiivi on Kantin mukaan ehdoton normi, joka sitoo kaikkia järkeviä olentoja.

Kategorisen imperatiivin mukaan teko on moraalisesti hyvä, jos maksiimin, jonka perusteella tekoon ryhdyttiin, voitaisiin toivoa olevan yleispätevä laki. Tästä seuraa loogisesti, että ketään ihmistä ei saa käyttää välineenä, ellei hän ole samalla päämäärä: sama moraalinen laki koskee minua kuin muitakin, eikä kukaan saa erioikeuksia (tai kaksinaismoraalia). Kategorisen imperatiivin mukaan ihmisen olisi siis toimittava oman itsensä täydellistämiseksi ja muiden hyvinvoinnin lisäämiseksi.
*
Lasten heitteillejättö antiikissa, Erkki Koskenniemi (linkki ei jostain syystä toimi enää 27.10)
Adults and children in the Roman Empire - Google-teoshaun tulos

Kant: Etiikka Filosofia.fi
Utilitarismi Filosofia.fi

http://thedevosfamily.org/Alexis_PhotoGallery1.htm

Mitä tehdä Pathokselle?

Jatkoa aiemman päreeni pohdinnalle ja Mummon kommenttiin päreessään N, M, S, A, U.
(Huom! - erittäin tärkeä PPPS. lisätty 24.1)
*
Mummo kirjoitti:
'Tuon kadonneen mummon loppu vain oli niin sopiva määrätä hetkeen, jolloin Raunon kanssa kohtasimme.'
*
(- Seuraavassa lähinnä omalle itselleni tarkoitettua monologia - yhä uudestaan - jonkinlaisen motivaatio-synopsiksen muodossa.)

No - joka tapauksessa - Mummo tietää nyt kai olennaisimman tarinamme minun versiostani - ainakin minun oman elämäni 'tragikomediassa' - - eli sen, ketkä oikeassa elämässäni todella ovat Doris = Mummo = ? ja Ernest = Etappisika = ?.

Aivan liian paljon jäi toki vielä selventämättä (tavatessamme) silloin toissaperjantaina kolmen tunnin puheryöpyssäni, joskin tappaa 'piti' - muun muassa sitä yritin Mummolle perustella.

Toisin sanoen - miksi valitsin kaikesta kuvotuksestani huolimatta niin raaan vaihtoehdon (oli ikäänkuin pakko - ja siihen löytyy kyllä selvät syynsä, joita en tietenkään tässä julkista, joskin Mummolla on nyt asiasta jotain hajua), - - mutta en todellakaan kadu muuta kuin Pathoksen itsemurhaa - etenkin sitä, että Pathos olisi muka voinut oikeuttaa sillä tavoin tekonsa seuraukset - - ei käy!

Nyt pitäisi kehitellä Athoksen = Tapsan = ? ja Typhuksen = Vaarin = ? välille keskustelu Pathoksen = Rauno Räsänen = minä = ? ratkaisumotivaation moraalisen mielekkyyden luonteesta.

Olen pohtinut, josko hyppäisin mytologiaan ja herättäisin Mummon eloon (en enää Doriksena enkä ? :nä) - jonain - ikäänkuin Lemminkäisen (= Dionysoksen) äitinä keittämään Pathoksen kasaan niistä yli 200 osasta, joihin hän silpoutui Pendolinon alla Malmin asemalla ja vaatimaan Pathoksen - tuon rappeutuneen, ylimielisen ja juopon pelkuri-Eroksen - moraaliseen vastuuseen teostaan!? (idea Eroksesta: Eros ja Psykhe/Eeva-Liisa Manner)

Eli modifioisin tarinan lopusta omalla tavallani (-llaan) Raskolnikovin murtumista muistuttavan tunnustus-katumus-draaman, mikä haluaa ilmituoda, että tappaa kyllä voi utilitaristisista syistä (niitä toki riittää!), mutta - niinpä niin - se, joka kestää tekonsa ilman mitään tunnonvaivoja, on yhtä aikaa sekä pelkuri että hirviö - kieltämättä parhaimmillaan ehkä jopa selkeästi ajatteleva ja kiitettävästi kouluja käynyt, hyvin kasvatettu, jopa tasa-arvoa ja demokratiaa kannattava - - Saatana! (kuten ärähtäisi suuttuneimmillaan ollessaan Kant utilitaristeista moraalifilosofeina.)

Mutta moraalia tällaisessa ihmisessä ei ole kuin oman laskelmoivan valheensa - vain pelkän älynsä kanssa sopimusta yrittävän 'laskukoneen' verran - eli ei yhtään!

Pathos siis ei saa! selvitä tekemistään murhista niin helpolla kuin itsensä tappamisella.

Jumalat kostavat hänelle, kuten ne kostivat Prometheukselle tulen varastamisen jumalilta, Sisyfokselle hänen huijattuaan kuoleman jumala Haadesta ja paettuaan kahdesti Manalasta, Tantalokselle sen, että tämä syötti salaa omat poikansa poikansa lihasoppanana jumalille jne.

Täten Pathoskaan ei voi ottaa jumalten valtaa - hän on ihminen, jonka on tyytyminen ihmisen osaan.

Pathos palautetaan elämään, koska hänen on käytävä läpi sielullis-psyykkinen murros tai ainakin jonkinlainen henkilökohtainen testi, jonka hän siis väisti itsemurhansa kautta.

Olen tässä tekemässä ikäänkuin jo Antigoneessa havaittavaa siirtymää kreikkalaisesta koston ja kohtalon väistämättömyydestä ja tuomiosta (mistä arkkiesimerkki on tietysti kuningas Oidipus) kristillistyyppiseen pelastuksen mahdollisuuteen metanoian eli mielenmuutoksen moraalin kautta (mutta en siirry täysin kristinuskon linjoille!).

Antigone teki moraalisesti oikein puolustaessaan veljeään muodollista, tradition sanelemaa, yhteisöllistä (mutta tässä tapauksessa itse asiassa myös aidosti väärää!) tuomiota vastaan.

Veljeään puolustaessaan kuoleman valinnut (käytännössä Antigonen tekoa voi pitää itsemurhana) Antigone nousee kuitenkin moraaliltaan korkeammalle kuin vallanpitäjäkuningas Kreon, jota vastaan jopa viime kädessä yhteisökin asettui. Kuningas havaitsi virheensä kuitenkin liian myöhään, ja kaikki jättivät hänet täydelliseen yksinäisyyteen.

Pathoksen teko ei kuitenkaan ole moraalisesti ylevä vaan pelkkää pakoa siitä tuskasta, jota hän ei itsessään halua kohdata - eli ettei tappaminen ole hänen tilanteessaan koskaan oikeutettua - ettei se ole oikeutettua missään tilanteessa (ks. PS.) - että juuri ja nimenomaan tappaessaan itsensä muka rangaistuksena teostaan, hän vajoaa törkeimpään moraalittomuuteen, mitä olla saattaa.

Pathos oikeuttaa murhansa psykologisella egoismilla - mustasukkaisuudella ja kuittaa sen psykologisella egoismilla: tappamalla itsensä.

Väärin! Väärin! Pathos on väärässä! - ja tämä minun pitäisi kyetä osoittamaan jollain tavoin uskottavasti, vaikka tiedän, että on monia, jotka hyväksyvät hänen itsemurhansa tekojensa lunastuksena.

Ei! Pitää osoittaa, että juuri se, ettei häntä rangaista noin vain - ettei häntä tapeta noin vain - että hänet saatetaan kasvokkain oman omantuntonsa kanssa - ettei häntä päästetä pakenemaan itsemurhaan - että juuri tämä: Doriksen ja Ernestin veri, joka tippuu Pathoksen käsistä, hänet lopulta tuomitsee.

Mikään muu ei voi häntä tuomita. Ei kukaan toinen ihminen, ei edes mikään oikeusproseduuri.

Hänen on kaduttava - muutoin hän on siirtynyt moraalisesti ulos ihmisyhteisöstä ja ylipäätään koko sen moraalisen integriteetin piiristä, joka tekee ihmisestä ihmisen.

Jos hän ei murskaannu henkisesti teostaan, tunnusta, muuta mieltään ja kadu, hänestä tulee epäihminen, joka kuuluu jättää kuolemaan elävältä kuten Antigone - tässä tapauksessa vain ilman minkäänlaista moraalisen ylevyyden vaikutelmaa.

Hänestä jäisi tällöin jäljelle pelkkä halveksittava ei-mikään, joka ansaitsee kuolla halveksittavan ei-minkään kuoleman - mutta vasta tässä kohtaa draaman loppua - ei oman päätöksensä seurauksena!

Mutta jos hän katuu - ja pystyy siis muuttumaan sisäisesti? Miten hänen eksistentiaalis-moraalinen tilanteensa silloin muuttuu. Onko hänelle silloin olemassa hyväksyntää ja ikäänkuin pelastusta - edes oman itsensä edessä?

Mitä tarkoitan pelastuksella Pathoksen tapauksessa? Mielenrauhan saavuttamista. En mitään muuta.

Mitä ihmettä tuo mielenrauha sitten lopulta voisi olla? Ehkä sitä, että pystyy kestämään menneisyytensä teot, muttei/vaikkei koskaan unohtamaan niitä. Eli että pystyy toimimaan tulevaisuutta silmälläpitäen, mutta ei koskaan enää siten, että voisi pitää itseään viattomana ja oikeutettuna esimerkiksi sillä tavoin kuin vaikka espanjalaiset kolonialistit tai Amerikan uudisasukkaat itseään pitivät alkuperäisasukkaita listiessään - - jonkun muka korkeamman moraalin ja oikeuden nimissä.

Sellaista oikeutta ei ole kuin paatuneen rikollisessa mielessä! Oikeutettiinpa se sitten - kuten tehtiin - vaikka kristinuskolla!

Pathos joka tapauksessa otti oman ja muiden kohtalon omiin käsiinsä - - mutta lopultakin juuri se oli häneltä kielletty - ainakin siinä muodossa, minkä hän valitsi - ! Ja miksi? Sen vuoksi, että - toisin kuin halusi itselleen uskotella - hän ei hallinnut itseään ja tekojaan.

Pathos saakoon - vielä jyrkemmin: Pathos pakotettakoon saamaan vielä tilaisuuden palata niiden joukkoon, joiden kanssa hän mahdollisesti voisi elää!

Häntä ei karkoteta ihmisten joukosta - yhtä vähän kuin hän voi itse karkottaa itsensä heidän joukostaan vailla vastuuta siitä, mitä tekee, ja mitä saa tehdä - ihmisenä.

Polemisoiden ja filosofis-poliittisen aatehistorian tasolla Pathoksen uusi - uudelleen mahdollistettu - ratkaisu tulee olemaan samantyyppinen kuin Dostojevskin tuomio utilitaristisia murhan oikeuttavia päättelyitä kohtaan.

'Olen itsekin täi, mutta tapoin vielä suuremman täin kuin itse olen', lausuu Rodion Raskolnikov.

Tämä on pahimman luokan moraalinen virhepäätelmä. Ja RR sen kyllä vähitellen ja lopulta tajuaa - miltei täydelliseen henkiseen romahdukseen asti.

Utilitarismissa lähestytään epäsuoraan myös aivan ilmeisen nihilistisiä ratkaisuja, jotka kuitenkin pyritään samalla rationalisoimaan pois - eli tekemään psykologisesti tyhjäksi niiden argumentatiivinen ilmeisyys.

Sillä. - - -Tappaminen on kiellettyä, vaikka sen kieltävään moraaliin ei löytyisikään perustetta muualta kuin Jumalan käskystä - eli ikäänkuin ei mistään!

Mutta jos/kun inhimillinen, älyllinen ja emotionaalinen intuitio niin sanoo - ja vakuuttavasti sanookin, niin silloin tuota intuitiota pitää (Thou Shalt) uskoa!
*
- - - Pathos palautetaan lopussa tuomioistuimen eteen, minkä vastuun hän itsemurhallaan pyrki välttämään ottamalla oikeuden omiin käsiinsä myös oman henkensä ja omantuntonsa suhteen.

Sellaista mahdollisuutta en hänelle siis enää - Dostojevskin hengessä - tule antamaan. Perun sen, mitä alunperin tapahtui. - - - Pathoksen on kärsittävä - ja tehtävä (jos se suinkin on mahdollista) sopimus itsensä, toisten ihmisten sekä koko elämänsä kanssa.

Pathos-Raskolnikovin henkiinheräämisen ja hänen asiansa uudelleen käsittelyn lopullinen - ehkä kaikkein radikaalein finaali ja ratkaisu saattaaisi olla se, ettei hän tuomita lainkaan - - -

Pathos jäisi täten lähes täysin yksin.

Entä onko sellainen ratkaisu kuitenkin liian julma? Sitäkin asiaa minun täytyy vielä tarkoin pohtia.
*

PS.
Eutanasia-ongelma jää tässä yhteydessä käsittelemättä.

PPS.
Mummo toivoi minun pohtivan enemmän Doriksen persoonaa ja luonnetta. Tässä en siihen asiaan halua puuttua, ja kaikki se, mitä olen päreissäni ja kommenteissani kyseisestä aiheesta viime aikoina 'vihjaillut' on/lienee ristiriidassa sen loppuratkaisu-synopsiksen kanssa, minkä tässä olen yrittänyt epämääräisesti hahmotella.

Syyllistän tässä vain Pathoksen - en Dorista, johon tähän mennessä (ja ehkä tietyllä tasolla yhä edelleen) olen suhtautunut hyvin kyynisesti! Strange enough!?
*
Katso pärettäni, johon tässä kirjoitettu on jatkoa - Pathoksen tarinan jatkopohdiskelua.

PPPS.
Pathos-storyn juonen vihon viimeiseksi lopuksi on olemassa yksi - ehkä hieman epäuskottava ratkaisu (riippuu sitä, kuka mitäkin odottaa), mutta mä ainakin kokeilen sitä.

Eri juttu sitten - julkaisenko.

Se ratkaisu antaisi kuitenkin hieman perspektiivimahdollisuutta myös Doriksen syväulotteisempaan ja persoonallisempaan kuvaamiseen (mitä Mummo kai toivoisi).

Nämä mun naisluonteen katsaukset/kuvaukset ovat tässä tarinassa olleet aika pateettisia mutta samalla hyvin kyynisiä. Mistä siis löytää rakkautta - ei pelkkää laskelmointia kyseisen naisen - Doriksen - motiiveihin ja luonteeseen?

Minä itse - edes kirjoittajana - en voi sitä rakkautta kuitenkaan Doriksen persoonaan noin vain lisätä/antaa, ellen itse jollain tavalla usko sen olemassaoloon ja/eli osaa nähdä/kuvitella sitä uskottavasti tässä fiktiossa/faktiossa.

No - yrittää tietenkin aina voi.

Mutta ehkä Pathos/(minä/ - en kuitenkaan tunnustaudu enää tässä vaiheessa täysin identtiseksi Pathoksen kanssa!) ei tosiaankaan rakasta naisia vaan tulee heistä rakkaudessaan pelkästään regressiivisen riippuvaiseksi emotionaalis-persoonallisesti?

Tämä on kieltämättä ollut yksi Pathoksen suurimpia dilemmoja läheisessä ihmissuhteessa (hän ei luota naiseen - ei millään tasolla), minkä umpikujan hän myös osaltaan yritti ratkaista - tosin täysin mielettömästi, kuten on havaittu.

Sen verran sanon kuitenkin omasta puolestani, että ko. luottamusasiassa en jaa Pathoksen kyynisyyttä henkilökohtaisesti ainakaan täysin (jotain positiivistakin on siis vielä jäljellä suhtautumisessani naiseen).

Pathoksen valinta eliminoida vihansa ja mustasukkaisuutensa, jotka peittivät alleen ja myrkyttivät hänen tulisen rakkaudenkipinänsä, täytyy tuomita - jopa yrittää suoranaisesti kumota.

Ne täytyy kanavoida toisin.

Mutta miten? - - On siis ainakin yksi fiktiivinen keino/tapa muunnella/muuttaa juonta, kuten alussa totesin, mutta ja vielä kerran mutta - ihan liian halpaa ratkaisua en haluaisi käyttää - joskin eiköhän myös tässä minun versiossani - huolimatta sen inho-/kauhurealistisuudesta - tai juuri sen vuoksi - ole liikuttu jatkuvasti tietynasteisen mielettömyyden ja absurdiuden rajamailla - joten...

(to be continued)

Iltapäiväkahvilla moraaliteoreetikoiden kanssa

Kirjoitettu kommentiksi Ma-Riikan päreeseen Lukuromaaneista Plantingaan.
*
Mistä sinä sitten moraalin 'taiot' itsellesi, jos evoluutioteorioista ei voi johtaa kuin psykologisen egoismin ja altruistisen egoismin?

Konstruoit itsellesi moraalin? Teet sopimuksia muiden kanssa jne? Näinhän se menee. Myönnän. Mutta ei siinä ole kyse moraalista vaan utilitaristisista pelisäännöistä.

Okei. Käykööt liikenteen ja eri pelien säännöt sitten ikäänkuin moraalista.

Mutta korostan adverbia 'ikäänkuin' - as if.

Ja jos moraali on as if, eli sitä noudatetaan vain tiettyjen sopimusten ja pelien yhteydessä, niin kyllähän tässä ajaudutaan ilman muuta relativismiin, joka implikoi nihilismin.

Toisin sanoen - väitän, että jopa skeptikko on moraalisempi kuin moraalikonstruktivismin kannattaja, joiksi luokittelen nuo perspektivistiset sääntö-ja sopimusteoreetikot.

Moraalikonstruktivismi johtaa aina relativismiin ja relativismi nihilismiin - edellyttäen siis, että relativismi ei ole itsensä kumoava kanta (kuten transsendentaaliargumenttiin vetoavat väittävät - esim. Habermas contra Foucault).

Mutta esittämäsi evoluutioteorian ja moraalifilosofisten pohdintojen erottaminen toisistaan eri kertaluokan asioiksi on mielestäni virhe.

Jos evoluutioteoria ei muka implikoi tietynlaista moraalista tai sellaiseksi nimitettyä agenttia - toimijaa, niin - toistan - mistä ihmeestä sinä sen moraalisen agentin sitten kehität, mikäli edustat ontologisesti evoluutioteoriaa?

Minua ei nyt tässä jälleen kerran kiinnosta niinkään se, mitä seuraa siitä, jos hyväksymme evoluutioteorian implikoiman moraalisen toimijuuden luonteen vaan se, miten on mahdollista perustella tuon toimijuuden olevan nimenomaan moraalinen - olipa se sitten johdettu evoluutioteorian lähtökohdista tai irrotettu siitä.

Ja toistan edelleen, että mikäli etsimme moraalia maailmankatsomuksellisen näkemyksemme - tässä evoluutioteorian - ulkopuolelta, meillä on kaksi vaihtoehtoa:

a) moraalikonstruktivismi=relativismi=nihilismi tai b) moraalirealismi eli usko platonis-kristillistyyppiseen oletukseen moraalin metafyysis-uskonnollisesta perustasta.

Itse en hyväksy kumpaakaan.

En tiedä mitään näistäkään asioista. Enkä tule koskaan tietämään.

Luulla voin sitäkin enemmän a) tekemällä empiirisiä yleistyksiä, b) rakentamalla rationalistisen moraalimallin (Kant) tai c) uskomalla jumalalliseen ilmoitukseen.

Tehdäkseni asian vielä hämmentävämmäksi, väitän, että kaikissa näissä kolmessa 'luulottelussa' on kyse perimmältään uskosta oletuksiin, jotka eivät ole pätevästi verifioitavissa perustastaan käsin - eivät empiirisesti eivätkä rationaalisesti.

Empiristit uskovat sitä enemmän, mitä suurempi on ilmiön saama tilastollisen evidenssin voima tiedeyhteisössä, rationalistit uskovat aksiomiinsa, jotka on rakennettu tyhjän päälle ja Jumalaan uskovat uskovat tämän antamaan ilmoitukseen, joka löytyy Raamatusta.

Empiristit vaativat nyt itselleen enemmän luottamusta, koska heillä on osoittaa havaintoaineistoa, johon vedota - toisin kuin rationalisteilla ja Jumalaan uskovilla.

Tämä vaatimus on oikeutettu, mutta sitä voi horjuttaa tiukentamalla tiedon kriteereitä ja esittämällä vaikka seuraava, arkinen esimerkki:

Voidaan siis olettaa, että esimerkiksi moraalitunteet kyetään tietyllä todennäköisyydellä johtamaan havaintomateriaalin antamasta todistusaineistosta. Mutta kyse on - kuten jokainen tiedemies varmasti myöntää - jällen kerran tietystä todennäköisyyden asteesta, josta sitten tehdään empiirisiä yleistyksiä nimenomaan silloin, kun tuo aste tai etsitty korrelaatio kahden muuttujan välillä on mahdollisimman vahva.

Ongelma vain piilee siinä, että ollakseen moraalia, moraali ei voi olla vain 'vähän' moraalia vaan täysin varmaa - kantilaiseen tapaan tai moraalirealismiin uskoen, mikä - kuten sanottu - vaatii metafyysis-uskonnollisen asenteen lähtökohdakseen. Eihän nainenkaan voi olla vain vähän raskaana. Sama pätee mielestäni moraaliin.

Omana johtopäätelmänäni kertaan vielä, että mitään moraalia ilman uskoa Jumalaan tai päättelyketjuun, jonka Kant esittää kategorisen imperatiivinsa tueksi, ei ole olemassakaan.

Utilitarismi ei ole moraalia vaan hyödyn, hedonismin ja preferenssien kalkyloimista. Habermasilainen konsesus ei ole moraalia vaan muodollista demokratiaa, joka käytännössä toimii pienen eliitin ohjauksessa.
*
On parempi elää ilman illuusioita, vaikka nihilismi kolkuttaakin ikkunan takana. Tai hyväuskoinen empiristi, joka haluaa vakuuttaa sinut uusien havaintojensa implikoimista moraalitoimijuuden perusteista.

Moraalirealistisen fundamentalistin voit kyllä päästää sisälle ja tarjota hänelle vaikka kahvit ja suhtautua häneen ystävällismielisesti, mutta älä koskaan anna hänelle pienintäkään toivoa siitä, että kääntyisit uskovaikseksi - vaikka sisimmältäsi haluaisitkin...

PS.
En halunnut päätekstissä paljastaa, että fideisti Sören Kierkegaard käy joka päivä luonani iltapäiväkahvin ja myös moraalifilosofian merkeissä. Meidän välillemme on kehittynyt läheinen suhde.
*
http://plato.stanford.edu/entries/fideism/
http://en.wikipedia.org/wiki/Fideism

Lankalauantain logiikka

Kirjoitettu kommentiksi Terho Pursiaisen päiväkirjan päreen Untitled kommentteihin.

*
Ajattelen - ehkä perin naivisti - seuraavalla tavalla.

Ontologia on oppi olevasta. Siinä siis oletetaan jonkin olevan olemassaolo (heideggerilainen jako olevan olemassaoloon ja olemiseen ei tässä ole olennaista).

Epistemologia tutkii sitä, miten voimme tietää jotain jostain eli olevasta.

Mutta jos oletetaan, että on olemassa jotain, vaikuttaisi jotakuinkin absurdilta pohtia enää, onko sitä vai ei.

Aivan sama pätee tapauksen nihilistisessä versiossa, jossa oletetaan, että mitään ei ole (Gorgias).

Kun pohditaan, miten voimme tietää jotain olevasta, peruskysymys lienee yleensä, mikä on tietämisen kriteeri.

Riippumatta siitä, olemmeko internalisteja tai eksternalisteja tuo kriteeri liittyy aina jollain tavalla kompetenssiin.

Eksternalisteilla - etenkin reliabilisteilla - se kuitenkin on oletettujen, "normaalien" tiedollisten kykyjen luotettavaa käyttöä.
Internalistit taas vetoavat johonkin "sisäsyntyiseen", ihmisen kielellis-kognitiivisiin valmiuksiin alunperinkin kuuluvaa perustaa - eräänlaista "cogitoa" tai "anamnesista", joka mahdollistaa ymmärryksemme adekvaatin toimivuuden.

Internalismissa ei kuitenkaan yleensä oleteta itse olevan olevan tajunnasta riippumaton ja ikuinen, mutta jos meillä kerran on synnynäinen rationaalinen kyky/perusta tajuta todellisuus "oikein", niin eikö silloin ontologisen ja epistemologisen välinen erottelu ole pelkkää teknistä saivartelua?

Eksternalisti-reliabilistin perusongelma on sekin tiedollisen kompetenssin määrittämisessä.
Jos oletetaan, että me kykenemme saavuttamaan luotettavien menetelmien avulla luotettavaa tietoa todellisuudesta, tämä mahdollistuu vain ja ainoastaan jos tiedolliset kykymme ovat riittävät tuota tehtävää varten.

Mutta reliabilisti joutuu olettamaan liikaa ja ottamaan käyttöön jatkuvasti lisäehtoja/-määritelmiä luotettavuuden käsitteensä tueksi ja ajautuu siten premissien regressioon, mikä merkitsee, ettei itse todistaminen pääse koskaan edes alkamaan.

Jos hän sitten pysähtyy johonkin kohtaan ja väittää, että nämä ja nämä perusteet riittävät luotettavan tiedon ehdoiksi, hän joutuu - induktiivisen päättelyn välttämättömien rajoitusten vuoksi - tekemään oletuksen, jonka luotettavuus ei ole 100%:nen tai jonka luotettavuus on todistettu kehäisesti eli uskon avulla.

Reliabilisti saa "varmaa" tietoa maailmasta vain, mikäli hän jo alunperin uskoo oman tiedollisen kompetenssinsa pätevyyteen (="paha") kehä).

Mutta juuri tämä piti (ensin) todistaa. Vasta sen jälkeen voidaan puhua varmuudesta.

Summa: Se, mikä minua siis niin kovin huvittaa (yhtä hyvin se voisi tietysti itkettää) ontologian ja epistemologian suhteessa, on se, ettei kumpaakaan voi erottaa toisistaan, ja jos joku väittää pystyvänsä sen ihan varmasti tekemään, niin argumentaation ja logiikan lakeihin vetoamalla voidaan osoittaa, että hän valehtelee niin sanotusti silmät päästään.

En puhu tässä todennäköisestä tiedosta enkä myöskään hermeneuttisesta kehästä, joka sekin on lopulta perimmältään samaa muotoa kuin hypoteettis-deduktiivinen menetelmä, jota reliabilistikin noudattaa.

Lopputulema on skeptinen, ja skeptisismistä selvitään vain höllentämällä tiedon kriteereitä, mikä taas on eräänlainen "slippery slide", jonka toisesta päästä löytyy Nietzsche ja hänen ranskalaitten apinoijiensa verbalismia "sairastava" kööri.

*
Entä matemaatikot? Eikö muka heillä ole varmaa tietoa todellisuudesta?

No - minulle matemaatikot ovat vähän niinkuin juristit siinä mielessä, että he osaavat kaavoineen, malleineen ja teorioineen kääntää kaiken juuri sellaiseksi kuin haluavat - eikä "tuomiosta" voi valittaa -lähinnä sen takia, että kukaan ei ymmärrä sitä.

Matemaatikkoja ja fyysikkoja pidetään nykyään puolijumalina, koska lähes 100% ihmisistä ei ymmärrä esim. kvanttimatematiikasta yhtään mitään.

*
Mitä tulee kysymykseen Pascalin vetoargumentista ja sen vaikutuksesta siihen, miten ihminen suhtautuu Jumalan olemassaoloon, muistan Timo Airaksisen artikkelin, jossa hän analysoi ko. mallin eri vaihtoehtojen odotusarvojen todennäköisyyksiä tvs.

Lopuksi hän totesi lakonisesti, että uskonto ei välttämättä liity millään tavoin Pascalin teoriaan.
Ja näin varmaan onkin. Pascal vain itse käytti (uhka-)peliteoriansa kontekstina Jumalan olemassaoloon uskomisesta ja ei-uskomisesta seuraavia todennäköisyyksiä ja niiden seurauksia.

Yhtä hyvin - teorian logiikan kannalta - Pascal olisi voinut puhua erisuuruisista rahasummista.
Itse olen taipuvainen kuittaamaan (uhka-)peliteoriat yhdellä ainoalla ja lopullisella pelillä - venäläisellä ruletilla.

Sen lopputulema ilmaisee definitiivisesti, mistä peliteorioissa on kyse: sofistikoituneesta pyrkimyksestä tuhota vastustaja ja saada päävoitto itselle ja vielä siten että "winner takes it all".

Vai onko joku muukin kuin John Rawls ihan vakavissaan kehittänyt nollasummapeleille haastajan - niin sanotun "winwin-pelin"?

(Jätän sinänsä erittäin kiinnostavan kommunitarismi-keskustelun tässä käsittelemättä.)

Mutta koska matemaatikkomme ja analyyttiset filosofimme ovat niin teräväpäistä porukkaa, suotakoon heille se ilo, että saavat näyttää taitojaan tässä lajissa sen hienostuneempia muotoja esitellen.

Ihmettelen vain, ettei esimerkiksi Terho (anteeksi sinutteluni), jolla on tutkinto myös 'London School of Economics'ista valinnut teologian, politiikan ja filosofian sijasta jonkinlaista finanssi- tai pörssianalyytikon uraa.
Sielläpäinhän nällä taidoilla on kysyntää.

Sitäpaitsi olen pitänyt John Rawlsiakin enemmän talous- ja peliteoreetikkona kuin kantilais-rousseaulaisena moraalifilosofina.

Pelkästään "tietämättömyyden verho" kun ei kaikesta heuristisuudestaan huolimatta jaksa vakuuttaa minua Rawlsin teorian deontologisuudesta...

Peli- ja talousteorioilla taas ei ole mitään tekemistä Kantin kanssa. Kant olisi pikemminkin tuominnut ne utilitaristisina pyrkimyksinä käyttää ihmisiä välineinä eikä päämäärinä.

Kant oli kaiken lisäksi aika ehdoton tässä asiassa, minkä osoittaakseni siteeraan vielä muistinvaraisesti erästä Kantin lausuntoa, jonka mukaan edes tasa-arvoa ja ihmisyyttä kunnioittava utilitaristi ei ole lopulta muuta kuin hyvin kasvatettu Saatana.

Hyvää Lankalauantaita