Realistista nihilismiä

Sitaatti on ensimmäisen luvun 'Tekniikka elämän taktiikkana' loppuosa Oswald Spenglerin teoksesta Der Mensch und die Technik ('Ihminen ja tekniikka', 1931). Kirjan suomennos ilmestyy Sarastuksessa [Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti] luku kerrallaan Matti Simolan suomennoksena. 

.

[....]

Jokainen kone palvelee vain yhtä tarkoitusta ja on juuri tätä tarkoitusta ajatellen rakennettu. Kaikki liikennevälineet on kehitetty ajatellen ajamista, soutamista, purjehtimista, lentämistä eivätkä ole syntyneet mistään auton tai veneen kuvitelmasta. Menetelmä itsessään on ase. Ja siksi tekniikka ei ole mikään talouden ”osa”, yhtä vähän kuin talous, sota ja politiikka itsessään ovat mitään elämän ”osia”. Kaikki nämä ovat saman toiminnallisen, taistelevan, sielullisen elämän eri puolia. Tosin aikaisempien eläinten alkuperäisestä sodasta johtaa tie nykyajan keksijöiden ja insinöörien menetelmiin, ja samoin alkuperäisestä aseesta, viekkaudesta, tie koneiden rakentamiseen, joilla nykyistä sotaa luontoa vastaan käydään, joilla luontoa petkutetaan.

.

Tätä kutsutaan edistykseksi. Se oli edellisen vuosisadan suuri sana. Historian nähtiin avautuvan edessämme kuin tien, jota pitkin ”ihmiskunta” – eli valkoisten kansojen suurkaupunkien ”sivistyneistö” – urheasti marssi aina vain eteenpäin.

.

Mutta minne? Kuinka pitkään? Ja mitä sitten?

.

Tässä oli jotakin naurettavaa, tässä päättymättömässä marssissa kohti päämäärää, jota ei vakavasti pohdittu, jota ei yritetty, ei uskallettu selkeästi hahmottaa – koska päämäärä tarkoittaa myös loppua. Kukaan ei tee mitään ajattelematta hetkeä, jolloin hän on saavuttanut sen mihin pyrkii. Yhtäkään sotaa ei käydä, yhtäkään merimatkaa, ei edes kävelyretkeä tehdä ajattelematta sen kestoa ja päätöstä. Jokainen todella luova ihminen tuntee tyhjyyden, joka seuraa päätökseen vietyä työtä, ja pelkää sitä.

.

Kehitykseen kuuluu sen päättyminen – kaikella kehityksellä on alku, jokainen loppu on lopullinen – nuoruuteen kuuluu vanhuus, syntymään rappeutuminen, elämään kuolema. Eläin, jonka ajattelu on sidoksissa nykyhetkeen, ei tunne eikä aavista kuolemaa minään tulevaisuuteen kuuluvana uhkana. Se tuntee kuolemanpelkoa ainoastaan sen hetken, jolloin se tapetaan. Mutta ihminen, jonka ajattelu on vapautunut ajan ja paikan kahleista ja joka tuumailuissaan harhailee eilisen ja huomisen välillä, sen välillä mitä ”kerran” oli ja mitä ”kerran” tulee olemaan, tuntee kuoleman jo edeltä, ja riippuu hänen olemuksensa syvyydestä sekä hänen maailmankatsomuksestaan, voittaako hän pelon oman loppunsa edessä vai ei. Vanhan kreikkalaisen tarun mukaan, johon Iliaassa viitataan, oli Akhilleuksen äiti asettanut hänet valinnan eteen, halusiko hän elää pitkän elämän vaiko lyhyen, toimeliaan ja kunniakkaan, ja hän valitsi jälkimmäisen.

.

Oltiin – ja ollaan yhä – liian pinnallisia ja heikkoja hyväksymään kaiken elävän katoavaisuus. Se kääritään ruusunpunaiseen edistysoptimismiin, johon kukaan ei pohjimmiltaan usko, se peitetään kirjallisuudella, ryömitään piiloon ihanteiden taakse, jottei nähtäisi mitään. Mutta katoavaisuus, syntyminen ja rappeutuminen, on kaava, jota kaikki todellinen noudattaa, niin tähdet, joiden kohtaloa emme voi laskea, kuin myös kaikki hetken hyörinä tällä planeetalla.Yksilön elämä – on sitten kyse eläimestä, kasvista tai ihmisestä – on yhtä katoavaista kuin kansojen ja kulttuurien. Jokainen luomus on tuomittu tuhoutumaan, jokainen ajatus, jokainen keksintö, jokainen teko tullaan unohtamaan. Kaikkialla voimme aavistaa jo unohdettuja suurenmoisia historiallisia jaksoja. Kuolleiden kulttuurien aikaansaannosten raunioita on nähtävissä joka puolella. Taivaaseen kurkottavan, jumalalliset voimat ihmisen palvelukseen alistamaan pyrkivän Prometheuksen hybristä seuraa putoaminen. Mitä hyödyttää meitä jaarittelu ”ihmiskunnan ikuisista saavutuksista”?

.

Maailmanhistoria näyttää hyvin toisenlaiselta kuin myöskään meidän aikamme uskaltaa uneksia. Ihmisen historia on, verrattuna kasvi- ja eläinkunnan historiaan tällä planeetalla, puhumattakaan tähtimaailmojen elinkaaresta, lyhyt, äkillinen muutamia vuosituhansia kestävä nousu ja tuho, jotakin täysin epäoleellista maapallon kohtalossa, mutta meille, jotka olemme tänne syntyneet, jotakin traagisen suurta ja mahtavaa. Me 20. vuosisadan ihmiset nousemme ja luomme katseemme alaspäin. Ymmärryksemme historiasta, kykymme kirjoittaa historiaa, on salakavala merkki siitä, että kuljemme jo alamäkeä. Ainoastaan korkeiden kulttuurien huipulla, niiden ollessa muuttumassa sivilisaatioiksi, esiintyy hetken tällaista armotonta selvänäköisyyttä.

.

On sinänsä merkityksetöntä, millainen kohtalo tällä pienellä planeetalla, joka jossakin äärettömässä avaruudessa hetken kulkee rataansa, on kaikkien ”ikuisten” tähtien paljoudessa; ja vielä merkityksettömämpää on se liikehtiminen, mitä sen pinnalla muutamana silmänräpäyksenä esiintyy. Mutta joka ainoa meistä, jotka itsessämme emme ole yhtään mitään, viettää yhden sanomattoman lyhyen hetken, elinikänsä, tähän vilinään heitettynä. Ja siksi meille on määrättömän tärkeä tämä pikkumaailma, tämä ”maailmanhistoria”. Ja tämän lisäksi on jokaisen yksilön kohtalona syntyä tiettynä vuosisatana, tiettyyn maahan, tiettyyn kansallisuuteen, tiettyyn uskontokuntaan, tiettyyn säätyyn, ei ainostaan yleiseen maailmanhistoriaan. Emme voi valita, haluammeko olla egyptiläisen maanviljelijän poika joskus 3000 vuotta eKr. vai persialaisen kuninkaan tai nykypäivän maankiertäjän poika. Tähän kohtaloon – tai sattumaan – on vain sopeuduttava. Se tuomitsee meidät tiettyihin olosuhteisiin, katsomuksiin ja suorituksiin. Ei ole mitään ihmistä ”an sich”, josta filosofit jaarittelevat, vaan ainoastaan omanlaisensa tiettyyn rotuun kuuluva ihminen tiettynä aikana ja tietyssä paikassa, ihminen joka taistelusssa annettua maailmaa vastaan joko voittaa tai häviää, samalla kun maailmankaikkeus ympärillä pysyy jumalallisen välinpitämättömänä. Tämä taistelu on yhtä kuin elämä, ja Nietzschen merkityksessä taisteluna, jonka pontimena on tahto valtaan, julmaa, taipumatonta – taistelua ilman armoa.

*

http://sarastuslehti.com/2014/01/12/tekniikka-elaman-taktiikkana/

http://en.wikipedia.org/wiki/Oswald_Spengler

http://fi.wikipedia.org/wiki/Oswald_Spengler

http://sarastuslehti.com/

Kommentit Jeesuksesta jatkuvat

1

Jeesus oli toki lähempänä fariseusten kuin minkään muun uskonnollisen ryhmittymän opetuksia, mutta juuri fariseusten kanssa käydyt kiistat kertovat ja osoittavat, ettei hän monestikaan hyväksynyt näiden ‘liian’ kirjaimellisia tulkintoja laista. Tämä asenne taas uhkasi fariseusten auktoriteettia lain ja temppelikultin määrittelijöinä ja ‘ylläpitäjinä’, vaikkei se suoranaisesti uhannutkaan heidän opetustensa legitiimiyttä. Fariseuksilla kiistassa oli kyse ‘kirkkopolitiikasta’, mutta saddukeukset laajensivat sen lopulta koskemaan sisäpolitiikan lisäksi myös ulkopoliittista tilannetta – siirto, jota Pilatus [roomalaiset] ei siis tehnyt vaan pesi jutusta kätensä, koska ei löytänyt Jeesuksen puheista uhkaa Roomalle.

.

Nimenomaan juutalaiset itse siis tappoivat Jeesuksen ei-niin-kovin-uhkaavan harhaopin julistajana käyttäen Rooman heille antamaa valtuutusta maanpetoksellisiin syihin vedoten - oman uskonnollisen auktoriteettinsa ja siten ‘sisäpoliittisen’ valtansa ehdottomuuden säilyttääkseen. Ja koska pelkät kirkkopoliittiset syyt eivät olisi riittäneet kuolemantuomion julistamiseen Rooman hallinnoimassa Israelissa, tulkittiin myös Jeesuksen väitetty ‘juutalaisten kuninkuus’ ja ‘Jumalan pojaksi julistautuminenkin’ täysin kirjaimellisessa uskonnollis-poliittis-historiallisessa kontekstissa [itse asiassa Jeesus ei kirjaimellisessa mielessä käytä itsestään kumpaakaan nimitystä], ja kirjaimellisten tulkintojen perusteellahan on  paljon helpompi tuomita kuin allegorisina pidettyjen.

.

Fundamentalisti lukee Raamattua aina kirjaimellisesti, vaikka tekisi miten tahansa omavaltaisia tulkintoja sen teksteistä. Tässä mielessä fundamentalisti lukee Raamattua myös kuin se kuuluisa Piru, jolla on aina omat tietynlaiset, vähintäänkin vallanhaluiset, tavoitteensa ihmisen sielun suhteen [vrt. luku 2].

. 

2

Ironmistress kirjoitti: ‘UT sanoo mitä se tarkoittaa, ja tarkoittaa mitä se sanoo.’

. 

No ei varmasti tarkoita eikä sano. Jos sanoisi, niin kaikki ne lukemattomat tulkinnat, joita evankeliumeista on aikojen kuluessa tehty ovat erehdyksiä – paitsi näköjään yksi: ‘superteologi’ Ironmistressin tekemä ‘tulkinta’. Jopa [haha] minunkin tulkintani on pelkästään aatehistoriallisessa kontekstissa tehty yleistys eikä mikään ‘kaikkitietävän kemia-insinöörin’ kirjaimellinen totuuskaava ja metodi, joka soveltuu yhtäläisesti sekä alkuaineiden että vanhojen tekstien tutkimukseen.

.

Nietzsche kirjoitti, että on ollut olemassa vain yksi kristitty ja hänkin kuoli ristillä. Kaikki Jeesuksen puheiden tulkinnat ovat siis avoinna, Paavalista ja opetuslapsista lähtien. Kukaan ei ‘omista’ Jeesusta; ei ihminen, kansa eikä varsinkaan tutkija.

. 

3

Jeesuksen teloittaminen on ‘vanhan’ lakiuskonnollisen juutalaisen identiteetin ja ylipäätään ‘oikeaoppisen’ yhteisöllisen konservatismin sisäinen ristiriita ja trauma, jota ei noin vain pois selitetäkään [tietysti tämä ‘syyte’ koskee kaikkien uskontojen uhreja]. Kyseessä on julma käytäntö: yhteisö voi tuomita yhden jäsenistään kuolemaan harhaoppisena.

.

Spinozaa ei sentään teloitettu, mutta hänet karkotettiin totaalisesti Amsterdamin juutalaisesta yhteisöstä, koska ei tunnustanut persoonallisen Jumalan olemassaoloa vaan samaisti Jumalan ja Luonnon. No, Spinoza oli loppujen lopuksi väärässä, mutta hieman eri syistä kuin juutalaisen yhteisön rabbit ajattelivat. Spinoza nimittäin persoonallisen Jumalan olemassaolon kieltäessään kielsi myös transsendentaalisen [olemassaolostaan tietoisen, itsereflektiivisen] subjektin olemassaolon [ei siis transsendenttisen, koska vain Jumala on transsendenssi, joka ‘läpäisee’ koko todellisuuden]. Mutta siellä missä on olemassaolostaan tietoinen ihminen on myös transsendenssi, koska transsendenssi ‘ilmenee’ vain tietoisen subjektin kautta. Luonto itsessään sen sijaan ei ole transsendentti eikä sisällä tietoisia subjekteja.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/04/paivan-kommentti.html

Siveellisyydestä seksuaalisuuteen

Havis Amanda siveellisyyden ja seksuaalisuuden edustajana.

.

Niin konservatiiveilla kuin liberaaleilla sekä idealisteilla että empiristeillä on mielestäni paljon opittavaa ja tajuttavaa Antu Soraisen sosiologisesta, sosiaaliantropologisesta ja käsitehistoriallisesta katsauksesta/analyysistä.

.

Kalle Haatanen

.

Torstaisin klo 10.05 - 11.00, uusinta lauantaina klo 22.05

.

Käsite "siveellisyys" on ollut suuressa roolissa Suomen historiassa, niin filosofiassa, politiikassa kuin oikeusjärjestelmässäkin, kertoo tutkijatohtori Antu Sorainen.

Alun perin saksalaisesta idealismista kumpuava käsite sai kansallisfilosofimme J.V. Snellmanin ajatuksissa moraalisen pohjan, joka viittasi kansanluonteeseen ja tapoihin. Aikojen saatossa suomalainen tiede lähestyi kuitenkin brittiläistä empirismiä, ja silloin tuollaisista ideologisista käsitteistä tuli taakka.
Samalla itse siveellisyyden käsite muuttui, ja sillä alettiin viitata yhä enemmän seksuaalisuuteen. Antu Sorainen käy läpi näitä historian murroskohtia niin tieteen, taiteen kuin oikeudenkin kannalta.

* 

http://yle.fi/radio1/asia/kalle_haatanen/siveellisyydesta_seksuaalisuuteen_42487.html

*

http://yle.fi/radio1/asia/kalle_haatanen/

http://www.santatelevision.com/finland-photos/havis-amanda-statue-helsinki-finland/

Shakespeare

Yläkuva: Title page of the First Folio, 1623. Copper engraving of Shakespeare by Martin Droeshout. Alakuva: The Chandos portrait, artist and authenticity unconfirmed. National Portrait Gallery, London.

*

Shakespeare oli kaksoisvalinnan mestari. Hän maksoi saadakseen sukuvaakunan, mutta samalla pilkkasi sellaisen hankkimisen suuriluuloisuutta; hän sijoitti kiinteistöihin, mutta pilkkasi Hamletissaan aivan vastaavalla tavalla toimivia ihmisiä; hän omisti elämänsä ja vahvimman elinvoimansa teatterille, mutta nauroi sille ja valitti tehneensä itsestään narrin. Vaikka Shakespeare tuntui kierrättäneen joka ikisen oppimansa uuden sanan, joka ikisen henkilön, joka ikisen kokemuksen – muuten ei yksinkertaisesti ole mahdollista selittää hänen tuotantonsa käsittämätöntä monipuolisuutta – hän samalla keplotteli itsensä pois näkyvistä, torjui kaiken, mikä olisi voinut haavoittaa häntä, ja kieltäytyi päästämästä ketään lähelleen.

* 
Sitaatti on Stephen Greenblattin kirjasta Shakespeare: Kuinka Williamista tuli Shakespeare? [s.163]. - Will in the world: How Shakespeare became Shakespeare, 2004. Suom. Kaisa Sivenius. Helsingissä: Otava, 2008 .

*

http://en.wikipedia.org/wiki/William_Shakespeare

http://fi.wikipedia.org/wiki/William_Shakespeare

http://en.wikipedia.org/wiki/Stephen_Greenblatt

Teeskentelijöitä ja fanaatikkoja

Päre sisältää Erasmus Fallkullalaisen kommentin Ironmistressin päreessä Päivän mietelmä [osa I] ja RR:n kommentin Fallkullalaisen kommenttia koskien [osa II].

.

I

Ironmistress kirjoitti päreessään Päivän mietelmä: Finanssineron ja talousrikollisen välinen ero on veteen piirretty viiva.

.

Erasmus Fallkullalainen Helsingistä kirjoitti: ‘Ei veteen voi piirtää viivoja. Siinä voi vain uida tai sukellella. Tai kalastella. Tai purjehtia. Tai - - no - mutta viivoja siihen ei piirrellä - - hmm - no - tai miksei voi, mutta eihän ne näy ainakaan havainnoivalle silmälle kuin eräänlaisena näköharhana. Pitää siis olla niin sanottu metaforinen silmä, että näkisi sen viivan. Metaforinen ilmaisu ei kuitenkaan ole matemaattis-fysikaalisessa mielessä eksaktia vaan hämärää ja epämääräistä. Kumma että niin valurautainen tiedenainen kuin sinä suostut sellaista edes hetkellisesti käyttämään. Mutta toisaalta – onhan nuo älykkyysosamäärätodistelutkin se verran hämärää olkiukko-päättelyä [ikään kuin ÄO olisi jokin kontekstista riippumaton absoluuttis-objektiivis-ehdoton luonnonilmiö siinä missä fysiikan lait tai Jumalan käskyt], etten taida tässä ihmetellä tämän enempää. Olkoon sitten älykkyysosamääräkin hämärään ja upottavaan veteen piirretty viiva: valkoisen suomalaisen ja mustan somalin toisistaan erottamiseksi konstruoitu. Se katoaa kaikkialta muualta kuin viivan vetäjän tajunnasta yhtä nopeasti kuin on piirrettykin ja siksi se täytyy vetää jatkuvasti yhä uudestaan, jotta sen erottavuus näkyisi edes katoavana kuvajaisena. Toisin oli ennen. ‘Neekereiltä puuttuu jotain ja se jokin on älyllisen uteliaisuuden impulssi’. Näin on lausunut [muistinvarainen lainaus] Thomas Jefferson, joka oli demokraattisen parlamentarismin perustajaisä ja orjuuden vankkumaton kannattaja, kartanoherra ja yhteensä 700:n orjan omistaja. Hän ei piirrellyt tilastollis-tieteellis-uskonnollisia kuvajaisia veteen vaan oli avoimesti ja reilusti rasisti. Sellaista ihmistä minä saatan jopa kunnioittaa, koska hän pelaa avoimin kortein toisin kuin nykyrasistit.
.

II

.

1

Näyttää Erasmus Fallkullalainen reagoivan ÄO-määrittelijöitä ja  -määrittelyjä kritisoidessaan mutatis mutandis hiukan samaan tapaan kuin Martin Luther Erasmus Rotterdamilaisen skeptiseen argumentti-päättelyyn tahdon vapauden suhteen.

. 

Tosin ÄO-spekulantit eivät ole suinkaan skeptikkoja vaan muka tieteellisiä ‘vakaumuksessaan’, jonka perimmäinen intentio on tehdä Afrikasta tummaihoisten ihmisten reservaatti, josta nämä eivät enää saa enää poistua kontaminoimaan alhaista älykkyysosamääräänsä valkoisten älykköjen geeneihin. - - Hehheh - - mutta nauru seis! – näin he todella ajattelevat – jos ei aivan ääneen, niin rivien välistä luettavalla tavalla tämä käy hyvin selväksi ja mikäli he muuta väittävät, he ovat teeskentelijöitä samaan tapaan kuin Lutherin tulkitsema Erasmus kristinuskossaan.

.

2 

Luther ei lähde pelaamaan Erasmuksen skeptistä argumentti-peliä [tahdon vapauden puolesta tai sitä vastaan voidaan esittää yhtä (epä)päteviä argumentteja], koska tietää, että siinä pelissä kukaan ei voi ‘voittaa’ vaan väittää mutkat suoriksi oikoen, että Erasmus teeskentelee kristittyä jo sen vuoksi, ettei skeptisestä argumentista myöskään voi loogisesti seurata ‘uskoa’ tahdon vapauden myöntämisen kautta, kuten Erasmus kuitenkin näyttäisi olettavan.

. 

Tahdon vapaus ilmenee Erasmuksen mukaan analogisena ihmisen oman olemassaolon kanssa, jonka kieltäminen on absurdia [vrt. Descartes about 100 vuotta myöhemmin]. Näin siis skeptisen päättelyn lopussa sittenkin odottaisi vakuuttuneisuus tahdon vapaudesta, jonka Jumala on meille antanut sitä hyvin käyttääksemme.
.
Erasmuksen päättely on kuitenkin perimmältään skeptisen logiikan mukaista: tahdon vapaus on tosi 'todennäköisesti', ikään kun pragmaattisena välttämättömyytenä tai itsestään selvyytenä, mutta/siten myös alunperin Jumalan armon lahjoittamana 'kykynä'. 
.
Erasmuksen humanistisesta ihmiskeskeisyydestä seuraa kuitenkin kristinuskon alkuperäisen sanoman suhteen [joka jo evankeliumien ensimmäisistä tulkinnoista (Paavali contra Jaakob) lähtien johtaa uskon ja tekojen ristiriitaan] opillisia ongelmia, joiden sofistikoituneet rationaaliset ja useinkin pelagiolaisuuteen päätyvään humanismiin perustuvat ratkaisut Luther kaikkein provosoivimillaan kuittaa herjaamalla järkeä 'Babylonian portoksi' [~ huoraksi, joka sofistis-argumentatiiviseen houkuttavuuteensa vedoten viettelee vilpittömän Jumala-uskon älyllis-individualistisen hybriksen nautintoihin/rr]'. 
.
[Käsittelen tätä paitsi kristinuskon soteriologisen ytimen kahtiajakoisuutta koskevaa myös koko inhimillisen ajattelun varmuuden mahdollisuutta/mahdottomuutta fundamentaalisti ilmentävää ongelmaa myöhemmässä vaiheessa].

. 

Erasmus ei silti alunperin halunnut niinkään muuttaa Lutherin kantaa tahdon vapauden suhteen kuin hiukan lieventää sen jyrkkyyttä ja nimenomaan asiasta rauhallisesti keskustellen. Samalla hänen pyrkimyksenään oli jopa puolustaa Lutheria ja ajaa hänen asiaansa, sillä vaikka Erasmus[kin] oli kriittinen Rooman kirkkoa kohtaan, hän halusi sovitella Lutherin ja Rooman välillä, koska Lutherin kirkkopoliittinen asema ja jopa hänen henkensä oli vuoden 1520 paikkeilla uhattuna. Tämän projektin Luther Erasmuksen hämmästykseksi ja mielipahaksi kuitenkin torjui. Luther ei lopulta halunnut edes keskustella vaan provosoi ellei peräti hyökännyt Erasmusta vastaan.

. 

Luther ei halua ymmärtää ja hyväksyä Erasmuksen positiivisia motiiveja hänen suhteensa vaan kokee, että Erasmus haluaa vain pakottaa hänet skeptisellä pelillään argumentatiiviseen umpikujaan. Luther hylkää skeptisen lähestymistavan ja ylipäätään koko argumentaatiopelin eikä lähde esittämään tarkasti muotoiltua loogista vasta-argumenttia tahdon vapauden kumoamiseksi vaan ottaa käyttöönsä raskaan sarjan polemiikin, jossa syytää Erasmusta teeskentelijäksi [näin ajateltiin ajoittain jopa Vatikaanissa], joka ei paljasta todellista kantaansa ja vain näyttelee kristittyä, mikä Lutherin antipelagiolaisella asenteella kärjistettynä tarkoittaa, että Erasmus ajaa Saatanan asiaa.

. 

Luther osaa asettaa sanansa sekä ilkeästi että kantaansa osuvasti ilmaisten: ‘Erasmus is slippery as an eel. Only Christ could grap him’ [PPS.]. 'Erasmus on liukas kuin ankerias. Vain Kristus voisi tarttua häneen' [ ~ ja/eli oivaltaa, mitä hän todella tarkoittaa].

. 

3 

Soveltaakseni Erasmuksen ja Lutherin tapausta älykkyysosamäärä-spekulantteihin [etenkin Ironmistress ja Valkea] ja Erasmus Fallkullaiseen [siis itseeni], niin asetelma on seuraavanlainen [esitin sen itse asiassa jo ensimmäisessä luvussa].

. 

Älykkyysosamäärällä ihmisiä arvottavat konservatiivit kieltävät ehdottomasti olevansa rasisteja, mutta Lutherin tavoin minä en usko heidän olevan rehellisiä tässä asiassa; he vain näyttelevät olevansa arvokonservatiivisia demokraatteja ja siten jopa patrioottisia humanisteja, vaikka heidän todistusketjutustensa sisäisestä intentiosta vääjäämättä seuraa jonkin asteinen heikommalla älykkyysosamäärällä ‘varustettujen’ ihmisten karsinointi omiin reservaatteihinsa ‘tartuttamasta tautiaan’ älykkyysosamäärältään, moraaliltaan ja uskonnoltaan ‘korkeampiin’ ihmisryhmiin ja/eli kansanryhmiin ~ kansoihin. Korkea älykkyysosamäärä ei toki vielä takaa ‘viisautta’, kuten Ironmistress osaa päätellä, mutta se takaa silti oikeuden ylemmyyteen [mitä Ironmistress ei julkisesti sano ääneen] – sekä moraaliseen että uskonnolliseen ylemmyyteen.

. 

Taustalla siis piilee nimenomaan erittäin vahva maahanmuuttokriittinen lähtökohta, jonka perusta löytyy minun mielestäni vähintään yhtä paljon näiden kriitikkojen henkilökohtaisesta persoonallisuuden dynamiikasta [paikallisiin yhtenäisyys- eli perinnearvoihin fiksoituneista ennakkoluuloista ja muukalaisvihamielisyydestä] kuin tietyistä sinänsä todellisista ongelmista maahanmuuttajien integroitumisen suhteen.

.

Mitä muuta tämä kuitenkaan lopulta on kuin piilevää rasismia, joka juontuu jo paitsi pakkomielteisestä ÄO:lla todistamisen tarpeesta myös ja etenkin ÄO:n käyttämisestä yleisenä kriteerinä poliittisten päätösten systemaattiseksi ohjaamiseksi – ei ainoastaan älykkyysosamäärältään heikompien maahanmuuttajien torjumiseksi vaan ylipäätään koko yhteiskunnan hierarkisoimiseksi tiukkapipoisten nationalisti-arvokonservatiivien hysteeris-paranoidisen moraalikontrollin alaisuuteen.

. 

PS.

Älkää nyt älykkyysosamäärä-konservatiivit polttako päreitänne minun suhteeni, ettekä te minut tuntien enää poltakaan, koska olen teidän mielestänne ‘toivoton’ tapaus. Aion joka tapauksessa/kuitenkin ottaa seuraavaksi käsittelyyn punaviher-liberaalien arvopluralistisen ihmisoikeus-hössötyksen, josta on tullut tälle narsistiselle urbo-ryhmälle [urbaanit boheemit] konservatiiveihin kohdistuva ideologinen lyömäase vailla vertaa.

.

Itse en sellaista asetta käytä – tietenkään, koska minulla kyseessä olevasta asiasta sekä ‘korkeampi, syvempi että konkreettisempi’ käsitys kuin johonkin mielikuvituksellisen abstraktiin ihmisyyteen tai ihmisoikeuksiin vetoaminen. Kas kun eivät vetoa maailmakaikkeuteen. Sitä laajemmaksi ei enää voi universaalien oikeuksien alaa ja perustaa vetää. Mutta kuka pystyy samaistumaan edes eurooppalaisuuteen, ihmiskunnasta ja herra jumala maailmankaikkeudesta nyt puhumattakaan?!

. 

Myös urbot osoittautuvat tiukan paikan tullen teeskentelijöiksi eli he jopa halveksivat yksityisissä kannanotoissaan ghettoutumiseen aivan liian helposti ajautuvia muslimi-maahanmuuttajia, jotka eivät sitten millään ilveellä ota integroituakseen uuteen maahansa, joka sentään tarjoaa heille yllin kyllin oikeuksia, vapauksia ja hunajaa verrattuna heidän entisiin rosvojoukkojen kaappaamiin kotimaihinsa, joissa sisällissota on pikemminkin poliittinen status quo kuin väliaikainen poikkeustila.

. 

PPS.

Näin ‘meidän’ kesken sanottuna, juuri tämä on se kritiikki, jonka itse haluan esittää myös Erasmuksen kristillisyydestä päävaikutteensa ottanutta arminiolaisuutta kannattavalle Montaigne-Kemppiselle, joka on skeptisen mutta kristinuskoon päin kallellaan olevan humanismin kirkkain [?] edustajamme ainakin täällä Blogistanissa [Kemppinen is slippery as an eel. Only Christ could grab him]. 

*

[to be continued]

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Arminiolaisuus

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/paivan-mietelma.html

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/lukutaito-ao-ja-abstrakti-ajattelu.html

http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510391372

http://www.amazon.com/Theological-Origins-Modernity-Michael-Gillespie/dp/0226293467

http://www.logos.com/product/17698/erasmus-and-luther-their-attitude-to-toleration

Tahdon asia

This contemporary depiction actually shows Erasmus as one of Luther's friends and fellow "reformers" (which was a common bum rap against Erasmus). Erasmus is fourth from the right, with Philip Melanchthon on the right.

.

Päre sisältää pari kommenttia Tomin kommentteihin Ironmistressin päreessä Lukutaito, ÄO ja abstrakti ajattelu.

.

I

Tomi kirjoitti: 'Juutalaiset eivät varmaan tehneet eroa nisäkkäiden ja muiden välillä. Linne oli ensimmäinen, joka tämä eron teki.'
Voin kertoa, Tomi, että oppineen idiootin ja viisaan [tai hurskaan - miten vain] ihmisen välinen ero ei ole veteen piirretty. Se näkyy selvästi, kun luen kommenttejasi. Sinä et kerta kaikkiaan voi tai sinun ei ole edes mahdollista ymmärtää uskonnoista ja uskonnollisuudesta – niiden perimmäisestä [‘mielettömästä’] mielekkyydestä - juuri mitään.
Reduktionistinen vulgaari-materialismi ja argumentaatio-dogmatismi, joka ei oivalla ajattelemisen mahdollistavien loogis-kontekstuaalisten ehtojen eli ajattelun analogisten rakenteitten [vrt. Wittgensteinin ‘käsitteiden perheyhtäläisyys’] merkitystä eri diskursseja yhdistävinä elementteinä, ajaa sinut tiedeuskovaiseen fundamentalismiin, josta käsin sitten esim. pidät jonkin uskonnon relevanssin kannalta merkityksellisenä kysymystä siitä, osaako se tehdä eroa nisäkkäiden ja muiden eläinten välillä. Hehheh. Todella syvällistä.
Kumma kyllä Ironmistress, jolla on edes hiukan tajua uskonnollisuudesta [ainakin sen kontekstisidonnaisuudesta], suostuu edes väittelemään kanssasi tällä tasolla. Näyttääkin valitettavasti siltä, että myös IM on sitoutunut tuohon samaan argumentaatio-dogmatismiin kuin sinä. Luova ja syvällinen ajattelu ei kuitenkaan jämähdä pelkkään argumentaatio-peliin ja keskittyy niin uskonnon/Jumalan kuin tietoisuudenkin ymmärtämisessä johonkin aivan muuhun kuin ‘havaintotäplien’ verifiointiin ja luokitteluun.
Lukekaa vaikkapa Erasmuksen ja Lutherin välisen kiistan perimmäisestä syystä ja ongelmasta [vapaa tahto ja valinta/usko/tieto], niin löydätte länsimaisen kulttuurin kehittymisen kannalta olennaisen tärkeitä asioita. Väittely jonkin raamatunlauseen kirjaimellisesta ja/tai luonnontieteellisestä luotettavuudesta on puuduttavaa ja typerää ainakin silloin, jos väittelijä ei samanaikaisesti tajua ja korosta vapaan tahdon ongelman merkitystä universalismin ja nominalismin kiistasta kummunneena järjen ja tahdon vastakkainasettelun eli de facto uskon/tiedon mahdollisuuden ehkä tärkeimpänä koetinkivenä tai jopa dilemmana.
......
Tehdään lopuksi pieni testi jo senkin vuoksi, että blogi-emäntämme sellaisia niin kovin rakastaa. - - Kerro minulle Tomi, mitä minä tässä kommentissa oikein kirjoitin ja tarkoitin. Kerro omin sanoin, mistä tässä tekstissä on kyse. Tai kerro ainakin se, miten sinä ymmärsit viimeisen kappaleen.

.

II

Tomi kirjoitti kommentissaan: ‘Rauno, tarkoitat, että kaipaat mystiikkaa, jota looginen argumentaatio ei voi tarjota. Ortodoksinen kirkko mystiikallaan sopisi Raunolle hyvin.’

.

1

Vai että ovat ymmärryksen eli ajattelun mahdollisuutta koskevien ehtojen ja tahdon vapauden ongelmat pelkkää mystiikkaa [toki ne ovat sitäkin]. Vähänpä siis ymmärsit. Sillä kirjoitukseni sivusi loogisen argumentaation perimmäisiä ehtoja ja niiden perimmäisen pätevyysalueen legitiimiyttä ja relevanssia. Tuolla pätevyysalueella nimittäin on rajansa, jotka ylitetään väistämättä aina, kun perimmäisiä valintoja tehdään esim. tahdon vapauden suhteen, koska mikään argumentaatio ei voi pätevästi todistaa tahdon vapauden puolesta tai sitä vastaan.

.

Niinpä joudumme vain intuitiivisesti joko hyväksymään tai hylkäämään tahdon vapautta puolustavan tai sitä puoltavan argumentin. Se, joka kuitenkin yhä väittää, että hänen hyväksymisensä tai hylkäämisensä seuraa loogisena johtopäätöksenä argumentin premisseistä, on joko ymmärtänyt tahdon vapauden ontologisen luonteen [olemisen tavan] tietyllä tavalla [mikä johtopäätös ei siis seuraa premisseistä vaan kehämäisesti jo itse siitä väittämästä, mikä piti osoittaa todeksi (eli tahto on vapaa tai se ei ole vapaa)] tai [mikä on edellisen ‘tietoteoreettinen’ kääntöpuoli] luottaa argumentin pätevyysalueen kattavan myös argumentointimenettelyn oman ontologisen perustan, mikä on kuitenkin mahdotonta, koska mikään loogis-matemaattinen tai ylipäätään aksiomaattinen systeemi ei voi todistaa eikä johtaa omaa ristiriidattomuuttaan ja perustaansa itsestään käsin [vrt. esim. Gödelin lause tai naivien empiristien väittämä, että tieteen tulee aina perustua varmoihin aistihavaintoihin, mikä väittämä itsessään ei perustu eikä voi perustua aistihavaintoihin].

.

Tahdon vapauteen rinnastettavia ovat kaikki filosofisten ja tieteellisten diskurssien perustavat lähtökohdat. Samoin ymmärryksemme tietoisuudesta, joka on minulle analoginen Jumalaa koskevan ‘ongelman’ kanssa. Kysymys loogisen argumentaation pätevyysalueen rajoista koskee siis viime kädessä uskoamme niihin elementaarisiin perustuksiin, joiden varaan maailmankuvamme ja maailmankatsomuksemme rakennamme. Kysymys on siten aina tavalla tai toisella ‘uskosta’ – ei enempää eikä vähempää.

.

2

Toisaalta et ilmeisesti edes voinut ymmärtää [koska et näköjään ole perillä kannastani soteriologiaan], että ortodoksinen kirkko ei ‘sovi’ minulle ainakaan pelastusopillisen synergisminsä [piilevää pelagiolaisuutta] eikä ritualisminsa [liturgia-keskeisyytensä] vuoksi, mutta esteettisesti ortodoksinen uskonnollisuus [ja sen rituaalit] miellyttävät minua enemmän kuin esim. katolisen kirkon korskea ja pönöttävän autoritaarinen eetos.

.

Luterilaisen kirkon ‘synkkä’ minimalismi sen sijaan jopa masentaa, joskaan esteettistä makuani ei miellytä yhtään enempää [pikemminkin päinvastoin] reformatoristen kirkkojen [Lutheria huomattavasti liberaalimman dogmatiikan vaikutuksesta] taipuminen ties minkälaisiin arkkitektonisiin ratkaisuihin verotoimiston odotusaulasta mitä modernistisemmiksi rakennelmahäkkyröiksi ja [voi kauhistuksen kanahäkki!] jopa kauppakeskusta muistuttaviksi peliluoliksi [tietenkin ameriikassa]!

.

Lutherin versio monergismista sen sijaan vastaa omaa intuitiotani pelastusopista, mutta Lutherin teologian pohjalle ei siis, jos kärjistetysti puhutaan, voi rakentaa ainakaan ‘vahvaa’ kirkkoa, jonka tehtävä/toimenkuva kuitenkin on aina toimia jonkinlaisena välittäjänä [mediumina] ihmisen ja Jumalan välillä. Tosin Luther itse ei kirkonvastaisuudessaan mennyt näin pitkälle, muttei voinut mitään sille, että hänen sola fide, sola gratia ja sola scriptura-maksiimeistaan voitiin loogisesti johtaa myös täysin anarkistisia vaihtoehtoja [esim. Thomas Müntzer, anababtistit ja ylipäätään antinomistit].

.

Lutherin sola-periaatteet kuitenkin helposti implikoivat, ettei kirkon ja rituaalien kaltaista välittäjää tarvittaisi pelastusopillisesti [itse asiassa kirkon välittäjärooli mahdollistaisi tai jopa oikeuttaisi jonkin asteisen pelagiolaisuuden], koska 1] ihmisen ja Jumalan välillä on yhtä aikaa a] sekä ikuisuus että b] ei lainkaan välimatkaa tai aikaa ja myös tästä seuraten sen vuoksi, että 2] kirkosta itsestään tulee - ehkei aina väistämättä mutta ainakin paavin ja Rooman kirkon tapauksessa siitä oli tullut - institutionaalinen Jumala eli pikemminkin Saatana, jonka vallassa tämä maailma Lutherin mielestä muutenkin on, ja joka kaikkein ovelimmin naamioituu juuri kirkollisen instituution kuten paavin, hänen kuuriansa, filosofisen todistuskielipelin eli skolastiikan [jota myös nominalismi Lutherille edustaa, joskin vanhaa rationalismia radikaalisti kritikoiden] kaapuun.

.
3

To be continued - luultavimmin Erasmuksen ja Lutherin suuren skisman merkeissä, eli miten/miksi kaksi sen ajan eurooppalaisen oppineisuuden ja aatteellisen innovatiivisuuden korkeimman luokan edustajaa, jotka varsin pitkälle olivat toistensa kanssa samoilla linjoilla kirkkopoliittisesti [voimakas liberaali kritiikki Rooman korruptoitunutta ritualismia kohtaan] ja ajatuksellis-aatteellisesti [nominalismin pääperiaatteiden hyväksyminen, joskin retoriikan ja laajan (alku)kielellisen (kreikka, heprea) tekstintutkimuksen painottaminen filosofisen spekulaation (myös nominalistisen)] sijaan], päätyivät lopulta niin kerta kaikkiaan napit vastakkain.

.

Pääpukari on ilman muuta Luther, mutta ei sentään ilman kohtuullisen vai pitäisikö sanoa ‘kohtuuttoman’ hyvää syytä.

.

Riidassa on tietysti kyse ihmisen tahdon vapauden pätevyydestä oman pelastuksensa suhteen ja maallisemmin ymmärrettynä tahdon vapauden pätevyydestä ylipäätään moraalisen varmuuden saavuttamisessa. Ei mikään vähäinen eikä varsinkaan sellaista tyyppiä oleva ongelma, joka verifikaation ja/tai falsifikaation kriteereihin nojautuen kyettäisiin edes määrittelemään ratkaisusta nyt puhumattakaan, empiirisen tutkimuksen eli ‘varmojen havaintojen’ metodeilla. On toki mahdollista luokitella tahdon vapauden aistihavainnollisia kriteerejä, mutta tällaisen luokittelun mahdollisuus tietenkin edellyttää aina jo ontologista valintaa [joka ei ole aistihavainnon asia] sen suhteen, onko tahdon vapaus ylipäätään aistihavainnon ominaisuus, joka/mikä siis on mahdollista todentaa esim. tietokonetomografiassa. - - Tehdään tämän mahdollisuuden hahmottamiseksi pieni testi – nehän ovat nykyään niin tosi tosi tosi muotia.

.

‘Oppinut idiootti: Katso Rauno: tuo havaintoläikkä tuossa on neurologinen korrelaatti, joka ilmentää, mahdollistaa ja todistaa tahdon vapauden! Rauno: - - Siis mitä? Entä sitten? Mitä hyötyä meille on tuosta korrelaatista sen suhteen, pitäisikö meidän hyväksyä vapaa tahto pelastuksen tai ylipäätään moraalisen varmuuden perustaksi vai ei? Oppinut idiootti: - - Anteeksi Rauno – mitä sinä tarkoitat? Rauno: Anna olla. Unohda koko juttu. Kyseessä on kategorinen väärinkäsitys. Mutta sinä et tule koskaan ymmärtämään sitä asiaa – et ainakaan aistihavainnosta käsin. ’

.

Huom. 'Testi-esimerkki’ ei ole analoginen muunnelma Erasmuksen ja Lutherin kiistasta, ellei nyt sitten mutkia perusteettomasti oikoen tulkita, että rauhallinen ja sovitteleva [joskin ironinen] Erasmus päätyi [jouduttuaan myös paavin epäsuosioon] lähes paniikin omaisesti puolustamaan positiivista kantaansa fanaattisen Lutherin röyhkeän poleemista tahdon vapauden kieltoa vastaan, ikään kuin tahdon vapaus [jonka Kant sittemmin määritteli järjen antinomiaksi] olisi paitsi ihmisen aistihavainnon ominaisuus myös hänen kommunikatiivisen toimintansa väline. Mutta kuten sanottu, vaikkei tällainen tulkinta olisikaan ihan väärä, se on silti liioitteleva ja anakronistinen.

.

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/lukutaito-ao-ja-abstrakti-ajattelu.html

http://www.amazon.com/Theological-Origins-Modernity-Michael-Gillespie/dp/0226293467

http://socrates58.blogspot.fi/2009/02/luther-meets-his-match-part-ii-luthers.html

Kaunista ei voi olla ilman rumaa

Rumuuden filosofia

Irmeli Hautamäki [artikkelin kirjoittaja]

On paljon vaikeampaa käsittää mitä rumuus on kuin ensi näkemältä uskoisi. Akateemisessa estetiikassa rumalla on tarkoitettu kauneuden vastakohtaa. Rumuus on puute, mikä estää luotua olentoa olemasta kaunis.

Rumuutta on pidetty vain (kauneus)virheenä ja sellaisena se ei ole ollut kovin vakava asia kauneuden rinnalla. Ruma on vain omiaan täydentämään kaunista, epätäydellinen olento saa kauniin näyttämään entistäkin täydellisemmältä. Kristillinen oppi on selittänyt hurskaasti rumille Luojan luomille, ettei näiden pidä surra. Päinvastoin, heidän pitää olla kiitollisia, sillä rumuudellaan he ovat korostamassa Luojan kauniita aikaansaannoksia. Keskiajalla syntyneen ajattelutavan mukaan Jumala, joka oli kaikkivoipa, ei yksinkertaisesti voinut tehdä mitään tarkoituksetonta. Rumilla, sairailla, epämuodostuneilla ja poikkeavilla oli tarkoituksensa Kaikkivaltiaan luomassa maailmassa.

Keskiaikainen, hierarkkinen ajattelumalli, niin absurdi kuin se onkin, elää yhä voimakkaana länsimaisessa kulttuurissa. Ylimpänä ja lähimpänä Jumalaa olivat täydelliset ja kirkkaat oliot, enkelit. Heistä seuraavina tulevat kauniit ihmiset ja eläimet, heidän jälkeensä vähemmän sopusointuiset ja vähemmän täydelliset ihmiset ja muut luodut. Alinta kastia edustavat skorpionit, madot ja muut päivänvaloa kestämättömät oliot.

Länsimainen ihminen pitää täydellistä muotoa kauneuden kriteerinä yhtä itsestäänselvästi kuin uskoo siihen, että täydellinen muoto on tarkoitukseen sopiva, siis tosi. Tämän ajattelutavan taustalla on kristillinen teologia, jonka mukaan kauneus on täydellisen ja kaikkivaltiaan Jumalan ajatus. Kauneus on täydellisyyttä, totuutta ja siitä nauttiminen on hyvän sielun tunnusmerkki.

Antiikissa ajateltiin kuitenkin toisin. Ruma ja kaunis, dionyysinen ja apolloninen seurustelivat keskenään. Dionyysinen, joka oli hulluutta, hätkähdyttävvvttä ja arvoituksellisuutta, oli koko antiikin kulttuurin perusta. Sitä täydensi apolloninen kauneus, järkevyys ja lempeys, jonka tehtävänä oli rauhoittaa ihmisen dionyysisia voimia.

Vaikka länsimainen estetiikka on aina Platonista Kantiin saakka rakentanut kauneuden ympärille vahvat suojavarustukset rumuutta vastaan, se livahtaa varotoimista huolimatta jatkuvasti esiin yllättävissä hahmoissa.

Rumuus on jotakin, mikä ei kuulu minkään esineen tai luodun olemukseen. Päinvastoin kuin kauneus, joka on aina olemuksellista ja ennustettavaa, rumuus on yksilöllistä ja odottamatonta. 

Rumuus on poikkeus. Kun Marcel Duchamp esitteli pullonkuivaajan vuonna 1921, oli se taide-esineiden joukossa hätkähdyttävä. Saman vaikutelman tekisi varmaan missikisoissa ehdokas, joka uimapukukierroksella paljastaisi proteesilla tuetun, skolioosin runteleman vartalonsa. Kauneus täyttää standardit, se noudatta mittoja ja odotuksia, ruma poikkeaa hyväksytyistä mitoista ja standardeista.

Rumalle ei ole paikkaa, se on persona non grata. Se tuntuu olevan aina sopimattomassa paikassa ja vievän siinä suhteettoman suuren tilan. Likainen ja rikkinäinen kahvikuppi ehjien ja puhtaiden joukossa vetää kiusallisesti huomion puoleensa. Rikkinäinen kuppi saa aikaan halun siivota, se pitää sulkea pois näköpiiristä. Vammainen kilpailija missikisoissa saisi varmaan aikaan paniikin. Ehdokas nostaisi esiin kysymykset, miten tuollainen sairaus kehittyy, tarttuuko se, eikö sairas pitäisi eristää terveistä?

Ruma ja poikkeva uhkaa ihmisen minuutta. Ruma pelottaa siksi, että se näyttää tartuttavan poikkeavuutensa muihinkin. Eräs suurimpia pelkojamme nykyisin on tarttumisvaara.

Rumaa on kaikki poikkeava, jota ihminen ei voi hallita ja joka uhkaa hänen minuutensa rajoja. Uhkaa voi aiheuttaa yhtä hyvin tarttuva tai perinnöllinen sairaus kuin muukalaisen outo kulttuurikm. 

Uhkaava, ‘ruma’ asia on eristettävä ja suljettava pois näköpiiristä. Se että ihmiset tekevät näin, osoittaa, että ruma on itse asiassa kauneuteen nähden ensisijaista, se on kauneuden syy. Kauneus ei ole välttämätöntä, kuten akateeminen estetiikka on opettanut, se ei ole Jumalan ajatus, vaan inhimillistä halua sulkea poikkeamat pois näköpiiristä. Halu kääntyä pois rumuudesta kauneuden puoleen on osoitus ihmisen luontaisesta narsismista.

Sikäli kun pelkkä itsesuojeluvaisto käskee ihmistä hylkimään sairasta, pilaantunutta tai outoa, asiassa ei ole ongelmaa. Ongelmalliseksi asia muuttuu silloin, kun poikkeavan olemassaolo kielletään. Tällöin vaistomainen terveyden halu muuttuu rotuhygieniaksi. Rotuhygieeninen puhdistusvimma ei olisi mahdollista, ellei se löytäisi oikeutustaan kristillisestä teologiasta, joka korostaa täydellisyyttä totuuden ja hyvyyden (Jumalan) kuvina.

Rumuuteen ja kauneuteen liittyy myös voimakkaita sukupuolisia merkityksiä. Kauneus herättää rakkautta ja sukupuolista halua. Kauneutta on aina pidetty passiivisena ja ‘naisellisena’. Kaunis nähdään ulkoapäin, se pysyy aloillaan ja rajoissaan. Ruma on taas jotain, joka ryömii sisältä ulos, uhaten tartuttaa ja alistaa. Rumuuden aktiivisuus ei tee siitä kuitenkaan miehistä. Tartuttavana ja uhkaavana rumuus on sekin naisellinen, abjektuaalinen piirre.

Abjektit ovat ruumiin eritteitä, mutta myös kuolleiden ruumut kuuluvat niihin. Kulttuurisesti ne ovat kiellettyjä, ulossuljettavia tai poisheitettäviä asioita. Abjekti, joka on psykologisesti halua herättävän objektin vastakohta, on jotakin, joka häiritsee halua ja estää sitä toteutumasta. Abjektiin kohdistuva kielto liittyy kulttuurisesti naisellisuutta kohtaan tunnettuun pelkoon. Abjektio on äidillisyyden tulkintaa.

Abjekti on saanut pysyvän sijansa nykvtaiteessa. On huvittavaa seurata, kuinka ympäristö muuttuu yhä esteettisemmäksi, hygieenisemmäksi ja söpömmäksi ja samaan aikaan taidegalleriat täyttyvät abjekti-teoksilla. Nämä vastakohdat täydentävät toisiaan. Abjektia tutkivat taiteilijat, joista monet nykyisin ovat myös miehiä, yrittävät testata ruumiillista poikkeavuutta, rajojen rikkoutumista, suoranaista likaa ja tarttumisen mahdollisuutta niihin liittyvine torjuttuine tuntemuksineen. 

Abjektin taide kuuluu elämän dionyysiseen perustaan. Näyttää siltä, että akateeminen estetiikka on sen etenemisen suhteen täysin voimaton taiteen alueella. Elämän ja taiteen osat näyttävät vaihtuneen. Siinä missä arkielämä estetisoituu ja joutuu täyttämään yhä tiukempia muotovaatimuksia, taide abjektisoituu. Klassillinen estetiikka täydellisen muodon ja tyylin vaatimuksineen on eräs hallinnomisen ja vallan käytön ilmentymä. Elämä, sikäli kun siinä on vielä jäljellä vaistoa ja terveyttä, pakenee sitä kaikin tavoin. 

Julkaistu Kuva-lehdessä 2/1999

Lähteet: Tom Sandqvist: Det fula — frön antikens estetik till Paul Mc Carthy Raster förlag, 1998. Friedrich Nietzsche: Epäjumalten hämärä eli miten vasaralla filosofoidaan, Unio Mystica, 1995, suom, M. Saarinen. Alkut. Götterdämmerung, 1888.

*

http://mustekala.kaapeli.fi/artikkelit/1027677413/index_html

 

Estetiikan luento 20

'Jos minä alan kuolla, niin minä kuolen ihan hiljaa, niin etten pelästytä sinua.'

Yläkuvassa: Three men burying victims of Leningrad's siege in 1942. Alakuvassa: The diary of Tanya Savicheva, a girl of 11, her notes about starvation and deaths of her grandmother, then uncle, then mother, then brother, the last record saying "Only Tanya is left." She died of progressive dystrophy shortly after the siege. Her diary was shown at the Nuremberg trials.
*
Jenya died on 28th Dec. at 12.30 PM 1941
Grandma died on 25th Jan., 3 PM 1942
Leka died on 17th March at 5 AM 1942
Uncle Vasya died on 13th Apr. at 2 o'clock after midnight 1942
Uncle Lesha on 10th May at 4 PM 1942
Mother on 13th May at 7.30 AM 1942
Savichevs died.
All died.
Only Tanya is left.

I
Päreeni on tällä kertaa sitaatti musiikki- ja kulttuurihistorioitsija Solomon Volkovin erinomaisesta teoksesta Pietari - Eurooppalainen kulttuurikaupunki, jossa Volkov tekee Sankt Peterburgin 'mahdottomasta' perustamisesta alkavan katsauksen Pietarin-Petrogradin-Leningradin-Pietarin kulttuurisesti usein loistokkaisiin mutta myös poliittisen sensuurin ja 1900-luvulla jopa systemaattisen poliittisen terrorin sävyttämiin vaiheisiin.

Pietari on jo alunperin kahtiajakautuneen projektin ja siitä syntyneen ambivalentin myytin tuskallinen ja outo ykseys. Kyseessä on eurooppalaisista vaikutteista innoittuneen tsaari Pietari Suuren mahtikäskyllä alkuun pantu täysin keinotekoisesti eurooppalaistyylinen kaupunki, jota ei oikeastaan pitäisi olla olemassakaan. Sekä maantieteelliset tosiasiat että venäläiskansallinen mentaliteetti [1800-luvun tsaarit ja Stalinin kommunismi mukaanlukien] sotivat sen epävenäläistä ja eurooppalaisille vaikutteille altista olemassaoloa vastaan.

Venäläinen kulttuurieliitti onkin viimeistään Pushkinin Vaskiratsastajasta lähtien ambivalentisti sekä halveksinut poliittista ja byrokraattista Pietaria että puolustanut sen olemassaolon ristiriitaista identiteettiä niin maailmanluokan taiteensa kuin esteettis-teoreettisen ajattelunsakin voimalla.

Varsinkin 1900-luvun Pietaria on pidetty sekä sorron [tsaari ja etenkin Stalin, joka vihasi Pietaria ja sen intellektuaalista avantgardea] että kärsimyksen [Hitlerin ja Stalin uhrien] kaupunkina, ja kun tähän Nevajoen suulla sijaitsevaan suomalaisten kalastajien saareen alunperin rakennetun kaupungin historiaan tutustuu Solomon Volkovin tarjoaman informatiivisen mutta myös koskettavan ja elävän aikamatkan puitteissa, voi vain todeta, että Pietarin myytti on kuin onkin totta: Puskinin Vaskiratsastajasta [ja runon Jevgenistä] on tullut luultavasti todenmukaisin metafora, jolla minkään kaupungin asukkaat missään päin maailmaa ovat identiteettinsä ymmärtäneet ja hahmottaneet.
.........
Olkoon osan II pitkä sitaatti Volkovin kirjasta puolestaan äärimmäinen todiste ja näyttö kaikkein pahimmanlaatuisesta sorrosta ja kärsimyksestä, minkä Pietari ja sen asukkaat ovat milloinkaan joutuneet kokemaan. Lähes 900 päivän aika syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944 oli heidän elämänsä nollapiste.
*
PS. Pushkinin Vaskiratsastajasta ja Sostakovitsin Leningrad-sinfoniasta [1941/1942] pitänee tehdä oma päre.

II
[...]
Historioitsijat väittelevät jatkuvasti siitä, oliko kaupungin puolustaminen tarpeellista tai oikeutettua sotilaalliselta kannalta katsoen. Olisiko Stalinin pitänyt luovuttaa kaupunki ja säästää siviiliväestö siten kärsimyksistään? On lähes varmaa, että Leningradin antautuminen ei olisi pelastanut sitä. Hitler janosi sen hävittämistä enemmän kuin Stalin oli janonnut ennen sotaa. Nämä kaksi pahaa henkeä leijuivat kaupungin yllä ja miltei tuhosivat sen yhteisin ponnistuksin. Monet muut kaupungit olisivat sortuneet tällaisen sorron alla. Mutta Leningradin itsepäinen, ylpeä henki ei ollut kukistettavissa.

Pahin vitsaus oli nälkä. Työläiset saivat päivässä 200 grammaa leipää ja heidän perheensä 175 grammaa, toisin sanoen kaksi ohutta palaa. Toimistotyöntekijät saivat saman verran. Sostakovits, joka oli evakuoitu Kubyseviin [Samara] kirjoitti ystävälleen 1942: 'Saan silloin tällön Leningradista kirjeitä, joita on uskomattoman tuskallista lukea. Esimerkiksi koirani on syöty, samoin monta kissaa'.

Muuan silminnäkijä muisteli kahden leipäjonossa seisseen miehen keskustelua: 'He olivat todenneet, että kissanliha oli varsin hyvää - aivan kuin jäniksen lihaa. Asian epämiellyttävä puoli oli kissan tappaminen. Se puolustaa itseään epätoivoisesti. Jos tekee jotain väärin, saa kamalia naarmuja.'

Saarron ensimmäisinä kuukausina syötiin lemmikkilinnut, papukaijat ja kanarialinnut; sitten tuli muiden kaupungistuneitten lintujen, kuten pulujen ja varisten vuoro. Sen jälkeen nälkä pakotti iskemään hiiriin ja rottiin. Ihmiset yrittivät saada kaiken syötävän irti heitä ympäröivistä asioista hämmästyttävän kekseliäästi: he raapivat jauholiisterin tapeteista ja kirjojen sidoksista, keittivät nahkavöitä, käyttivät kaikenlaisia lääkkeitä ja rohtoja, bensiinihyytelöä ja glyseriiniä. He söivät likaa; Leningradin ympärillä olevaa turvetta pidettiin terveellisenä, joten palan leipää saattoi vaihtaa kahteen mukilliseen turvetta.

Eräissä vaiheissa nälkään kuoli päivittäin 30000 henkeä. Jevgeni Schwarz muisteli: 'Ensimmäisenä meidän talossamme kuoli nälkään muuan näyttelijä nimeltä Kramskoi, jonka huhuttiin olevan samannimisen taiteilijan pojanpoika.. Hän kuoli äkkiä - kupsahti rapussa'. Olga Freidenberg kirjoitti samasta asiasta:

Ihmiset kaatuivat kävellessään, pysähtyivät ja lyyhistyivät. Kadut olivat täynnä ruumiita. Apteekeissa, portaikoissa, ovisyvennyksissä, porrastasanteilla ja kynnyksillä oli ruumiita. Ne lojuivat paikallaan, koska ihmiset olivat heittäneet ne siihen kuin löytölapsen. Ovenvartijat korjasivat ne pois seuraavana aamuna aivan kuin ne olisivat olleet jätettä. Hautajaiset, haudat ja arkut oli unohdettu aikoja sitten. Kysmyksessä oli kuoleman tulva, jota kukaan ei pystynyt hallitsemaan. Sairaaloissa oli tuhansien sinisten ja riutuneiden ruumiiden muodostamia jonoja. Ihmiset kiskoivat vaitonaisia ruumiita pitkin katuja kelkoissa. Ne neulottiin rääsyihin tai yksinkertaisesti vain peitettiin. Ne olivat kaikki pelkkiä riukuja, kuivuneita kuin luurangot - - - - Kokonaiset perheet katosivat, kokonaiset asunnot, joissa oli asunut useita perheitä. Talot, kadut ja korttelit katosivat.

Jälkipolville on jäänyt 12-vuotiaan Tanja Savitsevan sydäntäsärkevä päiväkirja. Hän itsekin kuoli nälkään 1944, mutta sitä ennen hän ennätti kirjoittaa lapsen käsialalla perheensä hirveän kohtalon seitsemälle liuskalle:

Zenja kuoli 12. joulukuuta 1941 puoli yksi aamulla. Mummo kuoli 25. tammikuuta klo: 3 iltapäivällä. Ljoka kuoli 17. maaliskuuta klo: 5 aamulla. Vasin-setä kuoli 13. huhtikuuta 1942 klo: 2 yöllä. Ljosa-setä 10. toukokuuta 1942 klo: 4 iltapäivällä. Äiti kuoli 13. toukokuuta 1942 puoli kahdeksan. Savitsevit ovat kuolleet. Kaikki ovat kuolleet. Vain Tanja on jäljellä.

Oikeat pietarilaiset - jalosukuiset, hillitysti käyttäytyvät, tunnontarkat - kuolivat säännönmukaisesti ensimmäisinä: heidän oli vaikeampi sopeutua olemassaolon epäinhimillisiin ehtoihin ja taistella henkensä edestä. Taiteilja Paul Filonov kuoli työhuoneeseensa 3. joulukuuta 1941 - hän oli jo ennen saartoa supistetuilla annoksilla, eikä hänen riutunut ruumiinsa kestänyt pitkään.

Erityisesti lapset kärsivät nälästä ja muuttuivat varsin nopeasti kuihtuneiksi pikku olioiksi. Aikuisten tavoin hekin ajattelivat ruokaa ja puhuivat ruoasta koko ajan. Muuan leningradilainen nainen muisteli poikaansa, viisivuotiasta Toljaa:

Hän oli niin laiha. että jaksoi nousta vuoteesta vain harvoin. Hän hoki koko ajan: 'Äiti! Voisin syödä kokonaisen kattilan puuroa ja kokonaisen säkin perinoita.' Kerroin hänelle satua, mutta hän keskeytti koko ajan: 'Äiti, minä voisin syödä noin suuren voileivän'; samalla hän näytti kylpyammetta. Minä sanoin: 'Et söisi. Se ei mahtuisi sinun masuusi.' Mutta hän väitti: 'Söisinpäs, soisinpäs. Minä nousisin seisomaan ja söisin ja söisin.' Hän näytti aivan linnunpoikaselta: hänessä ei ollut kuin suu ja suuret ruskeat silmät, surulliset silmät.

Pikku-Tolja ehdotti monta kertaa äidilleen, että hänet tapettaisiin esimerkiksi kaasulla. 'Ensin siitä tulisi päänsärky, mutta sitten minä nukahtaisin'. Monet lapset puhuivat tällaisia saarron aikana. Eräskin tyttö lohdutti äitiään: Jos minä alan kuolla, niin minä kuolen ihan hiljaa, niin etten pelästyä sinua.'
[....]
.....
Solomon Volkov: Pietari - Eurooppalainen kulttuurikaupunki, s. 471-472.
*
PS. Wikipedialla ja Volkovilla on Tanjan muistiliuskojen määrässä eri luvut sekä Zenjan/Jenyan kuolemaa koskien eri päivät joulukuulta 1941.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Solomon_Volkov
http://www.otava.fi/kirjat/tieto/2012/fi_FI/pietari/
http://en.wikipedia.org/wiki/Siege_of_Leningrad
http://fi.wikipedia.org/wiki/Vaskiratsastaja
http://fi.wikipedia.org/wiki/Leningradin_piiritys

Baletti on 'fenomenologista fysiikkaa'

Alakuvassa: Nijinski's Petrushka' [1911] expresses the grief of marionette [Petruska on eläväksi ja tuntevaksi muuttuvan nuken burleski tragedia]. Yläkuvassa: Alexander Campbell as Petrushka.

I
1
Petrouchka or Petrushka is a ballet with music by Russian composer Igor Stravinsky, composed in 1910–11 and revised in 1947.

Petrushka is a story of a Russian traditional puppet, Petrushka, who is made of straw and with a bag of sawdust as his body, but who comes to life and develops emotions.

 According to Andrew Wachtel, Petrushka is a work that fuses music, ballet, choreography and history in perfect balance. It evokes Richard Wagner's Gesamtkunstwerk (total artwork), but with a Russian approach.

2
Kehotan lukemaan Solomon Volkovin henkevän, informatiivisen, hauskan ja 'päähenkilönsä' kohtaloa ajatellen myös traagisen kirjan Pietari - Eurooppalainen kulttuurikaupunki, joka muiden taidemuotojen ohella ja niihin kietoutuneena avaa kulttuurisesti elävän historiallisen näkymän myös venäläisen baletin kehitykseen 1900-luvun alkuvuosina ja sen voimahahmon George Balanchinen emigroitumiseen vallankumouksen jälkeen ensin Pariisiin ja sitten Amerikkaan, jossa Balanchine tuli merkitsemään USA:n modernille klassiselle baletille samaa kuin pietarilaiset emigrantti-kolleegansa Igor Stravinski [sekä tämän lobbaama Tsaikovski] amerikkalaiselle taidemusiikkimaulle ja Vladimir Nabokov sen modernille kirjallisuudelle.

II
http://www.youtube.com/watch?v=JbWDG3LU4bc
Stravinsky - Petrouchka (1/4)

http://www.youtube.com/watch?v=bmf5T57sFHw&feature=relmfu
Stravinsky - Petrouchka (2/4)

http://www.youtube.com/watch?v=wekV-tQb-xs&feature=relmfu
Stravinsky - Petrouchka (3/4)

http://www.youtube.com/watch?v=kSssKEYzRJY&feature=relmfu
Stravinsky - Petrouchka (4/4)

III
http://www.youtube.com/watch?v=kHYwVfN3wY4&feature=related
Tchaikovsky - The Nutcracker - Kirov Ballet, St. Petersburg - - Pähkinänsärkijän satumaisen kaunista ja kokonaisvaltaista musiikkia kehon kielellä eli 'fenomenologisesti' ilmaistuna. Musiikillinen vaikutelma muuttuu baletissa liikkeiksi ja liikesarjoiksi, jotka ilmaisevat kuullun 'musiikillisen' äänimuodostelman mielen ja merkityksen kehollis-kineettisenä dynamiikkana. Sellaiseen ei suhteellisuusteoria tai kvanttimekaniikka pysty, vaikka miten säädettäis.

IV
http://www.youtube.com/watch?v=vbY_FIyXPFg&feature=related
Tchaikovsky - Swan Lake - Act 2, Pas de Quatre - - Pienten joutsenten tanssi on eräs baletin historian kuuluisimmista kohtauksista.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fenomenologia
http://en.wikipedia.org/wiki/Petrushka_(ballet)
http://www.answers.com/topic/petrushka-ballet-burlesque-in-4-scenes-for-orchestra-1911-version
http://fi.wikipedia.org/wiki/Igor_Stravinsky
http://en.wikipedia.org/wiki/Pyotr_Ilyich_Tchaikovsky
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pjotr_T%C5%A1aikovski
http://en.wikipedia.org/wiki/Vaslav_Nijinsky
http://en.wikipedia.org/wiki/George_Balanchine
http://en.wikipedia.org/wiki/Gesamtkunstwerk
http://fi.wikipedia.org/wiki/Yhten%C3%A4istaideteos
http://www.interq.or.jp/mars/siozaki/klimkin/eNijinski.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Solomon_Volkov
http://www.otava.fi/kirjat/tieto/2012/fi_FI/pietari/
http://compassrosebooks.blogspot.com/2009/11/stravinskys-three-great-ballets.html

Pimeä aika 2

Valistuksen tehokkaimmat vartiomiehet eivät uskontoa tarvitse
*
[K-mafian korjauksia ja lisäyksiä - viimeksi klo: 13.15]

Pitkä suomenkielinen lainaus on David Bentley Hart'in kirjasta Ateismin harhat ja se on suoraa jatkoa päreelleni Pimeä aika [ks. linkki].

On kuitenkin kohteliasta aloittaa Hart'in tasoisen lahjakkuuden ansaitsemalla tavalla kansainvälisesti ja korkeatasoisesti 'puolueettoman?' Anthony Kennyn asiallisen asiantuntevan kirja-arvioinnin ensimmäisillä kappaleilla.

Kennyltä vanhana filosofia/teologia[tomismi]-skolaarina löytyy pätevyyttä kommentoida myös kriittisesti esim. Hartin Aristoteles-tuntemuksen tarkkuutta, joskaan ei hän kovin mahdottomia aukkoja  kirjan faktoista löydä [yhden Aristoteleen ensimmäisen liikuttajan määrittelyyn liittyvän kylläkin].

Kenny pitää Hartia erittäin sopivana henkilönä puolustamaan kristinuskoa ['Hart has the gifts of a good advocate'] ottamatta kantaa siihen, mikä on pelitilanne ottelussa Sekularismi vs. Jumala Hartin muutaman läpisyötön [ässän] jälkeen.

Mutta Hart totisesti osaa paitsi argumentoida [vaikka tämä kirja onkin selkeästi kulttuurihistoria-painotteinen] myös kirjoittaa in grand style, kuten myös Kenny kehaisee, enkä voi olla lisäämättä, että Ateismin harhat lienee yksi kaikkein parhaimmista kulttuurihistoriaa käsittelevistä kirjoista tai ylipäätään esseetyylisestä asiaproosasta, mitä koskaan olen lukenut [niin rajoitettua kuin lukeneisuuteni lopulta onkin, jos sitä vertaa 'ammatti-lukukoneisiin'].

Hartin teksti, jonka ainut vika/puute lienee vain siinä, etten minä itse ole sitä kirjoittanut [sillä niin monessa asiassa ajattelen aivan samoin kuin Hart], herättää minussa silti huolekkaan ellei peräti vakavan kysymyksen kantilaisen ajattelun ja sitä kautta myös Zizekin 'projektin' toisen oleellisen perustan [valistus ja transsendentaali-filosofia] pätevyydestä ja uskottavuudesta [toinen perusta on tietenkin lacanisoitu marxilainen kapitalismi-kritiikki].

Se on iso kysymys - melkein maapallon kokoinen. Jään pohdiskelemaan sitä tykönäni, kunhan ensin päästän tämän päreen universumiin.

Niitä, jotka kauhistelevat, olenko lopullisesti päätynyt/ajautunut kristinuskon kanssa flirttailevaan konservatismiin, tulen edelleenkin pitämään jännityksessä. Savolaisittain asia 'voe nimittäin olla näennii, mutta toesaalta se voe olla niinnii' - -. Silti savolaene ei ole skeptikko[?]

1
In the ongoing suit of Secularism vs God, David Bentley Hart is the most able counsel for the defence in recent years. Though confident in the strength of his case, he does not hesitate to abuse the plaintiff’s attorneys, and he does so in grand style. Richard Dawkins is guilty of 'rhetorical recklessness'. Christopher Hitchens’s text 'careens drunkenly across the pages' of a book 'that raises the wild non sequitur almost to the level of a dialectical method'. Daniel Dennett’s theses are 'sustained by classifications that are entirely arbitrary and fortified by arguments that any attentive reader should notice are wholly circular'.

Hart [in his book 'Atheist Delusions: The Christian Revolution and Its Fashionable Enemies'] has the gifts of a good advocate. He writes with clarity and force, and he drives his points home again and again. He exposes his opponents’ errors of fact or logic with ruthless precision. He is generous in making concessions on his own side, provided they leave intact his overarching claims. Above all, he has ensured that his brief is modest and manageable.

Thus, no attempt is made to plead in defence of religion as such. 'Religion in the abstract', Hart says, 'does not actually exist, and almost no one (apart from politicians) would profess any allegiance to it'. This is a sound and fundamental point. The creeds of the major religions are mutually contradictory, so that the one thing we know for certain about religion is that if any religion is true then most religions are false. Hart’s client is not religion in general, it is traditional Christianity. It is this, he claims, that has been misunderstood and slandered by its cultured despisers.

Again, Hart concentrates on issues of history rather than philosophy. True, he claims that Dawkins’s philosophical arguments are ones that 'a college freshman midway through his first logic course could dismantle in a trice'. However, the claim that Dawkins is philosophically illiterate is based on an ontology that would be rejected by many a seasoned professor of philosophy [hehheh/rr]. Hart’s own strengths lie elsewhere [Hart ei toki ammattifilosofi olekaan vaan teologi ja historioitsija/klassinen filologi/rr], so he is wise to concentrate on narrative and invective.

http://www.truthdig.com/arts_culture/item/anthony_kenny_on_atheist_delusions_20100514/
Mielestäni Kennyn referaatti/arviointi selventää Hart'in kirjan sisältöä ja intentioita vähintäinkin tyydyttävästi [linkin aukeaminen saattaa vähän odotuttaa itseään, mutta kyllä se siitä].

2
Nykyaika ei ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut järjestä sinänsä; ajatus, että niin on joskus ollut, on vain yksi sen 'syntymyyteistä'. Nykyaikaisen ajattelun todellinen olemus on, kuten sanottu, sen erityinen käsitys vapaudesta; ja valistuksen ajan puhe 'järjen aikakaudesta' on itse asiasssa vain tuon vapausajatuksen kehystämistä ja esittämistä sinä rationaalisena autonomiana ja moraalisena itsenäisyytenä, joka oli 'irrationaalisen' uskon älyllisen alkukantaisuuden yläpuolella [vrt. Kant/rr].

Nykyajan ihmiset ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin rationalisteja, joten enää ei ole tarpeen tarrautua siihen väitteeseen, että järki olisi koskaan ollut aikakauden tärkein tavoite: nykyajan ihminen sitoutuu mieluummin 'omaan totuuteensa' kuin mihinkään yleiseen totuuskäsitykseen riippumatta siitä, mihin tämä saattaa johtaa.

'Valistuksen' myytti kyllä vapautti ihmisen niistä vanhentuneista käsityksistä, että jumalallinen tai luonnollinen laki voisi asettaa hänen tahdolleen epämiellyttäviä rajoituksia, mutta se on nyt tehnyt tehtävänsä ja jäänyt elämään vain jonkunlaisena totunnaisena sanakäänteenä.

Nyt kun rationaalisuuden huippukausi on suurelta osalta ohi, nykyaikaisesta uskosta ihmisen vapautukseen on tullut - jos mitään - kovempi ja taistelevampi. Vapaus on nykyään järjenkin yläpuolella, eikä ihmisen vapauksille katsota enää olevan tarpeen etsiä oikeutusta turvautumalla johonkin vastuullisen rationaalisuuden ensisijaiseen mittapuuhun. Vapaus - joka ymmärretään yksilön tahdon täydellisenä, rajoituksettomana toimintavapautena - on itse oma oikeutuksensa, oma korkein mittapuunsa, kiistämätön totuutensa.

On totta, että nykyajan vapauskäsitys oli jonkin aikaa edelleen sidoksissa johonkin luonnonkäsitykseen; monet valistuksen ja romantiikan ajan kertomukset ihmisen vapautuksesta puhuivat siitä, että ihmisen alkuperäinen olemus tuli pelastaa sitä rajoittavilta laeilta, uskontunnustuksilta, tavoilta ja instituutioilta.

Lopulta kuitenkin jopa ajatus ihmisen muuttumattomasta luonnosta alkoi näyttää jokseenkin mielivaltaiselta ja ulkonaiselta; sitä pidettiin sietämättömänä rajoituksena tahdon vapaudelle, joka nähtiin vielä entistäkin alkuperäisempänä, sisäisempänä, puhtaampana ja määrittelemättömämpänä.

Tavoite ei enää niinkään ole ihmisluonnon vapauttaminen sosiaalisten sääntöjen orjuudesta kuin yksilön vapauttaminen kaikista säännöistä, erityisesti niistä, jotka koskevat luonnollisuuden määritelmää [näin ajattelee mm. filosofoiva kokki, öykkäröivä ateisti-hedonisti ja piilorasistinen anarkisti Michel Onfray/rr].

Ei tietenkään ole olemassa mitään ilmeistä syytä sille, ettei ihmisen tulisi muodostaa itselleen sellaista vapauskäsitystä, jota hänen kaukaiset esi-isänsä eivät tunteneet; mutta on viisasta olla tästä tosiasiasta tietoinen. Ainakin on valaisevaa huomata, että nykyihmisen vapaus voitaisiin hyvin nähdä - tietyistä vanhemmista näkökulmista - eräänlaisena orjuutena: hetken mielijohteille, tyhjille oikuille, mitättömyyksille, epäinhimillisille arvoille.

Ei myöskään ole haitaksi kysyä silloin tällöin, mihin sellainen vapauskäsitys, joka on, kuten sanottu, nihilistinen sanan täsmällisimmässä merkityksessä loppujen lopuksi johtaa. Lisäisin, ettei tämän kysymyksen tulisi kiinnostaa pelkästään konservatiivisia moralisteja, jotka kaipaavat kaihoisasti vanhaa, hyvää aikaa kunnollisine tapoineen, vaan jokaista, jolla on vähänkin tietoa historiasta.

Osa järjen aikakauden kiehtovaa lupausta oli ainakin aluksi ajatus aidosti rationaalisesta etiikasta, joka ei olisi sidoksissa tämän tai tuon kansan paikallisiin tai heimotapoihin eikä rajoittuisi minkään tietyn uskontunnustuksen moraalisiin sääntöhin, vaan olisi jokaisen ajattelevan ihmisen ulottuvissa kulttuurista riippumatta ja vetoaisi - kun se ensin olisi tunnistettu - välittömästi rationaaliseen tahtoon [vrt. Kant/rr].

Onko tämän epätoivoisempaa kuvitelmaa ollut koskaan olemassa? Takanamme on ihmiskunnan historian hirvittävin vuosisata, jonka aikana uskonnon vallasta vapautunut sekulaari yhteiskuntajärjestelmä [sekä poliittinen oikeisto että vasemmisto] osoitti olevansa valmis tappamaan ennennäkemättömissä mittasuhteissa ja niin täysin ilman tunnonvaivoja, että kyseessä oli jotain pahempaa kuin turmeltuneisuus.

Jos mitään aikakautta voidaan oikeutetusti kutsua pimeäksi, niin varmasti omaamme. Saattaisipa melkein päätellä, että sekulaari hallinto on ainoa hallintomuoto, joka on osoittautunut niin väkivaltaiseksi, oikukkaaksi ja periaatteettomaksi, ettei siihen voi luottaa.

Ainakaan ei ole enää mahdollista uskoa valistuksen naiviin tapaan, että moraalinen totuus olisi jotain sellaista, mistä kaikki ajattelevat ihmiset voivat olla samaa mieltä, tai että se vetoaisi vastaansanomattomasti ihmisen tahtoon, kun se ensin on ymmärretty ['hyvästi' siis Kant/rr].

Kukaan ei myöskään voi enää pettää itseään ajattelemalla, että uskonnollisesta vallasta vapaa ihmiskunta edistyisi väistämättä kohti elämän korkeampia ilmaisumuotoja sen sijaan, että se taantuisi pikkumaisuuteen tai julmuuteen tai barbariaan.

Ihmisen järki joko heijastaa jumalallisen totuuden objektiivista järjestystä, joka herättää tahdon täyttämään syvintä tarkoitustaan ja saa sen kuuliaiseksi itselleen, tai järki on pelkästään tahdon väline ja palvelija, tahdon, jonka ei loppujen lopuksi ole pakko valita armoa, 'rationaalista omaa etua', myötätuntoa tai rauhaa.

Kun Nietzsche - nihilismin selvänäköisin filosofi - pohti niitä mahdollisuuksia, joita länsimaiselle ihmiskunnalle oli epäuskon aikakaudella avautunut, hirvein tulevaisuus, jonka hän pystyi kuvittelemaan, oli maailma, jota hallitsivat 'viimeiset ihmiset', joukko tyhjiä, itserakkaita narsisteja, jotka olivat vajonneet arkipäiväisyyteen, itseriittoisuuteen, yhdenmukaisuuteen, kyynisyyteen ja itseihailuun.

Hän näki nihilistisen kulttuurin vakavimpana vaarana kaikkien sellaisten suurten pyrkimysten puuttumisen, jotka voisivat innostaa ihmiskuntaa suuremmoisiin tekoihin ja loistaviin saavutuksiin ja valtaviin suorituksiin.

Nietzschen profeetallisista kyvyistä voitaisiin epäilemättä sanoa paljonkin: näyttäähän nykykulttuuri todella loistavan masentavalla keskinkertaisuudellaan ja mukavuudenhaluisella sovinnaisuudellaan. Mutta rehellisesti sanoen Nietzschen pelot näyttävät nyt melkein viehättävän vanhanaikaisilta, kun otetaan huomioon, kuinka paljon nihilistisempää tiedämme vakavan nihilismin todella voivan olla.

Kristitty yhteiskunta ei tosin koskaan kokonaan puhdistautunut julmuudesta ja väkivallasta, mutta se ei myöskään koskaan viljellyt pahuutta, jonka kiihkeys, laajuus, järjestelmällinen tarkkuus ja armottomuus olisi vetänyt vertoja kuolemanleireille, keinotekoisille nälänhädille tai nykyaikaisen sodankäynnin kohtuuttomalle julmuudelle.

Kun 1900-lukua tarkastellaan jälkeenpäin, on vaikea olla tulematta siihen johtopäätökseen, että nykyaikaa leimaa yhtäaikaa vertaansa vailla oleva latteus ja ennennäkemättömän hirveä julmuus, ja että nämä ovat saman kulttuurisen todellisuuden kaksi puolta.

Ja miksi näin ei olisi? Jos nykyajan olennaisin myytti on se, että todellinen vapaus on luonnon - inhimillisen tai kosmisen - alistamista tahdon valtaan ja että jokaisella on vapaus tulla sellaiseksi kuin haluaa, silloin yksilön tahtoa ei välttämättä tarvitse asettaa 'lajin tahdon' yläpuolelle.

Jos ei ole olemassa määrättyä inhimillistä luontoa eikä jumalallista lakia, johon vapauden käyttötarkoitukset olisi sidottu, on täysin johdonmukaista, että jotkut pitävät jalona kutsumuksenaan muovata ihmiskunnan savesta jotakin vahvempaa, parempaa, rationaalisempaa, tehokkaampaa, täydellisempää.

Pyrkimys muovata ihmiskunnan sisintä olemusta - yhteiskunnallista, poliittista, taloudellista, moraalista, psykologista - oli mahdoton ajatus aikana, jolloin ihmisiä pidettiin Jumalan luomina, mutta kun tuonpuoleinen ja sen houkutus ja määräysvalta häviävät, ihmiskunnan tulevaisuus on mahdollista muovata tahdon avulla minkä tahansa ihanteiden mukaiseksi.

Siksi on oikein sanoa, että jälkikristillisessä yhteiskunnallisessa idealismissa ilmenevä silkka säälimättömyys nousee jossakin mielessä juuri samasta vapauskäsityksestä, johon nykyajan tarkimmin vaalitut arvot perustuvat.

Voittoisan jakobiinilaisuuden julmuus, klassisen sosialistisen rotyhygienian kylmä sydämettömyys, natsismi, stalinismi - kaikki nykyajan suuret utopistiset hankkeet, jotka ovat suoraan tai epäsuorasti vuodattaneet käsittämättömän määrän ihmisverta - ovat yhtä lailla valistuksen vapausmyytin tuloksia kuin liberaali demokraattinen valtio tai myöhäiskapitalismin mauton kulutushysteria tai pikkumaisen keskiluokkainen individualismi.

Ne nykyajan historian hallitusjärjestelmät, joiden väkivaltaisuus on ollut säälimättömintä ja omahyväisintä - lännessä tai niissä maailman osissa, jotka länsi on pahimmilla aatteillaan saastuttanut - ovat olleet niitä, jotka ovat kaikkein avoimimmin luopuneet kristillisestä maailmankuvasta ja pyrkineet korvaamaan sen 'inhimillisemmillä' arvoilla.

Mikään historiallinen suuntaus - mikään uskonto, imperiaalinen pyrkimys, sotilaallinen uhkayritys - ei ole tuhonnut yhtä paljon ihmishenkiä yhtä luottavaisella innolla kuin 'ihmisen veljeyden' jälkiuskonnollisen utopian tai rodullisen kehityksen aate. Tämän tosiasian kieltäminen olisi niiden miljoonien ihmisten muiston häpäisemistä, jotka ovat joutuneet sekulaarin järjen äärimmäisimpien ilmenemismuotojen uhreiksi.

Uuden ajan koko hämmästyttävä väkivaltaisuus - Euroopan varhaisimpien kansallisvaltioiden sodista alkaen - on aivan yhtä todellinen ilmaus nykyajan vapausihanteesta [ja sen mitta] kuin ne erilaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset liikkeet, joiden tuloksena on syntynyt nykyaikaisille länsimaille tyypillinen yhdistelmä yleistä vapautta, aineellista runsautta, kulttuurista keskinkertaisuutta ja hengellistä köyhyyttä.

Tämän tosiasian kieltäminen olisi silmien sulkemista siltä, mitä mahdollisuuksia länsimainen historia on avannut ihmisen pahuudelle niiden arvojen kautta, joita nykyään pidetään kaikkein tärkeimpinä ja niiden 'totuuksien' avulla, joita nykyään ihaillaan kaikkein kiihkeimmin.
*
David Bentley Hart: Ateismin harhat, ss. 156-160 luvusta Pimeä aikakausi [kappalejako rr].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/01/pimea-aika.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anthony_Kenny
http://en.wikipedia.org/wiki/Anthony_Kenny
http://grammar.about.com/od/fh/g/grandstyleterm.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://en.wikipedia.org/wiki/Atheist_Delusions
http://www.nettikirjakauppa.com/fin/tuotekategoriat/?id=33&selProduct=2737&selGroup=77

http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Onfray
Onfray'hin palaan vielä. Minun todellisuus-kertomuksessani tämä populistisen filosofian pohjanoteeraus kuuluu ehdottomasti [konservatiivisen antipodinsa Bernard-Henri Levyn kanssa] intellektuelleiksi väärinkäsitettyjen stupido-pahisten kärkiryhmään [hänhän on pahempi kuin minä tai jopa Takkirauta].

http://modernsocieties.wordpress.com/2007/10/29/seminar-two-classical-modernity-late-modernity/