Valtakunnan pessimisti (yhdyssana vai ei?) on kuollut. Koskaan en ollut hänen runojensa suuri fani (en kai ymmärtänyt niitä - kuka ymmärsi?), mutta linkolalainen ajattelutapansa ja kyyninen realisminsa, joka ei tehnyt ainoatakaan kompromissia, sai minut kumartamaan häntä - kuin alamaisen.
Todellinen realismi on lopultakin häikäilemätöntä kykyä ja uskallusta sanoa
ei silloin, kun sanoo
kyllä. Ja päinvastoin. Perustellusti. Epäröimättä. Kuin profeetta.
*
Koska olet nyt kuollut Paavo - haluan pilkata sinua. Se on minun tapani muistella ja rakastaa. Kiittää.
Kirjoitit merkillisiä - kuulemma moderneja - runoja, joita on ilo rääkätä, ja joista voi rustata 'näköisiään'. Sinusta saattaa todellakin olla minulle enemmän iloa kuolleena kuin elävänä...
*
Seuraava parodia löytyy Paavo Haavikon
Atlantin valtamerelle, Suomen pankille ja pohjoisten tähtien asennoille omistetusta kokoelmasta:
Ehtiä, pakertaa, kunnes Mainingit, kaikki teidän harmautenne.Halusin antaa sinulle valtameren,
teekupissa,koska oli syksy.Ehdin.Vielä on katetta raunioiden keskellä.Osasi valehdella tyylikkäästi.Analyytikko ei ymmärtänyt hänen puheistaan muuta kuin ne viimeiset, puuttuvat, kuusi nollaa.Jotka lisättiin muodon vuoksi.Kunnes vuorovesi,tähdetkuujamaayhtä aikaa*
Ks. mm.
http://petjar.blogspot.com/2008/10/runoruhtinas-yksin-valtias.htmlhttp://kemppinen.blogspot.com/2008/10/haavikko-tohtori-honoris-causa.htmlhttp://plaza.fi/ajassa/kolinaa-panuhuoneesta/maailma-haavikon-jalkeen