Oikeudenmukaisuus ansiona: Aristoteles ja 'luonnollinen rasismi’

Jos Platonia voi pitää sekä proto-natsina että proto-kommunistina, ei Aristoteles ollut kuin enintään rasisti. Parlamentaarisen demokratian [erotuksena antiikin Kreikan suoraan demokratiaan, jossa suurin osa ihmisistä jätettiin kaiken poliittisen vaikuttamisen ulkopuolelle] perimmäinen lähtökohta sen sijaan juontuu stoalaisuudesta ja Paavalin stoalaisvaikutteisesta kristinuskosta, joka teki Jumalasta universaalin ja siten myös jokaisesta ihmisestä perimmältään tasavertaisen Jumalan edessä. Toki tämä periaate löytyy [joskin hieman ehdollisena johtuen Jumalan tekemästä liitosta nimenomaan Israelin kansa kanssa] myös Raamatun deuteronomisista teksteistä.

*

Demokratian ikuinen ongelma on siinä, miten oikeudenmukaisuus [mikä on oikein, mikä väärin] ja ansio [meriittinä ja aatteellisena arvona] voidaan sovittaa yhteen. Aristoteles ratkaisee tämän ongelman ehkä kaikkein käytännöllisimmin, mutta hänelle kyseessä on aina tietyn poliksen eli yhteisön sisäisistä, siis paikallissidonnaisista, ratkaisuista, joita ei voi soveltaa universaalisti.

*

Platonin ongelmana oli se, miten oikeudenmukaisuus voidaan määritellä ja oikeuttaa argumentatiivisesti pätevällä tavalla [varmana tietona], ja siten universaalisti. Kysymys on siitä, palautuuko oikeudenmukaisuus aina tehokkuuteen [hyöty, intressi, voima] vai voidaanko sille osoittaa jokin perustavaa laatua oleva Hyvän idea, jota tietyt perusarvot edustavat ja joita oikeudenmukaisuus yhteiskunnallisena organisaationa ilmentää.

*

Platon ei anna tähän kysymykseen lopullista ratkaisua, vaikka kehitteleekin Valtio-dialogissaan yhteiskunnan, jossa oikeudenmukaisuus muka toteutuu universaalisti ansioiden, kykyjen ja tasa-arvon periaatteen ‘sopusointuna’. Mutta Platonin valtiomalli muistuttaa pikemminkin jonkinlaista kastijärjestelmää [‘natsitettua’ kommunismia] kuin yhteisöorganismia, joka pystyy säätelemään itseään joustavasti. Tässä yhteiskuntamallissa ihmisten ansiot [siten myös oikeudet ja tarpeet] on arvioitu lopullisesti määriteltyjen kykyjen mukaan ammattien ja meriittien perusteella [vrt. systemaattinen älykkyysosamäärä-eugeniikka, johon eräät piilorasistit ovat hurahtaneet].

*

Aristoteleen vaihtoehto on yhteisöllisesti joustavampi ja siten käytännöllisempi, mutta voidaanko oikeudenmukaiseksi kutsua mitä tahansa yhteisöä, joka organisoituu paikallisesti tulkitun ansioperiaatteen ja arvoperustan mukaan? Aristoteleen malli on jos ei sentään yhtä idealistinen kuin Platonin, niin ainakin siinä vähät välitetään ihmisten välille syntyvän eriarvoisuuden oikeudenmukaisuusperustasta, mikäli se täyttää ne paikallisesti hyväksytyt hyvekriteerit, joilla ko. yhteisön ansioperiaate legitimoituu. Aristoteleelle mikä tahansa yhteisö, jossa toteutuu hyveellisen käytännön mukainen ansioperiaate, on myös oikeudenmukainen yhteisö, eikä hän problematisoi erikseen itse legitimaatio- ja päätösprosessia, jossa tietyt arvot ja ansiot arvioidaan jonkin erillisen oikeudenmukaisuusperiaatteen tai normatiivisen hyötykriteerin mukaan [vrt. Habermasin ‘tarkennettu’ desisionismi, jossa päätöksenteon ideaalinormisto takaa oikeudenmukaisuuden toteutumisen tai Rawlsin reflektiivisen tasapainon periaate].

*

Mitähän empiristi mutta ‘umpirationalistinen’ hyveteoreetikko Aristoteles sanoisi meidän arvoliberaalista demokratiastamme? Entä islamilaisten valtioiden  teokraattistyyppisestä järjestelmästä? Luultavasti pitäisi niiden käsitystä hyveellisistä käytännöistä enemmän tai vähemmän väärinä. Demokratiaa hän kritisoisi, koska siinä arvot ja siten myös päämäärät on korvattu keinoilla [menetelmäoikeus ~ proseduuri, enemmistöpäätös], jolloin demokratia on kykenemätön ansioihin perustuvan hyveen oikeaan soveltamiseen politiikassa. Islamia hän luultavasti pitäisi demokratiaa parempana vaihtoehtona, mutta kritisoisi sen liian dogmaattista arvoperustaa, joka estää ansioitten joustavan poliittisen arvioinnin kulloisestakin tilanteesta käsin sovellettuna käytäntönä. Aristoteles ei ollut fundamentalisti jos kohta ei myöskään demokraatti, pikemminkin jonkinlainen valistunutta itsevaltiutta kannattava konservatiivi.

*

Oletan, että Aristoteles olisi suhtautunut melko myötämielisesti älykkyysosamäärä-eugeenikkojen endogamia-projektiin eikä olisi pitänyt sitä ainakaan ‘väärällä tavalla’ rasistisena: perustaahan se lähtökohtansa määriteltävissä ja jopa laskettavissa[?] oleviin kykyihin, taipumuksiin ja tietynlaisiin tunteisiin, jotka tulkitaan hyveiksi ja joiden edistäminen tuottaa ansioita. Näin ajatellen Aristoteles hyväksyisi sellaisen politiikan, jota nykyään pidetään ainakin liberaalissa ja demokraattisessa järjestelmässä rasistisena.

*

Platonin hahmottelema universaalisti oikeudenmukainen ideaaliyhteiskunta ei siis ole Aristoteleelle toteutettavissa oleva malli, koska politiikka tapahtuu aina kaupunkivaltion [poliksen] sisäisinä käytäntöinä, ei alunperin utooppisessa teoreettisessa kuvitelmassa, joka väen väkisin yritetään saada toimimaan kaikkialla riippumatta siitä, miten se lopulta soveltuu erityyppisten ihmisryhmien käytännöksi. Yhteisöjä on monenlaisia ja Aristoteles pitää niitä suhteellisen itsenäisinä ja siten toisistaan poliittisesti riippumattomina yksikköinä. Aristoteleen yhteiskunnallinen perusyksikkö ei ole yksilö, kansa tai peräti utopia vaan kotitalous ja polis.

*

Demokratiassa taitava retorikko voi Aristoteleen [myös Platonin] mukaan manipuloida äänestäjänsä katteettomilla lupauksilla jopa siinä määrin ja sillä seurauksella, että poliittinen valta saattaa keskittyä harvojen käsiin tai nostaa valtaan tyrannin [vrt. pankkien valta liberaalissa demokratiassa, jota Alain Badiou kutsuu pääomaparlamentarismiksi].

***

Mutta miten ansio ja oikeudenmukaisuus lopultakin kytkeytyvät periaatteellisesti toisiinsa? Sitä minä en vieläkään ymmärrä. Aristoteles nimittäin esittää pelkästään hyper-rationaalisen mallin, jonka mukaan poliittisten käytäntöjen tulee kussakin yhteisössä rakentua, käytäntöjen sisällöistä riippumatta. Minun mielestäni myös tällainen etiikka ja politiikka, olipa se sitten miten joustavaa tahansa, mitä se ei loputtomiin tietenkään voi olla, koska ratkaisut eivät synny itsestään eli suoraan hyveellisistä käytännöistä [*], on lopulta vain pelkkä malli ja proseduuri myös sen vuoksi, että se jättää arvo- ja normikysymykset kunkin yhteisön erikseen ratkaistavaksi. Ikään kuin juuri ne eivät aiheuttaisi suurimpia kiistoja ihmisten välillä.

.

Itse olen sitä mieltä, että jos aristoteelinen malli toimii, se ei johdu itse mallista vaan jostain muusta, mutta siihen muuhun ei  Aristoteles juurikaan ota kantaa, vaikka tiedämme, että hän oli jonkinlaisen valistuneen itsevaltiuden kannalla, joskin perimmältään kai jonkinlainen eklektikko, mitä poliittiseen järjestelmään tulee.

* 

[* ] Aristoteles-spesialisti Alasdair MacIntyre kuitenkin olettaa, että juuri tämä on yksi Aristoteleen käytännöllisen järjen peruslähtökohtia. Tiedollisesti pätevä praktinen syllogismi, joka Aristoteleella väistämättä implikoi perustakseen ja päämääräkseen hyveellisen käytännön, ei toteutuakseen tarvitse erillistä päätösaktia [ja siten erillistä legitimaatiota] vaan toteuttaa itse itsensä. Tiedollinen, hyveellinen ja käytännöllinen ovat Aristoteleella yksi ja sama asia [vrt. muodon, aineen ja liikkeen ykseys Aristoteleen biologis-metafyysisessä teleologiassa]. Legitimaatio sisältyy jo tähän prosessiin itsessään.

*

Eräät modernin poliittisen teorian suuntaukset [arvoliberalismi, sosialismi] eivät kuitenkaan ole tästä asiasta Aristoteleen kanssa samaa mieltä vaan pitävät sitä kehäisenä ja metafyysisenä verbaliikkana, joka ei pysty tekemään ja jossa ei kai edes haluta tehdä eroa esim. rasististen ja ei-rasististen käytäntöjen välillä, mikä tietenkin vaatisi rasismin kieltäviä lakeja. Aristoteleen oma, positiivinen, näkemys sellaisesta eriarvoisuudesta, jota me kutsumme rasismiksi, mutta jota ei hänen aikanaan pidetty lainkaan samassa mielessä tuomittavana kuin nykyään, ei Aristoteleen teorian kannalta ole kuitenkaan olennaista, koska sen lähtökohta ei ole yksittäisissä arvoissa tai oikeuksissa vaan kunkin yhteisön hyveellisissä käytännöissä, jotka vaihtelevat.

*

Mutta onko rasismi lopulta vain määritelmäkysymys eikä kuvaa todellisia ihmisten välisiä suhteita ja hierarkioita, mikä merkitsee, että ainakin liberaalidemokraattiset lait ovat tässäkin asiassa enemmän tai vähemmän ‘luonnottomia’? Ehkä meidän pitäisi tosiaan unohtaa koko rasismin ajatus, kuten nimimerkki Valkea [Hiljaista pohdintaa] toteaa, ja ryhtyä kaikin voimin toteuttamaan yhteiskuntaa, jossa eriarvoisuus toteutuu luonnonmukaisesti ja toimivasti, siten myös hyveellisesti, kuten hyveellinen hylomorfisti Aristoteles asian ymmärsi. Vai mitä? Eikö tämä ole vakavan pohtimisen arvoinen asia? Hm. Joku pyörittelee päätään...ei, se ei ole vain minun peilikuvani vaan myös joku muu. Itse asiassa moni muu.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre#Whose_Justice.3F_Which_Rationality.3F_.281988.29

http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4yt%C3%A4nn%C3%B6llinen_syllogismi

Eutanasia ja hyve-etiikka

Kommentti Ironmistressin päreeseen ‘Armoton armomurha, osa II’.

.

Arvopluralistinen liberalismi ajautuu kapitalismissa jatkuvan kasvun imperatiivin ja utilitaristisen etiikan myötä teknokraattiseen sosiaalidarwinismiin. Kärjistäen sanottuna ihmisen kärsimyksen vähentäminen aktiivisella eutanasialla muuttuu ilman vankkaa eutanasiakriittistä arvoperiaatetta vaivihkaa ja vähitellen markkinatalous-yhteiskunnallisen hyödyn tavoitteluksi, koska silloin säästetään julkisen sektorin menoja. Nimimerkki Miltton Friidman näyttää julkisesti ilmoittautuvan tämän mallin ‘Mengeleksi’ par excellence.

. 

Voidaan tietysti väittää, että universaalit ihmisoikeudet ja universaali käsitys ihmisarvosta demokraattisessa yhteiskunnassa/valtiossa ilman muuta estävät eutanasiaa muuttumasta kieroutuneeksi keinoksi pienentää kestävyysvajetta, mutta tätä optimismia voidaan perustellusti kritisoida. Universaalit oikeudet eivät ole sellaisenaan itsestään pysyviä eivätkä ne toteudu uskottavasti ilman tiettyjä hyveitä, jotka ilmentävät konkreettisesti hyvää elämää tietyn historiallisen perinteen puitteissa, jossa oikeudet sidotaan kiinteästi yhteiskunnallisiin arvoihin, mikä siis edellyttää tiettyjä hyvälle elämälle välttämättömiä [ei pelkästään asenteita vaan] luonteen ominaisuuksia eli hyveitä.

. 

Hyvän elämän käytäntöjä edistäviin hyveisiin sidottuna ihmisoikeudet eivät muutu pelkästään proseduraalisina kompromisseina päätetyiksi abstrakteiksi laeiksi, jotka joko muodollisuudessaan eli sisällöttömyydessään tai sisältöjensä käytännöllis-poliittisissa tulkinnoissa mahdollistavat sen, että ihmisoikeuksien suhteen on mahdollista tehdä byrokratian ‘hiljaisuudessa’ myönnytyksiä vapaan eli lähes kontrolloimattoman aktiivisen eutanasian suuntaan.

. 

Mutta mistä stoalainen universalisti saisi käytännöllis-konkreettista lihaa abstraktien velvollisuuskategorialuittensa päälle? Vai pitäisikö pikemminkin kysyä: miten [individualistisen] velvollisuuseetikon voisi kasvattaa toimivaan hyveellisen elämän käytäntöön eikä pelkästään muodollis-normatiivisen säännön byrokraattis-legalistiseksi noudattajaksi, joka on kuin positivistisoikeudellinen velvollisuusautomaatti, ja jolta näin ollen puuttuu itse/ymmärrys yhteisöllisistä perinteistä kumpuavan praktisen eetoksen legitimoimasta oikeudenmukaisuudesta.

. 

Entä mitä nämä hyvän elämän käytäntöjä ilmentävät ja toteuttavat hyveet sitten lopulta ovat ja minkälainen olisi yhteiskunnallisesti se hyvän elämän projekti [elämänmuoto, arvoyhteisö], joka pystyy estämään aktiivisen eutanasian ja jälkiehkäisyabortin kaltaisten moraalinrappeuttajien leviämisen maailmaan? Kas siinä kysymys, johon ei ainakaan tässä kommentissa anneta vastausta. Kysymys jääköön kipeänä leijumaan ilmaan. Mitä kipeämpänä, sitä parempi.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/10/armoton-armomurha-osa-ii.html

http://www.heavy.com/news/2013/01/deaf-twins-going-blind-receive-legal-euthanasia-from-belgian-doctors/

http://imaginarydiocese.org/bishopjohn/2012/02/04/upcoming-friday-forum-euthanasia/

Hyveitä johtajalle

 *

http://www.facebook.com/johtaminen?filter=3

Raymond Braveheart lilliputtien maailmassa

Suvereeni on tullut järjestämään ahneista ja laiskoista koostuvan valtion asiat oikeudenmukaiselle tolalle.

Motto:
Totuus on tuottavin kaikista ihmisen erehdyksistä
Nietzsche

[Kielimafian korjauksia ja lisäyksiä - viimeksi klo: 21.35]
1
Ironmistress kirjoitti edellisen päreeni kommentissa: Metsällä on paha taipumus vastata juuri niinkuin sinne huudetaan.

Sen kun vain huudat tai vastaat sille metsälle. Varo kuitenkin syleksimästä tuuleen, koska tuuli saattaa yltyä myrskyksi, jos sille tarpeeksi vittuillaan. Saat omat sylkesi takaisin omaan naamaan.

Kun rasismi nostaa päätään, saman tekee terrorismi - ja päinvastoin. Vain globaali diktatuuri ['demokratia'] pysäyttää tämän saatanallisen noidankehän.

Eikä siinä demokratiassa ole hyvää tai pahaa, ei juutalaista tai romania, ei muhamettilaista tai buddhalaista, ei finanssipankkiiria tai rehellistä työtä tekevää.

Siinä pannaan kaikki samaan riviin, ja joka ei tottele järjestystä vaan ahnehtii ja rötöstelee eli käyttää toisia ihmisiä hyväkseen millä tahansa varastamisen keinolla [myös korkoa kiskomalla] - se joko ammutaan tai lähetetään vankileiriin.

Siinä järjestyksessä loppuu kaltoin kohdeltujen [niin rikkaitten kuin köyhienkin] valitus ja huuto eli kateus, ylimielisyys, velttous ja vastuuttomuus.

Siinä järjestyksessä tyydytään pieneen köyhyyteen ja vältetään suurta rikkautta, eikä siinä järjestyksessä, toisin kuin meritokraattisessa kapitalismissa, edes sallita subjektiivista sortoa, joka perustuu ihmisten ahneuteen tai laiskuuteen.

Globaalissa diktatuuri-demokratiassa ihmiset vapautuvat näiden saatanallisten taipumusten vallasta. Ja mikäli vapautuminen ei ota onnistuakseen [kyseessähän ovat hiviömäisen sitkeät lihallis-sielulliset voimat], järjestelmä auttaa ihmisiä vapautumaan [erikoistuneitten terapeutti-inkvisiittorien avustuksella].

Ihminen siirtyy elämään tällaisessa järjestelmässä [omaksi parhaakseen] sen vuoksi, että evoluutio-saatana, joka hänet syyttömästi synnytti itseään [ja katoavuuttaan] palvelemaan, on voitettavissa vain globaali-demokraattisella diktatuurilla.

Jos ihminen ei kuitenkaan halua elää, hän voi myös kuolla - omasta tahdostaan. Eutanasia laillistetaan, mutta mitään muuta eugeniikkaa ei sallita [ei ainakaan tieteen nimissä]. Ihmiset ovat mitä ovat, eikä heitä muuteta keinotekoisesti. 'Ainoastaan' heidän äärimmäisiä taipumuksiaan kontrolloidaan systemaattisesti ja optimaalista järjestystä silmällä pitäen.
*
Ja kuka tätä kaikkea hallitsee? Kuka tätä moraalin ja oikeuden tuolla puolen olevaa järjestystä ylläpitää?

Se on salaisuus. Viimeinen salaisuus. Jonkinlainen kaikkivaltias Paavi kuitenkin on kyseessä. Tai vähintäinkin eräänlainen Gulliver lilliputtien maassa.

2
Hannah Arendtin ja Jürgen Habermasin poliittinen pluralismi joutavat roskikseen epärealistina malleina ihmisluonnon tilasta ja mahdollisuuksista rauhanomaisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan saavuttamiseksi.

Arendt on sekava idealistinen [muka keskusteleva] universalisti, joka ei ymmärrä valtiosta juuri mitään - lukuunottamatta omaa juutalaista perintöään ja omia juutalaisia kokemuksiaan natsi-Saksan barbariasta.

[Juutalainen identiteettihän ei kytkeydy omaan kansallisvaltioon (sitä ei ole) vaan omaan myyttiseen Vanhan Testamentin historiaan, josta se on maallistunut diasporassa ateistiseksi kapitalismiksi eli kultaisen vasikan palvonnaksi].

Habermas on oikealla asialla, mutta hänen idealistinen [myöskin muka keskusteleva] puhetilanteensa ei toimi.

Argumentatiivisesti dogmaattis-muodollisilla paremmuuskriteereillään se joko lopettaa kaiken poliittisen [koska avoin poliittinen mielipide ei ole Habermasille argumentti vaan epärelevanttia polemiikkia] keskustelun [eli kumoaa lähtökohtansa/periaatteensa] tai muodostaa toisiaan vastaan taistelevia, täysin erillisiä yksikköjä [sfäärejä - vrt. Zizekin ystävän ja [ääri-]oikeistolaisen Peter Sloterdijkin samanniminen sarja, jonka lähtökohta tosin on pikemminkin biologiassa ja Heideggerissa kuin Habermasissa].

Mutta nimenomaan mitään antagonististen poliittisten sfäärien muodostusta tai toisaalla jotain liberalistista mielipide-lässytys-kulttuuria minun järjestykseni ei suosi. -Maltilliset agoniset kiistat sallitaan, mutta niitä ei siis päästetä eskaloitumaan antagonistisiksi vihollisuus-asetelmiksi tai amerkkalaistyyppiseksi populismi-paskanjauhannaksi.

Kummallakaan, Arendtilla tai Habermasilla, ei ole tajua siitä, miten univeraalinen järjestys todella on mahdollista. Se ei koskaan tapahdu vapaaehtoisesti, koska ihminen ei sellaiseen ihmeeseen itsenäisesti kykene. Vain globaali diktatuuri/diktaattori voi aikaansaada toimivan demokraattisen järjestyksen, joka ei perustu toisen ihmisen hyväksikäyttöön - ei sortoon eikä vapaamatkustajuuteen.

3
Anarkismin idea on kyllä pätevä ja arvostettava, mutta en usko sen toteutumisen tieteellisiin perusteluihin, joissa esitetään evolutiivisen kehityksen altruistinen malli populaatioitten sisäiselle yhteistyölle kehityksen optimoimiseksi.

Pjotr Kropotkinin mukaan edellä esittämäni järjestys nimittäin toteutuisi ilman keskitettyä pakkoa eli ihmisten keskinäisen ja vapaan yhteistoiminnan seurauksena.

Höpöhöpö.

Ihminen ei ole hyvä [kuten anarkismi olettaa] vaan paha. Hirviö etten sanoisi. Se pitää kasvattaa kurilla niinkuin koira. Muussa tapauksessa saamme tulokseksi utilitaristisen sortojärjestelmän, joka naamioituu demokratiaksi oikeuttaen tällä silmänkääntötempulla yhteiskunnallisen epätasa-arvon.

Minun järjestelmäni ei naamioidu miksikään tai mihinkään. Se perustuu avoimesti globaaliin kontrolliin ja yhtenä sen perimmäisenä lähtökohtana toimii Platonin Valtio [myös hobbesilais-schmittiläinen käsitys suvereenin tehtävästä järjestyksen takaajana].

Systeemini [päinvastoin kuin Platonin ajattelu] ei kuitenkaan ole sidottu mihinkään metafyysiseen tai edes episteemiseen totuuteen. Pikemminkin päinvastoin. Se pyrkii vain ylläpitämään tiettyä hyveellistä järjestystä, joka ei vaadi totuuden nimeä itselleen. Se vain on - taaten rauhantilan, jossa yhteiskunnallinen toiminta mahdollistuu ilman riistoa [tai ylipäätään hyväksikäyttöä] ja siten ilman suuria tulo- ja statuseroja.

Totuuteen pyrkivät yleensä ne, jotka intohimoisesti havittelevat jotain metafyysisesti tosiolevaa tai 'tosiolematonta' [ikäänkuin jumalallista ja/tai ei-olevaa].

Minun käsitykseni mukaan ihmiselämässä kuten elämässä yleensäkään ei ole mitään totuudellista vaan siinä on absoluuttiseen loppuun asti kyse pelkästään fenomenaalisesta ilmenemisestä eli näennäisyydestä [joka ei ole edes harhaa, sillä tuon termin rationaalinen käyttö vaatisi dialektiseksi vastinparikseen toden], jota ei voi ylittää millään ajatustempulla [siten oletus nirvanasta tekee jopa buddhalaisuudesta totuus-harhan].

Se, joka korottaa ajattelunsa totuudeksi, valehtelee melkein joka sanan.
4
Tämän [alla olevan] Kropotkin-sitaatin maksiimi tai oletus ilmaisee myös oman järjestelmäni perusolemuksen, mutta toisin kuin Kropotkin, en siis usko, että se voisi toteutua ihmislajin kyseessä ollen itsestään eli ilman ulkoista kontrollia ja auktoriteettia.

Tarvitaan globaalia diktatuuri-demokratiaa, joka takaa sellaisen [Kropotkinin alunperin esittämän ja esim. evoluutiobiologi Stephen Jay Couldin hyväksymän] altruistisen yhteistyön toteutumisen, joka ei perustu perustarpeet ylittävälle yksityisomitukselle, ja jossa ei hyväksytä myöskään vastuutonta vapaamatkustajuutta.

Näin ollen tästä yhteiskunnasta poistetaan [esim. toiselle planeetalle] sekä ökyrikkaat juutalaiset spekulantti-koronkiskurit [kiristäjät] että rikollisuuteen taipuvaiset vaeltelevat romanit [kerjäläiset]. Globaali altruistinen oikeudenmukaisuus vaatii sitä.

In the animal world we have seen that the vast majority of species live in societies, and that they find in association the best arms for the struggle for life: understood, of course, in its wide Darwinian sense - not as a struggle for the sheer means of existence, but as a struggle against all natural conditions unfavourable to the species.
The animal species, in which individual struggle has been reduced to its narrowest limits, and the practice of mutual aid has attained the greatest development, are invariably the most numerous, the most prosperous, and the most open to further progress. The mutual protection which is obtained in this case, the possibility of attaining old age and of accumulating experience, the higher intellectual development, and the further growth of sociable habits, secure the maintenance of the species, its extension, and its further progressive evolution. The unsociable species, on the contrary, are doomed to decay.
Peter Kropotkin, Mutual Aid: A Factor of Evolution (1902), Conclusion
*
http://takkirauta.blogspot.com/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pjotr_Kropotkin
http://en.wikipedia.org/wiki/Peter_Kropotkin
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jonathan_Swift
http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_va_gulliver.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gulliverin_retket
http://jyk.jyu.fi/jyk/kokoelmat/julkaisut/kielletyt_kirjat/censura.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hannah_Arendt
http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%BCrgen_Habermas
http://fi.wikipedia.org/wiki/Stephen_Jay_Gould
http://satunelkku.vuodatus.net/blog/category/NELKUT

'Paha' opettaja

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Ensimmäiset ja viimeiset sanat sekä sitä kautta Kemppisen päreeseen Kasvit II.
*
Motto 1:
Are you not ashamed that you give your attention to acquiring as much money as possible, and similarly with reputation and honour, and give no attention or thought to truth and understanding and the perfection of your soul?
~ Socrates ~
*
Motto 2:
'Se, joka on syvimmästään opettaja, ottaa kaikki asiat vakavalta kannalta vain suhteessa oppilaisiinsa - itsensäkin.'

Kirjoitti puolestaan Nietzche. Tosin hyvin (itse-)ironinen pilke silmäkulmassaan.

Onko näin kuten Nietzsche yrittää vakuuttaa? Jos on, niin siinä tapauksessa minä en ole sisimmästäni opettaja. En ota täysin loppuun asti vakavasti ketään tai mitään. Maailma ja elämä ei ole niin arvokas juttu, että sen voisi ottaa ihan vakavasti...

Kiero ja paradoksaalinen korollaari edellisestä olkoon tämä:

Tulitteko ajatelleeksi, että Sokrates - Kemppistä hiukan muunnellen - oli opettajana sekä loistava että kauhea yhtä aikaa.

Hän osasi ja halusi - kuten sanoi - olla tiedon 'kätilö' eli auttaa oppilasta synnyttämään itse tietonsa, koska tämän kuitenkin piti itsensä asiat lopulta oivaltaa.

Ulkoluku ei auta kuin välineellisesti ja vain hetken aikaa.

Mutta sitten kun oli päästy 'loppuun' asti, tuo vanha prankster jättikin oppilaansa yksin - ilman vastausta - 'huutelemaan' peräänsä ja miltei itkemään omien harhaluulojensa (aiemman tietonsa) murtumista ja totuuden kohtaamista vailla mitään tukea.
Kyllä - Sokrates oli hirviömäinen tyyppi tässä mielessä. Mutta sellaiseksi tulee, jos haluaa opettaa nimenomaan 'Totuutta ja kasvattaa Hyveeseen'.

Toisin sanoen opettaa oppilasta itsenäiseksi ihmiseksi (kreik. moraalinen autarkia ja integriteetti lienevät tässä oikeat termit).

Ja juuri tämän vuoksi sofistit - nuo Ateenan 'viralliset' pedagogit ja didaktikot eivät Sokrateen mielestä opettaneetkaan Totuutta ja Hyvettä vaan toisten huijaamiseeen tarkoitettuja älyllisiä temppuja - kaiken lisäksi rahasta - nuo muka tietävät huorat...

Sokrates oli siis todella 'paha' mies (hymiö) ylettömässä intohimossaan rehellisyyteen. Siksi hänet tapettiinkin.
*
Sitäpaitsi amatöörejähän me kaikki Totuuden suhteen olemme - paitsi esim. 'asiantuntija-tieteisuskovainen' Richard Dawkins ja hänen 'julistaja-hengenheimolaisensa', joihin Zizek osaltaan ironisesti viittaa 'Google-luentonsa' alussa (Zizek käyttää termiä poet).

He kun lukevat ja esittelevät tekstejään ikäänkuin kuin ne olisivat jo nyt suuria klassikkoja, ja he itse miltei 'Pyhiä miehiä/naisia'.

Noin omahyväisille ihmisille sopiikin nauraa paskainen nauru päin naamaa. Ei tosin välttämättä ääneen vaan siistin mutta viiltävän ironisesti. Sellainen ironikko ja homeerisen naurun taitaja
on kuin onkin opettaja par excellence! Hän ei pelkää totuutta.

Ehkä minusta sittenkin olisi tullut 'paha/hyvä' opettaja...
*
http://www.entelechy-magazine.com/socrates.htm

http://hubpages.com/hub/Best-Jokes-to-Do-in-School

Kyynikko katselemassa tynnyristään kauas ulos - omaan sisimpäänsä

Kirjoitettu Kalevi Hotasen päreeseen Mierovassa maisemassa.
*
meri, ripsa, kalevi

Luin mainiot kommenttinne kahteen kertaan ja tulin hieman surulliseksi (minäkin).

En ole koskaan ollut idealisti vaan pikemminkin anarkisti sekä yksilötaistelija. Vaikka en millään tavoin palvokaan Che Guevaraa preferoin häntä silti suhteessa lippua kantaviin kommunistipioneereihin.

Ja tässä piilee kohtalokas ristiriita. Sillä juuri minunkaltaisestani olisi saattanut tulla 'hyvä', stalinistinen diktaattori, joka juoksuttaa aatteen nimissä ryhmäsidonnaisia ja hienopersehumanistisia vasemmistopieruja ympäri kauppatoria niin pitkään, että he saavat ekstaattisen elämyksen, joka taatusti kolahtaa.

Toisin sanoen - mitä idealistisempi aate, sitä fanaattisempi hullu sen johtoon yleensä pääsee. Vetäkää siitä päätöksiä ja johtoja.
*
Linkolan Toisinajattelijan päiväkirja on ollut minulle 'niitä kirjoja'. Liikutuksetta en sitä kyennyt lukemaan.

Mitä Linkolan 'ohjelmaan' tulee, niin minun katsannossani hän on oikeassa. Meitä ei pelasta enää mikään. Teknologia syö omat lapsensa.

Niin kauan kuin takkiraudan kaltaiset ihmiset haluavat rakentaa sivilisaatiota suunnittelemattomasti - vailla eräänlaista Global Governmentia - pelkästään vapaan markkinatalouden ja teknologian ehdoilla, mikä implikoi psykologisen egoismin hyväksymisen ihmisen perimmäisenä motiivina ja siten rasistis-fasistisen yhteiskunnan, lopputulos on globaalisti selvä - täystuho.

Ensin tuhoutuvat heikoimmat, useimmat eläinlajit ja köyhimmät ihmiset, viimein lopulta hyvinvoivat ja 'vartiotorneissaan' asuvat rikkaat.

Tuho tapahtuu kahdella tavalla: ekosfäärin 'surkastumisena' ja ihmisen teknologisena manipuloimisena kyborgiksi, joka on yhtä aikaa sekä terveempi ja pitkäikäisempi että alttiimpi uusille, täysin tuntemattomille taudeille, koska hänen luontainen vastuskykynsä heikkenee sitä mukaa kuin ruoka, lääkkeet ja geenimanipulaatio muuntavat häntä yksipuolisen idealisoituun suuntaan, markkinatalouden tarpeita vastaavaksi kuluttajarobotiksi.

Kun takkirauta aiemmin kirjoitti erään englantilaisen sosiologin artikkelin pohjalta varteenotettavan päreen ihmis- ja teknologiavihasta tehden omavaltaisesti johtopäätelmän, että juuri teknologiavastaiset ihmiset sairastavat ihmisvihaa ja tuhoavat edellytykset nykyisen, länsimaitten teknologisen hyvinvoinnin ja korkean elintason synnyttämien ongelmien ratkaisemiseksi, hän osoitti olevansa fanaatikko - teknofundamentalisti jos kuka.

Takkirauta uskoo, että teknologia kykenee ratkaisemaan teknologian itsensä synnyttämät, koko ajan kasvavat ongelmat.

Tämä on uskovaisuutta sanan kieroimmassa mielessä, koska se implikoi demokratian ja vapaan markkinatalouden nimissä toisten ihmisten alistamisen ja piilorasismin - pitkälti samassa mielessä kuin islam pyrkii jihadin poliittisessa versiossa levittämään aatettaan muuhun maailmaan, joskin päinvastoin kuin länsimainen konservatiivi-liberaali-demokratia-fundamentalismi: avoimesti ja suoraan - ilman kaiken maailman analyyttisen argumentatiivista ja 'faktoihin' vetoavaa 'pakkopullaa', joka itse asiassa rationaalisuuteen kätkiessään tulee paradoksaalisesti juuri paljastaneeksi reaalisen voimapolitiikan - siis fasismin ja jonkinasteisen rasismin - olevan kaikkien pyrkimystensä taustalla.

Entä onko meillä vaihtoehtoja? Ja mikä paradoksaalisinta - olenko tavallaan itsekin epäsuorasti hyväksynyt takkiraudan logiikan, vaikka teen teknologiasta (niin hyvä asia kuin se monesti onkin esimerkiksi IT-sovellutuksissaan) ja sen välineellisestä itseisarvoisuudesa (lukekaa esim. Tuomas Nevanlinnan Nurin oikein) täysin pessimistiset johtopäätökset?

Mutta kuten sanottu - minä en usko teknologian pelastavan meidät. Tehköön tämä asenne minusta sitten vaikka ihmisvihaajan, mutta näköpiirissäni ei ole muutakaan 'aukeamaa' käyttääkseni Heideggerin Lichtung-käsitettä (ks. PS.) metaforana vallitsevan todellisuuden näköalan aukenemisesta nykyisten faktojen pohjalta, jotka siis tulkitsen lähes tasan päinvastoin kuin takkirauta.

Ei voi mitään. Ontologinen ero, joka konstituoi maailmankatsomukselliset eromme, ei voi koskaan poistua väliltämme. Jää 'vain' lopullinen antagonismi - kaikkien ihmisten kesken.

Mutta juuri tämä antagonismi on kapitalismin ydin. Siinä ihmisten välinen kateus ja peer pressure (girardilainen, mimeettinen kilpailu, jota jättifirmat ohjailevat) muuttuu aina ihmisten väliseksi, lähes konkreettiseksi taisteluksi, ja viimein tuo taistelu - ekologisen katastrofin, sivilisaation rakenteiden ja ihmiskäsityksen kohtalokkaan muuttumisen (hallitsevat kyborgit määrittelevät hallittujen/alistettujen työtötekevien ihmisyyden ehdot kafkalais-orwellilais-huxleymaiseen tapaan) takia koko skenario ilmenee saatanallisena - mystifikaation ja manipulaation verkkona, jossa eräänlainen Matrix 'rulettaa' lähes koko ihmiskuntaa.

Loppu on nähtävissä Mad Max-elokuvista.
*
En ole kuitenkaan Linkolan tavoin 'huolestunut' maailman tilasta, jos kohta hänkään ei ole, koska kaikki on hänellekin jo selvää.

Ajattelen, että tässä maailmassa ja sen yhä toistensa kaltaisiksi muuttuvissa sivilisaatioissa voi elää ihmisarvoista elää vain palaamalla antiikin kyynikon elämäntapaan - tynnyriin, jossa voi mietiskellä omia hyveitään (ja paheitaan), pitää jopa kaikkea yhteiskunnallista 'osallistumista' adiaforana (yhdentekevänä) suhteessa ja verrattuna ihmisten universaaliin, perimmäiseen tasa-arvoon maailmakansalaisina.

Kyse ei ole ideologisesta vaan ikäänkuin eksistentiaalis-rationaalisesta ajattelutavasta. Ihmisen ei pidä olla sidottu mihinkään.

Kyynikkojen vastaisesti ajattelen tosin yhä, että ainoan poikkeuksen perimmäiseen siotutumattomuuteen tekee rakkaus - eikä sekään saisi olla sitovaa kuin ehkä siinä väistämättömässä mielessä, miten rakkaus itsessään vetää kahta ihmistä toisiinsa - joskus jopa heidän omasta tahdostaan vähääkään piittaamatta.
*
Ymmärtänette, ettei tällaisen 'vakaumuksen' omaksuneella ole enää mitään paluuta minkäänlaiseen idealismiin, ellei sitten henkilökohtaisen hyveen kehittämistä kaikkien ihmisten perimmäisen tasa-arvon ideaan yhdistyneenä sellaiseksi kutsuta.

Joka tapauksessa kyseisestä asenteesta puuttuu kaiken idealismin kannalta olennaisin: sen pyrkimys löytää ja rakentaa ihanteittensa ja utopioittensa näköinen sivilisaatio ja 'superyhteiskunta'.

Antiikin kyynikkona tiedän tosin olevani hieman lähempänä kapitalismin individualismia kuin hegeliläis-marxilaista ideaa ihmisestä kollektiivin arvojen ja kommunikatiivisen toiminnan 'yksikkönä', mutta tämä asiaintila ei suinkaan ole tehnyt minusta oikeistolaista. Päinvastoin - olen nykyään vasemmistolaisempi kuin koskaan elämässäni.

Mutta se on sitten jo toisen jutun aihe. Vastarinta Foucault'n ja Camus'n konteksteissa.
*
PS.
Lisäys Lichtung-käsitteen analyysiin uskojarukous.net-kommenttipalstalta. Hieno teksti. Olen hieman kateellinen, sillä olisin halunnut itse kirjoittaa tuon.

Heideggerin käsitys ihmisen ja eläimen erosta lähtee siitä, että eläin on "avoimessa" (clearing, Lichtung) näkemättä sitä, kun taas ihmisellä on maailma edessään. Ihminen ei mene paljaaseen tilaan, ulkopuoliseen, kuten eläin. Eläin liikkuu tuossa avoimessa, joka on "a nowhere without a no". Tällä lailla on kiva ajatella, että Jumala on tarkoittanut ihmisen myös vähän eläimen kaltaiseksi, huolettomaksi liikkujaksi ympäristössään. Heideggerin humanistinen ajattelu nostaa ihmisen eläimen yläpuolelle toisella tavalla kuin Raamattu. Tästä hallitsemisen harjoittamisesta mystikko epäilemättä irrottautuu. Silloinkin voi sanoa, että hän asettuu luotuisuuden ulkopuolelle eli ei haluakaan olla se, joka "autenttisella katseellaan etsii kaikelle merkityksen ja etsii salatun". Se on Fransiscus Assisilaisen esimerkillinen piirre ( olla köyhä kuin lintu) ja mielestäni raamatullista, mutta vaikeaa.

http://www.uskojarukous.net/phpBB2/viewtopic.php?p=34600

Meille on langetettu elinkautinen tuomio

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Lifelong learning".
(Julkaistaan journalistisen etiikan periaatteisiin vedoten vain tässä blogissa. - Lisäys - PS. klo: 00:45)
*
A-K.H sanoi...

Slogan elinikäinen oppiminen, kun sillä tarkoitetaan työmarkkinoita, joissa ihmisiä heitellään kuin jätesäkkejä, on paskapuhetta.

A-K. H on oikeassa: ylhäältä päin saneltu, yrityksiä palveleva elinikäinen oppiminen merkitsee 'elinkautista' velvoitetta toimia kvartaalitalouden pelinappulana.

Tästä perusvakaumuksesta lähtien voinen 'luontevasti' jatkaa eteenpäin Homo Garruluksen pohdintojen käsiteviidakkoon.

Kirjoitat Homo Garrulus niinkuin osaisit ratkaista tuosta vain innovoinnin ja markkinoinnin ongelmat myös käytännössä.
No - meillä jokaisella on vapaus omaan 'suuruudenhulluuteemme' - minullakin...

Mutta miten sinä muutat HG ne ihmisen psyykeen geneettisesti 'taotut' ehdot, joiden mukaan yrityksen on pyrittävä mahdollisimman suureen voittoon mahdollisimman pienillä kustannuksilla?

Sama kysymys ilmaistuna selkokielellä ilman skitsofreenisia ja sisällöltään tyhjiä käsitevoltteja: miten sinä poistat ihmisestä taipumuksen ahneuteen johtavaan kateuteen, kaunaisuuden, kostonhimon sekä laillisen' kusettamisen' (siis keinottelun) halun ja kyvyn?

Nämä yllykkeet toimivat joka tapauksessa pörssiyrittämisenkin perimmäisinä motiiveina.

Tähän voidaan tietenkin vastata, että jokainen on oman onnensa seppä eli saahan kuka tahansa aikuinen pelata uhkapelejäkin ja lotota.

Markkinatalouden vertaaminen uhkapeliin ja lottoamiseen (jossa voittaminen on pelkkää tuuria) ontuu kuitenkin pahasti, sillä vaikka joissain uhkapeleissä (esim. pokeri) taito saattaa hyvinkin auttaa hallitsemaan pelin psykologisen riskinottostrategian (kortithan eli pelkkä säkä ratkaisevat vain about 50% uhkapelin lopputuloksesta - jos sitäkään), niin kaupankäynti puolestaan perustuu koko ajan ihmisten välisiin neuvotteluihin ja kommunikaatioon, joista syntyy sopimuksia (Ks. PS.)

Sopimuksien mielekkyys taas perustuu luottamukseen eli lupauksiin ja niiden pitämiseen. Mutta koko homma ryssii, kun luottamus petetään tavalla tai toisella.
Ironista ja paradoksaalista kyllä - sinänsä ymmärrettävän liikesalaisuusperiaatteen nimissä ja suojissa tapahtuvat pahimmat luottamukseen kohdistuvat rikokset maailmassa.

Syy löytyy yksinkertaisesti siitä, että voitontavoittelun onnistuminen (ja siten koko kaupankäynti) perustuu juuri luottamuksen pettämiseen tavalla, jota tappion kärsineet osapuolet eivät joko tajua tai, joka niiden on pakko hyväksyä, koska mitään nimenomaan lainvastaista ei voida osoittaa tapahtuneen.

Kaiken voitontavoittelun idea on ihmisten laillinen kusettaminen, mikä niin laittamattoman osuvasti pelkistyy tinkimisen käytännöissä.
(Tämän logiikan mukaan omaisuus todellakin on rikos.)

Ajatellaanpa taas kerran käytettyjen autojen myyjää. Hän ei taatusti saisi autojaan kaupaksi kovinkaan hyvin ja hyvällä hinnalla, ellei suoranaisesti valehtelisi tai ainakin harkiten jättäisi kertomatta, mitä vikoja niissä piilee - mikä jo sinällään on ostajan harhauttamista.

Voiko tällaista ihmistä kutsua hyveelliseksi pelkästään sen vuoksi, että hän on saanut myytyä paljon lähestulkoon romuttamoon kelpaavia tappokoneita? Eikö hän itse asiassa käytä paheksuttavia keinoja 'hyvään' lopputulokseen päästäkseen, ja ole siten paheellinen ihminen?

Emmekö voisi näin ollen täysin oikeutetusti - tai eikö meidän itse asiassa ehdottomasti pitäisikin kysyä häneltä: Eikö sinun omatuntosi kolkuta yhtään?
Vastauksen tiedämme tietysti jo etukäteen: Ei koska en ole rikkonut lakia. Ja se siitä sitten. Kusetus on siis valtiovallan erityisessä suojeluksessa.
*
Myös kaupanteon eli voitontavoittelun ja politiikan välinen ero on etenkin viime vuosikymmeninä kaventunut.
Siinä missä yritykset myyvät pikemminkin uusinta teknologista 'pakkopullaa' ja mielikuvia (brändejä) kuin järkevän käytännöllisiä ja kestäviä tuotteita, siinä poliitikot 'myyvät' pikemminkin lupauksia ja mainospsykologin suunnittelemaa imagoaan kuin aitoja, pohdittuja ja realistisia politiikan teon vaihtoehtoja.

Poliitikoista on tällä tavoin tullut samanlaisia trendi-innovaattoreita kuin kauppiaista - itse asiassa vielä enemmän ja vielä pahempaa: poliitikoista on tullut pelkkiä markkinatalouden marionetteja, joiden itsenäisyys päätöksien teossa on kaventunut teknisten muodollisuuksien ja protokollan tasolle.
*
Markkinatalouden vapauden nimissä annettuja lupauksia on mahdollista pettää mielin määrin tai kuten sanoin: se nimenomaan kuuluu voitontavoittelun luonteeseen!

Kaikesta huolimatta vaikuttaa valitettavasti siltä, että vaikka voitontavoittelun taustalta löytyvätkin ahneuden motiivit, niin itse markkinatalous ei yksinkertaisesti voi toimia toisin kuin se nytkin toimii.
Suunnitelmatalous vääristää kilpailua ja heikentää yrityssijoittamista, mikä puolestaan ajaa taloutta taantumaan.

Jotkut sanovat kuitenkin, että näin ei välttämättä tapahdu, jos luovutaan jatkuvan kasvun ideologiasta (myytistä), sillä vääjäämättömästi keskittymään pyrkivä pääoma (aina vain laajemman markkinajohtajuuden tavoittelu) luo itse oman taantumansa edellytykset samalla, kun se myös aiheuttaa työttömyyttä siellä, missä yritykset eivät koe saavansa tarpeeksi voittoja ja siirtyvät halvempien tuotantokustannusten alueille (esim. Kemijärven sellutehtaan lakkauttaminen, Nokian Saksan tehtaan lopetus jne.)

Mutta koska tiedämme, että yrittäminen tarvitsee kannusteita - ei rajoitteita, eivätkä ihmiset yleisesti ottaen halua laskea elintasoaan, ja koska julkisia palveluja on vaikea järjestää, mikäli kansakunnasta ei löydy riittävän paljon veronmaksajia, tuntuu koko ajatus valtion suunnitelmallisesta taloudenpidosta mahdottomalta.

Pörssin pitää saada elää omaa elämäänsä, kansalaisyhteiskunta eläköön omaansa. Tämä on vapaassa markkinataloudessa Jumalan sanaan verrattava Negatiivisen Vapauden Laki ja Maksiimi, jota ei saa kieltää, mikäli haluaa välttyä 'Fundamentalisti-Kapitalistin langettamalta Kiroukselta', joka tuomitsee protestoijan aktivistiksi (terroristin 'alkumuoto'), ja projisoi hänet 'Pahan Akseliin', joka haluaa tuhota länsimaisen demokratian ja vapauden (eli vapauden riistää muita 'demokraattisesti' - toisin sanoen laillisesti).

*
Sinulla HG saattaa olla varsin hienoja ja omaperäisiäkin ajatuksia näistä asioista, mutta toivoisin, että palaat joskus maan pinnalle kertomaan niistä ihan 'vain' selkokielellä.

Tämän saman muistutuksen olen tosin monesti joutunut esittämään myös itselleni - ja ovathan sen muutkin esittäneet - jo melkein heti siitä lähtien, kun opin ensimmäiset sivistyssanani ;) - olkoonkin, että pelkästään yksi hyvä ja käyttökelpoinen käsite vastaa mielestäni ainakin määrätyissä tapauksissa edelleen kymmenien ellei satojen ompeluseuratätien jaarituksia - sanokoon Blogistanian 'omaperäisen, omakohtaisen ja ah niin empaattisen' (tosin miltei kaikki miehet ovat hänelle sovinisteja) Ikkunaiines sitten mitä tahansa...

PS.
Sen verran täytyy tarkentaa ja samalla väljentää eroa uhkapelien ja kaupallisen voitontavoittelun välillä, että toki juuri pokerin riskinotossa tiivistyy osuvasti se, mistä voitontavoittelussa perimmältään on kysymys: toisten kilpailijoitten huijaamisesta.

Voit yrittää nokittaa pelin tietyissä vaiheissa kaiken, mitä omistat, vaikka kädessäsi ei olisi edes kakkosparia, sillä mikäli toinen ei uskalla lähteä mukaan, voitat.

Peliteorian kannalta 'oikealla' psykologisella asenteella ja oikea-aikaisella uhkailulla eli riskinotolla on usein jopa ratkaisevampi merkitys pelikierrosten lopputulosten kannalta kuin pelkkään laskelmointiin luottamisella.

Silti on aivan selvää, että laskelmointia tarvitaan, koska riskinoton 'performaatio' perustuu sekä todennäköisyyslaskelmointiin/-logiikkaan että eräänlaiseen 'teatraaliseen lahjakkuuteen' ('pokerinaama').
Pokerinpelaajissa on usein matemaattisesti lahjakkaita henkilöitä, mutta huipulle pääseminen ja siellä pysyminen vaatii aivan erityistä psykologista manipulaatiokykyä.

Moraalittomia hyveitä (jatkoa brändi-kritiikkiin)

Kirje Latelle.

Late kirjoitti

Ihan asiallista juttuahan siinä näkyy olevan. Todellinen jokaisen mainosmiehen märkä unelma: kun vaan keksisi sen, millä saa kuluttajan tottumukset muuttumaan ihan narusta vetäisemällä. Tuosta vain.

RR
Hei taas

Huomannet, että olen aika 'idiottimaisesti' närkästelemässä kaikkeen kaupankäyntiin liittyvää moraalia, vaikka kauppahan se tätä maailmaa pyörittää. Silti koen tärkeäksi urputtaa näistä asioista.

Kuka esimerkiksi voisi väittää, että taitava käytettyjen autojen kauppias on hyveellinen? Eihän se mies jukoliste koskaan kerro totuutta autojen kunnosta vaan myy ne joka kerta ihka hyväkuntoisina - jopa romutkin.
Tosin hän tekee sen niinkuin kaikki 'ammattitatoiset' poliitikotkin' - välttäen avointa valehtelua.

Eikä se tyyppi tietenkään mikään menestyvä kauppias oliskaan, jos kertoisi aina totuuden.

Eri asia sitten lienee, onko meidän syytä pitää tällaista 'taitavuutta' (mikä ominaisuus kuuluu osana hyveelliseen luonteeseen) nimenomaan arvostettavana, koska silloin tulemme samalla arvostaneeksi miestä, joka pystyy myymään romua antamalla siitä illuusion, että se on muka hyvää.

Tällaista toimintaa nimitetään jonkin toisentyyppisen kommunikaation yhteydessä valehteluksi.

Kauppaan ja kaupankäyntiin ja kaupantekoon tuo termi kuitenkin soveltuu huonosti, koska rationaalisen valinnan lähtökohdista siinä oletetaan, että markkinat hoitavat tuotteen hinnan muodostumisen automaattisesti kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti (mikä on puppua!).

Se taas implikoi mainitun oletuksen sitä, että ostajan valinnat voisivat ovat itsenäisiä, harkittuja sekä ei-manipuloituja (mikä on puppua!).

Myyjän/tuottajan syvin intentio ja päämäärä on saada voittoa ja mieluummin mahdollisimman paljon.
Kuluttaja taas haluaisi ostaa hyvää laatua mahdollisimman halvalla.
Kun nämä kaksi eri suuntiin vetävää pyrkimystä iskevät yhteen, seurauksena ei voi olla kahden hyveellisen agentin välillä vallitseva kommunikatiivinen vuorovaikutus vaan puhtaasti strateginen (siis ikäänkuin taisteluun (agoniin) verrattava) toiminta.

Ja epäilemättä tuottajan pyrkimys luoda brändi tähtää juuri suoraan ostajan kulutustottumusten muuttamiseen - ja vielä siten, että hän kokee tehneensä edullisen kaupan maksaessaan brändin luoman illusorisen arvonlisäyksen takia tavaran tuotantokustannuksiin nähden joskus suorastaan käsittämätöntä ylihintaa.

No - kauppiaat kyllä saattavat ottaa aikamoisiakin riskejä pyrkiessään lanseeraamaan jotain tuotetta markkinoille.
He voivat epäonnistua brändin tai ylipäätään tuotemerkin luomisessa, jonka olennainen osa mainostaminen ja kampanjointikin on, tai heidän brändinsä menettää nopeasti - syystä tai toisesta - trendiarvonsa eikä kompensoikaan odotetuilla voitoilla mainoksiin/kampanjointiin tehtyä satsausta.

Mutta kun tilanne on tällainen, ei siinä voida edes ajatella käytettävän täysin rehellisiä ja avoimia keinoja, koska pyrkimyksenä on saada ostaja vakuuttumaan tuotteen 'maagisesta', persoonallisuutta, itsetuntoa ja sosiaalista statusta kohottavasta 'lisäarvosta', jolloin hän ilomielin muuttaa kulutustottumuksiaan kyseisen uuden tuotteen hyväksi.
*
Vielä kerran. Rationaalisella valinnalla ei minun mielestäni näissä 'bileissä' ole paljonkaan tekemistä ainakaan mikrotaloustieteellisellä tasolla.
Makrotasolla tilannne on hieman toinen, mutta makrotaloudelliset siirrot esim. koronsäätelyineen pyrkivät vähintään valtiotason - useimmiten jopa globaalisiin muutoksiin joko markkinoitten hillitsemiseksi ylikuumenemisen takia (inflaation uhka) tai vapauttamiseksi stagnaation estämiseksi (esim. työllisyyden lisäämisen helpottamiseksi)

Korkojen sekä verojen alentaminen on kuitenkin aina kaksiteräinen miekka, mitä työllistämiseen tulee, koska vaikka esimerkiksi Suomessa talouskehitys on tällä hetkellä erinomainen, täällä vallitsee paradoksaalinen tilanne: myös yritykset, jotka tuottavat voittoa vähentävät työvoimaansa,

Syitä lienee kaksi:

1) Koska halutaan varmistaa voitot (tai kasvattaa niitä), a) etsitään halvempaa työvoimaa ja b) samalla kuitenkin rationalisoidaan, ulkoistetaan jne. (selkokielellä: vähennetään työntekijöitä eli työvoimakustannuksia) niin paljon, että yksittäisen työntekijän työpaine kasvaa jatkuvasti, eikä se välttämättä näy hänen palkassaan.
Siksi voi käydä myös niin, että liiallinen stressi heikentää työntekijän laadullista panosta (Juha Siltala painottaa mm. tätä seikkaa).

2) Automaatio vähentää edelleen työpaikkoja, vaikka niitä on myös tullut lisää juuri informaatioteknologian (automaation) tuotteitten kehittämisen ja valtavan menekin takia.
*
Tavanomainen käsityksemme hyveellisestä toiminnasta ei ulotu kaupankäyntiin. Näin ajattelivat esimerkiksi Platon ja Aristoteles sekä alunperin myös katolinen kirkko koronoton kieltäessään. Käytäntö kuitenkin muuttui välttämättömyyden pakosta, koska kaupankäynti laajeni valtavasti 1200-luvulta eteenpäin, jolloin nykyään tuntemamme kapitalismi otti ensimmäiset askeleensa Euroopassa.

Toki siitä oli vielä matkaa osakeyhtiöihin (1800-luku), joissa vastuut jaettiin osakkaitten kesken eli pääomistaja perheineen ei konkurssin tullen ollut enää vastuussa ihan kaikesta.

Silti moraali ymmärrettynä hyveellisyydeksi - nimenomaan perushyveiden toteuttamiseksi varsinkin oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden osalta - ei kaupankäynnissä edes voi toteutua.

Ne ominaisuudet ja luonteenpiirteet, joita vapaassa markkinataloudessa pidetään jonkun libertaristi-monetaristi Friedrich 'laizzes-faire' von Hayekin mielestä hyveellisinä ovat ainakin Platonin ja Aristoteleen mielestä - ehkä myös Kantin utilitarismikritiikin kannalta - parhaimmillaan pelkkiä sofistikoituneita paheita.

Filosofisen antropologian perspektiivistä katsottuna ne saattavat ehkä kapeassa mielessä olla hyödyllisiä ja arvostettavia muttei missään nimessä ylistettäviä.

*
PS. Analyyttisen yhteiskuntafilosofian alueella puhutaan hyveitten sijaan pelisäännöistä, joita markkinatalouden pitää noudattaa ollakseen moraalisesti hyväksyttyä. Tämä on aivan oikein.

John Rawls vaatii, että oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi pitää taata vapaa yrittäminen ja vapaa hakumahdollisuus (ansioitten perusteella) eri virkoihin.
Samoin hän erityisesti painottaa, että yritysten on voitava/saatava tuottaa niin paljon voittoja, etteivät ne heikennä heikompiosaisten asemaa (niin sanottu eroperiaate).

Rawls ei kuitenkaan määrittele hyväosaisen ja heikompiosaisen välillä vallitsevan tulotason eroa. Teorian kannalta eron suuruudella ei ole merkitystä, kunhan vain hyväosaiset eivät siis tienaa niin paljon, että vähäosaisten asema sen vuoksi heikkenee.

Rawls näyttäisi siis olevan jopa jonkinlainen status quon kannattaja. Maailma on hänelle periaatteessa paras mahdollinen juuri siinä 'alkuasetelmassa', josta hän puhuu kirjansa alussa. Rikkaat voivat periaatteessa rikastua, mutta köyhät eivät saa köyhtyä.

Tulkintani Rawlsista on tuskin 'oikeaoppinen' (ei ole tarkoituskaan), mutta 'mutkat suoriksi' eroperiaatetta pohtien, vaikuttaa siltä, että yhteiskunta ja markkinatalous, jossa noudatetaan Rawlsin pelisääntöjä, 1) hyväksyy 'brändäämisen' välttämättömänä taloudellisen toiminnan katalysaattorina, 2) ei oleta, että vähäosaisten asemaa loukattaisiin, vaikkei sitä millään tavoin kohennettaisikaan...

Tätäkö pitäisi kutsua humanistiseksi ja hyveelliseksi liberalismiksi....no way!

Sokrateen ironia ja 'selkään puukottajat'

Tämä kirjoitus on saanut 'kimmokkeen' Eufemian päreestä "Mahdollisuus muuhun kuin ironiaan".

*
Ironia, siinä merkityksessä kuin minä sen Sokrateen kautta ymmärrän, on ihan oikeasti luovaa toimintaa, mutta tämänkin 'aatteen on jätkät pilanneet'.

Etenkin meidän postpostpostmodernina aikakautenamme ironia näyttää 'ajautuneen kriisiin''.
Mitä! Ironiako kriisissä? Kyllä vain, koskapa dekonstruktiivinen ajatussuunta, joka jo itsessään on kummunnut skeptisismistä ja ironisesta asenteesta, alkaa kärsiä totaalin inflaation.

Sillä mitä hyötyä asioitten ajamisessa lopultakaan on, mikäli emme pysty ottamaan toisiamme - itsestämme puhumattakaan - edes jollain tasolla tosissaan ilman, että sellainen asenne julistettaisiin joko naiviksi tai ideologiseksi harhaksi?

Myönnän olevani itse tässä ongelmallisessa tilanteessa, jonka 'raison d`aitre', eräänlainen olemassaolon tarkoitus - lähtee ajatuksesta, että kaikkea on epäiltävä ja etenkin niitä, jotka esittävät vakavissaan joitain 'mega-argumentteja' maailmasta ja todellisuudesta.

Mutta kykenenkö sitten itse muuhun kuin joko räksyttämään rakkikoiran tavoin sekä esittämään viiltäviä arvioita esimerkiksi 'innovaatio-himasten, äärifeministien tai mainitsemieni teoreettisten argumentinväsääjien' itsepetoksesta - siis siitä, että he ovat mielestäni aikamoisia tekohurskastelijoita luullessaan löytäneensä jonkun ihmeen 'taikakalun', jolla muuttaa yhteiskuntaa tai peräti ihmisen perimmäistä luonnetta, joka on kaikesta sosiaalisuudestaan huolimatta egoistinen, turhamainen ja paheellinen (esim ahneus).

Minua arvostellaan, koska en asetu lopullisesti mihinkään asemaan, kenenkään puolelle tai johonkin rintamaan.

Tällainen sitoutumattomuus ei kuitenkaan ole absoluuttisesti mahdollista kenellekään, ja toisaalta - en siihen myöskään itse ole tietoisesti eräissä asioissa - kuten sosiaalinen oikeudenmukaisuus tai sosiaaliseen omaantuntoon liittyvät pohdinnat - pyrkinyt vaan olen esittänyt mielestäni sellaisia kannanottoja, jotka kyllä osoittavat poliittiset intressini.

Valitettavasti vain eräät blogikommentaattorit, joiden väitteet voi oikeuttaa vain täydellinen tietämättömyys, saattavat pitää minua jopa stalinistina.

Mutta heidän kauttaan pääsemmekin ironisen asenteen 'pimeälle puolelle'.

Jos/kun kritiikin ainut lähtökohta on ampua aina pelkästään 'puun takaa' tai 'puukottaa selkään' ja jopa nauttia 'julkisesti' omasta 'tyhmyydestään' ironisen asenteen kautta, silloin on saavutettu sokraattisen ironian nollapiste - ja menty ehkä jo pakkasenkin puolelle.

Sokrateen asenne oli toki melko rankka. Hän sai eräät Ateenan aatelisnuorukaiset jopa purskahtamaan itkuun osoittaessaan, että näiden hienot sofisteilta opitut väitteet hyvästä ja pahasta, totuudesta ja politiikasta, olivat pelkkiä ennakkoluuloja, joiden totuusarvon hän käsiteanalyyttisen dialektiikan avulla osoitti olemattomaksi.

Mutta 'puun takaa ampuva' ironikko on toista lajia. Hänelle totuudella ei ole mitään merkitystä, ja koska hän valinnut mielestään erinomaisen valepuvun, joka muka oikeuttaa ironiaan ironian itsensä takia - ei siis totuuden takia kuten Sokrates teki, hän myös ainakin salaa kuvittelee olevansa muiden yläpuolella.

Myöskään Nietzsche, josta on sanottu, että suurista filosofeista hän on ainut, joka kykenee kritisoimaan jokaista aatesuuntaa sitoutumatta itse mihinkään niistä (Foucault), ei toimi 'totuutta' vastaan, vaikka hänen nihilisminsä muuta todistaisikin.

Voidaan nimittäin monenkin sitaatin avulla osoittaa, että nihilismi oli Nietzschelle myös hyvin henkilökohtainen ongelma, jota hän piti (enemmän tai vähemmän vertauskuvallisesti) oman - ajoittain lähes romahtamispisteessä olevan psykofyysisen tilansa paralleelina.

Silti hän vuotta ennen romahtamistaan ajatteli tilanteestaan positiivisemmin.

Nietzsche believed that the 'destiny which lies upon me' was to provide an alternative to nihilism: 'I have still not despaired of finding the way out, the hole that will lead us to "something".
When he was speaking of himself, the words 'task and 'destiny' were interchangeable. 'This task has made me ill. It will make me healthy again, and not only healthy but more philanthropic.' (Hayman, 1982, p. 313).

Näin ei kuitenkaan käynyt, joskin pyrkimys on selvä.

Oikeastaan ihmettelen, miten perikyyniset luonteet kuten esim. Timo Airaksinen ylipäätään saavat itsensä motivoitumaan yhtään mihinkään, koska sen jälkeen, kun ironia muuttuu pelkästään arvojen ja aatteiden alasampumisen välineeksi, ilman minkäänlaista positiivista implikaatiota tai intentiota (jonka pitäisi aina olla kaiken kritiikin toinen puoli), luulisi kyyniseksi (antiikin kyynikot ovat asia erikseen; kyynisyys merkitsee tässä asennetta, ei elämäntapaa ja siten 'totuutta' kuten esim. Diogeneella) muuttuneen ironian kalvavan edustajansa mielen niin misantrooppiseksi, että hän saisi mielestäni jo pelkästään siitä hyvän syyn hirttäytyä.

Ironian - ollakseen luovaa ja rakentavaa eikä ainoastaan tuhoavaa ja nihiloivaa - täytyy siis jollain tavalla olla myös moraalisesti relevanttia ja siten persoonallisuutta/identiteettiä integroivaa, mutta tietenkin tämä periaate kuulostaa sanahelinältä, koska siitä on niin perin vaikea tehdä positiivisen eettisen asenteen väline, jonka päämääränä on hyvä - ei ainoastaan mukava ja nautinnollinen - elämä.

*
Äärimmäinen ironia siis ajautuu kyynisyyteen ja on tavallaan analogista äärimmäisen relativismin kanssa.
Sitä - kuten relativismia - on varsin hankala kumota, ellei sitten käytä empiristien ja skeptikkojen 'metafyysiseksi' haukkumaa transsendentaaliargumentointia, jonka mukaan kuka tahansa ikinä osallistuukaan julkiseen keskusteluun, hän on aina jo valmiiksi sitoutunut tiettyihin arvoihin ja etenkin 'totuuteen', koska juuri arvot ja 'totuus' mahdollistavat kielellisen kommunikaation.

Kuten kaikki intuitiivisesti vahvoilta vaikuttavat episteemiset perusteet, transsendentaaliargumenttikin on looginen kehä - siis kehäpäätelmä, mutta mikäli haluamme saada jotain 'järkeä' keskusteluun, emme voi kieltää sitä ilman, että johdonmukaisuuden nimissä pysyttelisimme itse keskustelun ulkopuolella eli vaikenisimme.

Äärimmäinen ironikko on kriittisen, sokraattisen dialektikon perversio: äärirelativisti, solipsisti ja nihilisti.
Hän saattaa esittää joskus erittäin teräviä huomautuksia varsinkin arvoihin uskovasta ja luottavasta ajattelusta, mutta koskapa hän itse - kun hänen kanssaan ryhtyy toden teolla keskustelemaan - ajautuu perusteluissaan aina oman kritiikkinsä - valehtelijan paradoksin - uhriksi, ei häntä voi ottaa loppuun asti vakavasti.
Sitäpaitsi ei hänkään ota muita vakavasti.

Mutta kuka viitsii nähdä vaivaa ja tuhlata aikaansa tyyppiin, jonka ainut kommunikatiivisen toiminnan periaate ja motiivi on sekä 'vittuilla' että nolata muita ihmisiä.

Tiedän kyllä, että filosofian laitoksilla oppii argumentaation taitoja, mutta jos nuo taidot muuttuvat itsetarkoitukselliseksi saivarteluksi, joka unohtaa 'terveen järjen' ja mikä pahinta - tietyt kunnon dialogin mahdollistavat perushyveet kuten toisen mielipiteen monipuolisen arvioinnin myös persoonallisuuden - ei ainoastaan monotonisen/monologisen ja robottimaisen argumentoinnin tasolla, voisi väittää, että näillä 'viisaustieteen' laitoksilla koulutetaan ja kasvatetaan lähinnä pervertoituneita kyynikkoja, joiden ironia ja kritiikki pyörii lopulta solipsistisesti heidän oman napansa ympärillä.

"Miesfeministin tarina"... joka voisi olla totta...

Kirjoitettu kommentiksi Terho Pursiaisen päiväkirjan päreeseen "Miehinen feminismi".
(Tekstiä editoitu hieman klo: 21.15)

*
RR

Hyvä, tiivis analyysi, mutta turhan ympäripyöreä. Jaa niin. Vaalit ovat tulossa...

Jos mennään vielä syvemmälle, havaitaan, että mies ja nainen taistelevat keskenään ihan samassa mielessä ja samoista syistä kuin rodut ja heimotkin.

Tarpeemme itsetunnon pönkittämiseen on rajaton - sukupuolesta riippumatta. Eikä mikään rakkaus kanna pitkälle, jos toisella osapuolella on paitsi tarve myös mahdollisuudet (oikeudet) pompottaa toista lähes nöyryytykseen asti oman kunniansa/siveytensä nimissä.

Jos patriarkaatti alisti/alistaa naisen, matriarkaatti/feminismi alistaa miehen.

Siinä miehisen feminismin paradoksi, jota sopisi käsitellä ilman eufemismeja tai lähes mystifioivia abstrahointeja.

Feminismi ei tee kenestäkään enkeliä...ei naisesta eikä miehestä. Hyvin usein asia on juuri päinvastoin.

Konfliktiteoriat sopivat feminisminkin analyysin vähintäin yhtä hyvin kuin sopimusteoriat.

*
Terho Pursiainen

Hyvä Rauno Räsänen.

Et perustellut konfliktiteoriaasi mitenkään, esitit sen vain väitteenäsi. Näin ollen et todistanut muuta kuin sen, että olemme eri mieltä.

Minun kanssani saa olla eri mieltä niin tästä asiasta kuin kaikista muistakin asioista.
Kiitos keskustelupanoksesta.

*
RR

"Et perustellut konfliktiteoriaasi mitenkään, esitit sen vain väitteenäsi."

Näinpä tein - mutta tietoisena siitä, mitä tein. Halusin tuohon yleiseen konfliktiteoriaan kuitenkin kiteyttää jotain sellaista, mikä pyritään usein kieltämään feminismikeskusteluissa sekä "mies- että naisfeministien" taholta.

Väitän siis, että jaotellessasi todella mallikkaasti miesten suhtautumisen naisen asemaan ja identiteetin vapautumiseen kahteen eri linjaan, joista toinen oli lähinnä taloustiedettä ja toinen eksistentiaalisen ulottuvuuden huomioivaa, et kuitenkaan halunnut? pohtia tarkemmin niitä miehen psykologiseen, sosiaaliseen että sukupuoliseen itsetuntoon liittyviä ongelmia, joita syntyy tilanteissa, joissa miehen asema "perheen päänä" (mikäli tämä ainakin äärifeministien mielestävä irvokas termi sallitaan) muuttuu ratkaisevasti, mitä tulee siihen roolimalliin, jota häneltä ymmärtääkseni yhä vielä vaaditaan naisten taholta, vaikka naiset itse ovatkin jo aikaa (30-40 vuotta) sitten vapautuneet siitä roolimallista, jossa tuo heidän mieheltä vaatimansa "perheen päänä" oleminen vielä toimi relevanttina rooli-identiteettinä miehelle parisuhteessa ja ylipäätään perheessä.

Miehen siis tulisi yhä edelleen olla perheen pää (mitä ihmettä tämä sitten kulloinkin lopulta merkitsee) tilanteessa, jossa hän ei kuitenkaan enää ole sellaisessa juridisessa vastuussa perheestään kuten vielä 100 vuotta sitten.
("Voimanaisten" - kuten Minna Canthin perhe - on tietysti aina asia erikseen).

Nykyinen "miesfeministi" ei "perheen päänä" omista vaimoaan, lapsiaan tai ylipäätään perhettään (tuskinpa edes perheeseen omiin nimiinsä ostamaansa koiraakaan).
Kun tältä uudelta miesfeministiseltä perheen päältä sitten vaaditaan kuitenkin kaikkea sitä samaa henkistä vastuullisuutta ja sitoutumista kuin 100 vuotta sitten eläneeltä patriarkaaliselta perheen päältäkin, hän joutuu ymmälleen.

Hän nimittäin havaitsee, että nykyään laki jättää miehelle vain pelkän vastuun, kuten se teki tietysti jo joskus kauan sitten, mutta nyt tuo vastuu ei enää perustukaan samanlaisiin lakisääteisiin, omistusoikeudellisiin ja moraalisiin oikeuksiin, jotka silloin aikoinaan toimivat miehisen hyveen toteuttamisen velvoitteina aviopuolison ominaisuudessa.

Mies kokee olevansa perheen pää vailla "valtakuntaa", jota hallita, siten myös vailla identiteettiä, jota tietty miehinen hyveellisyys voisi ja jota sen pitäisi ilmentää.

Hänen vaimonsa ei ole hänen vaimonsa vaan täysin vapaa menemään ja tulemaan, samoin hänen lapsensa.
Kun mies patriarkaalisena aikana "omisti" vaimonsa ja lapsensa hänellä myös oli vankkumattoman selkeä taju identiteetistään ja niistä hyveistä, joita hänen piti käytännössä toteuttaa ja noudattaa, jotta olisi savuttanut arvostusta ja kunniaa hyvin huolehditusta "omaisuudestaan".

Samalla hän varsin hyvin tiesi, että mikäli hän ei toiminut tuon "perheen päältä" vaaditun hyveellisyyden puitteissa, hän menetti luottamuksen paitsi yhteisön lopulta myös tuomioistuimen silmissä.

Mutta nykyään - kun miestä kutsutaan perheen pääksi - isännäksi - se ei merkitse muuta kuin pelkkää terminologista jäännettä, jonka alkuperäinen semantiikka on aikaa sitten hävinnyt ja unohtunut.

Mies ei ole isäntä eikä perheen pää kuin naisten kielenkäytössä. Silti he vaativat mieheltä yhä samanlaista hyveellistä sitoutumista perheeseensä ja siitä huolehtimiseen kuin kauan sitten, vaikkei mies enää kykene edes tunnistamaan itseään - identiteettiään - sellaisessa roolissa, koska sen edellytykset ovat kadonneet.

Niinpä nainen on todellisuudessa nyt muuttunut perheen pääksi, ja se, että hän edelleen vaatii mieheltä sitoutumista, vastuita ja velvollisuuksia perhettä kohtaan, on ainakin kärjistetysti todettuna varsin irovokas vaade.

Vaikka tämä on vain yksi syy siihen, että avioliitto-instituutio rakoilee pahasti, niin se on kuitenkin hyvin tärkeä muutoselementti, jonka merkitystä harvemmin tullaan ajatelleeksi.

Kun mies alkaa väistämättä tajuta oman perhe-identiteettinsä muuttumisen ja sen, että jäljelle on silti jäänyt yhä tuo sama klisheemäinen perheen pää-vaatimus ja liturgia - nyt vain vailla todellista sisältöä - tiedostuu hänelle ainakin jollain tasolla pari- ja perhesuhteen siteitten onttous, teennäisyys ja jopa epäoikeudenmukaisuus, mikä ei varmasti kannusta häntä jatkamaan "näyttämöllä", jossa hänelle oli luvattu konkreettinen, hyveellisen isännän rooli, mutta joka todellisuudessa osoittautui pellen rooliksi - pellen, jolta kyllä lain nimissä vaaditaan rahat perheen huoltamiseen, mutta jolla ei ollut enää mitään sanan- tai mitään muutakaan valtaa perheeseen, jossa kukaan ei ollut hänen "omaisuuttaan" edes vertauskuvallisessa mielessä.

Niinpä hän viimein otti ja lähti, koska ymmärsi, että itsekunnioituksensa - siis aidon ja todellisen eli kirjaimellisesti tilanteen saneleman, relevantin itsekunnioituksen säilyttääkseen hänen oli pakko lähteä.

Narrina voi elää hetken aikaa, mutta kun havaitsee, että tuo narrimaisuus onkin lopulta juuri se feministien propagoima miesidentiteetti, johon "edistyksellinen" naisliike on ollut miehiä ajamassa ja indoktrinoimassa jo vuosikymmenien ajan - valinta on lopultakin helppo; - ei tietenkään psykologisella tasolla, koska miehilläkin on kiintymyksen tunteet, mutta rationaalisesti vaihtoehdot on tässä tapauksessa arvioitu nopeasti, ja silloin on järkevintä lähteä ennenkuin oma sielu turhautuu niin paljon, ettei se kykene enää edes näyttelemään ymmärtävänsä - empatiasta nyt puhumattakaan - jatkuvasti oikuttelevan, jatkuvasti valittavan, jatkuvasti jotain uutta vaativan ja räpättävän naisen/vaimon mielenliikkeitä, ja jonka rauhoittamiseksi tarvitaan valitettavan usein jopa sellaisia "toimenpiteitä", jotka varomattomasti sovellettuina tietävät "perheen päälle" mahdollisesti ½ -1 vuoden "rauhoitus- ja identiteetinkokoamisaikaa" sen kuuluisan leivättömän pöydän ääressä.

*
Tämä tarina voi eräitten mielestä kuulostaa keksityltä - siis fiktiolta ja fantasialta, mutta aivan perustellusti se voisi olla myös totta! Ja luultavasti onkin...

Myötäkärsimisestä eli "Nietzschekö sosiopaatti?" osa 1

(Esseen 1. osa on hieman keskeneräinen, päivitetään jatkuvasti; vilkaise myös muita, vireillä olevia osia 2, 3 ja 4).

Lovelacen testi osa Putki ja kuutio (Huom! Oma tulokseni löytyy seuraavasta blogista Ettei "totuus" unohtuisi! )

Sociopath

You are 100% Rational, 0% Extroverted, 71% Brutal, and 71% Arrogant.

***
Ei ole selvinnyt "Linda Lovelacekaan" (Ilkka Kokkarinen) testimaniasta. Päätin käyttää tätä sosiopaatin luonnekuvausta introna vastaukselleni Sven Laakson oivaltaviin kommentteihin Confessiones blogistani.

********************

Johdantoa Nietzschen moraalifilosofiaan

1.6
Tuskin filosofian piirissä on mitään niin väärinymmärrettyä ja provosoitua teemaa kuin Nietzschen ajattelun focus - hänen moraalifilosofiansa.
Tämä seikka johtuu sekä siitä, että Nietzsche itse tahtoi provosoida ja - mikä merkillisempää, mutta ei kovin tiedostettua, että myös hän itse sekä tietoisesti että tiedostamattaan halusi "väärinymmärtää" itsensä - oman todellisen luontonsa ja omat todelliset intentionsa suhteessaan myötäkärsimiseen ja sääliin (Mitleid, compassion).
Analyyttisemmin pohtien myötäkärsiminen ei tarkkaan ottaen kuulu nietzscheläisittäinkään kokonaan säälin piiriin, koska Nietzsche - tosin ironisesti - kyllä hyväksyy lähimmäisenrakkauden sympatiana "lähintä tai lähimpiä ihmisiä" kohtaan. Siten hän itse asiassa joutuu hyväksymään myös myötäkärsimisen, koska "siellä, missä on eniten rakkautta, on myös eniten kärsimystä" sanoo vanha viisaus.

Mutta säälin Nietzsche niputtaa emotionaaliseksi sairaudeksi, joka on pahanlaatuinen mixed emotion eli siihen sisältyy myötätunnon ohella samanaikaisesti - usein tiedostamatonta - halveksuntaa tai kaunaa.
Nietzschelle kauna, kostonhalu ja kateus olivat juutalais-kristillis-kantilaistyyppisen imperatiivisen (deontologisen) moraalin alkuperä, ja hänen mielestään henkisesti perin juurin sairasta. Heti perään lisään jo tässä vaiheessa, ettei Nietzsche halveksinut juutalaisia rotuna tai ihmisinä - päinvastoin: hän EI ollut antisemitisti.

Moraalin orjakapina oli papillisen "heimon tai rodun" aikaansaannos, joka Nietzschen mukaan syntyi varsinaisesti niin sanotun toisen maastakarkotuksen (exile) eli Babylonian vankeuden jälkeen, jolloin papisto "kaappasi" sekä maallisen että uskonnolisen mandaatin ja legitimoi moraalioppinsa virallisen järjestyksen perustaksi.
Tätä ennen vallinneen Mooseksen lain juutalaisuuden Nietzsche lienee ymmärtänyt sangen toimivaksi, sillä se integroi pienehkön, aloilleen asettuneen, paimentolaisheimon sosiaalipsykologisesti mitä toimivimmalla tavalla.

Voidaanko historiallisista tosiasioista vetää Nietzschen tekemiä muutoksia moraalisessa eetoksessa ei ole - vaikka hän siihen pyrkiikin - suoranaisesti mikään empiirisen tutkimuksen avulla todennettavissa oleva fakta.
Kyse on spekulatiivisen ja empiirisen aineksen sinänsä mestarillisesta yhteensovittamisesta, jota Nietzsche perustelee vaihteeksi (mikä on aika harvinaista hänen kirjoituksilleen) tekemällä juuri sitä työtä, mihin hänet oli perin pohjin koulutettu: filologista tutkimusta (käsitteiden hyvä, paha ja huono analyysi Nietzsche: Genealogy of Morals, Good and Evil, Good and Bad).

Nietzschen kuuluisa termi kaunalle - Ressentimentti, on tämän - länsimaisessa ajattelussa valta-aseman saaneen moraalin lähtökohta. resentment - definition from Biology-Online.org , ressentiment., Ressentiment - Wikipedia.

Israel-Diaspora Relations - The Post-Second Temple Period

Tiivistysti sanotuna kyse on siitä, että alistetut ja tilanteessaan ressentimentin henkisesti sisäistämät orjat tuomitsevat alistajansa (herrat) saaden lopulta heidätkin tuntemaan omantunnontuskia välinpitämättömyydestään ja julmuudestaan. Tällä tavoin - sisäisen metanoian eli mielenmuutoksen kautta, syyllisyydentunto, jota siis kutsutaan tehokkaammin synnintunnoksi - leviää myös hallitsijoiden, alistajien ja ylipäätään ylhäisten ja jalojen ihmisten eetokseksi.
Ylhäiset ja jalot (vapaat) eivät itse asiassa alunperin tunteneet lainkaan käsitettä moraalinen paha. Hyvää edustivat tietysti he itse. Tavallinen, ikeen alla elävä orja-ja työläisrahvas ei sekään edustanut varsinaisesti pahaa vaan sitä pidettiin moukkamaisena, heikompana ja enennmuuta huonompana ylhäisiin verrattuna.

Sen sijaan alistetut "keksivät" pahan, ja pahoja olivat heidän ylhäiset alistajansa. On - aivan oikein - havaittu, että Nietzschen ja Marxin suhtautuminen moraaliin oli hyvin paljossa samanlainen - nietzscheläisittäin perspektiivinen, marxilaisittain luokkasidonnainen.
Ikäänkuin sloganina on heitetty, että kun Marxin sanojen mukaan moraali on rikkaiden/hallitsijoiden juoni köyhien huijaamiseksi ja heidän vastarintansa rauhoittamiseksi, niin Nietzschellä tilanne on tasan päinvastoin: moraalin on alitettujen (orjien) juoni alistajiaan (herroja) vastaan.

"The slave revolt in morality begins when ressentiment becomes creative and gives birth to values....While every noble morality develops from a triumphant affirmation of itself...." http://www.everything2.com/index.pl?node_id=1026360
Friedrich Nietzsche—Genealogy of Morals. Seuraavassa hiukan tarkempi kooste: Nietzsche: Genealogy of Morals. Kts. myös mm.Kiiltomato.net - Keskustelu.

Nyt on vaarana se, että Nietzschestä tehdään tällä tavoin yhteiskuntafilosofinen konservatiivi, äärilibertaristi, rasisti ja jopa diktatuurin kannattaja - siten natsismin prototyyppi. Tämä on täydellinen väärinkäsitys, joskin Nietzscheä voi kyllä perustellusti syyttää siitä, että eräät hänen kommenttinsa ja nimenomaan tyylinsä/tapansa ilmaista ajatuksiaan ovat todella "rankkoja."
Nietzsche tosin - ainakin osittain - tiedosti väärinkäsitysten mahdollisuuden kirjoittaessaan jotenkin seuraavasti: Historian suuri virta (mm. suuret ajattelijat) vetää mukanaan kaikenlaista pikkuroinaa (muistinvarainen siteeraus).

Toisaalta on olemassa kirjallisia todisteita siitä, että esimerkiksi saksalainen antisemiitittien ryhmä olisi halunnut "omia" Zarathustran omien tarkoitusperiensä käyttöön jo Nietzschen elinaikana, mistä tämä lähes raivostui ja kielsi ehdottomasti sotkemasta kirjaansa antisemitistisiin pyrkimyksiin.
Myös yksi monista syistä välirikkoon Wagnerin kanssa oli tämän antisemitismi.

Nietzsche ei ollut laizzes-faire libertarismin kannattaja eikä utilitaristi. Utilitarismia hän piti naivina, koska hänen mielestään on mahdotonta pitemmän päälle yhdistää tekojen seuraukset ja niiden hyödyllisyys. Hyödystä on tällä tavoin tehty metafyysinen käsite (ennakkoluulo, pelkkä uskon asia, jonka legitoidaan tieteen auktoriteetilla).
Eikä Nietzsche kannattanut edes liberaali-demokrattisia aatteita sosialismista nyt puhumattakaan. Mutta eipä hän ollut myöskään nationalisti - ja tämä on tärkeä pointti.

Ensimmäinen kirjallisuustieteilijä ja kulttuurivaikuttaja Georg Brandes, joka ryhtyi luennoimaan hänestä noin vuotta ennen henkistä luhistumista sai Nietzschen hyväksynnän kysyessään kirjeitse tämän mielipidettä määritelmälleen filosofin ajattelija-luonteesta.
Radikaali aristokraatti on edelleen käypä määritelmä, joskin Nietzscheä ei voi lokeroida mihinkään määritelmään.
Michel Foucault`n mukaan Nietzsche on filosofian historian ainoa suuri ajattelija, joka pystyi kritisoimaan kaikkia ajatusjärjestelmiä sitoutumatta itse mihinkään niistä.

Mitä tulee natsismi-rinnastuksiin, ne ovat valtaosaltaan seurausta hänen antisemististisen sisarensa Elisabethin harjoittamasta tekstimanipulaatiosta ja jopa tietyistä kirjeitten tekstiväärennöksistä.
Elisabeth "kaappasi" vuonna1893 Overbeckiltä ja Köselitziltä/Peter Gast veljensä kirjallisen perinnön omaan hallintaansa. "Kuka teidät on nimittänyt toimittajiksi?- tokaisi sisukas E.") The Nietzsche Channel: Nietzsche: Correspondents.

Natsismi-rinnastuksen kumoan joka tapauksessa kertalaakista seuraavalla sitaatilla.
"Ernst Krieck, the influental National Socialist philosopher remarked ironically: "All in all, Nietzsche was an opponent of socialism, an opponent of nationalism and an opponent of racial thinking. Apart these three bents of mind, he might have made an outstanding Nazi."

"Rüdiger Safranski: " NIETZSCHE" A philosophical biography, originally published in Germany, 2000, english translation, 2002), p. 340

*******
Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen: Nietzschen moraalifilosofian perustaan eli myötäkärsimisen tunteen ongelmaan, on sanottava varsin vakavalla naamalla seuraavaa. Itse asiassa totesin sen jo alussa.
Lähes koko Nietzschen tunnetuin tuotanto - ainakin vuodesta 1878 lähtien, jolloin hän irtautui Wagnerin romanttisesta nihilismistä ja Schopenhauerin romanttisesta pessimistä, oli hellittämätöntä taistelua kristinuskoa - hänen isiensä, luterilaisten pappien (ainakin kolmessa sukupolvessa!) uskoa vastaan.
Samalla hän onnistui päätymään niin pitkälle nihilismissä ja sen analyysissä, ettei sinne liene Ivan Karamazovin ohella päätynyt kukaan muu kuin sittemmin ranskalaiset - 1900-luvun lopun - hyvin nietzsheläisvaikutteiset filosofit.
Toki meillä on esimerkkejä nihilistisestä epistemologiasta ja nihilistisestä voluntarismista eli psykologisesta egoismista jo Platonin dialogeissa: Gorgias ja Trashymakos).

Mutta vaikka Nietzsche julistautuikin säälin ja myötäkärsimisen vastustajaksi sekä relativismiin johtavan perspektivismin edustajaksi, ei hänen taisteluhuutonsa: Jumala on kuollut, jonka korollaari (Dostojevskilta): kaikki on siis sallittua, ole mikään ilosanoma - uusi evankeliumi, vaikka hän useimminen niin haluaakin meidän asian ymmärtävän.
Syvällä sisimmässään Nietzsche kuitenkin samalla kammoksui nihilismiä Modern History Sourcebook: Nietzsche: Parable of the Madman, Nietzsche's Madman.

"Hullun ihmisen" kaltaisia "tunnustuksia" ei Nietzscheltä kuitenkaan monia löydy, mutta hänen ajattelunsa ja luonteensa sisäisen kahtiajakoisuuden voi löytää muualtakin - esim. Nietzschen ristiriitainen ja epämääräinen hyve-luettelo. Mutta etenkin rivien välistä huokuu vahvan moraalisen järjestyksen kaipuu - aivan toisenlainen Nietzsche, mitä tekstien pinnallinen, esimerkiksi analyyttis-deduktiivinen lukutapa, ei tavoita koskaan.

Väitteeni perustelemiseksi voimme vedota myös biografisiin faktoihin.
Nietzsche nimittäin taisteli moraalifilosofiassaan paitsi tiettyä moraalista diskurssia vastaan, myös ja nimenomaan omaa, äärimmäisen herkkää ja myötätunnon kokemiseen altista mielenlaatuaan vastaan!
Ja juuri tämä on ja on ollut siitä lähtien, kun se alkoi minulle pikku hiljaa vuosien mittaan valjeta - kaikkein kiinnostavin Nietzscheen liittyvä ongelma ja tutkimusteema.

Valmistellakseni itse ydinasiaa: miksi Nietzsche kirjoittaa ikäänkuin itseään vastaan, esitän ensin Robert C. Solomonin(1) Nietzschen teksteistä konstruoiman hyvelistan. Se antaa meille käyttökelpoisen vertailukohdan hänen hyve-etiikkaan päin kallellaan olevan moraalifilosofiansa eräänlaisesta "halkeamasta."
En sanoisi Nietzschen (moraali-) filosofiaa sekaannukseksi kuten Eero Ojanen vaan systemaattisen metafysiikan romahdukseksi, josta seuraa paluu alkuun eli vastakohtaisten intressien väliseen taisteluun.
Nietzschen ajattelusta huokuu "epätoivoisen iloinen" mutta varma näky siitä, mihin länsimaisen kulttuurin tie henkisesti eli eetokseltaan on johtamassa: - nihilismiin.

Nietzsche teki omasta itsestään - vanhan kristillis-papillisen suvun ja kulttuurin arvoihin kasvaneesta jälkeläisestä - ikäänkuin koekaniin, case-studyn, joka eli jo edeltä käsin tulevaisuuden sivilisaation ontologisen ja moraalisen "Entzauberungin", (Max Weberin ilmaisu) eli jumallallis-metafyysisen"lumouksen haihtumisen" (disenchantment) tilanteessa/tilassa.

Ja tämä oli Nietzschen tragedia niin yleisellä kuin yksityiselläkin kuin yleiselläkin tasolla.

"Harvoin on ihminen saanut maksaa neroudestaan niin kovan hinnan (Will Durant)."

Jatkuu osassa 2 ja 3.

(1) Solomonilta - juutalaiselta - kysyttiin kerran, millainen on hänen uskonsa tai uskontonsa. Solomon vastasi: Uskon Peter Panteistiin.