Mitä ‘etnosentrinen moduuli’ opettaa meille moraalista?

1

Valkea kirjoitti päreessään ‘Kaunis, älykäs ja luova fasistinainen [edit]’: ‘Koska valkoisilla etuaivolohkojen sisällöllä on taipumus syrjäyttää vaistomaisia moduuleja kuten liian heikko etnosentrinen moduuli, valkoisia on suhteellisen helppo ohjelmoida minkä tahansa näkemyksen kannattajiksi, joko valkoisten puolustajiksi tai valkoisten vastustajiksi; kuitenkin jonkin verran helpompi valkoisten puolustajiksi, koska valkoisillakin on etnosentrisyyttä.’

.

2

Miten tämä tulos on mitattu? Kertoisitko mm., miten koeolosuhteet oli järjestetty, minkälainen oli otos: se ryhmä ja vertaisryhmä[t], joita tutkittiin ja testattiin, minkälaisia kysymyksiä koehenkilöille esitettiin ja millä kriteereillä vastauksia/koetuloksia tulkittiin?

.

3

‘Ennen’ puhuttiin a] enemmän tai vähemmän ‘rationaalisista’ mielipiteistä ja uskomuksista, joilla arvovalintoja perustellaan [varauksin esim. minä; varauksin, koska rationaalisuus ei ole minulle ihmisen luonteen ominaisuus vaan välttämätön ‘käsitteellinen väline’ ymmärtää itseään ja muita] tai b] manipuloitavissa olevista tunteista ja taipumuksista, joita arvot heijastelevat [esim. varauksin sinä; varauksin, koska preferoit jotain paikallisesti pysyvää (arvo)traditiota etkä ‘pelkkiä’ affekteja]. Nyt on sitten yhä suuremmassa määrin  siirrytty todistelemaan samoja asioita neurologisesti. Mutta - what’s the difference, actually? 

. 

4

Kuka lopultakin tarvitsee tätä ‘dataa’ ja miksi? Mihin tarkoitukseen tällaista ‘neurologiseksi sosiaalipsykologiaksi’ luokittelemaani  ‘tietoa’ halutaan käyttää? Nämä ovat kaikkein olennaisimpia kysymyksiä tällaisten ‘kokeitten’ suhteen, ei niinkään se, mitä niillä muka on todistettu. Vai riippuuko sekin ‘heikosta tai vahvasta etnosentrisestä moduulista’? Jne. Toisin sanoen tällainen kehätodistelu [arvot-faktat-arvot-faktat jne.] joko tukee tai kumoaa kulloistakin lähtöhypoteesia, joka ei ole arvoneutraali. Joka muuta väittää, on tiedeuskovainen fundamentalisti, jolla on agenda, jota hän ei joko itse tiedosta tai joka salataan mahdollisesti rahoituksellisista tai poliittisista syistä. Muussa tapauksessa se olisi triviaalia ja siten seurauksiltaan merkityksetöntä. 
.
5
Minulle on kuitenkin päivänselvää, että arvoja ei voi johtaa suoraan jonkun ihmisen tai ihmistyypin [olipa sitten valkoihoinen tai vaikka sininen] neurologisesta statuksesta, koska kielellisten symbolien käyttö [ja siten kieliyhteisö] on ontologisesti eri asia kuin ihmisen hermojärjestelmä. Niinpä esim. kognitiotiede on näennäisestä metodisesta 'kovuudestaan' huolimatta enemmän tai vähemmän fiktiivistä tutkimusta, koska eräs sen perusoletuksista eli 'moduuli' on yhtä konstruktiivinen hypoteesi kuin 'meemi'. Mitään kognitiivisia moduuleja tai 'kulttuurigeneettisiä' meemejä ei ole olemassa kuin tutkimuksellisesti kätevinä fiktioina. Oleellista tässä on [jälleen kerran], ketä nämä fiktiot ja niiden oletetusta vaikutuksesta tehdyt tutkimukset muka hyödyttävät ja miksi. Se instanssi ei ole eikä edes voi olla puolueeton. Tämänkään takia 'psyko- ja sosiaalitieteet' eivät koskaan voi olla 'kovaa' tiedettä [kuten fysiikka] perusteltiinpa niiden tuloksia sitten miten tahansa tarkoilla neurologisilla havainnoilla.

.

6

Todistukset palvelevat aina jotain praktista päämäärää, eikä tähän väitteeseen ole poikkeuksia [eksakti=triviaali tieto ei ole poikkeus, koska siihen ei sisälly ‘semantiikkaa’: H2O=H2O, mutta neuromoduuliin sisältyy, koska se muka sisältää ‘psykososiaalisia alttiuksia/taipumuksia’]. En ymmärräkään, miten voisit tällaisella perustelulogiikalla saada jotain todellista ‘lisäarvoa’ edustamasi tiettyjen moraalitunteiden hierarkiselle ‘kasaantumalle’ eli perinneinstituutiolle. Olisi ehkä älyllisesti rehellisempää sanoa, että minä nyt vain preferoin näitä arvoja ihan vaan siksi, että uskon niihin. Jos ne arvot ovat jollain tavalla kytköksissä joihinkin tunteisiin, se ei vielä tee niistä nimenomaan moraalisia. Moraali ei ole tunne vaan mahdollisimman rationaalisesti päätelty vakaumus. - - Jos tällaista perustelua pidetään pelkkänä [tiettyjen] tunteiden naamioina, voidaan myös moraalinen puhe siirtää sosiaalipsykologian kautta neurologiseksi tutkimuspuheeksi. Mikä siis vain lopultakin uusintaa samaa arvojen ja faktojen kehää, josta edellä oli puhe. Olisi fiksumpaa astua sillä tavalla ulos tuosta kehästä, että tunnustettaisiin avoimesti ihmisen rationaalinen vajavaisuus eikä uskottaisi tieteeseen [siis eksaktina pidettyyn tietoon] kuin fundamentalisti-kreationisti demiurgi-jumalaansa.

.

7

Kieltäydyn ehdottomasti ‘leimakirveen’ käytöstä näissä asioissa. Jos antaisin itselleni luvan siihen hommaan, päitä alkaisi pudota jatkuvasti eikä loppua näkyisi, koska ihmisyhteisöissä on aina ‘mätäpaiseita’, joiden ‘huono vaikutus’ pitäisi ennakoida ja estää voimakeinoin, sillä valistus ei niihin yleensä tehoa [turha siis syyttää omaa ‘neuromoduulia päidenpudottelemistaipumuksesta’ ;\]. Sitä paitsi ihmisyhteisöistä todella löytyy enemmän tai vähemmän vakiomäärä psykopaatteja [tai vastaavia luonnehäiriöisiä], joskaan en nyt puhu heistä vaan ihan vain tietynlaisen yhteiskuntaihanteen kannalta ‘epätoivottavien moraali/ttomien/tunteitten’ edustajista. Yhteiskunnan uskonnollis-poliittisesta toleranssista riippuen myös minä saattaisin silloin kuulua tällaiseen ryhmään vaikken ‘rikollinen’ missään muussa mielessä olisikaan.

*

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/2014/05/kaunis-alykas-ja-luova-uusfasistinainen.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kognitiotiede

http://en.wikipedia.org/wiki/Cognitive_module

http://fi.wikipedia.org/wiki/Meemi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Konstruktiivinen_realismi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sosiaalinen_konstruktionismi

‘Death of the Liberal Class’ eli miksi liberaali nykyvasemmisto on menettänyt aiemman innovatiivisuutensa, uskottavuutensa ja jopa toimintakykynsä.

1
Chris Hedges tulkitsee poliittisen ilmapiirin muutosta lähinnä USA:n tilanteen kannalta. Sen sijaan Euroopassa vasemmiston lähtökohdat ovat historiallisesti olleet arvoliberaaliuden ohella paljon valtiokeskeisempiä, ideologisesti kontrolloidumpia ja jopa totalitaarisempia kuin USA:ssa, joskin erot ovat viimeisten 20 vuoden aikana pienentyneet selvästi USA:n ‘hyväksi’ ja eniten siellä, missä vasemmisto on päätynyt omaksumaan globaalin finanssikapitalismin jos ei arvoja niin ainakin sen ‘demokraattis-operationaaliset’ pelisäännöt. Kuitenkin - huolimatta ‘vain’ kapitalismin talouspelisääntöjen omaksumisesta myös vasemmiston arvomaailma on samalla muuttunut ideologisesti. Vasemmiston ‘kollektiivi-liberaalit’ yhteisöarvot ovat ohentuneet ja vääristyneet kaupalliseksi identiteetti-prostituutioksi, jota ‘parittaa’ finanssi-globalisaatio, jolle arvot ovat pelkästään rahalla mitattavia riskejä, optioita ja voittoja, jotka legitimoidaan ja turvataan demokraattisen parlamentarismin päätöksillä. - - Parlamentarismi ja demokraattinen proseduuri itsessään ei siis takaa mahdollisimman laaja-alaisen kollektiivisen oikeudenmukaisuuden toteutumista vaan lähinnä erilaiset vapausoikeudet, ‘omistamisoikeuden’ ja yleisen [viime kädessä eliitin] turvallisuuden. 
.
Entä palautuuko vasemmistonkaan arvojen sisältö pelkästään edellä mainittuihin tekijöihin vai merkitsevätkö arvot niiden 'lisäksi’ jotain aivan muuta, jotain, mitä puolueettomin ja neutraaleinkaan päätösproseduuri ei voi mahdollistaa ja ylläpitää jo senkään vuoksi, että arvot ovat [jopa] oletetusta ja mahdollisesta universaalisuudestaan huolimatta aina myös yksilöllisiä ja paikallisia intressejä eivätkä juuri väistämättömän partikulaarisuutensa vuoksi voi koskaan muuttua globaalisti täysin yhteisiksi [ilman pakottavaa voimaa]. 
.
2
Entä onko tässä kuvattu kehitys välttämätöntä ja väistämätöntä: a] prosessi, joka kautta historian toistuu erilaisten levottomuuksien ja kumousten kautta aina uudestaan vai b] jatkuvasti kehittyvän teknologian mahdollistama tie, jonka päätepiste alkaa jo häämöttää kaukaisessa tulevaisuudessa. Onko se Marxin haaveilema joskin uusliberalistisella kvantti-matematiikalla mallinnettu valtioton ‘laizzes-faire-järjestelmä’, jossa täydellinen kuluttajarobotti ja täydellinen tuotantokone elävät vastavuoroisessa ja sopusointuisessa hyötysuhteessa’ eli ovat ikään kuin yhdistyneet yhdeksi ja samaksi input-output-prosessiksi, joka toistaa biologisen elämän ja evoluution perustoimintojen mukaista peruskaavaa ihmisyhteisöjen tasolla? Tässä tilanteessa puhe sosialismista ja kapitalismista tai niiden eroavuuksista ei tietenkään ole enää tarkoituksenmukaista jos kohta tietoisesti edes mahdollista. - - [Tämä ei tietenkään ole referaatti Hedges’n kirjan sisällöstä vaan ensin omaa tulkintaani vasemmistoliberalismin tilasta ja lopuksi puolittain satiirinen kuvaus utooppisesta ‘anarkom-libertarismista’].
.
II
‘The epigraph to the book is from George Orwell:

At any given moment there is an orthodoxy, a body of ideas which it is assumed that all right-thinking people will accept without question. It is not exactly forbidden to say this, that or the other, but it is “not done” to say it, just as in mid-Victorian times it was “not done” to mention trousers in the presence of a lady. Anyone who challenges the prevailing orthodoxy finds himself silenced with surprising effectiveness. A genuinely unfashionable opinion is almost never given a fair hearing, either in the popular press or in the highbrow periodical.’

*
Death of the Liberal Class is a non-fiction book by American author and journalist Chris Hedges published in October 2010 by Nation Books. It falls into the literary genre of the jeremiad, which has a long tradition in the United States. According to Hedges, it is a book that chronicles the destruction of populist and radical movements within society, particularly in the United States.^[1] The destruction of popular movements, particularly within a functioning liberal democracy, has baleful consequences for its polity because, as Hedges explains at some length, these movements are the mechanism by which a democratic society can "open up," thereby maintaining their status as a real and operative "open society," borrowing this latter concept from the work of Karl Popper.
Therefore, Death of the Liberal Class argues that social movements, having up until now provided "all the true correctives to American democracy," have been undercut by those very same liberal institutions that had once, just a few generations ago, provided both tacit and direct support. This role reversal occurred as a consequence of what Hedges sees as the corporate takeover, management, and co-opting of the traditional liberal institutions in the USA, notably the labor unions, press, churches, universities and the Democratic Party. The "liberal class" consists of the people who fill the ranks of these institutions, i.e., union bosses, journalists, clergy, teachers, politicians, as well as the bureaucrats and technocrats who fill the various intermediary and functionary roles.
*
Overview

Falling into the long American tradition of the jeremiad, Death of the Liberal Class makes a number of sustained arguments. As a critique of the so-called "liberal class", its main argument is that a breach has now occurred between the liberal class and the radical social and political movements it once supported or sympathized with. This rupture is a fatal wound from which the liberal class cannot recover because these movements are the repository of new ideas. The "death" of the liberal class naturally follows from, and is the direct consequence, of this dearth of new ideas. Now the situation is such that the "liberal class" is cut-off from the sustained energy and life-blood that new ideas provide. Hedges shows in the book how, in the United States, movements such as the anti-slavery movement, the suffrage and Civil Rights movement were able to have a significant influence on the historical, political, and social landscape of their own time. But furthermore, what had been their initial phase of birth and growth, moves now into an "older" mature phase that continues to resonate to this day. It joins and circulates in the "common" parlance and civil discourse amidst the citizenry.
This central argument is sustained by various secondary arguments and themes in the book. One of these themes is an examination of how it is even possible (in the first place) for popular movements to have real and lasting influence. Death of the Liberal Class argues that such movements must start from the "bottom" of any social structure. It is here at the "bottom" that a populist spirit can take hold and begin to have a grass roots appeal before its dynamic moves on to having mainstream appeal. The role of liberal institutions is to sort out, and finally chooose, from amongst the welter of dynamic social and political forces moving and vying for position within the culture-at-large, which of those movements they, finally, will support. And furthermore, these same liberal institutions will convince the various elites within the society, to lend credence to the various popular causes and allow them to gain institutional access.
Hedges goes to great pains to show that real changes for a society may, or may not, be "vertical": that is, come from the "top" where the Power Elite operate (a concept Hedges borrows from C. Wright Mills and whose ideas he makes ample use of in this book). Rather, healthy change for a society is real and sustainable because the most significant populist and social movements never achieve "formal positions of power".^[1] And this is crucial to any movement having long term viability. A movement has the ability to both sustain itself and have real influence because it avoids bowing to the dictates of what Hedges calls statecraft, which are the formal mechanisms that any state uses to manage power while maintaining the support of the masses.
Instead, popular movements (or any movement for social and political change) embrace what Hedges calls "nonhistorical values", a term he borrows from Dwight Macdonald. According to Macdonald, nonhistorical values include ideas such as truth, justice, and love and it is to these values that real social and political movements must "pay fealty". Instead, a movement's influence erodes when it jettisons these "nonhistoric" values in favor of "historical values." Historical values are defined as a belief that human progress comes through science, technology, and mass production. This is another theme examined by Hedges in the sustained polemic of Death of the Liberal Class, that embracing this kind of belief in human progress has eroded these other nonhistorical values. Finally, the "liberal class" is always faced with a choice, Hedges argues, and that

choice was between serving human beings and serving history, between thinking ethically and thinking strategically.^[3]

By serving history and power, the "liberal class" surrendered their power and moral authority to the state. It's an authority they cannot get back, because when the State holds these powers, it will not give them up without a mass movement making such demands. This restates an overarching theme of Death of the Liberal Class. According to Hedges, capitulation by the "liberal class" has allowed the takeover of "statecraft" by corporations who, now unchecked by an independent intellectual class and the popular movements that gave them viability, wield enormous influence in the legal, legislative, and financial centers of power. This corporate coup d'etat was accomplished in the United States, says Hedges, because corporations have no loyalty to a nation-state, especially those corporations that are multinational.

Summary

Summarizing this book's trajectory: The liberal class plays a vital role in a democracy, and posits itself as the conscience of the nation. It permits us to define ourselves as a good and noble people. Most importantly, the liberal class offers a safety valve for popular frustrations and discontentment by discrediting those who talk of profound structural change. Once this class loses its role, then democracy breaks down and the liberal class becomes an object of ridicule and hatred. The Death of the Liberal Class examines the failure of the liberal class to confront the rise of the corporate state and the consequences of a bankrupt liberalism, making the liberal class irrelevant to society at large and ultimately the corporate power elite they once served.

*
http://en.wikipedia.org/wiki/Death_of_the_Liberal_Class
http://en.wikipedia.org/wiki/Chris_Hedges

Tuttu huttua [edit.]

1
Anonyymi kommentoi edellisessä päreessäni: ‘Mitä ajattelet teoksesta Tractatus logico-philosophicus? Siitä et ole vielä puhunut mitään blogeissasi’.
.

En vai? Et ole näköjään tätä blogia aikaisemmin lukenut. Tai sitten kyseessä on ironinen heitto. On tietysti mahdollista, että et ole ymmärtänyt kirjoittamaani. No, kertaus on opintojen äiti. Ymmärryksen lisääntymisestä en kuitenkaan mene takuuseen.
.

2

Filosofisen tematiikkani ydin kiteytyy ainakin analyyttisesti juuri Tractatuksen lopetusaksioomaan: ‘Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava’. Laajennan Wittgensteinin epäilyn semantiikan ilmaistavuutta kohtaan kuitenkin jopa niin pitkälle, että vaikeneminen ['solipsismi'] pitäisi ulottaa myös havainnoivaan, kokevaan ja tietoiseen subjektiin, joka on semantiikan ainoa lähde ja alkuperä. Semantiikka on ihmisen ‘keksintö’ ja siten pelkkää tulkintaa aineen, muodon  ja merkityksen keskinäisistä suhteista. Vaikeneminen pitäisi ulottaa kaikkeen kielelliseen todistepelailuun. Wittgenstein itse ei tietenkään edennyt tätä tietä myöhäisfilosofiassaan vaan päätyi kielipeleihin [semanttinen pluralismi], koska ymmärsi, että Tractatuksen johtopäätös johtaa joko solipsismiin tai metodiseen monismiin. Solipsismi on käytännössä [ei teoriassa] absurdi kanta ja metodisen monismin edellyttämä semanttinen verifikaatio metafyysinen lähtökohta/periaate eikä ainakaan luonnontiede ‘tunnusta’ metafyysisiä lähtökohtia. Kaikki havaittava on tieteen empiiris-ontologisen tutkimusideaalin mukaan itsessään annettua: siten myös tiedettävissä ja ymmärrettävissä suoraan ja välittömästi [a]. Ihmettelen vain, miten havainnot ylipäätään voidaan ‘ymmärtää’ ilman teoriamallinnuksen puitetta, joka on kuin onkin  semanttinen periaate. Tosin pelkät kaavat eivät vielä ole ymmärrystä vaan kausaalisuuden kuvausta matemaattisin merkein: eksakteimmillaan triviaa, josta itsestään ei seuraa mitään, ennenkuin ihminen ‘soveltaa’ sitä hyödyttämään itseään teknologisesti ja ‘keksii' sille tällä tavoin 'semantiikan’ ~ informaatiojärjestelmän, jonka mallinnettu ideaali on täydellinen kone. 
.

3

Kielipelien pluralismista ei kuitenkaan ole pitkä matka postmoderniin relativismiin, joka on itse asiassa nihilismiä: ‘Anything goes’, mikä tosin ei ole vielä nihilistinen vaan nimenomaan pluralistinen periaate. Tieteelliselle keksimiselle ei voi asettaa dogmaattisia metodisia rajoituksia. Tällainenkin pluralismi on silti jo menettänyt ‘otteensa’ totuuteen. No, Totuus [isolla T:llä; pienen t:n totuudet lähenevät konventioita ja/tai triviaa] taitaa kuitenkin olla Jumalan ohella ihmisen nerokkain valhe, ei enempää eikä vähempää. 
.

4

Filosofisesti päättelyni skeptis-solipsistinen umpikuja on aika monenkin filosofin mielestä ratkaistavissa ‘yksinkertaisesti’: pragmatistisella totuuskäsityksellä, mutta pragmaattinen totuus[teoria] ja pragmatismi ylipäätään on filosofisen ajattelun kaatoluokka ellei peräti kaatopaikka. Se selittää liikaa ja liian paljon yhtä aikaa ollakseen enää tarkkaa ja syvällistä ajattelua filosofisesti. Kun ajattelun kriteereissä joustetaan liikaa, ollaan päädytty tai päätymässä hyvää päivää kirvesvartta-kommentointiin.
.

5

Parasta autenttisen subjektiivisen olemisen kannalta olisi ‘luopua’ maailmasta – vaieta - kadota pois – lopullisesti ja jättää tieteeseen hurahtaneet tuhoamaan maailmaa ja itseään ‘totuuden’ ja ‘edistyksen’ nimissä. Todellinen ‘evoluutio’ on nimittäin kontrafinaalista. Ihmisen tieteellinen uhkapeli, kuten kaikki uhkapelit, johtaa häviöön. ‘Pankki’ [luonto, evoluutio] voittaa [‘kostaa’] aina. Tämä on evoluution [‘välttämättömän sattuman’ perimmäinen ‘laki’. Piste. 
.

6

Miksi teen näin äärimmäisiä johtopäätöksiä, vaikka ne ovat käytännössä absurdeja, koska tuhoavat kaikki elämisen positiiviset perspektiivit, jääköön ‘psykopoliittisen leimakirveen heiluttajien’ diagnosoitavaksi, esim. nimimerkki Valkealle, joka osaa [tai ainakin haluaa] määritellä tieteellisen tarkasti, miksi juuri minun luonteen patologiani altistaa ja johtaa minut itsetuhoisiin [tai ylipäätään tuhoaviin] johtopäätelmiin. Valkea on oikeassa. Suotakoon hänelle se etuoikeus [EVVK, ISMO – (ks. kuitenkin b)]. 
*

[a] Väite suorista ja välittömistä [havainnoitsijasta/subjektista riippumattomista] havainnoista on täyttä puppua, sillä todellisuus itsessään ei ole ‘annettu’ [vaikka havainnot yksinkertaisimmillaan olisivatkin miten itsestään selviä tahansa] eikä jaottelua analyyttisen ja synteettisen logiikan välillä voi tehdä ilman metafyysistä lähtökohtaa. Ei ole olemassa formaalia kieltä, joka pystyisi ilmaisemaan intuition [koetut havainnot] ‘eksaktisti’ formaalina kielenä [objektiivisena merkitysrakenteena] ilman operointia kahdella merkityksen tasolla yhtä aikaa [muotoa partikulaari - universaali], mikä merkitsee päättelyn sisäistä ristiriitaa. Formaali logiikka ei pysty antamaan myöskään matematiikalle [muista todistuskielipeleistä puhumattakaan] aksiomaattista perustaa ilman ristiriitaa, jota sitten pidetään perustellusti joko virhepäätelmänä [Gödel] tai [etenkin tietoteoreettisessa argumentaatiossa] metafyysisenä alkulähtökohtana [vrt. kumoamaton kumoaja = Jumala (Plantinga) riippuen siitä, mihin ratkaisuun ehkä jo alunperinkin uskotaan].
.

[b] Valkean sitkeä ja johdonmukainen konservatismi [ei niinkään Ironmistress sisäisine ristiriitoineen] on kuitenkin osaltaan vakuuttanut minua yhä enemmän konservatismin ihmisluontoa aidosti ilmentävistä ‘hyveistä’, eikä tämä toteamus ole ironiaa. Konservatismi [eikä esim. Alexander Stubb: tuo ääriliberalistisella talousteorialla ja ‘laizzes-faire’-arvopluralismilla kauppaa tekevä retorikko-pelle ja hammastahnamainos] on todellinen ja pätevä vaihtoehto sosialismille ja kommunismille, mutta sen ‘endogaamista’ ihmiskäsitystä en tule ikinä jakamaan. Minä olen ultra-anarkistinen individualisti, joka tietää ajautuvansa tyranniaan jo sen vuoksi, ettei usko pankkien toimintaa kyettävän kontrolloimaan demokraattisin menetelmin vaan ainoastaan jonkinlaista väkivaltaa käyttäen, mikä johtaa terroriin ja totalitarismiin, ja tämä vaihtoehto kauhistuttaa häntä. - - Olen jäänyt eräänlaiseen pattitilanteeseen ideologisesti. Tunnustan sen. - - Älkää silti kuvitelko, että tulisin vielä äänestämään Perussuomalaisia [ellei minua sitten kuolemalla uhaten pakoteta siihen ;\]. Olen loppuun asti vasemmistolainen desperado enkä mikään impivaaralainen mennoniitti, hutteriitti tai amashi. Se on itse asiassa aika traaginen positio, mutta minkäs teet – ‘luonne on kohtalo’ [Valkea luultavasti hyväksyisi tämän väitteen].

Suvaitsevaisuuden omahyväisyys, ‘putoaminen’ ja armon dilemma

1

Suvaitsevaisuus on kaikkia ihmisiä koskevan kristillisen armon [monergismin] ja humanistisen itsepyhityksen [pelagiolaisuuden] moraalisesti tekopyhin ja jopa perverssein ‘yhdistelmä’. Todellinen armo on mahdollista vain silloin, kun tunnustetaan ihmisen oma saatanallisuus. Sen vuoksi suhtaudun humanismin ja jopa buddhalaisuuden altruistisiin motiiveihin suurella epäilyksellä. ‘Hyviä’ ihmisiä ei ole olemassakaan. Tämä on armon perimmäinen lähtökohta. Vain syntiset voivat saada armon, joka ei lopulta ole kenenkään ihmisen vallassa. ‘Hyvät’ ihmiset sen sijaan eivät armoa tarvitse, koska he ovat aina oikeamielisiä.

.

2

Suvaitsevaisuus ei tuo mitään lisää moraaliseen ‘hyvyyteen’ – ei liberaaliin eikä konservatiiviseen [joka ei suvaitsevaisuutta (muttei myöskään armoa) edes tarvitse]. Suvaitsevaisuus päinvastoin ideologisoi humanistisen liberalismin ellei jopa kontrafinaalisesti tee siitä suvaitsemattomuutta [ollaan niin ehdottomasti suvaitsevia, ettei suvaita suvaitsemattomia].

.

3

Universaalia suvaitsevaisuutta edustavien/kannattavien ihmisten pitäisi lukea Camus’n Putoaminen ymmärtääkseen erään oleellisen puolen itsestään ja eettisen universalisminsa perustavasta ongelmasta. ‘Suvaitsemattomille’ Putoaminen sen sijaan on vain malliesimerkki liberaalin moraalin absurdeista harharetkistä, sillä aiemmin elämässään oikeamielisyyden ja hyveellisyyden perikuvana itseään pitänyt juristi Jean-Babtiste Clamence näyttäytyy konservatiiveille tyypillisenä ‘suvaitsevaiston’ edustajana, jonka moraalinen selkäranka on viime kädessä pelkkää kumilenkkiä. Hän kun saa kaiken lisäksi pysyviä ja sovittamattomia omantunnontuskia asiasta, joka ei muka ole eettisesti kovinkaan ongelmallinen ja siten moraalisten itsesyytösten arvoinen.

.

Oikeudellisesti puheena olevassa asiassa ei ole ongelmaa, mutta kysymys onkin jostain perustavammasta kuin muodollinen oikeus: ihmisen moraalisesta velvollisuudesta toimia ‘oikein’ ja itse asiassa vieläkin enemmästä: ihmisen kyvystä olla lahjomattoman rehellinen itselleen suhteessa velvollisuutensa sitovuuteen. En puutu nyt arvojen ja normien kehämäiseen ongelmaan vaan Camus’n päähenkilön moraaliseen itsepetokseen: sen tajuamisen ja tunnistamisen aiheuttamaan ‘putoamiseen’.

.

4

Kyse on iltahämärissä jokeen hukuttautuvasta naisesta, jonka siltaa ylittävä Clamence olisi ilmeisesti ehtinyt pelastaa, jos olisi edes yrittänyt ottaa kuulemastaan äänestä selvää [huuto ja veteen putoavan ihmiskehon aiheuttama loiskahdus [*]. Clamence ohitti paikan epämukava olo seuranaan yrittäen unohtaa tapahtuneen, muttei onnistunut. Itse asiassa kyseisen tapahtuman ajatteleminen alkaa vähitellen murtaa hänen itseluottamustaan ja uskoaan omaan eettiseen erinomaisuuteensa [sitä paitsi Clamence sai selville, että sillan kohdalta todella löydettiin äskettäin hukkunut nainen]. Lopulta Clamencen koko entinen elämä kyseenalaistuu hänen ajatuksissaan, ura kääntyy laskusuuntaan ja Clamencesta tulee Amsterdamin pikkuravintoloissa ja pienessä yksiössä aikaansa kuluttava ja peruuttamattoman valheellisena pitämäänsä entistä elämäänsä pohtiva kulkuri ja katumuksentekijä-tuomari, ikäänkuin turhamaisen ‘oikeamielistä’ aiempaa minäänsä loputtomasti pakeneva desperado. Tarinaansa hän itseään ja mahdollisesti myös kuulijaansa terapoiden kertoo, kuka sen vain tahtoo kuulla. Armoa Camus’n katumuksentekijä-tuomari ei kuitenkaan löydä mistään vaan jatkaa desperadon elämäänsä ilmeisesti hamaan kuolemaan saakka.

.

5

Perustavinta Clamencen kertomuksessa tulee olemaan se, ettei hän usko enää ihmisen vakuuttavimmankaan eettisen rehellisyyden olemassaoloon ‘pudottuaan’ tajuamaan oman menestyksensä, charminsa ja älynsä väistämättömän tekopyhyyden ja turhamaisuuden, jolla on pettänyt itseään ja muita koko elämänsä ajan. Ihminen on hänelle pelkkä oikeudenmukaisten kulissien rakentelija ja valkoisilla valheilla etenevä kiipijä. Eikä tämä ihmisluonteen ominaisuus ole korjattavissa. Sen voi yrittää tiedostaa, mutta siitä ei pääse eroon, sillä yhteiskunnalliset instituutiot toimivat väistämättä kaksois-standardien varassa ilmentäen paitsi ihmisen turhamaista tekopyhyyttä myös pelkoa ihmisen eläimellisen eli alkuperäisen ‘luonnon/olemuksen’ hallitsemattomuudesta, joka on pakko ‘kesyttää’ sulkemalla se instituutioiden muodostamaan ‘avovankilaan’.

.

6

Tällainen, Putoamisen kuvaama, omien ‘moraalisten’ motiivien kyseenalaistuminen ja kyseenalaistaminen ei näyttäisi olevan lainkaan relevanttia eikä tarpeellista [ehkei edes suotavaa] konservatiiviselle reviirieläimelle, joka toimii selkeiden eettisten ohjeiden mukaisesti, ikään kuin vaistonvaraisesti. Vain ‘omia’ tulee suojella, vain ‘omat’ voi/pitää pelastaa. Konservatiivin on tavallaan mahdoton epäillä, että hänen perustavien arvojensa ja oman vakaumuksensa välillä olisi ja tai että niiden välille ylipäätään muodostuisi sovittamatonta ristiriitaa. Konservatiivit ovat siis ratkaisseet Clamencen ongelman logiikalla, jota minä kutsun ‘piilorasistiseksi’, mikä ei tarkoita, että he eivät toimisi oikeudenmukaisesti, johdonmukaisesti ja ilman järkeviä perusteluja omissa yhteisöissään [yhtä aikaa sekä ‘biologisesti’ että ironisesti puhuen he eivät myöskään toimi ‘evoluution vastaisesti’: evoluutio kun ei ole universaalisti oikeamielinen eikä suvaitsevainen: evoluutio on ‘hyvän ja pahan tuolla puolen’].

.

7

Armo [ja sen maallistunut, tekopyhä ‘perversio’: ‘suvaitsevaisuus’] on Paavalista alkaneen eli stoalaisia vaikutteita saaneen ja sittemmin arvoliberalisoituneen kristillisyyden perimmäinen eettinen ongelma. Jaakobin [Jeesuksen veljen] juutalaiskristillisen [pien]yhteisöllisyyden lähtökohdat ja periaatteet sen sijaan rajaavat kulloisenkin kristillisen yhteisön ulkopuolelle ne, jotka eivät sen armoa ansaitse [joko syntyperäisesti tai teoillaan].

.

8

Mutta armoa ei voi ansaita, armo on ‘something for nothing’: olemassaolon oikeutus, jonka jokainen saa ‘ilmaiseksi’. Niinpä ‘jaakobilainen’ kristillisyys [siten kuin minä sen tässä ymmärrän] ei oikeastaan tunne armon käsitettä – eihän sen tarvitse: se kun on pyhien eli [varmasti] pelastuvien yhteisö, jonne ei ‘barbaarista’ rupusakkia huolita.

.

9

Ihmisiä voi ja pitää sietää. Mutta suvaita heitä ei kuitenkaan tarvitse – eikä edes pidä suvaita. Suvaitsevaisuus tekee armosta kaikkein kierointa ja tekopyhintä omahyväisyyttä. Onkin moraalisesti kunniallisempaa olla konservatiivi ‘reviiri-kristitty’ kuin ‘Putoamisen’ kuvaama ‘positiivinen’, suvaitseva, hyveellinen, oikeamielinen, universaalia humanistisuutta edustava maallistunut maailmankansalainen – ellei, ja tämä on oleellista, ellei hän, mikäli on loppuun asti rehellinen itselleen [kuten Clamence], putoa tai afortiori, jonka väistämätön kohtalo ‘ylivertaisesti’ edustamaansa universaaliin oikeudenmukaisuuteen uskovana on pudota moraalisen motivaation ja sen perusteiden [egoismi/universaali altruismi] pohjattomaan dilemmaan. Konservatiivi ei tähän dilemmaan jämähdä, koska hän on sen aina jo ratkaissut rajaamalla moraalisesti auttamisen arvoisten ihmisten ‘ominaisuudet ja tapaukset’ sen verran selkeästi [endogaamisen pienyhteisön arvomaailmasta käsin], ettei mitään käytännöllistä ongelmaa synny, toisin kuin maailmankansalainen Clamencen tapauksessa.

.

10

Armo on kuitenkin ja kuten sanottu eräänlainen ihme, jota ei voi ansaita. Se on lahja, jota kukaan ei voi ‘antaa’ toiselle kuin pyyteettömässä rakkaudessa, joka on kuitenkin aina jo subjektiiviselle ja pyyteelliselle ihmiselle mahdoton saavuttaa [sukulaisiin kohdistuva altruismi ja aksiomaattinen oikeudenmukaisuus oikeutena ovat aivan eri asioita kuin armo]. Joko armoa ei ole olemassa ja pelkkä jo ihmisenä oleminen pitää ‘ansaita’ tai sitten armon [ehdottoman (ilman ehtoja) hyväksymisen] voi antaa vain ja ainoastaan ‘niin kutsuttu’ Jumala [tai ‘vastaava’ (en nyt keksi parempaakaan käsitettä tai esimerkkiä tämän dilemman ratkaisijalle/ratkaisijaksi: Salomon ehkä pääsee aika lähelle ;\)].

.

Jumala on ihmiskäsittein ilmaistu ihmiselle ‘mahdottoman mahdollistaja’. Mutta uskovatko [jos uskovat] liberaalit ja konservatiivit edes samaan Jumalaan? Jos Jumala on yksi ja sama, kaikkivaltias ja täydellinen, niin ainakaan hän ei vaikuttaisi olevan erityisen johdonmukainen tai ristiriidaton [edellyttäen siis, että kaikki, mitä on kaikissa ihmisissä on aina jo yhdessä ja ainoassa Jumalassa]. Jumalan hyvyys jää myös näin ajateltuna mysteeriksi, josta ihmislogiikka ei voi ymmärtää yhtään mitään. Armo on ihme. Sille ei ole mitään syytä.

.

11

Vaikuttaa siltä, että Jean-Babtiste Clamence ei jatkuvasta ‘katumuksen-tekemisestään’ huolimatta tule armoa kohtaamaan. Hän jää perimmältään ateistiseksi desperadoksi, joka ‘piinakopissaan’ itseään kiduttaen [‘puhdistaen’/’purgatio’] etsii totuutta eli ulospääsyä oman ‘rehellisyytensä ja oikeamielisyytensä’ turhamaisen ylpeästä valheellisuudesta, mutta ei sitä löydä. Silti, näin ajattelen, hänen tarinansa ei kuvaa pelkästään universaalin liberalismin perustavaa umpikujaa vaan koko ihmisluonnon ‘putoamista’ moraalisen itsepetoksen kuiluun, josta ei nousta ylös omin voimin. Vain armo voi pelastaa.

.

12

‘Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, miksi et jo armahda minua syntistä’ [mukaelma Jeesuksen rukouksesta].

.

13

‘Oi väsynyt sieluni, älä enää kysy miksi’ [Nietzsche].

*

[*] ‘Putoaminen’ kirjan otsikkona sisältää Camus’lle kaksi hyvin konkreettista merkitystä, joista toinen on kuvailevalla tasolla fysikaalinen [veteen putoavan ihmisruumiin aiheuttama ääni] ja toinen psykologisella ja rationaalisella [metaforisella] tasolla kvalitatiivinen: a] oman moraalisen itsepetoksensa tiedostamisen kokemus, b] tämän kokemuksen aiheuttama 'tila/-tunne' [vrt. lankeemus ja hamartia]. Myös nimi Jean-Babtiste Clamence sisältää harkittuja konnotaatioita  [‘Jean-Babtiste’ Johannes Kastajaan ja kasteeseen].

*

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Fall_%28Albert_Camus_novel%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Putoaminen_%28romaani%29

http://en.wikipedia.org/wiki/A_fortiori_argument

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hamartia

http://en.wikipedia.org/wiki/Grace_%28Christianity%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Armo

http://www.helsinki.fi/teol/kurssit/syste/02_armo.shtml

Liberalismin ja konservatismin ‘symbioottinen’ suhde

Radikaali liberaali-anarkisti haluaa muuttaa vanhan yhteiskunnan totaalisesti. Konservatiivi haluaa sitten paljon myöhemmin puolustaa viimeiseen asti liberaalin politiikan aikaan saamia, nyt jo instituutioiksi muuttuneita ‘raunioita’ = vanhaa ei saa muuttaa. Tämä sama kierros/kierre toistuu uudelleen ja uudelleen.

....

Edellinen oli tiivistetty esitys Chestertonin kärjistyksestä liberalismin ja konservatismin paradoksaalisesta ellei peräti symbioottisesta suhteesta.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/G._K._Chesterton

http://fi.wikipedia.org/wiki/G._K._Chesterton

http://fi.wikipedia.org/wiki/Symbioosi

Politiikkapäreessä [v]ihaillaan ensin sarastusta ja ennustetaan lopuksi tuleva sota.

Constitution of the Athenians, 4th century BC.

*

Onko liberaalisten parlamentaaristen demokratioidemme edustuksellisen valtaeliitin perimmäinen pyrkimys varjella kansaa siltä itseltään, jotta valtaeliitti voisi samalla varjella itseään kansalta?

.

1

Ongelmallinen demokratia: Demokratian kriisistä kohti orgaanista demokratiaa [osat I ja II, Rami Leskinen]

.

http://sarastuslehti.com/2013/09/13/ongelmallinen-demokratia-osa-i-antiikin-alkulahteelta-liberalismin-harhapoluille/

http://sarastuslehti.com/2013/11/06/ongelmallinen-demokratia-osa-ii-demokratian-kriisista-kohti-orgaanista-demokratiaa

.
2

Tämä on parasta poliittisen filosofian analyysia, mitä Sarastuksen eli Suomen konservatiivi-älykköjen verkkolehdessä toistaiseksi on julkaistu [etenkin osa II].

.

Mitä Leskisen referoimaan Alain de Benoist’n esittämään poliittisen liberalismin ja edustuksellisen demokratian kritiikkiin tulee, pidän sitä monilta osiltaan [en siis kaikilta] kohdallisena ja pätevänä.

.

Samalla Benoist’in liberaalin demokratian tilalle tarjoama melko hatara joskin perusteiltaan hahmotettavissa oleva orgaanisen demokratian malli näyttäytyy minulle kuitenkin utopiana, joka tulee väistämättä päätymään ulkoryhmiin kohdistuvaan rasismiin ja fasismiin, koska se ei ole toteutettavissa kuin väestöltään erittäin pienissä yksiköissä, joiden jäsenillä ei ole keskenään perustavia erimielisyyksiä kannattamistaan vahvoista arvoista ja maailmankatsomuksiaan koskevista uskomuksista, mutta jotka tästä seuraten eivät myöskään voi sallia arvoistaan ja uskomuksistaan selvästi eroavien ihmisten saada vaikutusvaltaa yhteisössään.

.

Näin vahvan yhtenäisyyden vaatimuksen toteutumiseksi ja ylläpitämiseksi tarvittavat sanktiot eli sananvapauden poliittisesti legitimoitu kontrolli [suora kansanäänestys ei ratkaise tätä dilemmaa, koska siinä kansan pitäisi kyetä asettumaan jopa perusarvojaan vastaan, mikä hajottaisi koko järjestelmän koheesion], sensuuri, kansalaisoikeuksien rajoittaminen ja viimein jopa yhteisöstä karkotus, ovat minun ‘semanttisen’ ymmärrykseni mukaan kaikkea muuta kuin demokraattiseksi luokiteltavan poliittisen järjestelmän tunnusmerkkejä.

.

Liian vahvassa orgaanisen demokratian mallissa [johtuen itse mallin toteutumisen mahdollistavista ehdoista/kriteereistä] ei siis ole kyse demokratiasta lainkaan vaan totalitaaris-uskonnollisesta yksimielisyydestä, jossa asioista ei tarvitse [tai pikemminkin: ei voi] äänestää lainkaan, sillä jo erimielisyys itsessään ilmentäisi epäluuloa ja kritiikkiä itse yhteisön perusarvomaailmaa kohtaan, joka kuitenkin koko yhteisön olemassaolon ehto, perusta ja tarkoitus.

.

Benoist tosin pystyy vakuuttavasti osoittamaan, miten liberalistis-edustuksellinen parlamentarismi on nihiloinut [tyhjentänyt sisällöllisestä merkityksestään] sekä sananvapauden että äänioikeuden pelkästään muodollisiksi oikeuksiksi, jotka muistuttavat pikemminkin tyhjänpäiväistä ja vaikutukseltaan joko kuoliaaksi vaiettua [tai lopulta vaiennettua] satiiria ja näennäisen tärkeillä asioilla mässäilevää viihdettä kuin toimivat kansan tahdon [*] uskottavana ilmaisuna ja siirtämisenä/siirtymisenä valtasuhteiden uudelleen järjestämiseksi tarvittavan, poliittisen legitimaation omaavan, hallituksen muodostamisen määrällisenä sekä laadullisena kriteerinä.

.

[*] Tätä oletettua ‘kansan tahtoa’ manipuloidaan taitavasti puolue- ja vaalipoliittisilla järjestelyillä sekä poliittisen valta- että finanssi-eliitin hallinnoimassa mediassa.

.

3

Mitä sitten sekä konservatismin kanssa flirttailevan Benoist’in että anarko-marxistien vahvasti ihannoimaan antiikin Kreikan suoran demokratian malliin tulee, pitää asian selventämiseksi muistaa seuraava historiallinen tosiasia [tai ainakin sellaisena yleisesti pidetty], joka paljastaa molempien utopioiden todellisen luonteen.

.

‘Ateenan demokratia oli ‘välitön’ sikäli, että kaikki noin 40 000 mieskansalaista saattoivat periaatteessa ottaa osaa päätöksentekoon. Kansankokouksen valamiehistön vähimmäismääräksi oli kuitenkin asetettu 6000 kansalaista, joista kansantuomioistuimeen valittiin kerralla tavallisesti 501. Kun tähän lasketaan mukaa vapaat ei-kansalaiset [naiset, lapset, ei-kreikkalaiset], saadaan vapaiden ateenalaisten määräksi noin 200 000. Kun tähän lisätään orjat, lähestytään puolta miljoonaa. Ateenan demokratia oli siis loppujen lopuksi melko aristokraattinen hallintojärjestelmä: noin kymmenesosa koko väestöstä saattoi periaatteessa edustaa itse itseään, ja muilla ei ollut mitään sanan sijaa.’ [Riku Juti: Tiedon filosofia, antiikista nykyaikaan [s. 46, alaviite].

.

Jos tätä mallia siis pidetään suoran, välittömän demokratian  paradigmana, puhutaan pikemminkin harvainvallasta kuin siitä järjestelmästä, jonka olemme Ranskan vallankumouksen alulle paneman poliittisen kehityksen myötä demokratiaksi käsittäneet ja säätäneet.

.

En yhtään ihmettele, että konservatiivit kokevat kyseisen mallin houkuttelevaksi, koska se de facto perustuu käytännössä ilmiselvään rasismiin - tosin ‘luonnolliseen’ ja siten hyväksyttyyn rasismiin. Rasismihan merkitsee aina ihmisten välisten ‘luonnollisten’ statussuhteitten ‘luonnollista’ hierarkiaa, jolla legitimoidaan yhteisöllisen organisaation toiminnallinen perusta.

.

Mitään statussuhteiden hierarkiaa [Platonin Valtion-mallin mukaista sotilasleiriä tai teknokraattis-meritokraattista valtaeliittiä] ei kuitenkaan ole olemassa ‘luonnollisesti’ eli ikuisesti/jumalallisesti annettuna yhteisöllisenä rakenteena, vaan se muodostetaan aina hegemonisen vallan ja sanelun pohjalta, eikä hegemonia koskaan ole luonnollista siinä mielessä, että se toteuttaisi kaikkia ihmisiä koskevan oikeudenmukaisuuden kriteerit. Tämä normatiivinen fakta pätee myös siihen tilanteeseen ja niihin edellytyksiin, jotka mahdollistivat antiikin Ateenan vapaitten kansalaisten suoraan/välittömään päätöksentekoon pyrkineen ja melko nopeasti omaan mahdottomuuteensa [manipulaatioon ja korruptioon] kaatuneen demokratia-kokeilun [Sveitsin suora demokratia perustuu aivan toisenlaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja äänestysteknologiaan kuin Ateenan malli].

.

Miksi anarko-kommunistit sitten suosivat tätä mallia? Heidänhän pitäisi ihmisarvon suhteen ainakin periaatteessa olla liberaaleja universalisteja, joille miten tahansa perusteltu sisä- ja ulkoryhmien välinen fundamentaalinen erottelu on porvarillisen luokkavallan pystyttämä hegemoninen muuri, jonka ainut tarkoitus on legitimoida hallitsevan luokan arvo- sekä ansaintalogiikka ja sen seurauksena syntyneet privilegiot. Mitään ‘luonnollisia arvo- ja statushierarkioita’ ei siten myöskään ole olemassa kuin enemmän tai vähemmän rasistisia motiiveja implikoivina ennakkoluuloina.

.

En ole keksinyt muuta vastausta tähän anarkistien antiikin suoran/välittömän mutta oligarkkisen demokratian hypetykseen kuin, että ‘pseudototuudestaan’ huumautuneina he ilmeisesti onnistuvat tosiasioista täysin piittaamatta valehtelemaan itselleen ja tovereilleen niin merkillisen taitavasti [itse asiassa konservatiivit ovat heitä rehellisempiä, koska toimivat johdonmukaisesti piilorasististen arvojensa pohjalta], että kääntävät vaikka mustan valkoiseksi, kunhan vain pääsevät itsetarkoituksellisesti muuttamaan maailmaa eli barrikadeille mesoamaan ja jopa pommeja heittelemään. Teorian suhteen anarkistit kuitenkin elävät turvallisesti ‘älyllisessä [ikään kuin mystisessä] pimeydessä’, jota tosin [päinvastoin kuin uskonnollis-mystisessä kokemuksessa] kirkkainkaan jumalallinen valo ei pysty läpäisemään silloin, kun he tuohon dogmaattiseen pimeyteensä kaikkein ‘akuuteimman totuuskiimansa’ vallassa uskovat. - - Jos heidän pimeytensä olisi valoa, itse aurinkokin kalpenisi sen rinnalla.

.

4

Väitän, että 1] siinä missä anarko-kommunistit ovat kyvyttömiä tiedostamaan ja ymmärtämään omaa ‘perverssiä kaipuutaan’ totalitarismiin, siinä 2] konservatiivit eivät suin surminkaan halua tunnustaa, että heidän [de re/de dicto] ‘luonnollisiin statuksiin’ perustuva yhteiskunnan ‘luonnollinen hierarkisointinsa’ ei [de facto] ole lopultakaan muuta kuin tietyn yksittäisen sisäryhmän hegemoniaa ulkoryhmiin nähden: sisäryhmän, jonka jäsenet kuuluvat samaan uskonlahkoon, samaan kansaan tai ainakin samaan heimoon, joilla on sama kieli ja jotka ylipäätään jakavat samantyyppiset arvotraditiot ja kulttuuriset tavat.

.

Jokainen, joka vähänkin tuntee 1900-luvun eurooppalaista historiaa, oivaltaa heti, että juuri ne yhteiskunnat, jotka perustivat yhteiskunnallisen hallinnan tällaisten aatteellis-asenteellisten lähtökohtien varaan, olivat taipuvaisimpia ajautumaan de facto rasismiin [Italia, Espanja, Saksa]. Mikä ei tarkoita, etteikö myös anarko-totalitaristinen valtio olisi viime kädessä rasistinen, koska koko sen olemassaolo perustuu pakotettuun yksimielisyyteen [universalismi kun ei voi toteutua ilman maailmanhallitusta eli jonkin asteen totaalia pakkoa], joka/mikä johtaa aina vainoharhaiseen hallinto-alamaisjärjestelmään. Totalitarismissa itse asiassa kaikki ihmiset vainoavat toisiaan ja tätä sitten kutsutaan todelliseksi vapaudeksi ja demokratiaksi[?!]

.

Konservatiivinen ‘rasismi’ on siinä mielessä ‘luonnollisempaa’ kuin pakotettu liberaali universaalisuus [joka ikään kuin universalismin ‘perversiona’ ilmenee totalitaarisena kontrollina etenkin teknologisen kehityksen myötä], että se ainakin alunperin on elämänmuodoltaan ja etnisyydeltään määrätyn/rajatun väestöryhmän aidosti vapaaehtoinen yhteenliittymä.

.

Aidosta vapaaehtoisuudesta huolimatta tai oikeastaan juuri sen takia konservatiivien oletus siitä, että arvoiltaan ja elämänmuodoltaan toisistaan poikkeavat sisäryhmät voisivat elää rauhanomaista rinnakkaiseloa on sekä psykologisesti, poliittisesti että historiallisesti kehno ja jopa paikkansapitämätön utopia. Israelin valtio ja ylipäätään juutalais-islamilaisten kulttuurien [ainakin hourupäisimmät] perilliset käyköön esimerkkinä tästä mahdottomuudesta. Mistä muusta ‘Länsirannalla’ on kiistelty kuin juuri kahden tai useamman sisäryhmän mahdollisuudesta/mahdottomuudesta elää keskenään rauhanomaisesti - jo yli 2500 vuotta!

. 

Kahden tai useamman konservatiivisen yhteisön välillä vallitseva rauhanomainen ‘pluralismi’ on lähes yhtä mahdoton utopia kuin Lev Trotskin haikailema kommunistinen maailmanvallankumous. Konservatiivisten yhteisöjen välinen kommunikaatio/suhde on kuitenkin huomattavasti toimivampi ja rauhallisempi perustuslailtaan liberaalin emovaltion sisällä [esim. USAssa] kuin yksittäisten konservatiivisten valtioiden/kansojen/yhteisöjen välillä [esim. Lähi-Itä]. Muun muassa tämä tosiasia tekee nimimerkki Valkean uskonnollisen pienyhteisöhypetyksen jokseenkin ongelmalliseksi.

.

Miten mikään vakaumuksellinen ryhmä voi modernissa maailmassa eristäytyä kulttuurisesti omiin oloihinsa ja turvata samalla yhteisönsä jäsenten toimeentulon sekä sosiaali- ja terveydenhuollon ilman, että kyseisen sisäryhmien jäsenet saisivat, väistämättömässä kontaktissa ulkoryhmien tapojen ja organisaatioiden/instituutioiden kanssa, vaikutteita, jotka ‘maallistavat’ ja vieraannuttavat heitä omasta sisäryhmästään? Vasta ja vain taivaassa kun voi ymmärtääkseni elää pelkästään eettisesti sekä hengellisesti ‘pelastettujen ja puhtaitten’ ihmisten kanssa.

.

Trotski oli jopa Marxia utooppisempi juutalaisen millenialismin ja messianismin perinteen sekoittama [kommunistivallankumouksellisten ehkä lahjakkain] höyrypää. Ernst Bloch ateistisessa ‘Toivon teologiassaan’ on  sentään fenomenologisesti paljon kiinnostavampi millenialisti kun vallankumoukselliset etno-sukulaisensa Marx ja Trotski.

.

Eurooppalaisen fasismin, rasismin ja totalitarismin siemenet ovat joka tapauksessa jo alunperinkin muhineet Lähi-idässä ja nimenomaan seemiläisen Aabrahamin kiveksissä. Muhammedia sen sijaan pidän juutalaisuuden kehnona jäljittelijänä, jonka ratkaisu paimentolaisheimojen koheesion ja integraation ylläpitämiseksi/säilyttämiseksi oli ratkaisevasti primitiivisempi ja ‘vaarallisempi’ [ekspansiivinen lakiuskonnollisuus] kuin Aabrahamin ja hänen verisukulaistensa ‘lokaali etnoversio’, josta sittemmin siis muodostui etno- ja uskontotyyppisen rasismin paradigmaattinen esikuva [Jumala on valinnut pelastettavaksi ja/eli tehnyt liiton vain Israelin kansan – ei muiden – kanssa: näin syntyi rasismi vanhatestamentillisen Jumalan tahdosta].

.

5

Aleksanteri Suuren sotien jälkeen antiikin välimerellisen maailman kulttuurinen turbulenssi [hellenismi] alkoi horjuttaa alueen vanhojen yhtenäiskulttuurien arvomaailmaa ja elämänmuotoja. Kreikan klassisella kaudella luodut yhteiskunnallis-filosofiset systeemit [Platon, Aristoteles] joutuivat uusien tulkintojen ja sovellutusten kohteeksi väestön liikkuessa Rooman imperiumin samanaikaisesti laajetessa Välimeren alueella yhä lisääntyvässä määrin.

.

Näin sekä kulttuuris-sivistyksellinen muutos että sen ajan tunnetun maailman sisällä tapahtuvan liikkuvuuden lisäys saivat aikaan kulttuurien sisäisen moniarvoistumisen eli aikansa globalisaatio-pluralisaatio-ilmiön, jonka/minkä eräänä seurauksena Kreikassa syntyi ensin kosmopoliittis-stoalainen [elämän]filosofia ja sittemmin Israelissa lakiuskonnollista yhteisöetiikka radikaalisti uudistava Jeesus Nasaretilainen sekä Kristus-uskoon kääntynyt fariseus-Paavali, joka muokkasi Jeesuksen opetuksista mm. stoalaisen universalismin kosmopoliittisista periaatteista vaikutteita ottaneen uuden uskonnon.

.

Ihmiskunnan aatteellinen historia on antiikin ajan tapahtumien jälkeen ollut yhtä ja samaa universalistis-nihilistisen kehityksen eli kristinuskon, valistuksen, liberaalin demokratian ja sosialismin hajoamiseen päätyvää kriisiä, jonka lopussa odottaa liberaali-universalistien ja konservatiivi-lokalistien välillä käytävä, tällä kertaa informaatioteknologinen, sota.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Alain_de_Benoist

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alain_de_Benoist

http://sarastuslehti.com/

http://en.wikipedia.org/wiki/Athenian_democracy

Velvollisuus-liberalistisia sivalluksia osa x

Kommentti Rikun kommenttiin päreessäni ‘Impivaara, here I come’.

.

Kummeli on sentään hauska, kun taas Jimmy H. on ällistyttävän mauton ja pahantahtoinen tosikko, joka käsittämätöntä kyllä luulee olevansa hauska.

.

Yksi aidon kulttuuri-ihmisen tuntomerkeistä on nimittäin ‘vilpitön’ itseironian taju ja kyky. Tämä taju/kyky puuttuu liian monilta julki-konservatiiveilta - ainakin niiltä, joiden kanssa olen täällä Blogistanissa väitellyt. Se on sääli, sillä konservatistisen ajattelun peruspointtia ei noin vain voi kumota naivin idealistisella hörhö-liberalismilla, joka luulee, että arvo-anarkismi on yhteiskuntaa ja ihmisten välisiä suhteita integroiva aate.

.

Tiukkapipoisimmat julki-impivaaralaiset tekevät siis itse asiassa hallaa omalle aatteelleen [kuten hörhö-anarkistit omalleen], jolla on taatusti ollut ja jolle löytyy fiksumpia edustajia kuin nämä eräät nimeltä mainitsemattomat nationalistit. Esimerkkinä [tietyin varauksin] vaikka Timo Hännikäinen, johon olen aiemmin pari kolme kertaa viitannut.

.

Oma poliittis-filosofinen peruslähtökohtani on joka tapauksessa eettiseen autonomiaan [jossa moraalinen autarkia ei ole ristiriidassa kategorisen imperativin kanssa] pyrkivän yksilön alkuperäinen ja absoluuttinen [negatiivis-individualistinen] vapaus, jonka on autonomian [~ tiettyä arvojen ykseyttä edellyttävän positiivisen vapauden] saavuttaakseen pyrittävä säätämään itse itselleen lakeja kahlitsemattoman vapautensa hallitsemiseksi, jottei ajauduttaisi eräänlaiseen arvojen ‘devalvaatioon’, sillä anarkistisesta arvopluralismista ei synny lopulta muuta kuin yhteiskunnallista epäjärjestystä eli kaikkein yleisimpiin perusnormeihin kohdistuvan lojaliteetin ja vahvimpia arvositoumuksia legitimoivan uskottavuuden rappeutumista.

.

Kapitalismi pystyy 'näkymättömän kätensä' jatkuvan hyvinvointikasvun metafysiikalla jos ei täysin rulettamaan niin ainakin suvereenisti ohjailemaan normien ja arvojen suhteen epäyhtenäistä anarko-liberalistista laumaa miten tahtoo, ja kuitenkin juuri kapitalismi [etenkin finanssi-kapitalismi aarresaarineen] on anarkisteillekin jotain sellaista, joka/mikä on saatava tiukasti kuriin. Miksi ihmeessä he eivät kuitenkaan tajua, ettei tämä tule onnistumaan ilman yhtenäistä arvopolitiikkaa?!

.

Konservatiivien logiikka on kapitalismin suhteen [ainakin näennäisesti] paljon yhtenäisempää ja myös siten järkevämpää. Mutta. Valitettavasti vain ainakaan ne konservatiivit, joihin edellä viittasin, eivät todellisuudessa edes pyri kapitalismin kontrolliin vaan pelkästään kapitalismin uudelleen ‘lokalisointiin’ ja hierarkisointiin jonkin/tietyn ‘paremman’ väestöryhmän ehdoilla [soveltamalla meritokratian kaapuun verhottua geeni- ja älykkyysosamääräpolitiikkaa lainsäädäntöön]. Tässä meillä on todella kieroutunut republikaaninen käsitys muka kaikkia ihmisiä koskevasta oikeudenmukaisuudesta ja sitä minä vastustan niin kauan kuin minussa henki vähänkin pihisee.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/10/impivaara-here-i-come.html

http://sarastuslehti.com/

http://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_H%C3%A4nnik%C3%A4inen

 

I love you forever [so far]

Riku: Tiijät sie Madde mitä? Jospa myö männä mätkäätettääsiin ihtemme naimissiin. Kuhtuttaan häihi siun isä, äite, sisko miehineen ja niijen laps, siun veli ja miun äite-mamma. Madde: Mut siun äiten miehiä ei kuhtuta Riku! Riku: Ei ei Madde kultsu, niitä ei kuhtuta eikä ne varmaa tuliskaa. Madde: Ja siun äite saa laittaa piälleen pitkän mekon eikä mittään milffi-miniä, josta näkkyy kaikki sen rypyt vai sanonko mitä. Riku: Ei ei Madde, äite laittakkoo sen nilikkoihin asti ulottuvan kultahippuhammeen piälleen. Mie sanon sille. Madde: No – sitte kai voijaan mennäkkii naimissii. Riku: Mie rakastan sinnuu Madde. Madde: Ja mie sinnuu Riku [hiljaa huokaisten ja edellistä, petollista heilaa muistellen: toistaaseksi]. 

.

1

Ironmistress kirjoitti ‘aforismi-päreeni' kommentissaan seuraavasti: Meistä jokainen on jollain lailla perheihminen; ilman ehkäisyä vuoden, parin sisään huomaat sen.

*

Minäkin olen perheihminen: olen ultimate-uusperheen eli ihmiskunnan sateenkaarilapsi - ellei peräti maailmankaikkeuden!

*

No - vakavasti puhuen saatat hyvinkin olla oikeassa. En lainkaan ihmettelisi suuren ikäluokan ja sitä seuranneen x-sukupolven [ensin anarkistisen vasemmiston ja sitten uusliberalistisen oikeiston] hypettämän arvopluralistisen laissez-fairen jälkeen, että nyky- ja lähitulevat nuoret alkavat suosia uskollisuutta ja parisuhdetta lujittavia sekä konkreettisia että symbolisia käytäntöjä. Sitä paitsi Juha Siltala[kin] näyttäisi viimeisessä tutkimuksessaan päätyneen tämänkaltaisiin johtopäätöksiin nykynuorten arvomaailman suhteen.

. 

Mutta ‘c'est la vie’ eli kyseessä on kulttuuri-antropologisesti eli väestöpohjan ja yhteiskunnallis-historiallisten olosuhteitten vaihtelun vuoksi pikemminkin pitkien aikajaksojen dialektinen prosessi kuin mikään fundamentaalis-te/le/ologinen tai peräti biologis-evolutiivinen ihmis-perhemoraalin ideaali. Kärjistetysti sanottuna kyseessä on liberaalien ja konservatiivisten arvojen välillä vaihteleva kulttuurinen muoti eikä paljon sen syvällisempää [valitettavasti; olen nimittäin itse suhteellisen vakaitten perhearvojen kannalla joskin nyt jo pitkään ollut sinkku by destiny ellei peräti by ‘nemesis’].

. 

2

Viimeistään I maailmansota synnytti aikansa ‘kadotetun moraalittoman sukupolven’ [ks. linkki]. II maailmansota puolestaan synnytti ‘kadotetun sukupolven’ ideologiset seuraukset ja vaihtoehdot eli eksistentialismin ja marxilaisuuden. Näiden kahden aatemaailman poliittisesti ‘perverssistä’ yhdistymisestä [i] kumpusi hippi-hörhöjen vapaan rakkauden anarkistisen huume-, juppi- ja new age-lauma, joka kritikoi autoritaarista valtarakennetta [hegemonista valtaeliittiä], koska suurelta osin juuri se oli paitsi toimillaan myös toimettomuudellaan ollut aiheuttamassa [tai ainakin kyvytön estämään] kahta maailmansotaa ja yhtä maailmanlaajuista finanssiromahdusta [itse asiassa kahta, joskin 2008 romahdus oli jo anarkisti-sukupolven hedonistis-hegemonisten kapitalisti-saalistajien kvantti-matemaattisen ahneuden tuotos [ii].

. 

On kuitenkin dialektisesti luonnollista ja ymmärrettävää, että vastareaktiona suuren ikäluokan moraali-anarkismin raunioista nousseeseen [pornoistuneeseen/perversoituneeseen] arvo- ja rahapluralismiin syntyy kaipuu turvallisempaan ja vakaampaan elämänmuotoon eli in practice välttämätön tarve vakauttaa parisuhteitten moraali-logiikka [uskollisuuden ja kuuliaisuuden hyveet], koska juuri kiinteä parisuhde [siis kahden ihmisen välinen monogaaminen seksuaalisuhde erotuksena polyamorikkojen ‘maksuttomaan’ prostituutiomalliin] on sentään ihmisen psykologisen ja yhteiskunnallisen elämän perusyksikkö ja perusta [iii].

. 

Kun sitten tämä uusin moraalisen vakauden ‘muoti’ muuttuu hegemoniseksi ja siten tukahduttavaksi elämäntavaksi, siihen tullaan nuorempien sukupovien toimesta suhtautumaan erittäin kriittisesti. Konservatiivisuus ja liberaalisuus yhteisöllisesti sopeutuvana/sopeuttavana reaktiona suhteessa parisuhteitten perustan luovaan ‘energeettisyyteen’ eli seksuaalisuuteen on siis yhteiskunnallisesti sekä dialektinen että syklinen ilmiö, mutta mitään lopullista globaalia arvokonsensusta tässä asiassa ei saavuteta. 

.

PS. Vähintäänkin opettavaista ja/eli samalla hyvin problemaattista on jälleen muistaa, että patriootti-konservatiivien tiukasti vastustama islam jos mikä sharia-lakeineen edustaa perinteisiä konservatiivisia perhearvoja - sekä kaikkein vahvimmin että ongelmallisimmin – ainakin länsimaisen demokraattis-liberaalis-reformatorisen perinteen näkökulmasta nähtynä.

.

Myöskään konservatiiviset arvot eivät ole mikään itsestään selvyys [arvoliberalismi ei tosin edes pyri itsestään selvyyteen], koska konservatiivien piirissä ajaudutaan [mikä on heille ymmärtääkseni kiusallista asian ‘psykologisen paljastavuuden’ vuoksi] väistämättä puhumaan ainakin kahdesta lähtökohdiltaan erityyppisestä konservatiivisuudesta. Toinen kuten sanottu perustuu itsessään ristiriitaisen liberaalin feminismin perinteeseen ja toinen esimoderniin patriarkaaliseen perhemalliin.

***

[i] Toisilleen lähes vastakkaiset maailmankatsomukset eli eksistentialismi ja marxilaisuus [ontologinen indeterminismi - historiallinen determinismi] olivat heti toisen maailmansodan jälkeen välittömiä vastareaktioita sekä vanhan valta-eliitin että uuden tieteen, taiteen ja eettis-polittisen ajattelun kyvyttömyydelle estää 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aatteellisen nihilismin synty talouden romahduksineen, totalitarismeineen ja sotineen. 
.

Eksistentialismi huokui individualistista pessimismiä ja nihilismiä, kun taas työväen oikeuksia ja työläisten keskinäistä solidaarisuutta ajanut kovemman linjan marxilaisuus [erotuksena kapitalistin kanssa 'veljeileviin' sosiaalidemokraatteihin] ajautui joko tahtoen tai tahtomattaan liittoon neuvostokommunismin kanssa.

. 

Marxilaisuus ja eksistentialismi ovat siis alunperin aatteellisia antagonisteja, jotka eivät voineet sietää toisiaan [vrt. myös Camus’n ‘eksistentialistinen’ (itse asiassa moralistinen) humanismi ja Sartren ‘eksistentialistinen’ kommunismi (joka on itse asiassa oxymoron)] ja silti niistä tai niiden ‘perverssistä’ sekoituksesta [hedonistisen vapauden ja yhteiskunnallisen solidaarisuuden mahdoton yhdistelmä] tuli 1960-luvun lopun nuorisoliikkeiden aatteellinen ‘käyteaine’. - - Eurooppalaista maolaisuutta pidän eräänlaisena pettyneitten puoluemarxistien sisäisenä lahkoliikkeenä [esim. Alain Badiou], joka ei kuitenkaan omaksunut situationistien ja anarkistien 'hippihenkeä'.

.

[ii] Tietenkin juuri seksuaalisuus [niin konservatiivisissa kuin liberaaleissa muodoissaan] kaupallistetaan kapitalistisessa yhteiskunnassa aina ja joka tapauksessa tappiin asti, mikä jo itsessään kalvaa kaiken vakaumuksellisuuden ja luottamuksen moraalista uskottavuutta ja perustaa: rahalla kuten hyvin tiedämme [joskaan emme tunnusta] on taipumus demoralisoida kaikki, mihin se vain ikinä tarttuukin.

. 

[iii] Uusi perhekonservatismin nousu on tapahtunut alle 20:ssä vuodessa. Kaikki kehitys kuten teknisistä innovaatioista opimme [?] tapahtuu siis yhä nopeammin ja nopeammin. Myös konservatiivisuuden ja liberaalisuuden syklinen prosessi ilmeisesti nopeutuu koko ajan ~ historia saattaakin ‘loppua’ jo lähitulevaisuudessa? ;\]. 

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/paivan-aforismi-tyyppia-ironmistress.html 

http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510385814

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kadotettu_sukupolvi

http://www.dailymail.co.uk/femail/article-2223019/Princess-Madeliene-Sweden-announces-engagement-British-American-banker-New-York-proposal.html

Teeskentelijöitä ja fanaatikkoja

Päre sisältää Erasmus Fallkullalaisen kommentin Ironmistressin päreessä Päivän mietelmä [osa I] ja RR:n kommentin Fallkullalaisen kommenttia koskien [osa II].

.

I

Ironmistress kirjoitti päreessään Päivän mietelmä: Finanssineron ja talousrikollisen välinen ero on veteen piirretty viiva.

.

Erasmus Fallkullalainen Helsingistä kirjoitti: ‘Ei veteen voi piirtää viivoja. Siinä voi vain uida tai sukellella. Tai kalastella. Tai purjehtia. Tai - - no - mutta viivoja siihen ei piirrellä - - hmm - no - tai miksei voi, mutta eihän ne näy ainakaan havainnoivalle silmälle kuin eräänlaisena näköharhana. Pitää siis olla niin sanottu metaforinen silmä, että näkisi sen viivan. Metaforinen ilmaisu ei kuitenkaan ole matemaattis-fysikaalisessa mielessä eksaktia vaan hämärää ja epämääräistä. Kumma että niin valurautainen tiedenainen kuin sinä suostut sellaista edes hetkellisesti käyttämään. Mutta toisaalta – onhan nuo älykkyysosamäärätodistelutkin se verran hämärää olkiukko-päättelyä [ikään kuin ÄO olisi jokin kontekstista riippumaton absoluuttis-objektiivis-ehdoton luonnonilmiö siinä missä fysiikan lait tai Jumalan käskyt], etten taida tässä ihmetellä tämän enempää. Olkoon sitten älykkyysosamääräkin hämärään ja upottavaan veteen piirretty viiva: valkoisen suomalaisen ja mustan somalin toisistaan erottamiseksi konstruoitu. Se katoaa kaikkialta muualta kuin viivan vetäjän tajunnasta yhtä nopeasti kuin on piirrettykin ja siksi se täytyy vetää jatkuvasti yhä uudestaan, jotta sen erottavuus näkyisi edes katoavana kuvajaisena. Toisin oli ennen. ‘Neekereiltä puuttuu jotain ja se jokin on älyllisen uteliaisuuden impulssi’. Näin on lausunut [muistinvarainen lainaus] Thomas Jefferson, joka oli demokraattisen parlamentarismin perustajaisä ja orjuuden vankkumaton kannattaja, kartanoherra ja yhteensä 700:n orjan omistaja. Hän ei piirrellyt tilastollis-tieteellis-uskonnollisia kuvajaisia veteen vaan oli avoimesti ja reilusti rasisti. Sellaista ihmistä minä saatan jopa kunnioittaa, koska hän pelaa avoimin kortein toisin kuin nykyrasistit.
.

II

.

1

Näyttää Erasmus Fallkullalainen reagoivan ÄO-määrittelijöitä ja  -määrittelyjä kritisoidessaan mutatis mutandis hiukan samaan tapaan kuin Martin Luther Erasmus Rotterdamilaisen skeptiseen argumentti-päättelyyn tahdon vapauden suhteen.

. 

Tosin ÄO-spekulantit eivät ole suinkaan skeptikkoja vaan muka tieteellisiä ‘vakaumuksessaan’, jonka perimmäinen intentio on tehdä Afrikasta tummaihoisten ihmisten reservaatti, josta nämä eivät enää saa enää poistua kontaminoimaan alhaista älykkyysosamääräänsä valkoisten älykköjen geeneihin. - - Hehheh - - mutta nauru seis! – näin he todella ajattelevat – jos ei aivan ääneen, niin rivien välistä luettavalla tavalla tämä käy hyvin selväksi ja mikäli he muuta väittävät, he ovat teeskentelijöitä samaan tapaan kuin Lutherin tulkitsema Erasmus kristinuskossaan.

.

2 

Luther ei lähde pelaamaan Erasmuksen skeptistä argumentti-peliä [tahdon vapauden puolesta tai sitä vastaan voidaan esittää yhtä (epä)päteviä argumentteja], koska tietää, että siinä pelissä kukaan ei voi ‘voittaa’ vaan väittää mutkat suoriksi oikoen, että Erasmus teeskentelee kristittyä jo sen vuoksi, ettei skeptisestä argumentista myöskään voi loogisesti seurata ‘uskoa’ tahdon vapauden myöntämisen kautta, kuten Erasmus kuitenkin näyttäisi olettavan.

. 

Tahdon vapaus ilmenee Erasmuksen mukaan analogisena ihmisen oman olemassaolon kanssa, jonka kieltäminen on absurdia [vrt. Descartes about 100 vuotta myöhemmin]. Näin siis skeptisen päättelyn lopussa sittenkin odottaisi vakuuttuneisuus tahdon vapaudesta, jonka Jumala on meille antanut sitä hyvin käyttääksemme.
.
Erasmuksen päättely on kuitenkin perimmältään skeptisen logiikan mukaista: tahdon vapaus on tosi 'todennäköisesti', ikään kun pragmaattisena välttämättömyytenä tai itsestään selvyytenä, mutta/siten myös alunperin Jumalan armon lahjoittamana 'kykynä'. 
.
Erasmuksen humanistisesta ihmiskeskeisyydestä seuraa kuitenkin kristinuskon alkuperäisen sanoman suhteen [joka jo evankeliumien ensimmäisistä tulkinnoista (Paavali contra Jaakob) lähtien johtaa uskon ja tekojen ristiriitaan] opillisia ongelmia, joiden sofistikoituneet rationaaliset ja useinkin pelagiolaisuuteen päätyvään humanismiin perustuvat ratkaisut Luther kaikkein provosoivimillaan kuittaa herjaamalla järkeä 'Babylonian portoksi' [~ huoraksi, joka sofistis-argumentatiiviseen houkuttavuuteensa vedoten viettelee vilpittömän Jumala-uskon älyllis-individualistisen hybriksen nautintoihin/rr]'. 
.
[Käsittelen tätä paitsi kristinuskon soteriologisen ytimen kahtiajakoisuutta koskevaa myös koko inhimillisen ajattelun varmuuden mahdollisuutta/mahdottomuutta fundamentaalisti ilmentävää ongelmaa myöhemmässä vaiheessa].

. 

Erasmus ei silti alunperin halunnut niinkään muuttaa Lutherin kantaa tahdon vapauden suhteen kuin hiukan lieventää sen jyrkkyyttä ja nimenomaan asiasta rauhallisesti keskustellen. Samalla hänen pyrkimyksenään oli jopa puolustaa Lutheria ja ajaa hänen asiaansa, sillä vaikka Erasmus[kin] oli kriittinen Rooman kirkkoa kohtaan, hän halusi sovitella Lutherin ja Rooman välillä, koska Lutherin kirkkopoliittinen asema ja jopa hänen henkensä oli vuoden 1520 paikkeilla uhattuna. Tämän projektin Luther Erasmuksen hämmästykseksi ja mielipahaksi kuitenkin torjui. Luther ei lopulta halunnut edes keskustella vaan provosoi ellei peräti hyökännyt Erasmusta vastaan.

. 

Luther ei halua ymmärtää ja hyväksyä Erasmuksen positiivisia motiiveja hänen suhteensa vaan kokee, että Erasmus haluaa vain pakottaa hänet skeptisellä pelillään argumentatiiviseen umpikujaan. Luther hylkää skeptisen lähestymistavan ja ylipäätään koko argumentaatiopelin eikä lähde esittämään tarkasti muotoiltua loogista vasta-argumenttia tahdon vapauden kumoamiseksi vaan ottaa käyttöönsä raskaan sarjan polemiikin, jossa syytää Erasmusta teeskentelijäksi [näin ajateltiin ajoittain jopa Vatikaanissa], joka ei paljasta todellista kantaansa ja vain näyttelee kristittyä, mikä Lutherin antipelagiolaisella asenteella kärjistettynä tarkoittaa, että Erasmus ajaa Saatanan asiaa.

. 

Luther osaa asettaa sanansa sekä ilkeästi että kantaansa osuvasti ilmaisten: ‘Erasmus is slippery as an eel. Only Christ could grap him’ [PPS.]. 'Erasmus on liukas kuin ankerias. Vain Kristus voisi tarttua häneen' [ ~ ja/eli oivaltaa, mitä hän todella tarkoittaa].

. 

3 

Soveltaakseni Erasmuksen ja Lutherin tapausta älykkyysosamäärä-spekulantteihin [etenkin Ironmistress ja Valkea] ja Erasmus Fallkullaiseen [siis itseeni], niin asetelma on seuraavanlainen [esitin sen itse asiassa jo ensimmäisessä luvussa].

. 

Älykkyysosamäärällä ihmisiä arvottavat konservatiivit kieltävät ehdottomasti olevansa rasisteja, mutta Lutherin tavoin minä en usko heidän olevan rehellisiä tässä asiassa; he vain näyttelevät olevansa arvokonservatiivisia demokraatteja ja siten jopa patrioottisia humanisteja, vaikka heidän todistusketjutustensa sisäisestä intentiosta vääjäämättä seuraa jonkin asteinen heikommalla älykkyysosamäärällä ‘varustettujen’ ihmisten karsinointi omiin reservaatteihinsa ‘tartuttamasta tautiaan’ älykkyysosamäärältään, moraaliltaan ja uskonnoltaan ‘korkeampiin’ ihmisryhmiin ja/eli kansanryhmiin ~ kansoihin. Korkea älykkyysosamäärä ei toki vielä takaa ‘viisautta’, kuten Ironmistress osaa päätellä, mutta se takaa silti oikeuden ylemmyyteen [mitä Ironmistress ei julkisesti sano ääneen] – sekä moraaliseen että uskonnolliseen ylemmyyteen.

. 

Taustalla siis piilee nimenomaan erittäin vahva maahanmuuttokriittinen lähtökohta, jonka perusta löytyy minun mielestäni vähintään yhtä paljon näiden kriitikkojen henkilökohtaisesta persoonallisuuden dynamiikasta [paikallisiin yhtenäisyys- eli perinnearvoihin fiksoituneista ennakkoluuloista ja muukalaisvihamielisyydestä] kuin tietyistä sinänsä todellisista ongelmista maahanmuuttajien integroitumisen suhteen.

.

Mitä muuta tämä kuitenkaan lopulta on kuin piilevää rasismia, joka juontuu jo paitsi pakkomielteisestä ÄO:lla todistamisen tarpeesta myös ja etenkin ÄO:n käyttämisestä yleisenä kriteerinä poliittisten päätösten systemaattiseksi ohjaamiseksi – ei ainoastaan älykkyysosamäärältään heikompien maahanmuuttajien torjumiseksi vaan ylipäätään koko yhteiskunnan hierarkisoimiseksi tiukkapipoisten nationalisti-arvokonservatiivien hysteeris-paranoidisen moraalikontrollin alaisuuteen.

. 

PS.

Älkää nyt älykkyysosamäärä-konservatiivit polttako päreitänne minun suhteeni, ettekä te minut tuntien enää poltakaan, koska olen teidän mielestänne ‘toivoton’ tapaus. Aion joka tapauksessa/kuitenkin ottaa seuraavaksi käsittelyyn punaviher-liberaalien arvopluralistisen ihmisoikeus-hössötyksen, josta on tullut tälle narsistiselle urbo-ryhmälle [urbaanit boheemit] konservatiiveihin kohdistuva ideologinen lyömäase vailla vertaa.

.

Itse en sellaista asetta käytä – tietenkään, koska minulla kyseessä olevasta asiasta sekä ‘korkeampi, syvempi että konkreettisempi’ käsitys kuin johonkin mielikuvituksellisen abstraktiin ihmisyyteen tai ihmisoikeuksiin vetoaminen. Kas kun eivät vetoa maailmakaikkeuteen. Sitä laajemmaksi ei enää voi universaalien oikeuksien alaa ja perustaa vetää. Mutta kuka pystyy samaistumaan edes eurooppalaisuuteen, ihmiskunnasta ja herra jumala maailmankaikkeudesta nyt puhumattakaan?!

. 

Myös urbot osoittautuvat tiukan paikan tullen teeskentelijöiksi eli he jopa halveksivat yksityisissä kannanotoissaan ghettoutumiseen aivan liian helposti ajautuvia muslimi-maahanmuuttajia, jotka eivät sitten millään ilveellä ota integroituakseen uuteen maahansa, joka sentään tarjoaa heille yllin kyllin oikeuksia, vapauksia ja hunajaa verrattuna heidän entisiin rosvojoukkojen kaappaamiin kotimaihinsa, joissa sisällissota on pikemminkin poliittinen status quo kuin väliaikainen poikkeustila.

. 

PPS.

Näin ‘meidän’ kesken sanottuna, juuri tämä on se kritiikki, jonka itse haluan esittää myös Erasmuksen kristillisyydestä päävaikutteensa ottanutta arminiolaisuutta kannattavalle Montaigne-Kemppiselle, joka on skeptisen mutta kristinuskoon päin kallellaan olevan humanismin kirkkain [?] edustajamme ainakin täällä Blogistanissa [Kemppinen is slippery as an eel. Only Christ could grab him]. 

*

[to be continued]

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Arminiolaisuus

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/paivan-mietelma.html

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/lukutaito-ao-ja-abstrakti-ajattelu.html

http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510391372

http://www.amazon.com/Theological-Origins-Modernity-Michael-Gillespie/dp/0226293467

http://www.logos.com/product/17698/erasmus-and-luther-their-attitude-to-toleration