Hyveestä ja moraalista

Se joka alinomaa puhuu hyveestä on turmeltunut [Kant]
.

Onko tämä Kantin piikikäs huomautus kohdistettu Aristoteleehen, jolle hyve vaikuttaisi olevan yhtä aikaa sekä osa ihmistä määrittävää metafyysistä olemusta [substanssia] että persoonallisuus-typologisesti etevän luonteen [identiteetin] tärkein ‘ominaisuus’, yhtä aikaa jokin pysyvä ja muuttuva, jokin kulloisenkin yhteisön arvostama, ‘ehdottoman kohtuullinen’ asenne ja taipumus? [kohtuus on hyveen optimaalinen ‘mitta’ ja Nietzschen ironisin termein ilmaistuna aristoteelinen hyve-etiikka onkin ‘keskivälin metafysiikkaa’]; - mutta eikö tällainen käsitys pikemmin hämärrä moraalin universaalia velvoittavuutta kuin selvennä sitä; eikö se tee moraalista pelkän paikallispoliittisen strategian, jossa lopulta mitkä tahansa arvot ovat hyväksyttävissä, kunhan niiden avulla voidaan ihmisten ‘luonnollisia’ tunteita [mitä ne ovat?] ja 'luonnollisia' taipumuksia [mitä ne ovat?] edistämällä saada aikaan tasapainotila, joka mahdollistaa hyvän elämän toteuttamisen ja toteutumisen kulloisessakin yhteisössä [yhteisössä on kuitenkin aina joku ‘intressi’, jolle ihmisten tiettyjen tunteitten manipuloiminen tuo valtaa/esim. Putinin nationalismi]; - eikö tällainen käsitys moraalista ajaudu väistämättä sekä dogmatismiin että relativismiin mutta myös partikularismiin ja separatismiin: ylipäätään yksilöiden ja/tai pienyhteisöjen elitismiin; eikö tällainen käsitys moraalista ole paitsi triviaali [se ei anna informaatiota arvojen oikeuttamisen käytännöistä niiden legitimoimiseksi vaan olettaa legitimaation ikään kuin hyvekäytäntöjen kausaaliseksi seuraukseksi] myös dogmaattinen [traditiosidonnaisesti itsestään selvä ja siten kaiken kyseenalaistamisen ulottumattomissa]; eikö Aristoteleen käsitys etiikasta oikeuta minkä tahansa yhteiskuntamuodon ja arvopohjan, kunhan ensin päästään jollain merkillisellä tavalla [partikulaaristen ja silti ‘ikuisten’ perinteiden periaatteilla] muka legitiimiin yksimielisyyteen tuon arvopohjan hyväksyttävyydestä?; Aristoteles ei siis määrittele legitimiteetin pätevyyden perusteita tarkemmin, koska hänelle hyve paitsi oikeuttaa myös lähes automaattisesti vaikuttaa ‘oikean’ toiminnan [vrt. Aristoteleen praktinen syllogismi]; olen eri mieltä: tunteisiin ja taipumuksiin perustuvat, kunkin yhteisön preferoimat hyveet pikemminkin sekoittavat ja hämärtävät moraalisia valintoja kuin selventävät niitä; moraali ei voi olla ansio, joka johdetaan ‘oikean’ hyveen ‘oikeasta’ noudattamisesta ja jonka yhteisö palkitsee vaan koskee kaikkia yleisesti ja ikään kuin yksipuolisesti: muussa tapauksessa moraali romahtaa paikallisiksi käytännöiksi [tavoiksi, tottumuksiksi], jotka voivat olla mitä tahansa, mikä merkitsee moraalisen velvoittavuuden muuttumista ‘moraalisesti oikeutetuksi hyödyllisyydeksi’, joka on ristiriitainen määritelmä, sillä jos moraalisen säännön velvoittavuus seuraa sen välineellisestä hyödystä, sitä on mahdoton erottaa tehokkuusvaatimuksesta ja vallasta; moraalista puhuminen on silloin enää pelkkä ideologinen savuverho tai suostutteleva mainos, jolla omaa etua ajetaan naamioimalla se yleiseksi eduksi; moraali ei kuitenkaan ole väline mihinkään, ei edes onneen, moraali on a] autonomista, b] universaalia ja c] ylivertaista; jos moraali olisi ansio, kuten Aristoteles näyttää ajattelevan, se muuttuisi kilpailuksi, jossa on voittajia ja häviäjiä; niinpä kysyn: voiko olla ‘moraalisia voittajia’?: onko äärimmäinen synergismi, esim. de jure predestinaatioon uskova mutta käytännössä eli de facto pelagiolainen kalvinismi [tai edes buddhalaisuus] lainkaan moraalivakaumus?; vastaan: jos on, niin moraalista pitäisi järjestää joka vuosi maailmanmestaruuskilpailut; vastauksen absurdisuudesta seuraa, että vain kristillisen monergismin [armo pelastaa, eivät teot: monergismin äärimmilleen rationalisoitu sekulaari versio on kantilainen stoalaisuus] varaan voidaan rakentaa uskottava moraaliteoria, sillä varsinkin ontologisista lähtökohdistaan(*) riisuttuna ja yksipuolisen pragmaattisesti paikalliseksi, tietyn yksilön tai ryhmän hyödyksi ja mielihyväksi tulkittuna aristoteelinen hyvään elämään tähtäävä hyve-etiikka johtaa 1] yhteisöllisesti keskitettyyn teknokraattiseen utilitarismiin [moraali on väline entistä suurempaan ja ‘tehokkaampaan’ onnen tunteeseen], 2] elitistiseen epikurolaisuuteen [‘onni’ rajataan tiukasti oman yhteisön asiaksi ja heikommista eli arvottomammista ulkopuolisista väitetään juuri sen verran, että pysyvät tarpeeksi kaukana häiritsemästä ‘meidän jengin’ sisäsiittoista rauhaa ja sisäänlämpiävää moraalista omahyväisyyttä] ja 3] jopa rasismiin siinä merkityksessä kuin me sen liberaali-demokraattisessa maailmassa tunnemme; Aristoteleelle rasismi sen sijaan ei ollut ja tuskin olisi nykyäänkään ylitsepääsemätön ongelma vaan osa kulloisenkin yhteisön ‘luonnollista’ hyveellistä ‘käytäntöä’.
. 
(*) Ontologinen lähtökohta merkitsee tässä oletusta määrättyjen hyveitten ja ihmisluonteen [taipumusten ja asenteiden] perimmäisestä ykseydestä; samantyyppinen mutta universaaliksi laajennettu oletus löytyy myös stoalaisuudesta, jonka mukaan hyveellinen ihmisluonto [mikrokosmoksena] on harmoniassa maailmankaikkeuden [makrokosmoksen] kanssa; Aristoteles ei kuitenkaan stoalaisten tavoin puhu maailmankaikkeudellisesta vaan tiettyyn yhteisöön sidotusta hyveestä, joskin hän tekee kohtuudesta perushyveen ja siten jopa kaikkien hyveitten universaalin ‘mitan’, mikä ‘operaatio’ minua hieman huvittaa, sillä miten ihmeessä kohtuus voisi olla tarkasti/eksaktisti määriteltävissä, vai onko meidän ymmärrettävä kohtuus jo Aristoteleella eräänlaisena [luonteen] hyödyllisyyden kvantitatiivisena kertoimena, jolla luonteen optimaalinen arvo hyvän elämän suhteen maksimoituu?; ryhdymme siis laskemaan luonnetaipumusten optimaalisen toteutumisen todennäköisyyksiä, odotusarvoja ja riskejä; tästä ei ole enää pitkä matka teknokraattiseen arvorasismiin, painottuipa tuo rasismi sitten liberaaleilla tai konservatiivisilla arvoilla.

Skeptisiä huomautuksia

Tässä kirjoituksessa on aiheainekset ainakin kolmeen päreeseen, mutta en jaksa tai viitsi ryhtyä työstämään niitä tämän enempää. Tarkennan ainakin luvun II hyve-etiikka ja asennetyyppi-/asennestrategia-aihetta joskus myöhemmin.

.

I

Valkea kirjoitti: Moraalia ei voi erottaa implisiittisistä ja eksplisiittisistä tunteista, ne ovat olennainen osa moraalin muodostamista. Sinä, Rauno, olet siitä äärimmäinen esimerkki. Sanon tämän vain toteamuksena, sinun tunteesi moraalisissa tuomioissasi tai moraalisissa puolustamisissasi ovat äärimmäisiä, ja ne tulevat ilmi monista kirjoituksistasi. - - Toivon, että jatkat asian kommentointia oman blogisi puolella (tai lopetat asian käsittelyn tähän).

.

1

On varmaankin järkevämpää, että jatkan kommentointia [entiseen tapaan] omassa blogissani, sillä ne kohdat ja asiat, joissa olen taipuvainen pitämään Valkean ajatuksia jossain määrin hyvinkin perusteltuina, menettävät kuitenkin uskottavuuttaan, kun ryhdytään käsittelemään kahta perustavanluontoista asiaa, joista toinen muka legitimoi toisen. Nämä asiat ovat usko tieteen auktoriteettiin ja endogamia. Minä en anna tieteelle sitä tiedollista auktoriteettia, jonka pohjalta Valkea puolustaa esim. endogaamista yhteisökäsitystä. Syyt ovat sekä historiallisia että filosofisia. Tiede on ensiksikin jatkuvasti kehittyvä tutkimusalue ja diskurssi, niin metodiensa, tutkimusvälineittensä että tulostensa suhteen. Toiseksi, tiede ei voi tai ainakaan sen ‘ei pitäisi voida’ [metodisten sitoumustensa vuoksi] tutkia pätevästi sellaisia ilmiöitä, jotka eivät ole redusoitavissa neutraaleiksi havainnoiksi. Vastaväitteenä sanotaan, että eihän tiede voisi tämän ehdon puitteissa tutkia juuri mitään, ainakaan psykososiaalisiin ilmiöihin liittyvää, koska ne sisältävät aina jo arvottavan havainnon lähtökohdakseen. Juuri näin. Mutta silti tiede tutkii ja ‘vaatii’ saada itselleen eksakteimman tiedonhankinnan auktoriteetin aseman. Tämän aseman minä kyseenalaistan ja voin perustella kritiikkiäni epäsuorasti esim. sillä, että psykologian kolme valtavirtasuuntausta: skinneriläinen behaviorismi, kognitiivinen tutkimus ja psykoanalyyttisesti orientoitunut ihmiskäsitys, eivät kerta kaikkiaan pysty jakamaan keskenään edes samanlaista käsitystä rationaalisista käytännöistä eli siitä, miten järkeä tulee käyttää ihmistutkimuksessa. Näiden kolmen suuntauksen ihmiskäsitykset eroavat siten myös radikaalisti toisistaan. Vaaditaanko minua nyt luottamaan vain yhteen näistä ihmiskäsityksistä ja tutkimussuuntauksista vai onko uskottava niitä kaikkia, mitä positiota voisi nimittää vaikka praktisen järjen sisäiseksi dissonanssiksi ellei vielä perustavammaksi ‘sekaannukseksi’.

.

2

Vaikka voidaankin tieteellisesti osoittaa esim. joitain endogamiaan liittyviä faktoja, ei ole tieteellisesti lainkaan yhtä selvää [hyväksyttävyydestä puhumattakaan], että näiden faktojen pohjalta voitaisiin osoittaa endogamian ‘hyödyt ja haitat’ yhteiskunnan rakenteistumisessa. Silloin kyseessä ei olisi enää mikään tieteeseen perustuva johtopäätös vaan enemmän tai vähemmän intressivetoinen arvovalinta, joka kuitenkin hakee avoimesti oikeutustaan tieteen esittämistä sinänsä neutraaleista tosiasioista. Arvoista ei voi johtaa tosiasioita, ei ainakaan tieteellisesti tai sitten tiede on eksplisiittisesti poliittinen strategia. On kuitenkin ‘muita tapoja’, joilla tosiasioista kyllä/tietenkin voidaan johtaa arvoja. Tämä on yksinkertaisimmillaan se, mitä haluan sanoa.

.

3

Lyhyesti ja kärjistetysti, kyse on siitä, ilmentävätkö tieteelliset tulokset, ja missä määrin, implisiittisten tai eksplisiittisten ~ tiedostamattomien tai tietoisten ihmiskäsitystemme mukaisia asenteita – siis tunteitamme ja odotuksiamme, joiden varaan käsityksemme hyvästä ja huonosta, oikeasta ja väärästä rakentuu. On selvää, että ne ilmentävät ja tässä olen samaa mieltä Valkean kanssa, mutta eri mieltä mahdollisuudesta käyttää näistä asennetyypeistä saatua tietoa perustelemaan, perustamaan ja rakenteistamaan jotain tiettyä yhteisötyyppiä ainakaan laajemmassa mittakaavassa. Tosin Valkea ei, järkevää kyllä, edes pyri esittämään mitään/jotain yhteisömallia, joka soveltuisi kaikille tai edes suurimmalle osalle ihmisiä, joten minun on varottava rakentamasta olkiukkoa hänen lähtökohtiinsa liittämistäni olettamuksista [ehkä en siinä varomisessa taida aina onnistua, mutta olenpahan tietoinen sen mahdollisuudesta].

.

II

.

1

Asennetyypeillä tai asennestrategioilla on nykyaikana samantyyppinen  tehtävä kuin hyveillä antiikin filosofiassa [siis rationaalisessa idealismissa, joka oli pohjimmiltaan etiikkaa käsitteen laajimmassa merkityksessä]. Tietenkään tämä rinnastus tai analogia ei ole täysin pätevä, koska tunne- ja asennetyypit ovat kognitiivisen psykologian ‘empiirisiä fiktioita’, kun taas hyveet olivat antiikin teleologisessa etiikassa [ja katolisen kirkon virallisessa filosofiassa, tomismissa, yhä nykyäänkin] luonteen ‘olemuksellisia’ ominaisuuksia tai sellaisia ‘annettuja’ valmiuksia, joista voi kehittyä valmiutta kehittämällä ‘hyve’ oikeissa olosuhteissa ja ohjauksessa.

.

2

Jos hyve-etiikkaa ei voinut erottaa hyvän elämän tavoitteesta tietyssä yhteisössä, niin mikä sitten tekee määrätyistä tunteista tai pikemminkin asennestrategioista ‘legitimoituja’ tai ainakin toivottavia modernissa maailmassa? Ei ainakaan tiede, sillä sen instanssin ja auktoriteetin, jonka pitäisi tietyt asenteet oikeuttaa, on oltava [ainakin hyve-eettisen hyvän elämän merkityksessä] samalla myös kulttuurinen ‘kasvualusta’, joka niihin kasvattaa. Juuri tämä tehtävä kaikkinensa on modernina aikana enemmän kuin vaikea, ellei mahdoton [*], koska maailma on globalisoitumassa: kulttuurit pirstoutumassa ja sulautumassa, eikä tiede voi tietenkään korvata yhteisöllisyyttä, senkään vuoksi, että tiedeyhteisö ei ole kokonainen elävä kulttuuriorganismi vaan pelkkä tutkijaryhmien kolleegio. Tiede ei ole kasvattajien ja kasvatuksen [etiikan] vaan tutkijoiden ja tutkijaryhmien ‘työmaa-alue’. Tutkijat työskentelevät tieteellisen tutkimusmetodin puitteissa kukin vain omaa ‘aluettaan’ havainnoiden, mittaillen ja testaten.

.

3

Antiikin Kreikan paidea-merkityksessä ymmärretty kasvatustehtävä oli osa kaikkea kulttuuria, myös tiedettä, mutta jos kasvatus ymmärrettiin Ateenassa n. 400 ekr. paljon kokonaisvaltaisemmin kuin nykyään, myös käsitys tieteestä oli antiikissa hyvin toisenlainen kuin modernissa maailmassa. Tässä ‘tekhne’ksi ymmärrettynä tiede [taito] oli antiikissa sekin yksi kosmoksen harmonian [tai logoksen] ilmentymä ja heijastuma. Nykyään tiede sen sijaan on ‘pelkästään’ havainnon mittaamista vailla mitään ontologista sisältöä. Mutta ilman kokonaisvaltaista ontologiaa [nyky]tiede on kasvatuksen suhteen yhtä ‘avuton’ kuin elämästä ‘rationaalista ja/tai tieteellistä’ tarkoitusta etsivä ilman Jumalaa, Platonin ‘ikuisia ideoita’ tai Aristoteleen metafyysis-biologista teleologiaa.

. 

[*] Alasdair MacIntyre saattaa avata silmiämme näkemään, miten vaikea mutta yhtä kaikki todellinen ja miltei pakottava tämä ongelma etiikan kannalta katsottuna nykyään on [esim. ‘After Virtue’, “Whose Justice? Which Rationality?”, ‘Three Rival Versions of Moral Inquiry’. – Charles Taylorin ja David Bentley Hartin käsitykset rationaliteeteista on samankaltainen kuin MacIntyrella, joka on itse asiassa molempien tunnustama vaikutteiden antaja tässä asiassa].

.

III

Edellisessä osassa kuvaillun asiaintilan tunnistamatta ja problematisoimatta jättäminen implikoi niin Valkean kuin Ironmisstressinkin ajattelun perimmäisen sisäisen ristiriidan. Valkean sen vuoksi, koska hän ei ilmeisesti halua tunnustaa, että Jumalan ja modernin tieteen välinen kytkös ei itsessään ole tieteellisesti oikeutettavissa tai että Jumalalla ei voi perustella tieteellisiä faktoja käyttämättä kahta eri rationaliteetti-perinnettä yhtäaikaisesti [= ajattelun sisäinen ristiriita, joka pitää ymmärtää ja tunnustaa ennen kuin jatkaa argumentointia]. Ironmistress taas ajattelee [Valkean tavoin], että tiede itsessään ohjaa meitä oikeaan suuntaan evoluution kehityksessä. Hehheh. Niin varmaan ohjaa. Evoluution perspektiivistä se, mikä tapahtuu, on itsestään selvää, koska se tapahtuu jne. Mutta trivia,  tieteellinenkään, ei muutu edes preferenssiksi, arvoista nyt puhumattakaan, ellei tehdä naturalistista virhepäätelmää tai ryhdytä lobbaamaan omaa valtastrategiaa parhaana evoluution ‘suuntana’. Ironmistress sortuu juuri siihen, mitä haluaa henkeen veren välttää: arvojen ja tosiasioiden sekoittamiseen keskenään tavalla, jonka hän siis itse jatkuvasti pyrkii kieltämään. Joko hän ei ymmärrä sisäistä ristiriitaansa tai sitten hän ei vain sitä halua tunnustaa. Karman lakeihin ja muihin horoskooppeihin verrattavissa oleviin huuhaa-höpötyksiin vetoaminen todistaa vain entistä vahvemmin, että hänellä on ainakin taipumuksia tiedeuskovaiseen sosiaalidarwinismiin. Eräänlaista sosiaalipornoa, sanoisin. Duunia Ironmistress kuitenkin jaksaa juttujensa eteen tehdä, siitä vilpitön hatunnosto.

.

IV

Joka haluaa kritisoida minua osuvasti, kysyköön: milloin myös [humelainen] skeptisismi muuttuu akateemiseksi fundamentalismiksi, ellei peräti varsin valheelliseksi ja jopa taikauskoiseksi näkemykseksi? Pyrhhonilainen eli ‘käytännön’ skeptisismihän sen sijaan jo itsessään on silkka mahdottomuus. Ilman terveeseen järkeen perustuvaa luottamusta ennakoiviin arvostelmiin,  elämä muuttuisi kaoottiseksi. Tosiasioiden ja arvojen välistä loogista eroa painottavaan skeptisismiin ‘fundamentalismi-kritiikki’ osuu etenkin silloin, kun halutaan osoittaa moraalisten arvostelmiemme ajallis-historiallinen ja traditiosidonnainen luonne. Kyse on myös erilaisista rationaliteettia koskevista perinteistä eli siitä, miten käytännöllistä järkeä tai järkeä ylipäätään voi ja tulee käyttää. Sen laajemmin ja syvemmin rationaliteetti-aiheeseen tässä puuttumatta totean, ettei humelainenkaan skeptikko voi olla toimimatta terveeseen järkeen ja pragmaattisiin perusteisiin vedoten [vrt. G. E. Moore]. ‘Terve järki’ ei kuitenkaan todista argumentatiivisesti [tiedollisesti] välttämättä yhtään mitään, eikä sellaista kuin terve järki sellaisenaan ole olemassakaan, mutta toisin kuin systemaattinen skeptisismi, terve järki voi toimia ohjenuorana elämiselle, kun taas fundamentalistisen skeptisismi tavallaan kumoaa itsensä ajautuessaan pluralistiseen relativismiin ja solipsismiin, joka tuhoaa kaikki koherentin ajattelun mahdollisuudet ja perspektiivit. Ehdotonta skeptisismiä pidetäänkin ristiriitaisena ajattelutapana.Kukaan ei voi johdonmukaisesti epäillä kaikkea olettamatta aina jo ajattelulle tiettyä ei-skeptistä [transsendentaalista] perustaa [kuten Descartes cogiton]. Systemaattisesti ja loppuun asti ‘vakaumuksellisen’ skeptikon elämä olisi lähinnä kaoottista ja meluisaa tyhjyyttä, jos sellaista nyt ylipäätään voi edes kuvitella. Se on hinta siitä, että pyrkii systemaattisesti ja lähes pakkomielteisesti katsomaan ja analysoimaan kaikkia asioita ja ilmiöitä ikään kuin niiden yläpuolelta käsin – jopa Jumalan ‘yläpuolelta’. Tällaista ääriskeptikkoa ei reaalimaailmassa tietenkään voi olla olemassa, ellei nyt sitten Nietzscheä ja Foucault’a sellaisen karikaatyyreinä pidetä. Hume sen sijaan oli aivan ‘liian’ seurallinen ja mukava mies päätyäkseen hulluuteen tai desperadoksi. Sitäpaitsi Foucaul’kin asettui lopulta osaksi akateemisen maailman eliittiä, toisin kuin Nietzsche. Aidsiin kuoleminen ei tässä ole mikään ‘todiste’ ääriskeptisismiä vastaan; Nietzschen päätymisen hulluuteen sen sijaan jopa saattaisi niin tulkita, senkin takia, että Nietzsche sanoo olevansa henkilönä eri asia kuin tekstinsä eli irrottaa oman persoonansa siitä, mitä kirjoittaa [Ecce homo].

.

http:/en.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre

 http://fi.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre

Kostosta

Kaksi kommenttia Ironmistressin päreeseen ‘Ylimääräinen ET:n etiikan tehtävä syksyn ylppäreihin’.

.

1

Utilitarismilla ei pitäisi olla mitään tekemistä kuolemanrangaistuksen oikeutuksen moraalifilosofisessa arvioinnissa. Ihmisen arvon/arvottomuuden voi toki laskea, jos niin halutaan, mutta kyseinen arviointi ei ole moraalinen vaan teknokraattis-poliittis-uskonnollinen. Velvollisuuseettisestä lähtökohdasta ihmisen kohteleminen pelkkänä keinona/hyötynä johonkin päämäärään nähden [myös kuolemanrangaistus kostona ja pelotteena käsittelee ihmistä keinona] on kuitenkin täysin epämoraalista ja tuomittavaa. Sitä paitsi [kääntäen] ei ole olemassa rikosta, joka pitäisi lunastaa kuolemalla. Ja jos on, niin jonkun pitää silloin olla viimeinen ja samalla kaikkein arvokkain uhri, joka lopettaa uhraamisen [muuten koston kierre jatkuu loputtomiin]. Kristinuskossa hän on Jeesus. Tämä on Rene Girardin syntipukki-teorian eräs pääpointti. On sitten kokonaan toinen juttu, mitä kauheuksia ihmiset ovat kristinuskosta ja sen nimissä tehneet. Uskonnot ovat siis ihmisen ‘käsiin annettuina’ yhtä hyvin saatanasta kuin jumalasta. - - Kannattaisi ehkä kallistua pikemminkin universaalin stoalais-kantilaisen etiikan kannalle, koska se ainakin yrittää olla mahdollisimman ‘järjellis-universaalisti perusteltua’, toisin kuin oikeudenmukaisuuden yksipuolisesti hyödyksi/hyväksi tulkitseva utilitarismi tai oikeudenmukaisuuden metafyysis-biologis-uskonnollis-yhteisölliseksi luonteen ominaisuudeksi käsittävät eri hyve-etiikan suuntaukset ajattelevat – oltiinpa ‘loogisen järjen’ kyvystä määritellä moraalia sitten mitä mieltä tahansa.

.

Kohlbergin teoria on empiirisesti falsifioitu jo ajat sitten. Ks. esim. Klaus Helkama: Moraalipsykologia.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Moraalipsykologia:_Hyv%C3%A4n_ja_pahan_t%C3%A4ll%C3%A4_puolen

.

2

Jos hyväksymme koston periaatteen [mihin en tässä ota suoraa kantaa] ‘oikeudenmukaisena’ rangaistuksena, niin kenellä sitten on legitimaatio/oikeus kostaa? Yksilöllä, suvulla, heimolla, kansalla, valtiolla?

.

Olipa nyt miten tahansa, ainakin verikosto on saatava oikeudelliseen kontrolliin, muuten se jatkuu ‘vastavuoroisesti’ loputtomiin [hieman samankaltaisella logiikalla kuin Marcel Maussin tutkima lahjan antaminen arkaaisissa kulttuureissa]. Ongelmana vain on, etteivät oikeuden päätökset tyydytä toista [kumpaakaan?] osapuolta, koska se vaatii yleensä vain kuolemantuomiota.

.

Kosto on [kuin] perisynnin seuraus - kuin avoin haava – sekä kostajan että kostetun ruumiissa ja sielussa, ja sen haavan aiheuttama kipu sekä tuska vaatii tulla lunastetuksi. Kostoa, koska se on determinoitu vastavuoroiseksi, ei kuitenkaan voi lopettaa viime kädessä kuin armahdus/armo, joka taas on jyrkästi ristiriidassa oikeusjärjestelmän omaksuman rangaistus [‘ansainta’]logiikan kanssa.

.

Muistutan edelleen Jeesuksen merkityksestä viimeisenä ja kaikkein arvokkaimpana uhrina, jonka kautta itse Jumala kostaa yhdellä iskulla luomansa ihmisen [Aatamin] synnin/t uhraamalla itsensä ristillä pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä inkarnaation ja ylösnousemuksen välillä tapahtuva syntien lunastus [ja koston kierteen katkaiseminen] on kristinuskon ehkä huikein uskonnollis-moraalis-dramaturginen saavutus, jonka vaikutus länsimaiseen oikeusjärjestelmään on stoalaisen etiikan ja roomalaisen oikeuden ohella ollut valtava.

.

PS.

En samaista [ainakaan suoraan/täysin] uskontoa ja politiikkaa moraaliin, koska ne sekä ‘ylittävät että alittavat’ moraalisten kategorioiden ylivertaisuuden vaatimuksen. On nimittäin niin, että moraalin kategoriat saavat viimekätisen legitimaationsa politiikasta ja/tai uskonnosta [eivätkä pelkästään muodollisesta järjestä, joka pyrkii ehdottoman luotettavaan proseduraaliseen pätevyyteen], mutta niitä ei silti voi eikä pidä palauttaa systemaattisesti uskontoon ja politiikkaan, koska oikeuden on oltava mahdollisimman johdonmukainen eivätkä uskonnot ja politiikka voi täyttää tätä vaatimusta puolueettomasti [yhtä vähän moraali on palautettavissa johonkin hyötykalkyyliin, joka sekin tulkitaan aina moraalisten kategorioitten puitteissa mutta politiikan ja uskonnon kontekstissa].

.

Tätä ongelmallista suhdetta moraalin ja uskonnon/politiikan välillä pitää kuitenkin pohtia lisää. Tässä se ei ole mahdollista.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/09/ylimaarainen-etn-etiikan-tehtava-syksyn.html

http://www.helsinki.fi/historia/yhdistys/arviot2000/mauss.htm

Kommenttipäre etiikasta

Valkea kirjoitti päreessäni 'Konservatiivinen vallankumous tulee. Olen valmis': ‘Suosittelen sinulle tätä filosofista kirjaa’ [Alasdair MacIntyre: After Virtue].

.

1

Kirjahyllystä löytyy suomennos. Olen lukenut sen ja kommentoinutkin tässä blogissa. Hyvä kirja, moraalifilosofian moderni klassikko. Hieman - sanoisinko 'rönsyävä' se argumentaatiossaan kuitenkin on, joskin kyllähän siinä 1900-luvulla vallinneet etiikan teoriat saavat pätevää kritiikkiä.

.

Itse en kuitenkaan valitse  - ainakaan ilman Kantia - MacIntyren katolista hyve-etiikkaa [Whose Justice? Which Rationality?]. Uskon ihmisen järjenkäyttöön, en niinkään hänen kykyynsä uskoa [Aristoteleen] hyve-etiikasta Tuomas Akvinolaisen kautta johdettuun jumalalliseen johdatukseen ja kirkolliseen moraaliin [tomismi], joka saattaa saada ties minkälaisia muotoja ‘paikallisesta’ auktoriteetista riippuen [esim. pedofilia] – siitäkin huolimatta, että järjen tulee kiinnittyä myös arvosisältöihin eikä pelkästään muodolliseen eli/tai proseduraaliseen [puolueettoman menettelytavan] pätevyyteen, kuten Kant näyttäisi ajattelevan.

.  

Kantia ei pidä kuitenkaan tulkita liian jäykästi, koska se johtaa absurdeihin ratkaisuihin/tilanteisiin [aina ei voi eikä ole edes mahdollista tai järkevää tehdä vain sellaisia asioita joiden haluaisi tulevan yleiseksi laiksi kaikille]. Kantin oletus ihmisen universaalisesta moraalisesta vaistosta ei myöskään ole täysin uskottava, mutta osittain sen oletuksen varaan minä silti joudun rakentamaan oman ‘uskoni’ deontologiseen liberalismiin.

.

Habermasilaista, kommunikatiivisen toiminnan ’kantilaisuutta’ soveltaen: ihmisten on useimmiten mahdollista löytää moraalinen jos ei ‘konsensus’ niin ainakin kompromissi, joka toimii eräänlaisen modus vivendin tavoin niin kauan kuin parempi ratkaisu [taas kerran] löydetään. Ei kuulosta täysin kantilaiselta, mutta sama tuo – en ole mikään dogmaattinen Kantin tulkitsija, vaikken kantilaiselta pohjalta kritisoiden pidäkään utilitarismia nimenomaan normatiivisena moraaliteoriana vaan pikemminkin kasvottoman teknokraattisena hyöty- ja tehokkuuskalkylointina.

. 

Hyve-etiikkaa ei sen sijaan voi koskaan pohtia liikaa. Ihanteeni olisikin ‘mahdoton’ eli jopa kristillisen hyve-etiikan ja deontologisen [kantilaisen] moraali-liberalismin ‘konsensus’ [tähän ‘mahdottomaan’ pitää ehdottomasti palata (ks. ensi alkuun luku 2)]. 

.

Muistettakoon, että Kantin moraaliteoria oli lopultakin filosofisen analyysin rakenteellisen tarkentamisen vuoksi arvot ja Jumalan sulkeistanut teologistyyppisen moraalin ehtojen loogis-rationaalinen esitys, joka rakentuu uskoon järjen kykyyn valita moraalisesti oikein pätevien argumentatiivisten ehtojen vallitessa.

.

Juuri tätä oletusta mm. David Bentley Hart ja Alasdair MacIntyre kritisoivat eikä ilman varteenotettavaa perustelua, sillä moraalisia valintoja ei voi täysin ymmärtää ilman arvosisältöjä ja sosiobiologisia olemassaolon edellytyksiä. Silti Kant antaa meille erinomaisen analyyttisen pohjan, jonka varassa moraalisen päättelyn ehtoja voi ymmärtää paremmin kuin lähtemällä suoraan psykologisista asenne-stereotypioista, joiden tulkitseminen ilman pätevää loogista struktuuria on loputon ja pohjaton suo, jonne ei kantavaa ymmärryksen siltaa saa rakennettua.

.

Meidän on ymmärrettävä ensin moraalisen ajattelumme rakenne, jotta voisimme ymmärtää koherentisti moraaliarvojemme sisältöjen merkityksen, niiden yhteydet ja eroavuudet suhteessa toisenlaisiin arvoihin. Juuri näin tekee tietenkin myös Alasdair MacIntyre. Kukaan ei voi enää ohittaa Kantia noin vain selittelemättä, vaikkei hänen filosofointitapaansa sitten hyväksyisikään [kukaan ei voi myöskään ohittaa enää John Rawlsin Kantin kategorisen imperatiivin inspiroimaa deontologis-liberaalia oikeudenmukaisuusteoriaa].

. 

2

Syksyn ensi jäät pettävät ja kolme lasta putoaa jäihin rannan tuntumassa. Yksi heistä on oma lapsesi. Et pysty pelastamaan kuin yhden lapsista. Kenet siis pelastat? Hyve-etiikka vastaa: oman lapsesi, vaikka sitten oman henkesi uhalla. Velvollisuusetiikka vastaa: jos et pysty pelastamaan kaikkia [mikä olisi ensisijaista], pelasta se, jonka varmasti eli mahdollisimman todennäköisesti ehdit pelastaa [ks.1], olipa hän sitten oma tai jonkun toisen lapsi. Itseään ei kuitenkaan tarvitse asettaa kuolemanvaaraan: velvollisuusetikka ei vaadi supererogatorisuutta [vaikkei se sitä kielläkään] kuten usein vaatii hyve-etiikka.

.

Kumpi eettinen ohje on tässä oikea tai moraalisesti ‘pätevämpi’. Vaikuttaa nimittäin siltä, että ohjeistukset sulkevat selvästi pois toisensa: vain toisen voi valita, jolloin ‘väärä’ valinta on moraalinen rikos.

.

Esimerkki on äärimmäisen pelkistetty, mutta juuri siksi se myös pystyy niin dramaattisella tavalla esittämään hyve- ja velvollisuusetiikan perimmäisen yhteensovittamattomuuden. Velvollisuusetiikka ei sitoudu lokaaleihin institutionaalisiin arvoihin vaan ainoastaan universaaliin [kultaiseen]sääntöön niin epämääräiseltä ja abstraktilta kuin tämä tietysti kuulostaakin.

.

3

Kukaan ei voi tehdä moraalista valintaa/ratkaisua minun puolestani – ei edes Jumala. Jumala voi toimia enintään hyvänä ‘neuvonantajana mutta ei ylimpänä, kumoamattoman auktoriteettina. En ehkä ole aina yksin valintaa tehdessäni, mutta silti viime kädessä olen ja minun nimenomaan pitääkin olla yksin siinä mielessä, että joudun itse vastuuseen moraalisista valinnoistani. Kukaan ei voi lunastaa ‘vääriä valintojani, ellei sitten Jumala tämän ajan ulkopuolella tule sitä joskus tekemään, mikäli hyväksi näkee. Sitä ennen maksan itse hinnan töppäilyistäni ja saan kiitoksen onnistumisistani. Tämä ajattelutapa sitoo hyvin laajassa mielessä yhteen velvollisuusetiikan ja hyve-etiikan palauttaen perimmäisen moraalisen vastuun yksilölle, ei yhteisölle, traditiolle tai edes universaalille laille.

.

Joku saattaa huomata, että ajattelutapani taustalla vaikuttaa Nietzschen hyve-eettistyyppinen ja ylipäätään eksistentiaalis-situationistinen lähestymistapa moraaliseen päätöksentekoon ja arvovalintoihin. Huolimatta Nietzschen vahvasta Kant-kritiikistä, eksistentiaalis-tyyppinen moraali juontuu vahvasti sekä yksilöllisestä hyve-etiikasta että Kantin autonomisen järjen moraali-deontologiasta.

.

1] Kuten esimerkistä voi päätellä, utilitarismi ja velvollisuusetiikka eivät ole suinkaan aina ristiriidassa keskenään, mitä teon suositukseen tulee. Sen sijaan hyve-etiikka näyttäisi ainakin tässä tilanteessa asettuvan selvästi velvollisuusetiikkaa ja jopa jyrkästi utilitarismia vastaan: oman lapsen pelastaminen ylittää kaikenlaisen hyötykalkyloinnin tai universalisoinnin. 
.
1a [8.9] Mielestäni juuri velvollisuuden ylittävässä toiminassa [uhrautumisessa] jonkin  henkilökohtaisesti omaksutun/sisäistetyn arvon/arvomaailman ja uskon[non] puolesta kietytyy radikaalein ero  hyve-etiikan ja velvollisuusetiikan välillä. Velvollisuuseetikkokin on toki sitoutunut joihinkin perusarvoihin ja voi uhrautua niiden puolesta, jos niin kokee ja haluaa, mutta uhrautuminen ei ole hänelle universaali velvollisuus ainakaan samassa mielessä kuin hyve-eetikolle, joka puolustaa 'hyveessään' paitsi omaa henkilökohtaista kunniaansa myös oman yhteisönsä [lokaalisti] absoluuttista eli luovuttamatonta traditiota. 
.
Utilitaristille uhrautuminen sen sijaan on täysin käsittämätöntä, kuten ovat kaikki aidosti moraaliseen valintaan ja moraaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät perimmäiset kysymykset ja päätöksetkin - jopa arvot, jotka voi aina vaihtaa riippuen siitä, miten ne korreloivat ja priorisoituvat keskenään kalkyloidun arvon hypoteettisen utiliteetin perusteella. Utilitaristi laskee siis vain todennäköisyyksiä ikään kuin 'todennäköisyydet' tekisivät kaikki perimmäiset päätökset hänen puolestaan: voiko virheellisemmin, epäinhimillisemmin ja typerämmin enää argumentoida? 

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/09/konservatiivinen-vallankumous-tulee.html 

http://en.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre

http://fi.wikipedia.org/wiki/Supererogaatio

http://fi.wikibooks.org/wiki/FI2_Etiikka/Mit%C3%A4_moraali_on%3F

http://www.hyvejohtajuus.fi/204/hyvejohtajuus-ja-arvojohtajuus-miten-ne-eroavat/

Diogenes ja kyyninen hyveellisyys

Yläkuvassa tuikeailmeinen Diogenes. - Alakuvan nainen sanoo: 'Rane - nyt tulet käymään pesulla. Koko kuja haisee. Saat olla kyynikko, mutta et spurgu!'

'Epäargumentatiivisia vuorosanoja'-päreessäni kommentoinut Sammalkieli kirjoitti muun muassa:
Valkean ihanneyhteisöt (hutteriitit) oikeuttavat toimintaansa loppujen lopuksi hyvin samankaltaisella teologialla, kuin mitä itse olen harrastepohjalta kehitellyt ja jonka Valkea tuomitsee "sosialistisena" - Paitsi että hutteriitit vievät homman paljon pidemmälle kuin minä poroporvarillisen ideologian turmelemana kykenen edes kuvittelemaan.

1
Mielenkiintoista. Amishit jo tiesínkin.

Itselleni liittyminen minkäänlaiseen kommuuni-tyyppiseen yhteisöön lienee kuitenkin mahdotonta, koska olen perimmältään erakko siinä määrin kuin nyt hesalaisessa kaupunkitaajamassa voi erakkona elää.

Ihanteeni on [kuten blogini lukija tietänee] antiikin kyynikko Diogenes Sinopelainen, joka asui kuulemma tynnyrissä [hulluksi tullut Sokrates, kuvaili Platon häntä].

Diogenes eli yhteisössä yhteisönsä ulkopuolisena, koska ei arvostanut sen hierarkia-arvoja eikä paljon muitakaan yhteiskunnan keinotekoisia etikettejä [ne olivat hänelle adiafora - yhdentekeviä elämän ja ihmisyyden kannalta] vaan piti kaikkia ihmisiä samanlaisina ja samanarvoisina maailmankansalaisina.

Tavallaan Diogenes on sekä kaikkein äärimmäisin liberaali individualisti että mitä konkreettisimmin ihmisten olemuksellista tasa-arvoa julistava kommunisti yhtä aikaa.

Hegel tosin kuvasi ja epäsuorasti myös kritisoi antiikin kyynistä koulukuntaa [joka kieltämättä joskus tärväsi Diogeneen jo kyseenalaista mainetta ylettömällä irstaudellaan ja epäsosiaalisuudellaan] väittämällä, että se oli ikäänkuin käänteinen peilikuva elitistisen yläluokan välinpitämättömyydestä ja ylimielisyydestä suhteessa yhteiskuntaan ja kansaan.

Hegelin terävänäköinen tulkinta voidaan kyllä hyväksyä, mitä yläluokan psykologiseen egoismiin ja alempiaan halveksivaan turhamaisuuteen tulee, mutta tuo kritiikki ei osu itse Diogeneehen ja hänen valitsemansa elämäntavan perusteiden ytimeen.

Diogeneen perimmäinen filosofinen pointti oli nimittäin eettinen. Hän pyrki paljastamaan ja kumoamaan ihmisten kaksinais-moralistisen itsekkyyden.

Ääriaskeettisen elämäntavan sekä säädyttömyyteen asti yhteisön tapa-normeista piittaamattoman käytöksen ja suorasanaisen puheen intuition vastaisena tarkoituksena oli hyveen tavoittelu [vrt Sokrates], joka/mikä siis viedään näennäisesti individualistisella välinpitämättömyydellä paradoksaalisiin ja absurdeihin äärimmäisyyksiin.

Pakana-Diogenes oli vanhan kristillisen kirkon tuntemien houkkien varhainen sukulaissielu, joka teki suurimmankin auktoriteetin naurunalaiseksi.

Itse Aleksanteri Suuri halusi tavata kuuluisan filosofin ja käski tätä toivomaan mitä tahansa häneltä. Diogenes pyysi Aleksanteria siirtymään pois auringon edestä - [Aristoteleen oppilaan Aleksanterin kerrotaan jälkeenpäin monesti puhuneen Diogeneen vastauksesta, jota hän piti paitsi nerokkaan sarkastisena myös viisaana - ei suinkaan hävyttömänä].

Entä mitä tekivät vanhan kirkon kristilliset houkat? Ainakin Simeon Emesalaisen kerrotaan heitelleen pappeja herneillä ja pähkinöillä liturgian aikana [Simeoniin on tarkoitus palata ehkä jo lähiaikoina].

2
Hegel varmaankin ymmärsi Diogeneen tarkoitusperiä, mutta piti hänen käytännön ratkaisujaan ilmeisesti aivan liian nihilistisinä, koska Hegelille yhteisön/valtion integroivana elementtinä toimii vain korkea [positiivisesti] eettinen periaatteellisuus [Sittlichkeit (siveellisyys) etenkin perheen ja ylipäätään kasvatuksen kautta sekä kansallisuus-aatteeseen epäsuorasti kytkeytyneet oikeusfilosofiset periaatteet].

Diogenes kuitenkin lienee ollut ensimmäinen eurooppalainen [jopa ensimmäinen tunnettu ihminen], joka alkoi pitää kaikkia ihmisiä perimmältään yhdenvertaisina, koska yhteiskunnan arvot, tavat ja roolit ja ylipäätään sosiaalinen nokkimisjärjestys eivät olleet hänelle hyveen alkuperäisiä ominaisuuksia vaan valtasuhteitten ylläpitämiseksi luotuja ja sellaisenaan korruptoituneita erottelujärjestelmiä, joista olemassaolon/elämän perimmäisen [erehdyttävästi moraalittomalta näyttävän] alastomuuden ja hyveen ehdottoman yksinkertaisuuden välisen yhteyden tajunneen kyynikon ei tarvinnut piitata.

Kyynikko loukkasi kreikkalaisen kaupunkivaltio-yhteisönsä tapoja mutatis mutandis samantyyppisen intention inspiroimana kuin Jeesus juutalaisia perinteitä - toisin sanoen ikuisuutta silmällä pitäen. - Diogeneellä vain ei ollut jumalia eikä tuonpuoleista [ei nyöskään kovin ylevää käsitystä rakkaudesta] kuten juutalaisella 'kolleegallaan'.

3
Mutta silti - periaatteessa - sympatiseeraan kyllä hutteriitteja.

Mikäli tuollainen yhteisö ei ole liian tukahduttava, niin silloin se antaa vahvan ryhmä-identiteetin ja turvallisuuden tunteen suhteessa maailmaan ja elämään. Juuri sellaista luulisin nykyihmisen [paitsi 'pluraalien' kaupunki-vihreitten ;/] kaipaavan tässä elämäntavoiltaan ja moraaliltaan pirstaloituneessa sekä relativoituneessa mutta silti kapitalismin talousarvojen esineellistävän yhtenäistävään pakkopaitaan sidotussa markkivaltioitten [Timo Harakan osuva termi] maailmassa.

En kuitenkaan osaa sanoa, olisiko jonkun Diogeneen kaltaisen hyve-absurdikon lainkaan mahdollista elää nimenomaan hutteriittien arvoiltaan melko sovinnaisessa ja harmonisessa pienyhteisössä. No - ainakin hän siis haluaisi, jos minulta kysytään.

PS.
Tarkennan lopuksi, että siinä missä Diogeneen kyynisyys ehdottomasti pyrki hyveeseen, siinä puolestaan postmoderni kyynisyys heijastelee pettymystä, joka seuraa hyveen [ylipäätään Jumalan ja metafysiikan] kuolemasta [siitä, että valistuksen ja marxilaisuuden järki ajautuivat umpikujaan lupauksissaan vapaudesta ja onnesta]. - Siten myös Hegelin kritiikki osuu paremmin postmoderniin kyynisyyteen kuin Diogeneehen, joka on stoalaisen hyve-etiikan esikuva - [tosin radikaaliudessaan ja omaperäisyydessään stoalaista, 'liika-järkeilyyn' perustuvaa pidättyvyyttä (apatheia) huomattavasti elävämpi, uskottavampi ja todellisempi hahmo].

II
Filosofia

Diogeneelle hyve koostui kaiken fyysisen nautinnon välttämisestä. Kipu ja nälkä auttoivat positiivisesti hyvyyden tavoittamisessa. Moraalinen elämä tarkoittaa paluuta luontoon ja yksinkertaisuuteen. Hänen sanoillaan "ihmiset ovat tehneet kaikista jumalien lahjoista monimutkaisia".

Diogenestä on kunnioitettu siitä, että hän meni kaikessa säädyttömyydessä äärimmäisyyksiin tavoitellessaan hyvyyttä. Diogenes Laertios kertoo hänen muun muassa pitäneen temppelistä varastamista ja minkä tahansa eläimen lihan, jopa ihmisen lihan, syömistä hyväksyttävänä. Hänellä oli myös tapana tehdä kaikkea mahdollista julkisesti ja vaikka keskellä toria, esimerkiksi syödä raakaa lihaa tai masturboida. Hänen maineensa on kuitenkin kärsinyt joidenkin hänen seuraajiensa moraalittomuuden vuoksi.

Diogenes on ensimmäinen tunnettu ihminen, jonka tiedetään ajatelleen ja sanoneen, että hän on koko maailman kansalainen, sen sijaan että olisi vain jonkun kaupungin tai valtion kansalainen.

Diogeneen mielestä hyödyttömiä ja tarpeettomia tieteitä ja taiteita ei kannattanut harjoittaa. Tällaisia olivat muun muassa tähtitiede, matematiikka, geometria ja musiikki. Kyynikoiden filosofia keskittyikin lähes pelkästään eettiseen opetukseen [wiki].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/03/epaargumentatiivisia-vuorosanoja.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hutteriitit
http://fi.wikipedia.org/wiki/Diogenes_Sinopelainen
http://en.wikipedia.org/wiki/Diogenes_of_Sinope
http://fi.wikipedia.org/wiki/Georg_Wilhelm_Friedrich_Hegel
http://en.wikipedia.org/wiki/Georg_Wilhelm_Friedrich_Hegel
http://www.kotimaa24.fi/blogit/haku/article/?bid=72&id=2463
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kristuksen_t%C3%A4hden_houkka
http://timoharakka.blogspot.com/2011/03/elammeko-markkinayhteiskunnassa_23.html
http://www.gettyimages.fi/detail/2641529/Hulton-Archive

Tynnyrikyynikko ja kerskakulutuskyynikko hyve-eetikkoina

Kielimafia harkinnoi, merkinnöi, sensuroi - ja muutti Platonin Augustinukseksi; - kukaan ei ollut huomannut eroa! - eli joko kukaan ei lukenut, ei uskaltanut huomauttaa tai ei ymmärtänyt (mikä olisi lähinnä skandaali, mitä filosofian historian tajuun tulee) - klo:19.30.
*
Vaari kirjoitti edellisen slummipäreeni kommentissa:
Muistatko, mitä lauloimme 70-luvulla:
"Ei ole oikeutta,
ilman taistelua
ei taistelua
ilman yhteistä rintamaa!"
*
Minä en laulanut (ainakaan ääneen) tuota mainitsemaasi poliittista virttä -70-luvulla, mutta huomaan yllätyksekseni, että olen 2000-luvulla paljon vasemmistolaisempi kuin yksikään tuntemani -70-luvun alun kommunisti (etenkin Kotkan nuoret stallarit), joiden demagogiaa ja propagandaa jouduin silloin jatkuvasti väistelemään vähän samaan tapaan kuin nykyään joudun väistelemään joka helvetin paikasta näkökenttääni puoliväkisin ja pyytämättä tunkevia mainoksia, joiden sanoma on tietoisesti kohdistettu joko älykkyyosamäärältään alle 100 pisteen kohderyhmälle, tai sitten ne ovat niin kertakaikkisen 'taiteellis-vihjailevia', että minun esteettinen ymmärrykseni ei riitä - ei ainakaan niiden hyväksymiseen.
*
Olen itsekin taipuvainen kyynisyyteen mutta en tähän kapitalistiseen tavararoitten sumeilemattomaan pakkosyöttöön vaan antiikin Diogeneen malliin, joka toki sekin korostaa yksilön vapautta ja individualistista - joskaan huom! ei nimenomaan egoistista - hyvettä, joskin se samaan aikaan myös julistaa, että ihmiset maailmankansalaisina ovat tasa-arvoisia keskenään (universalistinen tasa-arvo ihmisenä olemisen suhteen).

Tällainen on älyllisesti haastavalla tavalla 'mukavan' paradoksaalista kyynisyyttä, joka paljastaa ja myöntää, että moraaliasioissakin lienee mahdotonta säilyttää loppuun asti johdonmukainen ja ristiriidaton asenne.

Miksemme siis - koska emme sitä voi välttää - lähtisi jo alunperin avoimesti - avoimesta periaatteellisesta ristiriidasta: em. yksilöllisen hyveen ja tasa-arvoisen maailmankansalaisuuden välisestä - ikäänkuin muodollisesta ristiriidasta, jota ei kuitenkaan pidä päästää liian herkästi muuttumaan sisällölliseksi antagonismiksi, mikäli ei ole aivan pakko. (- - Tuo määrätyissä tilanteissa hyvin tärkeä 'pakko' jääköön jonkun toisen päreen pääaiheeksi, vaikka sitä myös tässä sivuan).

Kuten kirjoitin: individualistinen vapaus ja psykologinen egoismi tulee pyrkiä selkeästi (se ei ole helppoa) erottaa toisistaan yksilöllis-kyynisessä hyve-etiikassa.

Ensin mainittu painottaa yksilöllisen hyveen ehdotonta ensisijaisuutta - jälkimmäinen puolestaan ei noteeraa rotu- tai yhteiskunnallisia arvoeroja hyvettä=moraalia määrittävinä tekijöinä.

Hyveen kannalta esim. yhteiskunnallinen arvostus on adiafora, indifferent eli yhdentekevää: herra ei ole itse hyveen mahdollisuuden, toteutumisen ja kehittämisen kannalta sen kaksisempi kuin orja tai 'narrikaan'. - - Toisin sanoen yksilöllisen hyveen edistämisen suhteen orjan/narrin mahdollisuudet ovat periaatteessa yhtä hyvät kuin herrankin, koska 'diogeeniset' kyynikot eivät tuijota ihaillen prenikoita ja suurta rahaa.

Ongelmaksi kuitenkin viime kädessä muodostuu se, missä määrin köyhyysrajan alapuolella elävän on mahdollista kehittää ns. hyveellisyyttään verrattuna herraan, jonka mahdollisuudet elää vapaammin ja elintasohuolia vailla saattavat mahdollistaa hänelle enemmän likkumavaraa itsensä kehittämisessä.

Kyse on siten yhä vielä siitä, että jos ihminen - vaikka eläisikin Diogeneen tavoin 'tynnyrissä' (vaatimattomissa oloissa) - joutuu tappelemaan jatkuvasti jopa perustoimeentulostaan, ajatuu tilanteeseen, jossa pelkkä hengissä selviäminen ja sen järjestely vie suurimman osan hänen energiastaan, niin ilman muuta yhteiskunnallisilla tekijöillä on silloin merkitystä myös oman 'hyveen' edistämisen mahdollisuuden ja toteutumisen kannalta.

Niinpä onkin pakko julistaa Marxia mukaellen, että vasta sen jälkeen, kun ihmisen jokapäiväinen leivänsaanti, terveydenhuolto ja vastaavat välttämättömyydet tulevat turvattua, voidaan orjalta/narrilta vaatia hyveellistä käyttäytymistä edes noin yleisesti ottaen.

Nimittäin - - muussa tapauksessa ei minun mielestäni ole ollenkaan ihmeellistä (tai äärimmillään edes moraalitonta!), että orja saattaa syrjityssä asemassaan joutua ensi alkuun kehittämään selviytyäkseen hyvin toimivia 'paheita' - esim. laitonta vastarintaa - jopa terrorismia tai muuta vastaavaa, tehokkaan vaikuttavaa toimintaa, turvatakseen tällaisilla uhkilla sellaisen lainsäädännön toteutumisen, jotka saavat aikaan ne välttämättömät olosuhteet, joissa hyveen harjoittaminen voisi alkaa näyttäytyä mielekkäältä eikä vain naivilta ja itsetuhoiselta asketismi-fanatismilta. - - Tällaisista 'paheista' (haha) esimerkkinä käyvät tietenkin lakot ja viimein itse sisällissota 1918.

Kertauksen vuoksi pitää siis muistaa välttämättöm ehto, jonka mukaan antiikin kyynikkona orja ei vaadi itselleen enempää kuin turvatun perustoimeentulon ja toimivan infrastuktuurin (jonka tason ei tarvitse olla mitään ylellisyysluokkaa - kenelläkään!).

Mikäli 'ideaali-kyynikkomme' alkaa kerskaluokkaan kuuluvien tavoin vaatia ylettömästi lisää, hän luopuu välittömästi diogeenisista ihanteistaan ja muuttuu kyynisen ajattelun sekä hyveen tulkinnan/harjoittamisen kannalta öykkäriksi, typerykseksi ja ties miksi omahyväisen ylpeytensä hyveeseen samaistaneeksi kerskakuluttajaksi - - - tai mikä kaikkein halveksittavinta: viattomien ihmisten sairauksilla miljardituloja kiristäväksi lääketehtailijoitten muodostaman parasiittijoukon jäseneksi, jonka maailmankatsomusta meikäläinen ei arvosta pätkääkään vaan on valmis lähettämään tällaisille kusipäille vilpittömän ja halveksivan tervehdyksen:

Jopa teidän oletetut hyveenne (esim. hyväntekeväisyys) on mahdollistanut nimenomaan pahe eli harjoittamanne sumeilematon riistokapitalismi! - - Ihmettelenkin aivan samaa kuin Slavoj Zizek: miksi kutsua hyväntekijöiksi sellaisia ihmisiä (mm. Garnegie, Soros, Bill Gates), jotka repivät ensin selkänahastamme ne tuhannet miljardit, joista ehkä osan he sitten mainostyyliin lahjoittelevat sinne tänne - ja lähinnä sinne, missä nuo rahat vielä kerran hyödyttävät heitä parantamatta kenenkään riistetyn selkänahkaa kuin hädin tuskin arpeutumaan.

II
Kirkkoisä Augustinus arvosti huomattavan paljon antiikin Kreikan filosofeja, vaikka poikkeuksetta preferoikin kristillisiä hyveitä: usko, toivo, rakkaus, armahtavaisuus kreikkalaisten hyveisiin nähden. - - Augustinus nimitti suurinta osaa kreikkalaisten hyveistä (perushyveet: viisaus, kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rohkeus) - loistaviksi paheiksi.

Toki noissa perushyveissä on tosi paljon maailmankatsomuksellisesti arvostettavaa, mutta Augustinuksen kritiikin voi oikeuttaa ja ymmärtää paremmin, kun kyseiset hyveet sijoitetaan kontekstiinsa eli kreikkalaisen, polyteistisen yhteiskunnan vallitseviin, hyväksyttyihin tapoihin, tottumuksiin ja arvostuksiin eli kysytään, millaiseksi niiden käytännöllinen tehtävä/funktio kulloisessakin yhteiskunnallisessa asemassa olevalle määriteltiin ja velvoitettiin.

Nykyajan psykologisten egoistien eli markkinatalouden kaikki mulle-heti-nyt-kvartaalitalouden-sijoitus- osinko- ja optiovoittoja suin päin kahmivista kyynikoista ei tosin parhaalla tahdollakaan voi sanoa, että heidän hyveensä olisivat lähelläkään loistavia paheita.

III
Aiheeseen juuri ja juuri liittyen on myös pakko liioitella, että mikäli en tietäisi Saksan viimeiseksi epäpoliittiseksi ajattelijaksi itsensä nimittäneen Nietzschen mielipiteen kapitalismista olleen psykologisesti kriittinen, vaikkei hän sen rakenteellisista tekijöistä paljon ymmärtänytkään etenkin, jos etsii ja arvioi Nietzschen (vähäisiä ja esteettisen/artistisen ylimalkaisia) kommentteja esim. imperialismin/kolonialismin taustatekijöistä ja tähän suoraan kytkeytyen pääoman logiikasta - aiheet, joissa Marx oli nerokas innovaattori; - - jos siis en tietäisi Nietzschen kriittistä asennetta 'Geschäftin' hyveellis-moraaliseen perustaan (jossa on vaikutteita Platonin Valtiosta mutta myös 'sijoittaja-kauppias'-Schopenhauerilta), potkaisisin säännöllisesti myös hänet hetkeksi aikaa jäähylle filosofien best-of-ranking-listalta ;/].

Entä miksi puhua konditionaalissa: jäähytuomiotahan on jo käytetty muutaman kerran - jopa henkilökohtaisia 10:n minuuttisia on päätuomari (minä) langettanut Nietzschelle... ;]. - - Ja lisää rangaistuksia tulee, mikäli keinotekoisen ohjelmallisesti eli teennäisen väkinäisesti luonnontieteiden kanssa flirttaileva, artistis-esteettis-filologis-kieli-akrobaattis-sanamaagis-metaforinen aforismihörhöily Nietzschellä jatkuu - ja sehän näyttäisi jatkuvan.

Kohta pamahtaakin ottelurangaistus tälle obsessiivis-kompulsiivisesta hysteriasta kärsivälle sooloilijalle, jonka olen tainnut sijoittaa erehdyksessä joukkuepeliin hyökkääjäksi. - - Nietzschellä eivät enää 'hyveen ehdot' täyty kuin osittain. Pysyköön siis kiipeilemässä ja suunnistamassa siellä alppien rinteillä Zarathustran ja faktiivis-allegoristen korkeimpien ihmistensä kanssa.

Nietzsche on kummallinen tyyppi/tapaus. Häntä mitä ilmeisimmin voi pitää tynnyrikyynikkona ja hyve-eetikkona sui generis, mutta vain tynnyrissä itäneet ajatukset saattavat aina olla vaarassa kasvaa kieroon ja ylettömyyksiin asti, koska niiden kanssa ei ole kommunikoitu tarpeeksi. - - Nietzsche olisi tarvinnut huomattavasti enemmän dialogia ja dialektiikkaa (muiltakin kuin Wagnerilta, joka ei sallinut ystävä(ie)nsä itsenäistyä).

Tämän puutteen Nietzsche osittain tiedosti, mutta sitä oli todella vaikea täyttää, jos/kun ympäriltä ei löytynyt ihmisiä, jotka olisivat olleet lähelläkään samaa aallonpituutta kuin, missä Nietzschen ajattelu liikkui.
*
http://hornstull.nu/wordpress/?tag=konsumtion