Tapsa kysyi edellisessä päreessäni: ‘Onko tämä teismiä? Eikö siihen
kuulukaan persoonallista Jumalaa?’
.
Aiheellinen kysymys. Tämä on asia, johon oli tarkoitus palata jossain
vaiheessa. Sanon tässä kuitenkin sen verran, että mm. aasialaiseen
uskonnollisuuteen erikoistuneen Hart’n klassinen platonistisyyppinen
kristillisyys ja jumalakäsitys on selvästi lähempänä ‘itämaisia’ uskontoja
[hindulaisuus] kuin [Platoninkin kuvaamaa] demiurgia eli ‘tekijäjumalaa’
[käsityöläistä] tai juutalaista ‘käskijäjumalaa, [tahtovaa Persoonaa]’, jotka
molemmat ovat perimmältään antropomorfistisia projektioita, eivät niinkään
transsendenttista todellisuutta, joka ikään kuin väistämättä on läsnä kaikessa
kokemuksessamme ja tietoisuudessamme. - - Kristinuskon tarinassa [kyseessä on
siis ‘vain’ yksi (joskin kristitylle tärkein) ‘suuri kertomus’ monista]
transsendenttinen [hyvän ja pahan ‘tuolla puolen’ oleva] todellisuus [Jumala]
tulee kuitenkin ihmiseksi eli inkarnoituu = personoituu ihmisenä/ihmisessä eli
Jeesuksen hahmossa ja juuri tämä Jeesuksen kaksinainen luonne Jumalana/ihmisenä
[nimenomaan jumal-ihmisenä (varhaisen kristinuskon käsitys, ortodoksinen
kirkko), ei ihmis-jumalana (vrt. reformaation ja liberaaliteologian Jeesus
eettisenä ‘yli-ihmisenä’)], on kristillisen teismin perimmäinen lähtökohta [näin
olen antanut itseni ymmärtää ja tulkita, joskaan en väitä Hartin näin sanoneen,
koska ‘The Experience of God’ kirjan lukeminen on kesken]. - - Toistan:
kristillisen teismin perusta on siis Jeesuksessa/Kristuksessa, mutta Hartille
transsendentti Jumala itsessään ei ole ‘antropomorfinen/ihmismäinen
demiurgi-käskijä-persoona’ vaan olemassaolon, tietoisuuden ja [käsitteellisesti
määritellyn hyvän ja pahan ‘tuolla puolen’ olevan] kauneuden/rakkauden perusta.
- - Hart edustaa myös antiikin kreikkalaisessa maailmassa tunnettua divine
apathy-kantaa, jonka mukaan Jumala ei kärsi ihmiskunnan puolesta
[juutalaisuudessa ‘Jumalan kärsimys’ ymmärretään lähes päinvastaisella tavalla].
Tämä on varsin kiistelty kanta etenkin modernissa reformaation jälkeisessä
teologiassa. [Hartiin on syytä palata myöhemmin monestakin syystä].
......
Panteismin koen vielä triviaalimmaksi kuin buddhalaisuuden. Panteismissa
palvotaan persoonatonta luontoa [esim. ‘kaukaisia tai läheisiä kiviä’ ;\], mutta
pyhyydeksi mielletyn kauneuden kokemus on väistämättä aina ihmisen persoonallisesti
kokemaa, ei itse luonnosta jotenkin naturalistisella välittömyydellä seuraavaa
ja heijastuvaa [*]. - - Buddhalaisuutta taas pidän perimmältään pelagiolaisena
itsepelastuksen projektina, joka on täysin triviaalin karma-arpapelin armoilla
[koska triviaali syy-seuraussuhde ei sisällä eettistä tarkoitusta], niin
sympaattis-empaattisia säälin/myötätunnon motiiveja kuin buddhalainen haluaakin
toteuttaa suhteessaan toisiin ihmisiin [pelastuakseen eli päästäkseen nirvanaan;
boddhisatvat tosin ovat merkillisen ‘epälooginen’ ja lähes epäuskottava poikkeus
kyseisestä projektista, koska he uskomattoman epäitsekkäästi ‘kieltäytyvät’
lopullisesta [jo 'annetusta'] pelastuksestaan (nirvanasta) toisten ihmisen auttamisen tähden
(miksi kaikki buddhalaiset eivät 'toimi' kuin
boddhisatvat vaan ovat suin päin menossa nirvanaan, jos vain karma 'sallii'?)].
.
[*] Naturalismista ei ilman 'piilo-teleologista' oletusta [esim. evoluutioteoria: kelvollisimpien (fittest) luonnollinen valikoituminen on triviaa, jota käytetään eksplisiittisesti funktionaalisena mutta implisiittisesti teleologisena/päämääräisenä selityksenä (käänteinen teleologia)]
tai muuta kategorista päättelyvirhettä seuraa mitään transsendentaalista [kuten
kauneutta], koska se on eksaktia kausaalista deskriptiota eikä kuvaa
todellisuutta itsessään vaan ilmiöitten [metodisidonnaisia] syysuhteita
[mittaava metodi ja mitattava todellisuus ovat kategorisesti eri asioita;
todennäköisyydet eivät muuta tätä loogista välttämättömyyttä miksikään].
.
PS. Kirjoitin tämän ennen kuin luin Kullervon lähettämän selkeän, selväjärkisen
ja ymmärrettävän kommentin [edellisessä päreessä]. Olen hänen kanssaan jotakuinkin samaa mieltä omassa 'teksti-piikkilanka-päreessäni'.
.
27 comments:
Kirjansa The Experience of God sivuilla 42-43 Hart viittaa kolminaisuuteen jonkinlaisena "perenniaalisena" käsitteenä, hän löytää sen myös hinduilta ja sufimystikoilta. Kirjan perusteella hän ymmärtää kolminaisuuden melko abstraktilla ja metafyysisellä tasolla (Being, Consciousness, Bliss). Kaikki tämä on tietysti kiehtovaa, mutta toisaalta minusta aika epäilyttävän elitististä. Filosofit ja teologit kammioissaan ajattelevat yhtä ja papit sitten tarjoilevat kansalle toista.
‘Filosofit ja teologit kammioissaan ajattelevat yhtä ja papit sitten tarjoilevat kansalle toista.’
Mutta näin se vain on. 'Kansa' [lainausmerkit, koska en tarkoita joitain ihmisiä erityisesti] haluaa Jeesuksen julistaman [sekä ajattelun että lain suhteen] hengellisen vapauden sijaan ihmeen, auktoriteetin ja salaisuuden [kuten totesi Ivan Karamazovin Suurinkvisiittori] eli antropomorfistisia ‘satuja’ pelastavasta ja oikeudenmukaisesta Jumalasta, koska se ei kykene eikä edes halua ymmärtää transsendenssia ajatuksellisesti syvällisellä ja vaativalla tavalla tai kokea sitä mahdollisimman suoraan ja välittömästi. Kansa on kuin suuri lapsi, jota on lohdutettava messiaanisilla lupauksilla, jotta se rauhoittuisi, pysyisi tyytyväisenä, toiveikkaana, tottelevaisena ja toimintakykyisenä. - - Tietysti myös papeista löytyy ‘antropomorfisteja’ , jotka täysin vakavissaan käsittävät Jumalan demiurgiksi [siis enemmän tai vähemmän kreationistisesti ihmisen kaltaiseksi Ihmemieheksi ja Tuomariksi], mutta minä pidän kiinni Hartin näkemyksestä, koska se on ajatuksellisesti toimiva ja joustava [;\] ja silti ikään kuin ehdoton. [Pyydän ‘kansalta’ anteeksi, jos olen loukannut sen ‘jumala- ja itseymmärrystä’ tällä kommentilla (bad joke?)].
.....
Allegorisen ja historiallis-kriittisen raamattu-tulkinnan eroavuuteen voimme tietysti palata myöhemmin, jos tarpeen.
Minä taas ehdin kehua Kullervon aiempaa selvitystä ennen kuin luin tämän päreen. Hyvä tämäkin on.
RR: "...vaan olemassaolon, tietoisuuden ja [käsitteellisesti määritellyn hyvän ja pahan ‘tuolla puolen’ olevan] kauneuden/rakkauden perusta"
Tämä onkin mielenkiintoista: miten voi olla olemassaolon tuolla puolen? Jos voi, niin olkoon se jumala.
Itse näen panteismin niin, että jumala = olemassaolo. Tämä käsitys ei mielestäni ole ristiriidassa nykyfysiikankaan kanssa. Eikä siihen kuulu mitenkään luonnon palvontakaan.
Karman käsitän eri tavalla kuin sinä, sillä jos on olemassa synti, tuomio. rangaistus yms, niin karma on ainoa järkevä ja oikeudenmukainen tapa käsitellä niitä. Siis jos on.
Jos ylipäätään on mitään. Jotenkin tämä nykyfysiikan kanta ei minua tyydytä. Tässähän se maailma on.
'Karman käsitän eri tavalla kuin sinä'
Tulkitsemasi karma on loogisesti ristiriidassa deterministisen syy-seuraussuhteen ja siten muun buddhalaisen ontologian kanssa. Sinä vain et taida edelleenkään ymmärtää miksi. Ei voi mitään. Selitykset [joita tämäkin päre sisältää] eivät näytä auttaneet ymmärrystäsi, koska olet jo vuosia toistanut lähes kirjaimellisesti eli sanasta sanaan tuota samaa mantraa. - No, tietenkin vain karman ‘laki’ kaikessa jälkiviisastelevassa eli käänteisessä teleologisuudessaan voi antaa buddhalaisuudelle jotain eettis-metafyysistä mielekkyyttä, muuten se olisi pelkkää fysikalismia/panteismia. Itse en pysty ymmärtämään, miten maailmaa/luontoa voi pitää jumalallisena [tai miten siihen voisi sisältyä eettinen velvoite, kuten myös karman laki vaatii] ilman sitoutumista kristillis-teistiseen metafysiikkaan Jeesuksen sanoman puitteissa. Tämä ongelma toki löytyy [ainakin piilevästi] myös Hartin esteettis-metafyysisesti tulkitseman, varsin ‘itämais-vaikutteisen’, ‘luonnollisen’ teologian ytimestä. [Miten pyhyyden/jumalallisen kokemus kauneutena voi sisältää universaalisti deontologisen oikea-väärä- eikä pelkkää subjektiivis-utilitaristista hyvä-huono-aspektia?]
Ai, samaa mantraa. No, tässä karma toisin sanoin: sen minkä haluatte ihmisten teille tekevän, tehkää te heille.
Mutta kun puhut "luonnosta" minun panteismini yhteydessä, se johdattaa harhaan. Mitään niin lapsellista en edes ajattele.
Ajattelen näin, Zizekin ja muiden sanoin: miksi ylipäätään on olemassa jotakin sen sijaan että ei olisi mitään?
Tuossa kysymyksessä on "panteismini" perusta.
(Voi olla, ettet sinäkään tätä ajatustani ymmärrä, koska tiedät paremmin.)
Hehheh. Kyllä, Tapsa, minä tiedän paremmin. Saat huomenna lisää panteismi-kritiikkiä.
Jaa-a. Taitaa olla parempi, etten enää tässä kunnossa lupaa mitään koskien huomista tai tulevaisuutta yleensä.
‘miksi ylipäätään on olemassa jotakin sen sijaan että ei olisi mitään?’
Juuri tästä asiasta David Bentley Hart uusimmassa kirjassaan kirjoittaa.
....
‘Tuossa kysymyksessä on "panteismini" perusta.’
Jaha. Ja millähän tavalla se siinä on? Siteeraan Olli-Pekka Vainion kirjaa ‘Postmoderni filosofia, kristillinen teologia ja kulttuuri’, jotta saisit hiukan pohdittavaa panteismisi ‘perustasta’:
‘[P]anteistisessa, dekonstruktiivisessa mystiikassa ihminen kohtaa itsensä, kun hän luulee kohtaavansa Jumalan. Panteistinen mystiikka ei siis olekaan keino kohdata Absoluuttinen Toiseus, vaan Absoluuttinen Samuus. Jotta aidon toiseuden kohtaaminen olisi ymmärrettävissä, sen täytyisi tapahtua kontekstissa, jossa havainnoijan ja havainnoitsijan välillä on ontologinen ero. Yksilö voi kyllä kontemploida maailmaa ja itseään, mutta tällöin hän löytää jotakin, joka ei ole vain hänen minuutensa kaiku.’
Tätä hiukan loogisesti ‘horjuvaa’ sitaattia pitäisi selittää muutenkin kuin dekonstruktion osalta, mutta katson, että sen perusoivallus mutatis mutandis pätee kaikkeen panteismiin riippumatta siitä, mikä rooli kielelle ja ontologialle sitten annetaankin. Panteisti kohtaa luonnossa/maailmassa vain oman ‘perspektiivinsä’, koska sen hän ’katseessaan’ kohti maailmaa[sa] maailmaan[sa] projisoi. Nähdessään luonnossa ‘jumalallisen’ panteisti katsookin peiliin, jota/johon ei ymmärrä katsovansa [palvoen siis itseään]. Teisti-mystikko sen sijaan ei näe järjen tasolla mitään, vain pimeyden ja tyhjyyden, mutta sen hän sitten ‘näkeekin/kokeekin selvästi’ ja ymmärtäen, ettei tämä perimmäisen olemisen ‘pimeys=tyhjyys=täyteys’, joka läpäisee kaiken olemisen, ole ‘hänestä itsestään’ [ontologinen ero].
Miten sitten voimme - jos emme tietää [vaikka voimmekin loogisesti pitävällä tavalla päätellä] niin kokemalla vakuuttua, että mystikon kohtaama oleminen eli ‘pimeys=tyhjyys=täyteys’ [olevan koko ajan ‘läpäisevänä’ aktuaalisuutena/läsnäolona] on Jumala/sta. Erittäin vapaasti ja yksinkertaistetusti Hartin ortodoksis-nietzscheläistä metafysiikka-estetiikkaa soveltaen/tulkiten: sen vuoksi, että havaittu tyhjyys/täyteys on ‘kaunis’ sekä käsitteen perimmäisessä klassisessa mielessä [vrt. ikoni] että äärimmäisessä emotionaalisessa vaikuttavuudessaan [vrt. Nietzschen esteettinen paatos]. Hart tekee ‘dionyysisen’ kokemuksen perustasta vastakkaiset johtopäätökset kuin Nietzsche, jolle esteettinen kokemus jää subjektiiviseksi omassa paatoksessa piehtaroinniksi. Kauneus ei Hartille ole myöskään kantilaisittain pyyteetöntä vaan nimenomaan eläytymistä ja sitoutumista jumalalliseen ‘ilmoitukseen’.
.....
Hart’n [joka on dekonstruktionisminsa läpiajatellut useaankin kertaan] kirja on klassisempaa mutta huomattavasti syvällisempää loogis-metafyysistä tarkastelua ja analyysia, kuin mihin Vainion akateeminen kooste/kompilaatio yltää tai edes pyrkii, mutta panteismin suhteen Hart luultavasti allekirjoittaisi ko. sitaatin – tosin varsin seikkaperäisin tarkennuksin. Mahdollisesti palaamme niihin tarkennuksiin joskus.
Teologiset perustelut ovat minulle yhdentekeviä, samoin psykologiset. Peruskysymys: miksi on Jotain, miksi ei ole Ei-mitään?
(Tosin nykyfysiikan mukaan mitään ei pohjimmiltaan olekaan.)
Mitä me tiedämme tästä Jotain-asiasta, sen alkuperästä ja olemuksesta? Emme yhtään mitään.
Voimme kutsua sitä esim. Jumalaksi, Absoluutiksi, Materiaksi, Tyhjyydeksi tai vaikkapa Raunoksi. Sama se. Mysteeri pysyy.
Miten ihmeessä (teistinä) kuvittelet ihmisen olevan maailman ulkopuolella? Vai jumalako siellä on, "olemassaolon tuolla puolella"?
Kysyin jo kerran miten voi olla olemassaolon tuolla puolella - ainakaan muuten kuin olemalla olematon. Tyhjää teologista sanahelinää.
Pääset (mahdollisen) panteismini kanssa kartalle, kun kuvittelet maailmankaikkeuden ilman ihmistä.
Empiirisesti olemassaoloa on mahdoton todistaa, koska todistaja itse on aina jo olemassa ja voisi perustella olemassaolon kehäisesti vain sillä itsellään [kyseessä on siis ikään kuin ‘peilikuva’; vrt. panteistin ‘todistus’]. Hart ajattelee kuitenkin, että se mitä kutsutaan Jumalaksi on jotain, joka/mikä mahdollistaa olemassaolon ja kokemuksemme siitä. Jumala olemassaolon välttämättömänä ‘mahdollistajana’ ei näin ollen voi kuulua ontologisesti samaan ‘sfääriin’ kuin se, jonka olemassaolon se mahdollistaa ei-välttämättömänä olevana. Jumalan täytyy kuulua yhtä aikaa kahteen ontologiseen ‘sfääriin’. Ihminen voi päätellä Jumalan välttämättömyyden ja kokea ‘hänet’, mutta ei muuttua itse Jumalaksi. Tämä on teologian kontekstissa tulkittu loogisesti pakottava väite, koska voimme deduktiivisesti päätellä ja osoittaa sen loogisen pakottavuuden, mutta emme tietenkään edes silloin voi ‘tietämällä tietää’ Jumalasta mitään, koska tietäminen ei voi tietää oman tietämistään semanttisesti [ ~ontologisesti] kuten ei jo olemassa oleva voi todistaa omaa olemassaoloaan ontologisesti: siis loogis-käsitteellisesti päättelemällä tai empiirisesti havainnoimalla. Jumala [kuten olemassaolo] on koettava ja tähän kokemukseen pitää uskoa ‘tietääkseen’ [Jumalaan uskominen on periaatteessa vapaaehtoista, mutta kaikki ‘uskovat’ tietysti aina jo olemassaoloon – siis....].
‘Pääset (mahdollisen) panteismini kanssa kartalle, kun kuvittelet maailmankaikkeuden ilman ihmistä.’
Kaikkea voi tietysti kuvitella, mutta kuvittelija on aina jo olemassa oleva ihminen. Ilman häntä ei ole olemassa kuvittelua, itse asiassa ei mitään. Ja mitä muka sellainen kuvittelu tässä olemassaolon ontologisen problematiikan pohtimisessa voi todistaa? Olemassaolo ei ole mikään dinosaurus, joulupukki tai mikä tahansa oleva tai ominaisuus vaan kaiken tietoisuuden mahdollistava ‘perusta’.
....
Hart operoi klassisella universalistisella modaalilogiikalla, jota ei pidä sekoittaa moderniin matemaattista kalkylointia lähenevään formaalilogiikkaan, joka perustuu yleisesti ottaen nominalismiin, jonka mukaan kaikki käsitteet ovat sattumanvaraisia, keksittyjä fiktioita, yksityiskäsitteitä, jotka toimivat tietyssä sääntö[metodi]järjestelmässä. Mutta onko olemassaolo universaali [välttämätön] yleiskäsite vai sattumanvarainen [kontingentti] yksityiskäsite? Jos nominalismi on totta olemassaolon käsitteen suhteen, sen mukaan olemassaoloa voidaan pitää kontingenttina ja sopimuksenvaraisena fiktiona, joka on ikään kuin ‘keksitty’ ja siten esim. eräänlainen evoluution funktio [mutta miten se voi olla sitä, jos mitään ei voi olla ennen olemassaoloa?]. Hartin modaalilogiikassa olemassaolo sen sijaan on kaiken ajattelun ontologinen ja yleiskäsitteellinen perusta, jossa ei ole kyse olevasta aikaan ja paikkaan sidottuina katoavina olioina [dinosauruksista hiukkasiin]. Olemassaolo ei katoa minnekään, vaikka ihminen katoaisi, vaikka koko maailma katoaisi.
"...aina jo olemassa oleva ihminen. Ilman häntä ei ole olemassa kuvittelua, itse asiassa ei mitään."
"Olemassaolo ei katoa minnekään, vaikka ihminen katoaisi, vaikka koko maailma katoaisi."
Noiden lauseiden välillä on ristiriita.
Muuten ihailen kyllä sitä sujuvuutta, jolla filosofisuskonnollista rukousmyllyapparaattisi suoltaa välillä silkkaa zeniläisyyttä, välillä soljuvaa solipsismia, välillä kiukkuista kansanvalistusta.
Kiitän ja vetäydyn yksinäisyyteen syventymään syntyihin syviin.
'Noiden lauseiden välillä on ristiriita.'
Näennäisesti. Mietin tuota asiaa päivällä ennen kommenttisi ilmestymistä/lukemista, mutten ryhtynyt korjailemaan, koska olemassaolo voi tulla tiedostetuksi vain ihmisen tietoisuuden kautta. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että olemassaolo katoaisi jonnekin, kun ihminen katoaa. Ihminen ei ole ‘keksinyt’ olemassaoloa kuten hän on keksinyt esim. auton. Olisi nimittäin kummallista, ettei olemassaololle ole ymmärtääkseni kehitelty ‘uutta mallia’ kuten autoille jatkuvasti tehdään; käytetty auto jopa romutetaan [entä ‘käytetty’ olemassaolo?]. Niinpä olemassaolo ikään kuin ‘loi’ ihmisen tämän ‘herätessä’ ymmärtämään olemassaolon /Jumalan järkensä ja uskonsa kautta.
....
No joo, aika läheltä zeniläisyyttä ja jopa solipsismia joskus liippaa. Mutta mutta...siitä aiheesta lisää myöhemmin, mahdollisesti.
Jumala on olemassaolon teologinen nimitys, joten ‘häntä’ on mahdoton heittää romukoppaan ryhtymällä ateistiksi. Jumalaa - sellaisena kuin D. B. Hart Jumalan määrittelee ja kuvaa - ei voi vaihtaa uuteen malliin. Jos niin kuitenkin tapahtuu [ja on tapahtunut], kyse on jumalasta pienellä alkukirjaimella, ja ‘epäjumaliahan’ voi vaihtaa kuin paitaa: ne ovat pelkästään sosiaalista tilaustyötä ja ne [vain ne] voi myös hylätä ja kieltää. Jumalaa olemassaolon ‘ei-olemassa olevana’ perustana sen sijaan ei voi kieltää. Jumalan eksistenssi ei ole ‘olevien’ olemista, koska Jumala mahdollistaa ‘olevien’ olemassaolon.
Ei ole ihminen keksinyt olemassaoloa, mutta maailma sellaisena kuin ihminen sen näkee, on vain inhimillisen ymmärryksen tuotos, eli "keksintö". Tiedemiehet sanovat, että kosmisessa kvanttipuurossa on olemassa kaikki ja ei mitään. Miksi siis me ihmiset näemme tässä kaikkeudessa logiikan, evoluution, suunnan?
Kullervo, metafyysis-looginen ongelma ei tietenkään ole siinä, missä olemassaolo esim. kvanttipuuroksi ajateltuna on mahdollisuutena [ja välttämättömyytenä, kuten Hart, joka ottaa ‘kvanttipuuron’ toki huomioon, ajattelisi] olemassa, vaan siinä, että se yleensä ‘on’. Juuri tätä ongelmaa ei naturalismi/fysikalismi pysty empiirisesti osoittamaan eikä argumentatiivisesti selittämään – paitsi turvautumalla intellektuaalis-maagiseen matemaattisten teorioiden tulkintaan – ellei se sitten siirrä ko. ongelmaa loputtomiin havainto-evidenssiä [??!] olemassaolon ‘alkuperäisestä ilmenemisestä/ilmestymisestä’ etsien, kunnes [muka] löytää [esim. olemassaolon ‘hiukkasen’, ikään kuin se olisi todistus olemassaolosta (haha)], mikä on absoluuttisen, ikuisen eksistenssin [eikä pelkästään ‘olevan olion’ (ajallisen) olemassaolon] suhteen alunperinkin kategorinen mahdottomuus, kuten Hart osoittaa. Matemaattiset hypoteesit ja varsinkaan todennäköisyyslaskelmat eivät ole [myös olemassaolon fenomenologisen tason tavoittavia] olemassaolon todistuksia kuin maagisesti ajattelevalle tiedemiehelle. Mikäli emme halua ‘tyytyä’ magiaan, on Hartin mukaan älyllisestikin johdonmukaisempaa valita klassinen teistinen selitys.
Kosmologi-fyysikko Kari Enqvist sanoo, ettei meidän pitäisi edes kysyä miksi-kysymystä ‘alun alusta’, koska siihen ei ole eikä saada ‘suoraa’ empiiris-fysikaalista vastausta, sillä eksaktia evidenssiä asiasta on enää mahdoton mahdoton saada. Matemaattisteoreettisia malleja voidaan tietysti rakentaa, mutta ne pysyvät aina hypoteettisena spekulaationa, mikäli ‘suora’ empiirinen näyttö ei niitä verifioi. Ilmeisesti meidän ei Enqvistin mukaan pitäisi myöskään kysyä ja pohtia olemassaolon mahdollisuutta/välttämättömyyttä sen modaali-loogisten ja metafyysisten ehtojen puitteissa, koska ne eivät anna empiiristä evidenssiä olemassaolosta. Hart pitää tällaista asennetta älyllisenä laiskuutena ja perimmältään ideologisena valintana [samaa mieltä on myös Pauli Pylkkö].
Tarkoitin sitä, että jos ei olisi ihmistä havainnoimasta maailmaa, ei olisi kovin mielekästä sanoa, että maailma olisi enää olemassa samassa mielessä - toki olemassa, mutta millä tavalla? Ehkä juuri sillä tavalla, mitä ei saisi Enqvisin mukaan tietää.
Pitäköön Enqvist ‘empiirisen’ tietämättömyytensä, mutta älköön markkinoiko sitä ainoana mahdollisena ja välttämättömänä totuutena. On kaksi eri asiaa tietää tarkoin, miksi ihminen ei voi tietää Jumalasta mitään ‘positiivista’ kuin olla liian laiska tai tyhmä päättelemään oman tietämättömyytensä rajat suhteessa transsendenssiin ja yhä silti innokas markkinoimaan tieteellisiä totuuksiaan yhtä absoluuttisina kuin se Jumala, jonka David Bentley Hartin mukaan voimme päättelemällä tietää välttämättömäksi, mutta jota emme päättelemällä voi koskaan ymmärtää, koska hän on olemassaolon ‘perusta’. - - Enqvistin tieto sen sijaan on tajua fysikaalisista laeista ja kaavoista – ei sen enempää jos ei vähempääkään, mutta transsendenssin rinnalla fysikaaliset faktat ovat sekundaarisia, koska ne eivät voi selittää transsendenssia vaan tieteentekijän ajatuksellisesti kapeaa mutta silti omahyväistä hybristä ilmentäen rajaavat sen fysikaaliseksi ‘objektiksi’. Kuitenkin juuri transsendenssi voi antaa fysiikalle perimmäisen mielen, jota ilman se [kuten koko maailmankaikkeus] hajoaisi ja katoaisi pluralistiseen kontingenssiin eli kaaokseen [ei-olemiseen]. Itse asiassa mitään ei olisi koskaan edes ollut olemassa tai tullut olemaan ilman transsendenssia.
Kiteytin ekassa kommentissani näin: "Itse näen panteismin niin, että jumala = olemassaolo."
Nyt Rauno päätyy tähän: "Jumala on olemassaolon teologinen nimitys..."
Todennäköisesti en vain osaa muotoilla aprikointejani moitteettomalla tavalla, mutta luultavasti näkökantamme (tässä asiassa) eivät kauheasti eroa toisistaan. Täytynee tutustua Hartiin.
Näkisin Enqvistin, Valtaojan, Hawkingin ja kumppanien merkityksen siinä, että he esittävät asiansa kuitenkin niin selkeästi ja peittelemättä, että heidän päättelynsä aukot näkyvät.
Hawking esim. on monta kertaa jo "todistanut", ettei jumalaa voi olla olemassa, mutta tehnyt sen tavalla, joka ei vakuuta kuin ateistin ja fysikalistin.
PS. En ole itsekään uskovainen, tuskin edes panteisti, vaan ajattelen juuri niin kuin sanoit: Jumala on olemassaolon teologinen nimitys.
Mielestäni suurin mysteeri on Olemassaolo.
'Kiteytin ekassa kommentissani näin: "Itse näen panteismin niin, että jumala = olemassaolo." - Nyt Rauno päätyy tähän: "Jumala on olemassaolon teologinen nimitys..." - Todennäköisesti en vain osaa muotoilla aprikointejani moitteettomalla tavalla, mutta luultavasti näkökantamme (tässä asiassa) eivät kauheasti eroa toisistaan. Täytynee tutustua Hartiin.'
OK. Hartin kirjan toisen osan aloittava “Being (Sat)” (Sat on sanskriittia] ei mielestäni ottanut suoraa kantaa juuri panteismiin, mutta joka tapauksessa Hart pitää panteismia ateismina, kun taas hän itse argumentoi klassisen teismin puolesta kristinuskon Jeesus-kertomuksen narratiivisiin lähtökohtiin sitoutuneena. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Hart on teismissään ja siten kolminaisuusopin alkuperän ja peruslähtökohtien tulkinnassaan ajoittain ‘metafyysisesti’ lähempänä hindulaista traditiota kuin juutalais-kristillistä kontekstia. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä tulkinta vaan historiallis-teologis-etymologisen tosiasian osoittaminen. Jumalan ‘kolminainen luonne’ [josta myös kristinuskon teologinen itseymmärrys hyvin varhain kehitti oman monoteistisen versionsa (tai päinvastoin juutalaisesta monoteismista kehitettiin kolminaisuusopillinen tulkinta)] tulee korostetummin esiin hindulaisuudessa kuin 'virallisessa' juutalaisuudessa [juutalaisesta gnostilaisuudesta sen sijaan voidaan jo löytää samantyyppinen kolmijako - ainakin paljon helpommin kuin 'umpimonoteistisesta mallista']. No, ymmärtääkseni Hart itse on platonistisessa teismissään lähempänä monoteismia kuin 'triteismiä'.
'No, ymmärtääkseni Hart itse on platonistisessa teismissään lähempänä monoteismia kuin 'triteismiä'.'
Hartin filosofisesta teologiasta kuitenkin löytyy tiettyjä triteistisiä piirteitä. Ans kattoo nyt.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Triteismi
Vai onko Hart pikemminkin modalisti?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Modalismi
Minusta näyttäisi siltä, että Hart on hyvinkin tiukan linjan klassinen teologi, hänen kolminaisuutensa on kuin suoraan Akvinolaisen kynästä. Ehkä Hart haluaa korostaa tätä sat/sit/ananda-osastoa, koska länsimainen jumaluusoppi on jotenkin niin ikävästi ryvettynyt (Jeesus tulee, oletko valmis), että ei siitä halua kukaan enää kuulla mitään. Poimitaan siis rusinat pullasta, se paras ja mielenkiintoisin metafysiikka. Se on varmaan sitten seksikkäämpää kuin katekismus.
Varmaan muuten idässä oltaisiin ajateltu joskus aivan samoin. Vau, että tuon Eckhartin tai Kantin uskonto on sitten korkealentoista verrattuna näihin tuhansiin oikutteleviin kyläjumaliin.
En taida täysin ymmärtää kommenttisi pointtia, Kullervo. Mutta jokainen etsiköön, löytäköön tai kadottakoon Jumalan [tai jumalansa] omien kykyjensä ja halujensa mukaisesti. Minä kuitenkin luen mieluummin ortodoksi D. B. Hartia kuin vaikkapa jotain episkopaalista typerystä kuten J. S. Spong, jonka kirja ‘Miksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla’ on niin täyttä shittiä, etten pystynyt lukemaan sitä loppuun asti. Jumalaan uskominen ei tee uskovasta ihmisestä fiksumpaa kuin ei-uskovasta. Spong on akateeminen malliesimerkki tästä ikävästä tosiasiasta. Itse asiassa maailmaan pitäisi syntyä enemmän David Humen, Marxin ja Nietzschen tasoisia ateisteja, jotta kristinusko joutuisi todellisen haasteen eteen.
http://en.wikipedia.org/wiki/John_Shelby_Spong
http://fi.wikipedia.org/wiki/John_Shelby_Spong
Pointti koski muistaakseni (heh) kolminaisuutta, jonka Hart nähdäkseni määrittää hyvinkin klassisesti, lähes tomistisella tavalla. Wikipedia: (Jumalan) kolme persoonaa (Isä, Poika ja Pyhä Henki) olivat osa Jumalan olemusta niin, että Isä [olemassaolo] synnytti Pojan (eli Sanan) itsetietoisuudella [tietoisuus]. Tämä ikuinen synnyttäminen tuotti ikuisen Hengen [autuus] (*).
Kun kolminaisuutta tulkitaan tällä tavoin, se on nähtävissä kaikissa valtauskonnoissa (Satcitananda, Trikaya jne), mikä on eräs Hartin kirjan pointeista. Mielestäni onkin erittäin järkevää lähestyä Jumalaa hieman toisesta tulokulmasta, tässä tapauksessa itämaisesta, koska oma länsimainen uskontomme on jo ryvettynyt ja saattaa aiheuttaa torjuntaa, ja samasta asiastahan kaikissa uskonnoista lopulta on kysymys.
(*) http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Akvinolainen
Tuomas Akvinolainen, kappadokialaiset kirkkoisät, Augustinus, Hans Urs von Balthasar ja John Milbank. Siinä muutama Hartiin merkittävästi vaikuttaneista teologeista. Mutta toki Akvinolainen ja kirkkoisät ovat merkittävimpiä. Ateisteista Nietzschen vaikutus on todella vahva, mutta se on jo komplisoidumpi joskin erittäin mielenkiintoinen juttu.
Post a Comment