Sammalkieli kirjoitti edellisen päreeni kommentissa: Väärään
osoitteeseen meni kivääri :(.
.
Luuletko, Sammalkieli, että vastaanottaja hakee sen aseen
postista? Ei varmasti hae. Vaikka kovasti mieli tekisi, myönnettäköön. Tässä
kulkee raja sinun edustamasi ja minun vasemmistolaisuuteni välillä. Sinä,
toteuttaaksesi utopiasi, joudut väistämättä turvautumaan väkivaltaan, koska
mikään demokratia ei koskaan pysty kontrolloimaan finanssipolitiikkaa
oikeudenmukaisesti vaan se ajautuu aina tilanteeseen, jota Thomas Piketty on
kirjassaan kuvannut. Väitän, että ainoastaan väkivalta ja terrori puree kapitalismiin. Hinta vain on kova,
liian kova – ainakin minulle. Niinpä demokraattinen vasemmistolainen, vaikka olisi äärianarkistinen individualistikin, kuten minä [ joka sanoutuu irti myös
Negrin, Deleuzen ja Foucault'n 'anarkismeista'], ajautuu umpikujaan. Hän ei voi valita
kapitalismia muttei myöskään väkivaltaa. Hän näkee myös, ettei anarkismin pohjalle voi rakentaa
yhteiskuntaa ajautumatta totalitarismiin. Tätä eivät anarko-kommunistit näytä
ikinä tajuavan vaan rakentelevat utopioitaan kuin lapset hiekkalinnojaan
oppimatta mitään siitä, että nuo linnat ovat ajan myötä sortuneet aina itse
luomaansa diktatuuriin, joka [ja tämä on aidosti traagista] ensi-innostuksessa
koetaan vapaudeksi, mutta joka myöhemmin muuttuukin vainoharhaisten
valtakunnaksi ja vankilaksi. Jos joku nyt sanoo, että minulta puuttuu optimismia
ja poliittista motivaatiota, hakekoon sen kiväärin postista. Vastuu aseesta ja
sen käytön seurauksista on viimeistään sen jälkeen vain hänen, ei minun. En
sotke käsiäni vereen, en edes syyllisten vereen, vaikka on pakko toistamiseen
tunnustaa, että usein mieli tekisi. Ehkä olen lopulta kuin onneton Bartleby, joka kuolee
omaan hämmentyneeseen neuvottomuuteensa ja toimimattomuuteensa vastaamalla aina
kaikkiin käskyihin ja pyyntöihin: ‘I prefer not to’.
*
1 comment:
Väkivalta jää aina tarpeettoman mielenilmaisun [ja lopulta myös kaupallista järjestelmää tukevan mediaspektaakkelin] tasolle, jollei väkivalta sitten satu olemaan tarpeeksi rankkaa. Tarkoituksena todella on murskata koko järjestelmä eikä esittää erikoislaatuisen performanssin tasolla ilmenevää moralistista tuomiota sitä kohtaan.
Moraalifilosofisesti ajateltuna eliittiin kohdistuvat harvennushakkuut voivat tietysti olla täysin perusteltuja [ja nähdäkseni ovatkin], mutta aito vallankumouksellinen ei ole tällaisesta "humanismista" kiinnostunut. Vaikka esimerkiksi eliitin edustajiin kohdistuvat julkiset teloitukset voisivat olla emotionaalisesti tyydyttäviä, ne ovat kuitenkin vallankumouksen dialektiikan kannalta tarpeettomia ja jopa haitallisia. Kommunismin toteuttaminen on todennäköisempää jopa demokraattista tietä kuin esimerkiksi marginaalista tukea nauttivien terrori-iskujen kautta.
Näen siis väkivallan käytön tarpeettomana [enkä siis itse hevin lähtisi mukaan kiväärileikkeihin], mutta kommunistina en kuitenkaan voi tai edes halua sanoutua irti väkivallan käytöstä periaatteellisella tasolla. Jos veren on virrattava, niin sitten on. Kyllä maailmaan väkivaltaa mahtuu.
Kommunismin rikoksista puhuminen on ideologinen puolitotuus, joka ohjaa ihmisiä olemaan ajattelematta sitä, että juuri kapitalismi on väkivaltaa.
Kumouksellisen väkivallan ongelma ei ehkä olekaan siinä että väkivaltaa muka olisi liian paljon, vaan siinä, että väkivaltaa on yleensä aivan liian vähän. Ehkä Stalinin toimet olivat pikemminkin alimitoitettuja - ja siten oikeastaan taantumuksellisia tahi peräti pikkuporvarillisia?
Post a Comment