Luottamuspula

 
Vihaatko sinä meitä Jeesus?
.
Jani Kaaro kirjoittaa Hesarin kolumnissaan:
.
Jos spartalaisia tai Aasian tiikeriäitejä ei lasketa lukuun, en tiedä toista kulttuuria, joka rajoittaisi ja säätelisi lasten vapautta yhtä paljon kuin omamme. Tulkitsit sitä miten päin vain, tämä vapauden puute palautuu aina tavalla tai toisella luottamuksen puutteeseen. Joko emme luota maailmaan; että se olisi hyvä lapsillemme.Tai sitten emme luota lapsiin; näemme heissä enemmän toteutumattomia pelkoja kuin toteutuvia mahdollisuuksia.- - Luottamuksen puute on periytyvää. Ihmisellä, johon ei ole luotettu lapsena, on pitkä tie oppia itse luottamaan ihmisiin. Kun luottamuksen puute siirtyy sukupolvelta toiselle, saamme aikaan tällaisen sääntöilijöiden maan. - - Jos siinä maassa opettajien ja oppilaiden väillä joskus räjähtää, siellä asuva kansa huutaa aina tiukempia sääntöjä ja kovempia rangaistuksia, kun oikeasti pitäisi kysyä, miten voisimme luoda molemminpuolista luottamusta.
.
1
Paitsi, että olen samaa mieltä Jani Kaaron kanssa, joka kirjoittaa taas erinomaista kolumnistiikkaa, olen eri mieltä hänen kanssaan. Samaa mieltä siinä, että noinhan asioiden pitäisi olla. Emme tarvitse lakia, koska laki itsessään on siirtynyt ihmisten sydämeen omantunnon ja luottamuksen äänenä. Uskallamme silloin ottaa riskejä toisten suhteen ilman riskivakuutuksia. Aito luottamus vallitsee, emmekä tarvitse pikkutarkkaa normistoa säätelemään ihmissuhteitamme ja kanssakäymisiämme, koska juuri nuo normit toimivat vääränlaisen autoritaarisuuden lähteenä. 
.
Epävarmassa ja sietämättömäksi muuttuvassa tilanteessa normeihin [säännöt, lait jne.] on liiankin helppo vedota, ja Kaaron mukaan ne samalla pitävät yllä ja jopa lisäävät sitä epäluottamuksen ilmapiiriä, joka ihmisten välillä pahimmillaan vallitsee. Normit ovat Kaarolle siis eräänlainen epäluottamuksen noidankehä eivätkä mikään turva aidon konfliktitilanteen hallitsemiseksi tai ennen kaikkea sen ennakolta ehkäisemiseksi. Kaaro väittänee päinvastoin, että normit itsessään tuottavat epäluottamusta ja konflikteja.
.
Kaaro on ilmeisesti kasvatus- ja yhteiskunta-anarkisti. Ehkä hän on myös jonkinlainen Jeesus-fani - tekisi mieli sanoa jeesustelija, ellei puhuisi perimältään täyttä asiaa. Minä vain en usko hänen utopiaansa. Hän on kuin ikihyveellinen Justine de Saden groteskissa ‘irstailuromaanissa’ eli jaksaa aina uskoa ihmisen hyvyyteen, vaikka miten kidutettaisiin. Marttyyri jos mikä - marttyyri joka roviolla palaessaan huutaa meille: te ette tuhoa ainoastaan minua vaan myös itsenne, vapautenne ja sielunne. Jumala antakoon teille anteeksi, sillä te ette näköjään tiedä, mitä te teette. Minä tiedän [tämän viimeisen lauseen hän todennäköisesti jättää sanomatta, jottei vaikuttaisi omahyväiseltä].
.
Toistan koko ajan: Kaaro on oikeassa, mitä tulee siihen, miten asioiden pitäisi olla. Mutta minä en usko häntä. En usko, että ihminen on sisimmältään niin hyvä ja ja niin hyväntahtoinen, että hän voisi kasvaa ja elää tässä maailmassa ilman selkeitä normeja tai jopa ilman minkäänlaista valtiokoneistoa, olkoonkin, että valtio on vallan, lain ja siten myös sorron institutionaalinen keskittymä. 
.
Minä uskon esimerkiksi John Rawlsin kantilais-liberaaliseen oikeudenmukaisuusajatteluun enemmän kuin mihinkään libertaristiseen vapausvouhotukseen, vaikka siis myönnän, että normit saattavat epäsuorasti ruokkia epäluottamuksen syntymistä ja epärelevanttia [ei-tarkoituksenmukaista] auktoriteettiin vetoamista. Mutta niin ruokkii pelkkä hyväntahtoisen naiivi ja sopimukseton luottamuskin tiettyjä mätämunia käyttämään luottamustamme hyväkseen ja tilaisuuden tullen pettämään sen. Eivätkä nämä ihmiset muuta tapojaan anteeksiantamuksemme ja hyvän tahtomme vaikutuksesta. He ovat siis pahoja.
.
Kaaro elää anarkistista utopiaa. Jopa siinä määrin, että joskus epäilen, josko hän on kokenut niin kovia lapsuudessaan ja nuoruudessaan, että hänen on aivan pakko kääntää kostonhalunsa mahdollista hyväksikäyttäjäänsä [kiusaajaansa, sortajaansa] kohtaan naiviksi luottamukseksi ja hyväntahtoisuudeksi kaikkia ihmisiä kohtaan, jottei pakahtuisi sieluaan kalvavaan vihaan.
.
On - jos ei täysin motiiviltaan [institutionaalisen [yleisen vai eliitin?] tahdon ilmauksena] niin ainakin intentioltaan [toiminnallis-tavoitteellisesti] - kaksi eri asiaa ymmärtää normit pakkona, jolla ihmisiä kontrolloidaan tai jopa uhataan sekä ohjeistuksena, joka antaa heille ymmärryksen siitä, missä kulkee hyvän ja sallitun käytöksen raja eli mikä on oikean käytöksen ‘moraalinen mitta’. 
.
Etenkin lasten ja nuorten ihmisten ei välttämättä ole aina helppoa tajuta, että se, mitä he sattuvat milläkin hetkellä haluamaan, ei ole mahdollista, sopivaa eikä sallittua. Normeja ja arvoja, joita lapsille ja nuorille tällöin opetetaan tai pitäisi opettaa, kutsutaan [mikäli Kaaro ei sitä jostain syystä satu tietämään] kasvatukseksi tai kasvatuksen enemmän tai vähemmän itseisarvoisiksi apuvälineiksi.
.
Jos Kaaro nyt kokee, että esim. Rawlsin lähtökohdiltaan kantilainen oikeudenmukaisuusteoria sisältää pakkoa, joka ruokkii ihmisten autoritaarisia luonteenpiirteitä ja että valtiolle ei pitäisi antaa edes sitä institutionaalista roolia, joka sille Rawlsin eroperiaatteen vaikutuksesta ihmisten ominaisuuksien suhteen väistämättä tulee, hän ajautuu libertarismiin, jossa valtiolla ei ole muuta roolia kuin toimia poliisina. Mutta Kaaro ilmeisesti menee vielä pitemmälle: hän kai pitää jopa poliisia tarpeettomana. Normit, lait, säännöt ja siis poliisikin aiheuttavat ihmisissä reaktion, joka ruokkii epäluottamusta kanssaihmisiä kohtaan. 
.
Joko Jani Kaaro on paranoidi tai sitten hän ei ole kerta kaikkiaan ymmärtänyt ihmisluontoa ja normien välttämätöntä merkitystä ihmisyhteisön koheesion kannalta, mikäli hän nyt sellaista kuin ryhmän integraatio juurikaan noteeraa, koska vapaat, hyväntahtoiset ja toisiaan kohtaan luottamusta tuntevat ihmiset eivät kuulemma halua sääntöjä synnynnäisen[?] keskinäisluottamuksensa kierouttamiseksi ja vääristämiseksi.
.
2
Jeesus Nasaretilainen oli vapaa mutta silti [yleensä] hyväntahtoinen ihminen ja saatamme herkästi olettaa, että hänen hyväntahtoisuutensa kumpusi juuri hänen vapaudestaan juutalaisen lain orjuudesta ja uskosta Jumalan armoon [rakkauteen]. Mutta mitä Jeesus sai palkakseen siitä, että luotti ihmisiin, heidän vapauteensa ja hyvyyteensä? Häpeällisen kuoleman ristillä.
.
Johtuen syystä tai pikemminkin ehkä insentiivistä, jota en tajua (se onkin uskon asia), tämän teloituksen tuli olla todiste siitä, että ihmisellä on [imitatio christi] mahdollisuus hyvyyteen ja luottamukseen Kristuksen (Jumalan] kuoltua hänen syntiensä puolesta ja näin lunastettua hänen syntinsä. Tosin tällä tavoin jäimme ikuisiksi ajoiksi Jumalan velkaorjiksi, mutta onhan paljon miellyttävämpää olla velkaa ‘reilun armokaupan’ Jumalalle kuin shorttaaja-paholaiselle[?]
.
Rohkenen de Saden Justinen ja jopa Jeesuksen lopunajallisen opin [paholaisen maailma on tuhoutumassa ja vain hyvät eli uskovat pelastuvat] esimerkkiin viitaten väittää, että Jani Kaaro ja hänen kaltaisensa anarkismiin rakastuneet hippiluonteet elävät samaa unta kuin nämä naivin hyvyyden marttyyrit ja väitänpä vielä lisää: he saattavat syvällä sisimmässään jopa hekumoida sillä, että heidät vielä joku päivä [uudelleen?] ristiinnaulitaan, raiskataan tai muuten vain häpäistään, mutta silti he eivät halua kostaa eivätkä he edelleenkään pidä tarpeellisena, että yhteiskunnassa olisi joitain sääntöjä, jotka ohjaisivat ihmisten käyttäytymistä ja tapoja – ei suinkaan – he eivät edelleenkään tarvitse mitään normeja/sääntöjä turmelemaan ihmisten hyvä tahtoa eli tekemään ihmisistä autoritaarisia.
.
Kysyn yhä uudelleen [minulla on tässä mielessäni eräs tietty ihminen (Jani Kaaro-fani), jonka nimeä en tietenkään paljasta], onko se olettamani viha, jota nämä muka auktoriteeteista vapaat ja toisiinsa luottavat ihmiset eivät tunnusta sisimmässään kytevän ja kalvavan, todellakin niin kauhea, että se täytyy yrittää totaalisti torjua tietoisuudesta, jottei se väistämättä ajaisi heitä itsetuhoon/-murhaan [kuten Jeesuksen kohdalla itse asiassa kävi]? 
.
Mitä näin fataalin trauman totaali-kielto heistä lopulta todistaa? Millaisia ihmisiä heistä onkaan tullut? Eikö heidän naiivi uskonsa anarkistiseen vapauteen alakin näyttäytyä perin oudossa valossa? Jospa kaiken [muka] tukahduttavan sääntö-normatiivisuuden ja siitä seuraavan kontrollin, kurin ja järjestyksen nihiloinnin [tuhoamisen] taustalla piilekin salainen toive tuhota näin saavutetun vapaan kaaoksen mukana koko ihmiskunta?! Sillä eikö tämä ‘vapaus’ kumpuakin äärimmäisestä vihasta elämää kohtaan?
.
Etenkin Nietzsche on kriittisesti kysynyt tätä asiaa kohdistaen kysymyksensä Paavaliin ja kirkkoisiin mutta ulottamatta sitä kuitenkaan itse Jeesukseen, jota hän piti aidosti vapaana joskin merkillisen ellei epäuskottavan pehmeänä tyyppinä [mitä Jeesus ei kuitenkaan mielestäni ollut].
.
Jani Kaaron ja Jeesuksen anarkistinen uni, kuten sanoin, on hyvin ylevää ja kunnioitettavaa laatua. Itsekin haluaisin sen olevan totta. Mutta Dostojevskin suurinkvisiittori opettaa meille, kuten hän ‘opetti’ myöhäiskeskiajan Jeesukselle, realismia, mitä tulee ihmisten kykyyn omaksua, elää ja kestää tämän saarnaamaa vapauden ja lähimmäisenrakkauden oppia. Ihmiset tarvitsevat ensin ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin [myös leipää]. Niitä he uskovat ja vasta niiden jälkeen heille voidaan kertoa kauniita tarinoita pyyteettömästä hyvyydestä, joka vallitsee jossain paratiisimaisessa tuonpuoleisuuden olotilassa, mutta johon me voimme jo täällä paholaisen valtakunnassa hankkia option treenamalla taivasolotilaa varten eli rakastamalla lähimmäisiämme ilman ehtoja [imitatio christi]. 
.
3
Minun mielestäni ihmiset voivat parhaiten luottaa toisiinsa siellä, missä he ovat sisäistäneet yhteiset normit, jotka säätelevät heidän affektejaan ja käyttäytymistään. Tällaiset normit ovat välttämättömiä [joskaan eivät tietysti aivan riittäviä] keskinäisen kanssakäymisen kannalta – eivät suinkaan jotain autoritaarisen mielivallan ilmentymää, koska ne ovat ihmisten itse itselleen asettamia [vrt. Kantin kategorinen imperatiivi, josta uusin syvällinen versio on Rawlsin ‘tietämättömyyden verho’].
.
Jani Kaaron yliherkkyys sääntö- ja normikulttuuriamme kohtaan on kyllä osittain vankastikin perusteltua, mutta mielestäni hän ei näe tilannetta tarpeeksi selkeästi ja oikeassa perspektiivissä vaan palauttaa ongelman pelkästään yksilötasolle ikään kuin makrotason muutokset voisivat aina alkaa vain mikrotason valinnoista. Entä jos makrotaso onkin jo niin pitkälle biopolitisoitunut mikrotasoon [yksilöitten uskomuksiin ja alitajuntaan], että yrityksemme irtautua normeista ja säännöistä voi tapahtua enää vain omaksumalla [tiedostamattomasti] kokonaan toisenlainen säännöstö, joka viruksen tavoin pitääkin meitä entistä tiukemmin otteessaan? [tällaista normien semanttista transformaatiota voisi kutsua topologiseksi dialektiikaksi; vrt. Möbiuksen nauha].
.
Annan esimerkkinä suhtautumisen terveyteen ja omaan kehoon. Mitä onkaan viime vuosina normitettu ja sääntöistetty enemmän kuin ihmiskehoa ja psykofyysistä hyvinvointia? Foucault on osunut aivan naulan kantaan: meitä normitetaan jatkuvasti ja yhä lisääntyvässä määrin mutta ei moraalisilla vaan normalisoivilla standardeilla. Tämä on nykykapitalismin henki: ihmisruumiista ja –psyykestä on tullut pääomaa, jota pyritään lisäämään, jotta jatkuva kasvu toteutuisi [ja jotta pystyisimme kustantamaan julkiset palvelumme, jotka ovat reilun kapitalistin ‘suurin’ menoerä ja ‘huoli’ - ?].
.
Kaaro siis lienee ymmärtänyt väärin, mistä ‘normikenkä’ todella puristaa. Kyse ei ole niinkään tapoihin liittyvistä eettisistä ohjeistuksista, joiden tarkoitus on turvata ja vahvistaa yhteisöllistä integraatiota [identiteettien välinen konsensus tai ainakin siedettävä modus vivendi] kuin erilaisia vaihdon mekanismeja edistävistä kontrollien ja itsekontrollien muodoista, joiden insentiivinä on [ikuinen] kilpailu yhteisöllisestä statuksesta [identiteettien välinen hierarkia]. 
.
Medikalisaatio on yksi tärkeimpiä tällaisen standardisäännöstö-manipulaation ilmentymiä. Ihminen on muuttumassa/muuttunut moraalisesta arvoyhteisö-subjektista esteettiseksi taloussubjektiksi. Toivottavasti ‘luottamusmiehemme’ kiinnittää enenevässä määrin huomiotaan tähän biopoliittiseen aspektiin, josta Carl Schmittiltä, Walter Benjaminita ja Michel Foucault’a vaikutteita saanut poliittisen juridiikan filosofi Giorgio Agamben on tehnyt omat [erittäin] pessimistiset johtopäätöksensä [Agambenista lisää myöhemmin]. 
.
Meiltä puuttuu luottamusta toisiimme, mutta se ei johdu niinkään moraalinormeista kuin eettisen itseymmärryksemme estetisoitumisesta alati muuttuviksi brändeiksi ja trendeiksi, joista on tullut normaaliutemme eli yhteisöllisen arvostuksemme ja hyväksyttävyytemme – selkokielellä sanoen: suosiomme ja [kaupallisen] menestyksemme takeita. 
.
Kun olemme pelkkiä kauppatavaroita [‘fetissejä’] toisillemme, lienee aivan samantekevää, arvostammeko toisiamme ihmisinä. Sillä tarvitseeko silloin, kun pitää toista ihmistä pelkkänä keinona/välineenä oman nautinnon saavuttamiseen [mikä on itse asiassa kaiken perversion alkulähtökohta], kokea myös syvää luottamusta häneen? Tuskin, koska vain sellaiseen, jota pitää päämääränä itsessään, voi luottaa. Silloin voi luottaa myös itseensä.
*
http://www.hs.fi/tiede/S%C3%A4%C3%A4nt%C3%B6ilij%C3%B6iden+maassa+tarjoilija+mittaa+ginin+viinamitassa/a1368408424824?ref=hs-hitaat-a-1
http://uskosiihen.blogspot.fi/