Suomesta löytyy myös järkeviä ja kiinnostavia ‘perus-suomalaisia’

Ote Timo Hännikäisen haastattelusta Mesikämmenen blogissa, 24.4.2014 [koko haastattelu linkistä, kannattaa lukea].

.

‘Oletko ateisti, agnostikko tai joitain muuta?

.

Henkilökohtaisesti uskon, ettei historialla ole suuntaa eikä elämällä muuta tarkoitusta kuin ne, jotka yksilöt ja yhteisöt sille antavat. En odota mitään tämän elämän jälkeen, paitsi kenties länsimaisen kulttuurin ja omien ajatusteni säilymistä. En kuitenkaan suosittele tällaista katsomusta kenellekään – se olisi turhaa, sillä kyseessä on pikemminkin sisäsyntyinen kokemus kuin opittu ajattelutapa. Joillakin on kyky uskoa jumaliin, joillakin toisilla ei, ja tämän kohtalon kanssa on elettävä.

.

En lainkaan väheksy uskontoja: se olisi sama kuin väheksyisi ihmislajia, sillä ihminen on jotenkin asetuksellisesti uskonnollinen olento. Elämästä tekee elämisen arvoista tunne kuulumisesta itseään ja pieniä kuvioitaan suurempaan kokonaisuuteen, ja uskonto lienee yleisin tapa saavuttaa tällainen tunne. Harva pärjää ilman uskontoa tai jotakin sen korviketta. Jos nämä lapselliset uusateistit, Richard Dawkins opetuslapsineen, todella käsittäisivät kuinka ankara paikka maailma ilman korkeamman voiman ohjausta on, he juoksisivat hädissään ensimmäisen vastaantulevan new age -gurun syliin. Niinpä he ottavatkin korvikeuskonnoksi humanismin, biologisen reduktionismin tai edistysajattelun, joka on pelkkä kristillisen eskatologian maallistunut versio. Uskonnottomuus sopii niille, jotka kestävät pohjimmiltaan nihilististä maailmaa, jossa ihmistä varten ei ole mitään suurta suunnitelmaa.’

*

https://mesikammen.wordpress.com/2014/04/24/timo-hannikainen-puhuu/

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_H%C3%A4nnik%C3%A4inen

Joutsenlaulu

Joutsenlaulu

 

Ui merta ne unten,
päin utuista rantaa.
Niit' aallot ne kantaa
kuin kuultoa lunten.
.
Pois, pois yli aavain
on polttava kaipuu.
Mut vain se, ken vaipuu,
se sävelet saa vain.
.
Mi helinä ikään
yl' ulapan hiipi?
Vain uupunut siipi,
vain mennyt ei-mikään.

Otto Manninen
*
http://www.magyarulbabelben.net/works/fi/Manninen,_Otto/Joutsenlaulua?interfaceLang=en
http://fi.wikipedia.org/wiki/Otto_Manninen

Kevyesti mutta koskettavasti kuin Django Reinhardt

‘Schottish Choro’ – Yamandu Costa & Guto Wirtti

.

https://www.youtube.com/watch?v=pWI4IarGdN4

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Yamandu_Costa

http://areena.yle.fi/tv/2081370

Kun 'dekadenssi' maalaa itsestään naturalistisen omakuvan, lopputuloksesta ei löydy sääliä eikä itsesääliä

Vanheneva Rembrandt, omakuva, 1662

. 

Self-Portrait as Zeuxis, c. 1662. One of 2 painted self-portraits in which Rembrandt is turned to the left. Wallraf-Richartz Museum, Cologne.

.

http://en.wikipedia.org/wiki/File:Rembrandt_van_Rijn_142_version_02.jpg

http://en.wikipedia.org/wiki/Rembrandt

http://en.wikipedia.org/wiki/Zeuxis

Hämärää, sanoi Dawkins, filosofiasta

Katsoin eilen illalla dokumenttia ‘Uskonnottomat’ evoluutiobiologi Richard Dawkinsin ja fyysikko Lawrence  Kraussin esiintymisistä ateismin sanansaattajina eri puolella maailmaa. En osaa sanoa tunsinko enemmän inhoa, sääliä vai huvittuneisuutta yrittäessäni löytää heidän kommenteistaan edes yhtä relevanttia pointtia itse asiasta eli siitä, mitä uskonto perimmältään tarkoittaa ja merkitsee. Heille kaikki eksistentiaalis-tyyppiset tai filosofis-metafyysiset [tietoteoria, ontologia, semantiikka] kysymykset ovat fysikaalisia ja biologisia eli vain ja ainoastaan luonnontieteellisiä ongelmia, jotka voidaan palauttaa luonnontieteellisten ongelmanasettelujen piiriin ja myös joihin myös voidaan vastata luonnontieteellisen tutkimuksen tuloksilla. Joko he eivät ymmärrä metafysiikkaa tai ylipäätään filosofisia kysymyksenasetteluja tai eivät edes halua ottaa niitä vakavasti ja perehtyä niihin. Luultavasti kumpaakin.

.

Tällaisesta lähtötilanteesta seuraa, että kommunikaatio uusateisti-luonnontieteilijöiden ja teologien välillä tyssää jo miltei alkuunsa. Luonnontiede ei etsi vastausta olemassaolon ongelmaan eksistentiaalisessa mielessä vaan rajaa tutkimuksen jostain ilmiöstä tehtyyn havaintoon ja tästä havainnosta löydettävien syy-yhteyksien mahdollisten säännönmukaisuuksien todentamiseen. Kun uusateisti-luonnontieteilijä väittää, että saatuaan tilastollisesti luotettavan vastauksen tutkimiensa ilmiöiden syy-yhteyksistä, hän tulee samalla vastanneeksi myös elämän perimmäiseen eli olemassaolon ja tietoisuuden suhteen ongelmaan, hän tekee ajattelussaan karkean kategorisen virheen, joka on 1] ristiriidassa hänen metodisten periaatteidensa kanssa, 2] ilmentää noiden periaatteiden rikkomisesta johtuen pyrkimystä käyttää tieteellistä tutkimusta avoimesti ideologisen vallankäytön välineenä ja uskonnon elämänkatsomuksellisena korvikkeena, vaikka uskonto perimmältään [ainakin siten kuin David Bentley Hart loistavassa kirjassaan ‘The Experience of God’  Jumalan ja uskonnon määrittää] pyrkii antamaan vastauksen ontologisesti täysin erityyppiseen ongelmaan kuin, mihin eksakti kokeellis-empiirinen tiede etsii ja ylipäätään edes voi etsiä vastausta.

.

Nietzsche ja Foucault sekä Adorno ja Horkheimer [Valistuksen dialektiikka] saattavatkin olla aivan oikeassa. Valistuksen eli [välineellisen] järjen tieteellinen projekti on lopultakin [itse asiassa jo alunperin] tieteen auktoriteettiin naamioitunut, välineestä päämäärärationaaliseksi muuttunut ideologisen hallinnan ja vallankäytön ei siis ainoastaan väline vaan jo itsessään ideologisen mantran merkitykset ja käytön omaksunut poliittis-uskonnollinen oppi, dogmi ja auktoriteetti. Dawkinsin ja uusateistien pyrkimyksenä on propagoida ja ‘psykologisoida’ luonnontiede tärkeimmäksi ja vaikuttavimmaksi osaksi ihmisten maailmankatsomusta, ihmiskäsitystä ja eettistä itseymmärrystä.

.

Mutta hiukkasten liike tai evoluution kehitys ei ole elämän tarkoitus vaan pelkästään kuvaus siitä, miten aine, energia ja elämä muuttuvat ja ‘liikkuvat’. Ne eivät itsessään kerro mitään olemassaolosta tai elämän tarkoituksesta, eivät suoraan edes tietoisuudesta. Ne ovat eksakteimmillaan [tosina kuvauksina] triviaalia, itsestään selvää informaatiota eivätkä yhtään mitään sen enempää tai vähempää. Ne eivät muutu maailmankatsomuksiksi tai moraalisiksi periaatteiksi ilman ihmisen niihin projisoimaa ‘propagandaa’ eli tulkinta- ja valtapyrkimyksiä.

.

Niinpä kausaalinen ‘siirtymä’ 1] geenissä kausaalisesti [‘automaattisesti’] vaikuttavasta, siihen itseensä sisältyvän informaation toistamisesta tai kopioitumisesta, 2] geenin [‘tarpeeksi’ kehittynyt geenirypäs/genomi ymmärrettynä ihmiseksi] ‘itsekkääseen’ [intentionaaliseen] pyrkimykseen vahvistaa itseensä sisältyviä moraalisia ja poliittisia intressejä, on loogisesti virheellinen oletus – ainakin, mikäli pidetään kiinni naturalismin perusperiaatteesta, jonka mukaan luonnontiede tutkii ainoastaan kausaalisesti tosia tapahtumia. Kausaalisesta kuvauksesta ei voi kausaalisen todistusketjun puitteissa siirtyä puhumaan sen intentionaalisesta tavoitteellisuudesta ilman, että ‘hypätään’ päättelyssä analogiselle [symbolit, metaforat] tasolle, jota kausaalisen tapahtumaan ja kuvaukseen ei edes voi sisältyä ilman, että tuodaan eksaktiin kuvaukseen siihen kuulumaton looginen taso.

.

Evoluutiobiologit esimerkiksi sekoittavat funktionaalisiin selitysmalleihinsa [esim. ‘kelpoisuus’ luonnonvalinnan perusperiaatteena] käänteistä teleologiaa, jonka mukaan luonto ei ‘valitse väärin’ kelpoisimpien yksilöiden pystyessä jatkamaan sukuaan vähemmän kelpoisiin verrattuna. Mutta luonto ei valitse myöskään ‘oikein’ tai ‘itsekkäästi’. Evoluutio on triviaali tapahtuma – sattumanvarainen ja usein yllättäväkin, monien muuttujien tulos, jolla ei ole päämäärää [ellei luonnon tulkitsija sitten ole fundamentalisti-uskovainen tai Aristoteleen metafyysisen biologismin kannattaja (entelekheia)].

.

Mutta edes tätä, logiikan ja tieteen teorian alkeisiin kuuluvaa ehtoa, ei Dawkins kumppaneineen noudata johdonmukaisesti. Sen sijaan Dawkins jopa väittää, että yrittäessään selkiyttää asioita, filosofit vain hämärtävät niitä. Niinpä juuri, ainakin hänen itsensä kannalta, sillä hän ei kerta kaikkiaan ymmärrä, ettei evoluutioteorialla voi kumota uskonnollisia maailmankatsomuksia, koska evoluutioteoria ja uskonto pyrkivät vastaamaan ontologisesti aivan erilaiseen peruskysymykseen elämästä ja olemassaolosta. Miten hän siis voisi ymmärtää edes filosofin jos ei vaatimusta niin rationaalista toivetta noudattaa loogisesti johdonmukaisen käsitteellisen argumentaation ehtoja eikä tehdä militanttiin ja fundamentalistiseen tyyliin propangandaa luonnontieteen puolesta suhteessa kaikkiin elämisen ja olemisen asioihin [toki tämä kritiikki pätee kaikenlaisiin fundamentalisteihin].

.

Kommunikaatio uusateistien kanssa on – ei ainoastaan argumentaation ehtoja ymmärtävälle, sivistyneemmällekin teologille [fundamentalistit ovat oma lukunsa] vaan myös perusasiat osaavalle filosofille melkein mahdoton tehtävä. Communication failed. Herää kysymys, kuka tässä loppujen lopuksi on se ‘pahin’ fundamentalisti. Filosofi se ei ainakaan ole. Filosofeja voi kyllä ajoittain perustellustikin syyttää käsitesaivartelusta, mutta parhaimmillaan he ovat niitä, jotka ainakin yrittävät olla paitsi tiedollisesti että semanttisesti tarkkoja mutta myös niitä, jotka pyrkivät samalla aidosti tekemään yleiskatsausta kulloinkin käytävästä laajemmasta keskustelusta. Tähän eivät uskonnolliset fundamentalistit eivätkä luonnontieteelliset tutkijat lähtökohdistaan johtuen edes voi pyrkiä – ensin mainitut uskonsa, jälkimmäiset metodisten sitoumustensa vuoksi.

*

http://areena.yle.fi/tv/2159743 - - [tämä dokumentti on lajissaan mitä pinnallisinta amerikkalaista henkilöpalvontaa, ja itse asian syvällisempi pohdinta jää lähes olemattoman ohueksi johtuen tietysti pääosin kuvattaviensa filosofisesta typeryydestä; lievemmin en osaa asiaa sanoa].
*

http://en.wikipedia.org/wiki/Potentiality_and_actuality#Entelechy_or_entelechia

Olemassaolosta uskoon ja takaisin

Valkea kommentoi Ironmistressin päreessä ‘Ja anteeksihan en anna...’: ‘Kysymys Jumalan olemassaolosta ei liity psykologiaan ja on siitä erillinen.’

.

1

Valkean tekemä ero olemassaolokysymysten ja psykologian välillä on lähtökohta, joka pohjalta voi ainakin hieman selventää puhetta Jumalasta eli mitä me tarkoitamme sellaisella puheella. Modaalilooginen päättely osoittaa, että Jumalasta ei voida tietämällä tietää mitään sisällöllistä, mutta Jumalan olemassaoloa ei myöskään voida tiedollisesti kumota. Itse asiassa teistinen oletus Jumalan olemassaolon mahdollisuuden puolesta on modaalisesti pätevä, vaikkei tietenkään sitova, koska Jumalaan ei kenenkään tarvitse uskoa, vaikka ‘hän’ olisi olemassa.

.

Usko on perusteiltaan 1] luottamusta ‘kokemukseen’ Jumalan olemassaolosta [psykologinen/emotionaalinen ‘auktoriteetti’], 2] luottamusta siihen, että Raamatun ilmoitus on Jumalasta lähtevää [tradition auktoriteetti], 3] luottamusta tieteellisesti tutkitusta evidenssistä tehtyihin Jumalan olemassaoloa puoltavin tulkintoihin [tutkimuksellinen auktoriteetti]. Mikään näistä kolmesta uskoa tulevasta luokittelusta ei kuitenkaan ole suoraan oikeutettavissa tiedollisesti, vaikka Jumalan olemassaolo voidaankin Plantingan tavoin, ilman tiedolliseen päättelyyn sisältyvää ristiriitaa, osoittaa olevan ‘kumoamaton kumoaja’, joka pysäyttää naturalistisen evidenssin loputtoman regression, mitä naturalistinen [luonnontieteellinen] metodi ei perustavan metodisen lähtökohtansa [kokeellinen havainto on aina teoreettis-kokeellis-havainnollisesti tarkennettavissa ja/tai falsifioitavissa] vuoksi itsessään pysty tekemään [mitään perimmäistä alkua (tai loppua) on mahdoton todentaa empiirisesti havainnoimalla].

.

Naturalistit useimmiten kiistävät Plantingan argumentin tiedollisen ristiriidattomuuden, mutta toissijainen analyyttinen saivartelu käsitteiden semantiikasta voi tietysti jatkua loputtomiin ja silloin olemassaolon todistusta käsiteleviä tiedollisia kriteerejä laajennetaan yleensä epäsuoraan joskin välittömästi koskemaan myös edellä esitettyjä, uskoa tukevia tai sitä vastustavia perusteluja [ateisti-naturalisti ei luota uskovan perusteluihin ja kieltää ja vice versa], jotka siis eivät ole puhtaasti tiedollisia vaan psykologisia ja/tai tieteellisiä.

.

Modaaliloogiset johtopäätökset osoittavat meille tässäkin asiassa pelkästään loogisen päättelymme mahdollisuuksien tiedollisesti ymmärrettävät rajat eikä väitä mitään sisältökysymyksistä vaan kuten sanottu, metafyysisestä ja/tai teistisestä lähtökohdasta katsoen: pelkästään sen, mitä seuraa, jos emme oleta olemassaoloa ja tietoisuutta transsendenttisiksi [teistisen Jumalan ilmoituksiksi ja ‘ilmentymiksi’]. Siitä seuraa ‘absoluuttinen’ kontingenssi ja kaaos: maailman perimmäinen absurdisuus, jota naturalismi ei voi peruslähtökohtiaan kieltämättä väistää kuin pitämällä koko ongelmaa merkityksettömänä tutkimuksen kannalta [silti myös naturalisti etsii jatkuvasti perimmäistä syytä ja mieltä elämälle empiirisellä tutkimuksella].

.

David Bentley Hart myöntää, että ihminen voi kyllä elää maailmassa, jota pitää täysin absurdina, mutta vähintään älyllisen rehellisyyden vuoksi ei pitäisi totuuden nimissä väittää, ettei Jumalaa ole olemassa, mikäli tietoisuutta ja olemassaoloa on mahdoton ‘todistaa’ luonnontieteen metodein. Sillä nimenomaan totuutta naturalisteilla ei ole – tai sitten heidän totuutensa [esim. alku tai loppu, jossa/johon evidenssin regressio pysähtyy] on 1] joko deflatorinen eli/tai triviaali [yleensä matematiikalla ‘maagisesti’ verifioitu ‘perimmäinen’ havainto], 2] kehäpäättelyä [havainto perustellaan matemaattisesti siihen vaikuttavien syiden summana eli ‘selkokielellä’ sanottuna siitä itsestään käsin (vrt. Russellin paradoksi eli osan ja kokonaisuuden suhteen dilemma)] tai 3] tiedeyhteisön auktoriteetin hyväksymä ‘tilastollinen fakta’. Modaaliloogisesti mikään näistä kolmesta ei voi olla pätevä todiste Jumalan olemassaoloa vastaan. Tiedollinen 'hyvereliabilismi' [tutkimuksen (lähinnä metodiin liittyvien) eettisten periaatteiden noudattaminen takaa tutkimustuloksen luotettavuuden] ei lisää tähän jaotteluun mitään olennaisesti uutta ja kuuluu lähinnä kolmoskategoriaan.

.

2

Erottelu Jumalan olemassaolon [metafyysinen aspekti] ja Jumalaan uskomisen [psykologinen aspekti] välillä on aina syytä tehdä ja pohtia ensin, jotta selkiytettäisiin sitä, mistä puhutaan, kun puhutaan uskosta Jumalan olemassaoloon tai kielletään jopa järkevä mahdollisuus uskoa siihen.

.

Luottamusta on monenlaista ja monenlaisiin asioihin ja ilmiöihin kohdistuvaa. Luottamus tieteelliseen evidenssiinkään ei ole pelkästään ‘tieteellinen’ asia vaan tiettyä vakuuttuneisuutta evidenssin uskottavuudesta, perustuipa tämä vakuuttuneisuus sitten tilastollisiin  tekijöihin, teoreettisiin esityksiin tai uskonnolliseen motiiviin, jota pidän pääosin  psykologisena.

.

‘Valinnan varaa’ ja toisiaan täydentäviä luottamuksen motiiveja sekä ‘indikaattoreita’ siis löytyy. Omalta osaltani en kuitenkaan halua puuttua väittelyyn uskovien ja ei-uskovien ihmisten välisistä psykologisista eroista edes viiden metrin kepillä [ainakaan tässä yhteydessä], joten jatkakoon muut ihan rauhassa sitä polemiikkia. Ihmisten asenteiden välillä suhteessa Jumalaan on väistämättä eroja, mutta minä teen oman valintani itse niin kuin teen ja jätän tieteelliseksi naamioituneen dogmaattis-ideologisen kiistan ateistien ja uskovien luonteenominaisuuksista niille, jotka haluavat puoliväkisin olla oikeassa Jumalan suhteen ja tekemättä [yleensä tiedostamattaan] erottelua Jumalan olemassaolokysymyksen ja Jumalaan uskomisen välillä. Siinä menevät aina ‘metafyysiset puurot’ ja ‘psykologiset vellit’ sekaisin. Lopputuloksena on yleensä vähintäänkin huonosti maustettu ellei peräti pilalle mennyt paisti [usko, joka on pilaantunut ideologiaksi ja/eli vallan välineeksi; vrt. myös: - - “[...] kun kirkon järjestys oli otettu näin valtion suojelukseen (300 luvulla), Hart toteaa tästä tapahtumasta, että ‘se oli epäilemättä laitoskirkolle suureksi eduksi, mutta kristinuskolle ilmeinen katastrofi’”].

.

3

Kysymys Jumalan olemassaolosta on perimmältään eri asia kuin persoonallisuuspsykologiset määritelmät, mutta usko Jumalaan ei ole täysin irrotettavissa persoonallisista ominaisuuksista. Jos niiden pohjalta kuitenkin ryhdytään luokittelemaan ateisteja ja teistejä ikään kuin usko olisi välttämättä riippuvainen ja johdettavissa esim. hyvästä isäsuhteesta ja epäusko huonosta, toimitaan sellaisen motivaation pohjalta, joka kertoo vähintään yhtä paljon luokittelijan/leimaajan omasta kuin luokiteltavien persoonallisuudesta. Mitä tarkoitusperiä tällainen, useinkin lähes pakkomielteinen, leimaaminen lopulta palvelee? Pelkästään tieteellisiä ne eivät nimittäin ole. Tai sitten tieteellinenkin asenne on viime kädessä ideologinen eli vallankäytön ja hallinnan ilmentymä.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/04/ja-anteeksihan-en-anna.html

http://www.seurakuntalainen.fi/blogit/lassen_blogi/422/puheenvuoro_henkiloseurakunnista

Ylösnousemusta odotellessa

'Ihmisen elämä kuluu menneisyyden selittelyyn, nykyisyyden valitteluun ja tulevaisuuden kauhisteluun. Elämä on sairaus, jota uni lievittää kuudentoista tunnin välein: uni on lievike, kuolema on lääke.' - Chamfort.

*

‘Meillä on kolmenlaisia ystäviä: niitä jotka pitävät meistä, niitä joiden asenne on neutraali ja niitä jotka vihaavat meitä.’ - Nicolas Chamfort

*

‘Todellinen uskovainen ei tutki uskonkappaleita, sillä hän tetää, että niihin on suhtauduttava kuin katkeriin lääkepillereihin: jos niitä pureksii, niitä ei voi niellä.’ - Sebastien Nicolas Chamfort

*

‘En aina aivan ymmärrä Chamfortin leimaamista ylenmääräiseksi pessimistiksi. Myös Sivistyksen hedelmiä lukiessa kohtaa pessimistin, mutta pessimistin, joka arvostaa ystävyyttä, ‘siis vertaisiaan’. Ystävyys edusti Chamfortille täydellistymistä elämässä, eikä oikein voi sivuuttaa tässä sitäkään, että ihmisvihaajaksi leimatun Chamfortin ystävyys-käsitys kehottaa kunnioittamaan, ei vihaamaan, toista ihmistä. Hän toteaa eksplisiittiseksi eettiseksi ohjeekseen, että tee mielesi mukaan. Muutaman sivun kuluttua ajatus kuitenkin jatkuu: nauti ja tuota nautintoa tekemättä pahaa itsellesi tai kenellekään toiselle, siinä on luullakseni koko moraali.Ole riippumaton, seuraa omaa mieltäsi, mutta ole ystävä toisille – vaikkeivät kaikki sitä mielestäsi ansaitsisikaan.’ [Ote Pekka Toikan kirja-arviosta Kiiltomadossa, ks. linkki]

*

http://www.kiiltomato.net/chamfort-sivistyksen-hedelmia/

http://en.wikipedia.org/wiki/Nicolas_Chamfort

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nicolas_Chamfort

http://en.wikiquote.org/wiki/Nicolas_Chamfort

http://fi.wikiquote.org/wiki/Nicolas_Chamfort

http://www.hakomaja.net/keskustelu/uskosta-yleisesti/8904-aforismeja-uskosta

http://www.tunturisusi.com/aforismit/yksinaisyys.htm

Ihmisluonteentutkijat ja käänteinen piilorasismi

Tämä teksti on huomautus Ironmistressin päreeseen ‘Totalitarismin viehätys osa II’.
.

Wilhem Reichin ‘Fasismin massapsykologiassa’ introdusoima orgoni-energia-teoria on new age-mystiikkaan rinnastettavaa hömppää [josta on vain askel positiivisen ajattelun narsistiseen eetokseen], vaikka siitäkin voi ja pitää löytää ‘rusinat pullasta’ eli ei Reich nyt sentään ihan omia ‘katri-helenojaan’ ole keksinyt. Ihmisten luonteen ominaisuudet toki vaihtelevat, mutta se, että niistä tehdään johonkin universaaliin normaaliuskriteeriin vertaamalla yhteiskunnallisesti vaikuttavia persoonallisuus-typologioita implikoi aina piilevän rasistisen asenteen [normaaliuden nimissä, tieteen auktoriteetilla], samaan tapaan kuin älykkyyseroja saatetaan käyttää ikään kuin ‘luonnolliseen eroon tai kykyyn’ perustuvana kriteerinä meritokraattisen yhteiskuntahierarkian legitimoimiseksi poliittisena ohjelmana. Mutta mikä on luonnollista ja mitä ylipäätään on olla luonteeltaan hyvä ihminen? Tämä ei ole asia, jota ainakaan luonnontiede voisi tutkia, koska tiede ei voi perustaa omaa eettistä perustaansa tieteellisesti – sen tekee aina jo tutkimuslähtökohtiin sisältyvä ihmiskäsitys, maailmankuva ja maailmankatsomus.   
.

Edellä esitetty kritiikki pätee pääosin myös Adornon johtamaan tutkimusprojektiin autoritaarisesta persoonallisuudesta [sillä erotuksella, että Reich on ‘psyko-bio-naturalistinen mystikko’ ja Adorno mannermaisen filosofian eli Kantin, Hegelin, Kierkegaardin, Marxin, Nietzschen ja Freudin perillinen], joka mitä ilmeisimmin voidaan tulkita sodan jälkeisen poliittisen tilanteen synnyttämäksi käänteisen ‘rasismin’ tieteellisesti auktoroiduksi versioksi: ‘liberalistisen freudilaisuuden’ ja kantilais-hegeliläis[-marxilaisen] ‘emansipatorisuuden’ hengessä masinoiduksi, tarkoitushakuiseksi pyrkimykseksi määritellä fasistis-[kommunistis]-autoritaarinen luonnetyyppi.
. 

Jälleen on syytä kerätä rusinat pullasta eikä ottaa aivan tosissaan kaikkia perusteluita,  johtopäätöksiä ja lopputulkintoja tästä Adornon  valistuskriittiseen projektiinsa [Adorno/Horkheimer: ‘Valistuksen dialektiikka’] nähden omituisesta ja jopa ristiriitaisesta ‘tutkimuksesta’. Miten ihmeessä valistukseen [tekniikkaan, (välineelliseen) järkeen, demokratiaan ja liberalismiin] sisältyvän totalitarismin kriitikosta tuosta vain kumpuaakin esiin eräänlainen ‘psykorasisti’, joka luokittelee ihmisiä terveisiin [‘parempiin’] ja sairaisiin [‘huonompiin’] kuin paraskin keskitysleiriupseeri. Esitän tämän kommentin kysymyksen ominaisuudessa mm. Ironmistressille ja Valkealle.
.

Adornon johtaman tutkimuksen metodiseen luotettavuuteen en voi puuttua, koska en sitä juurikaan tunne. Validiteetti kuitenkin mättää pahasti eli se, mitä tässä lopulta tutkitaan on jo alunperin ollut pikemminkin tarkoitushakuista kuin tieteellisen puolueettomuuden kriteerit täyttävää vertailua, vaikka tieteelliseen metodiin kuitenkin vedotaan. Itse asiassa nämä ‘psykososiaalitutkijat’ ovat löytäneet paitsi sen, minkä ovat halunneetkin löytää [tai ovat löytävinään sen, minkä ensin 'piilottivat hypoteesi-pensaaseen'] myös jotain täysin triviaalia: jotain, mikä on kaikille ihmisille jossain määrin ominaista.
. 

Minun mielestäni ‘Autoritaarinen persoonallisuus’ on lähinnä pseudotiedettä ja ilmeinen häpeätahra Adornon ajoittain nerokkaan oivaltavan ajattelun uralla. Itse tunnistan itsessäni kaikkia autoritaariseen luonnetyyppiin luokiteltuja piirteitä. Siis - - ?
.

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/04/totalitarismin-viehatys-osa-ii.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Autoritaarisuus

Kaksi laupiasta sisarta

Kaksi laupiasta sisarta

 

Tunnen kaksi suloista tyttöä.

Toinen on Haureus,

toinen Kuolema,

molemmilla antelias syli,

posketkin heleästi rusottavat,

eivätkä kummatkaan

ikineitseelliset, rääsyin verhotut uumat,

koskaan ole synnyttäneet,

vaikka ovatkin ahertaneet maailman sivu.

.

Synkkämielinen runoilija, joka vihaa

perhe-elämää,

tuonelan suosikki,

velkaorja, liehakko,

näkee hautausmaan ja ilotalon pyökkikujan päässä

vuoteen, jonne ei

katumus löydä tietä.

.

Olut ja sänkykamari

kuohuvat kirouksia;

kuin kaksi laupiasta sisarta

ne hoitavat meitä

kaamein nautinnoin, tuskaisin iloin.

.

Etkä jo laskisi minut maisilla käsilläsi

hautaan, oi Haureus?

Oi Kuolema, kilpasiskonsa

viehkeydessä – etkö jo

istuttaisi kuihtuneen myrtin tilalle mustan sypressin?

*

Charles Baudelaire: Pahan kukat

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pahan_kukat

http://fi.wikipedia.org/wiki/Charles_Baudelaire

http://en.wikipedia.org/wiki/Charles_Baudelaire

Muotokuva

Muotokuva

 

Sairaus ja Kuolema tekevät tuhkaa

kaikesta, mikä kerran oli hehkunamme.

.

Suuret silmät, intohimoiset, hellät!

Suu, joka sydämeni söi!

Suudelmat kuin Mooseksen palava pensas!

Onnenläikähdykset, valoa nopeammat!

.

Mitä niistä on jäljellä?

Rakkaani, totuus on karu.

.

Vain kolmella liidulla tehty

hento piirustus,

joka laillani viruu

yksinäisyydessään,

ja irstas, ilkeä ukko, Aika,

hankaa sitä joka päivä

karhealla siivellään...

.

Vaikka sinä synkkyyttäsi murhaat

Elämän ja Taiteen,

koskaan et tapa

muististani sitä, joka kerran oli päivieni ilo ja hehku!

*

Charles Baudelaire: Pahan kukat

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pahan_kukat

http://fi.wikipedia.org/wiki/Charles_Baudelaire

http://en.wikipedia.org/wiki/Charles_Baudelaire

Tieto ja usko

Veijo Ryhänen kirjoitti edellisen päreeni kommentissaan: ‘Qumranin kääröistä kai löytyy ajatus, että olisi ollut toinenkin kristitty, yksi opetuslapsi, joka tajusi saman kuin Jeesus, ja tämän opetuslapsen ei siksi tarvinnut uskoa Jeesukseen, koska hän tiesi ja ymmärsi itsekin saman kuin Jeesus. Tieto ja usko ovat eri asioita, uskominen kohdistuu siihen, mitä ei tiedä eikä ymmärrä.’

.

1

Mitä Jeesukseen tulee, joudumme kuitenkin elämään sen varsin ‘legendaarisen’ tiedon varassa, jonka pääosin evankeliumit hänestä antavat. Oliko olemassa joku Jeesuksen ‘ideologinen aatetoveri’, joka ‘tiesi [?!] saman kuin Jeesus, ei muuta tätä asiaintilaa miksikään. En lähde saivartelemaan historiallisilla ja ylipäätään empiirisillä yksityiskohdilla. Se jääköön historioitsijoiden addiktioksi. Olen kiinnostunut ainoastaan johtopäätelmistä, yhteenvedoista ja raporteista, en yksityiskohtien tonkimisesta. En ole tutkija vaan ‘hutkija’.

.

2

Tieto ja usko eivät viime kädessä ole toisensa poissulkevia asioita/lähtökohtia/lopputuloksia. Koska tietoteoreettinen päättely ei pysty oikeuttamaan tietoa oman proseduurinsa sisällä vaan tarvitsee siihen tuohon proseduuriin nähden ulkopuolisen ja siitä riippumattoman instanssin ja auktoriteetin [vrt. Platonin ‘kolmas mies’, Jumala, Raamattu, traditio, tiedeyhteisö, hyöty-intressi jne.], tiedon varmuus on aina riippuvaista tiedollisesti ei-oikeutettavissa olevasta ontologisesta ‘uskosta’ johonkin perustavampaan perustaan, jota ei enää voi loogisesti kumota, jos ei myöskään empiirisesti osoittaa todeksi [Plantingan ‘warrant’ on tällainen kumoamaton kumoaja, mutta Jumalasta se ei tietenkään todista muuta kuin pätevästi perustellun ‘mahdollisuuden’, ei mitään ‘sisällöllistä’ tosiasiaa]. - - Tässä kuvattua päättelevän ajattelun loogista välttämättömyyttä esim. Ironmistress ei ilmeisesti koskaan ole ymmärtänyt tai ollakseni ‘lempeämpi’: hyväksynyt [mikä siis edellyttää, että hän on tässä esitetyn ongelman ymmärtänyt].

. 

Naturalistit yrittävät kuitenkin ratkaista kyseisen ongelman pragmaattisesti/utilitaristisesti ja probabilisesti todennäköisyyksiä laskemalla. He samanaikaisesti sekä madaltavat tiedon oikeuttamisen muodollisia kriteerejä että pyrkivät olemaan fallibilismin [skeptisismin] hengessä mahdollisimman kriittisiä ja eksakteja havainnosta saadun tiedon suhteen. Havaintoa ei silloin tarvitse oikeuttaa tiedollisesti, koska se voidaan esittää metodisesti mahdollisimman tarkalla tavalla [metodi on kuitenkin aina paitsi tiedon hankinnan ‘tie’ myös tiedon oikeuttava ‘väline’]. Mutta tämä prosessi ei vielä tee havainnoista vielä tietoa. Havainto ja intuitio muuttuu auktoroiduksi tiedoksi vasta silloin, kun se on saanut “‘riippumattoman eli ‘ontologis-paradi/o/gmaattisen’ instanssin siunauksen’”, mikä tuo instanssi sitten maailmankatsomuksesta riippuen kenelläkin on.

.

Tieto ja usko siis edellyttävät toisiaan. Epistemologiaa ja ontologiaa ei voi erottaa toisistaan, jotta ‘oikeutettu’ tieto ylipäätään voisi olla mahdollista - ja jopa olemassa, mikä vaatisi kuitenkin ontologian ylittävää ‘katsetta’, mikä taas on modaali-loogisestikin mahdotonta, sillä vaikka me voimme päätellä modaalisesti tiedon ehtojen yli, me emme voi päätellä ontologian yli, koska olemme – emme ainoastaan havainnoissamme vaan myös ajattelussamme sidottuja kolmeen tai enintään neljään ulottuvuuteen ja näissä puitteissa [vrt. Heideggerin Gestell] tapahtuvaan kielelliseen representaatioon. Unet ja fantasiat ovat jossain määrin asia erikseen, mutta nekin nähdään ja tulkitaan aina lähtökohtaisesti aistimellisen aprioriteetin ‘sisällä’ = avaruudellisuus sekä ajallinen lineaarisuus eli paikka ja aika.

.

Tieto voi olla ‘vain’ ei-triviaalia eli jotain, joka hyväksytään tietyn oikeutusprosessin tuloksena tai semanttisesti pätevänä merkitysrakenteena. Triviaalia tietoa sen sijaan ei ole olemassakaan, koska triviaali tieto on joko analyyttistä tautologiaa [myös Tarskin ‘metatasot’; muussa tapauksessa Tarskin semanttinen totuusteoria on triviaali] tai numeroita, bittejä, laskutoimituksia – ylipäätään informaatiota, jota pitää tulkita kielellis-käsitteellisessä proseduurissa ennen kuin se ‘muuttuu’ triviaalista havainnosta ‘auktoroiduksi’ tiedoksi.

.

‘Epistemologinen’ tieto vaatii aina “‘riippumattoman’” tahon [sellaista ei siis/kuitenkaan ole olemassa: on vain jokin auktoriteetti] legitimaation. Ontologinen totuus sen sijaan on joko 1] triviaali eli ilmiöiden välisten syy-seuraus-suhteiden ketju, joka ei tarvitse oikeutusta ollakseen ‘itsessään’ tosi eli itsestään selvä [mikä tosin voi ‘ilmetä’ ihmiselle vasta havaintoa varten konstruoidun mittausmetodin ja paradigman puitteissa: ihmisen tietoisuus on siten irronnut triviaalista pysyvästi] tai 2] ‘performatiivista’ ja normatiivista [elämänmuotoa konstituoiva] eli lopultakin aina uskon asia. Tieto vaatii uskoa [perustavaa auktoroitua hyväksyntää] ja usko tietoa [usko ‘haluaa vakuuttaa itsensä ja epäilijät’ perustavan tiedollisen kriteerin puitteissa].

.

3

Olen useissa päreissä toistanut tätä samaa tiedon oikeuttamisen ja semantiikan dilemmaa. Silti en ole paneutunut aiheeseen mitenkään yksityiskohtaisesti, analyyttisen ammattifilosofoinnin vaatimuksilla. En ole ammattifilosofi, enkä ole kiinnostunut varsinkaan analyyttisistä saivarteluista. Minun kohdallani analyyttisen filosofoinnin huippu- ja päätepiste on Wittgenstein, joka palautti Russellin todellisuuteen kritisoimalla ‘upottavasti’ tämän yritystä tehdä todeksi bolzanolainen ideaali eli luoda aksiomaattinen logiikka [esim. määrättyjen kuvausten teoria], jolla intuitio eli subjektiivinen representaatio pystytään ristiriidattomasti ilmaisemaan ei ainoastaan objektiivisessa merkitysrakenteessa vaan objektiivisena merkitysrakenteena. Sellaista logiikkaa ei kuitenkaan ole mahdollista luoda, koska merkitys ei voi olla intuitiivisesti yksiselitteinen vaan loogikko joutuu väistämättä käyttämään samanaikaisesti vähintään kahta tulkintaa merkityksestä [vrt. Fregen jaottelu: yksittäisessä havainnossa ilmenevä kontekstuaalinen merkitys/’syvempi faktinen’ merkitys eli ‘mieli’]. Mutta kun yksi askel ‘metamerkitykseen’ on kerran otettu, mikään [ei ainakaan mikään ristiriidan lakiin sitoutunut] päättely ei pysty pysäyttämään metatasojen regressiota. Logiikan säännöillä voidaan toki kikkailla [Hintikka], mutta lopputulema on aina sama. Joko lähestytään triviaalia päättelyä matemaattisena laskutoimituksena tai jämähdetään dialektisen, kaksiarvo-loogisen argumentaatiopelin sääntökategorioihin, joiden puitteissa päädytään joko 1] kehäpäättelyyn, 2] premissien regressioon tai 3] auktoriteetin antamaan legitimaatioon/oikeutukseen. Jo antiikin stoalainen [megarainen] logiikka osoitti näillä kolmella teesillä logiikan ‘Prokrusteen vuoteen’ olevan pikemminkin ‘kidutusväline’, jolla havaintojen moninaisuus yritetään väkisin saada mahtumaan järjen rajoitusten dogmiin kuin ilmiöitä ristiriidattomasti ja silti mahdollisimman todenmukaisesti määrittelevä metodinen ‘levähdyspaikka’.

.

Russellin ideaali analyyttisestä realismista jäi ja tulee jäämään loogikkojen ikuiseksi haaveeksi, ikään kuin märäksi uneksi analyyttis-aksiomaattisen ja synteettis-apriorisen ‘täydellistymisestä’ yhdessä ja samassa formaalisessa kielessä. Kantin tietoteoreettisesta [syntaktisesta] toiveunesta on itse asiassa tullut analyyttisen filosofian ontologinen [semanttinen] painajaisuni. Ei ihme, että Quine [Sellarsin ohella] ‘lakkautti’ koko jaon analyyttisiin ja synteettisiin lauseisiin/väitteisiin. Mutta Quine on samalla vaihtanut keskustelunaihetta ja hän on pikemminkin naturalisti-tiedemies kuin tiedon oikeutukseen tai lauseen objektiivisen merkitysrakenteen konstituoimiseen sitoutunut filosofi. Uskon ja tiedon ongelmaa hän ei kuitenkaan ole ratkaissut – päinvastoin. Quine [kuten myös eliminativisti Rorty, materialisti Dennet ym.] on jättänyt tiedon legitimoinnin kokonaan tiedeyhteisön ‘poppamiehille’, jotka ovat myyneet sielunsa tekniikalle sekä jatkuvan kasvun muka evolutiivisesti perustellulle pyrkimykselle. Itse nimitän tuota ‘pragmaattista’ pyrkimystä teknokapitalismin amok-juoksuksi, joka päätyy tuhoon.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/04/kommentit-jeesuksesta-jatkuvat.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Alvin_Plantinga

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alvin_Plantinga

Kommentit Jeesuksesta jatkuvat

1

Jeesus oli toki lähempänä fariseusten kuin minkään muun uskonnollisen ryhmittymän opetuksia, mutta juuri fariseusten kanssa käydyt kiistat kertovat ja osoittavat, ettei hän monestikaan hyväksynyt näiden ‘liian’ kirjaimellisia tulkintoja laista. Tämä asenne taas uhkasi fariseusten auktoriteettia lain ja temppelikultin määrittelijöinä ja ‘ylläpitäjinä’, vaikkei se suoranaisesti uhannutkaan heidän opetustensa legitiimiyttä. Fariseuksilla kiistassa oli kyse ‘kirkkopolitiikasta’, mutta saddukeukset laajensivat sen lopulta koskemaan sisäpolitiikan lisäksi myös ulkopoliittista tilannetta – siirto, jota Pilatus [roomalaiset] ei siis tehnyt vaan pesi jutusta kätensä, koska ei löytänyt Jeesuksen puheista uhkaa Roomalle.

.

Nimenomaan juutalaiset itse siis tappoivat Jeesuksen ei-niin-kovin-uhkaavan harhaopin julistajana käyttäen Rooman heille antamaa valtuutusta maanpetoksellisiin syihin vedoten - oman uskonnollisen auktoriteettinsa ja siten ‘sisäpoliittisen’ valtansa ehdottomuuden säilyttääkseen. Ja koska pelkät kirkkopoliittiset syyt eivät olisi riittäneet kuolemantuomion julistamiseen Rooman hallinnoimassa Israelissa, tulkittiin myös Jeesuksen väitetty ‘juutalaisten kuninkuus’ ja ‘Jumalan pojaksi julistautuminenkin’ täysin kirjaimellisessa uskonnollis-poliittis-historiallisessa kontekstissa [itse asiassa Jeesus ei kirjaimellisessa mielessä käytä itsestään kumpaakaan nimitystä], ja kirjaimellisten tulkintojen perusteellahan on  paljon helpompi tuomita kuin allegorisina pidettyjen.

.

Fundamentalisti lukee Raamattua aina kirjaimellisesti, vaikka tekisi miten tahansa omavaltaisia tulkintoja sen teksteistä. Tässä mielessä fundamentalisti lukee Raamattua myös kuin se kuuluisa Piru, jolla on aina omat tietynlaiset, vähintäänkin vallanhaluiset, tavoitteensa ihmisen sielun suhteen [vrt. luku 2].

. 

2

Ironmistress kirjoitti: ‘UT sanoo mitä se tarkoittaa, ja tarkoittaa mitä se sanoo.’

. 

No ei varmasti tarkoita eikä sano. Jos sanoisi, niin kaikki ne lukemattomat tulkinnat, joita evankeliumeista on aikojen kuluessa tehty ovat erehdyksiä – paitsi näköjään yksi: ‘superteologi’ Ironmistressin tekemä ‘tulkinta’. Jopa [haha] minunkin tulkintani on pelkästään aatehistoriallisessa kontekstissa tehty yleistys eikä mikään ‘kaikkitietävän kemia-insinöörin’ kirjaimellinen totuuskaava ja metodi, joka soveltuu yhtäläisesti sekä alkuaineiden että vanhojen tekstien tutkimukseen.

.

Nietzsche kirjoitti, että on ollut olemassa vain yksi kristitty ja hänkin kuoli ristillä. Kaikki Jeesuksen puheiden tulkinnat ovat siis avoinna, Paavalista ja opetuslapsista lähtien. Kukaan ei ‘omista’ Jeesusta; ei ihminen, kansa eikä varsinkaan tutkija.

. 

3

Jeesuksen teloittaminen on ‘vanhan’ lakiuskonnollisen juutalaisen identiteetin ja ylipäätään ‘oikeaoppisen’ yhteisöllisen konservatismin sisäinen ristiriita ja trauma, jota ei noin vain pois selitetäkään [tietysti tämä ‘syyte’ koskee kaikkien uskontojen uhreja]. Kyseessä on julma käytäntö: yhteisö voi tuomita yhden jäsenistään kuolemaan harhaoppisena.

.

Spinozaa ei sentään teloitettu, mutta hänet karkotettiin totaalisesti Amsterdamin juutalaisesta yhteisöstä, koska ei tunnustanut persoonallisen Jumalan olemassaoloa vaan samaisti Jumalan ja Luonnon. No, Spinoza oli loppujen lopuksi väärässä, mutta hieman eri syistä kuin juutalaisen yhteisön rabbit ajattelivat. Spinoza nimittäin persoonallisen Jumalan olemassaolon kieltäessään kielsi myös transsendentaalisen [olemassaolostaan tietoisen, itsereflektiivisen] subjektin olemassaolon [ei siis transsendenttisen, koska vain Jumala on transsendenssi, joka ‘läpäisee’ koko todellisuuden]. Mutta siellä missä on olemassaolostaan tietoinen ihminen on myös transsendenssi, koska transsendenssi ‘ilmenee’ vain tietoisen subjektin kautta. Luonto itsessään sen sijaan ei ole transsendentti eikä sisällä tietoisia subjekteja.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/04/paivan-kommentti.html

Päivän kommentti

Kommentti Ironmistressin päreeseen ‘Jeesuksen vaimo’.

.

Oliko Jeesus naimissa vai ei on minulle täysin yhdentekevää. Joka tapauksessa hän edustaa eräänlaista ‘hybridiä’ hellenistisen juutalaisuuden stoalaisvaikutteisesta aatemaailmasta ja juutalaisen uskonnon radikaalimmasta [mikä ei ole sama asia kuin farisealainen ‘temppeli-fundamentalismi’], essealaisesta, suuntauksesta. Fariseusten opit ja asenteet hän tunsi ja vastusti niiden saivartelevaa ‘juridista’ tekopyhyyttä [= lain kirjaimesta saivartelu ei toteuta lain henkeä/sanomaa], mikä kiteytyi etenkin temppelin uloimman esipihan muuttumisena markkinatoriksi [mikä taas ilmensi pelastuksen ‘ostamista lakisääteisillä uhreilla’ kaikkein raadollisimmillaan: toisin sanoen pelkkää ‘bisnestä’ (vrt. myöh. aneet)]. Tämä mies oli kulttuuriselta ja uskonnolliselta perimältään aina juutalainen mutta samalla juutalaisen uskonnon ‘reformaattori’ – ei kuitenkaan poliittis-uskonnollinen nationalisti, kuten sinä ja Valkea niin sitkeästi pyritte fragmentaarisiin viitteisiinne vetoamalla osoittamaan. Mutta te ette näe aatehistoriallista kokonaisuutta vaan pelkän ‘Israelin’ eli tulkitsette Jeesuksen puheita ikään kuin patrioottisen ‘sionismin’ näkökulmasta [sionismi ymmärrettynä etniseksi konservatismiksi].

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/04/jeesuksen-vaimo.html

Luonnollinen normi ja perustelemisen mahdollisuus

Kommentti Ironmistressille hänen päreeseensä ‘Poikkeus vahvistaa säännön’.

.

IM kirjoittaa: ‘Poikkeus ei siis vahvista säännön oikeellisuutta; se vahvistaa sen, että sääntö on olemassa.’

*

Ja [perustava] sääntökö sitten on jos ei oikeellinen niin ainakin ‘luonnollinen normi’ – johtuen myös poikkeuksesta? Et toki eksplisiittisesti väitä näin, mutta tiedän, että hylätessäsi stipulatiivisen [konstruktiivisen] lähtökohdan joudut väistämättä ainakin edellyttämään luonnollisen normin olemassaolon, jonka poikkeus voisi vahvistaa. Muussa tapauksessa poikkeus ei vahvista kuin poikkeuksen poikkeuksen [kontingentin sosiaalisen konstruktion]. - - Poikkeusta ei voi olla ilman sääntöä, mutta säännön itsessään pitää voida olla ilman poikkeusta. Poikkeus voi de jure tavallaan olla välttämätön mutta ei de facto riittävä syy [perustavan] säännön olemassaoloon, koska se on mahdollinen vasta säännön ‘jälkeen’. - - Mutta mikä on oikeellisen ja luonnollisen suhde? Kumpi on perustavampi? Miksi? Miten? - - Ajaudumme päättelyssämme jälleen joko 1] kehään [perustava normi perustellaan sillä itsellään], 2] regressioon [normin perustelujen/metatasojen loputon ketju] – tai 3] normin perustavuus legitimoidaan auktoriteetilla [esim. Raamattu, traditio, tiedeyhteisö]. Muistutan kuitenkin, että auktoriteetti [3] on lopultakin loogisesti kehäpäättelyn [1] ‘perustava’ muoto, joka pysäyttää premissien/evidenssin regression [2]. Tätä loogisen päättelyn välttämättömyyttä ei voi kieltää, koska sen kieltämisen jälkeen esitetyt perustelut eivät ole enää [pelkästään] loogisen vaan pääosin ideologisen diskurssin alueella. Keskustelu normista alkaa silloin tavallaan alusta. Mikä merkitsee [uudesta alusta huolimatta tai pikemminkin sen takia], että kohdat 1, 2 ja 3 joka tapauksessa toistuvat muodollisten perustelujemme proseduurina yhä uudestaan. - - Varmaa kuitenkin on, että perustavaa normia puolustaaksemme meidän on jossain vaiheessa valittava vaihtoehto 3 ja lopetettava väittely kohtien 1 ja 2 esittämään loogiseen kritiikkiin vetoamalla, sillä muutoin emme pysty koskaan valitsemaan perustavien arvojen ja normien suhteen yhtään mitään - mikäli perustavia normeja/arvoja nyt ylipäätään voi valita [nehän ovat lopulta ‘itsestään selvyyksiä’[?], olimmepa sitten liberaaleja tai konservatiiveja. - - Mutta - kun valinta on tehty, voimme ja itse asiassa meidän kai pitäisikin alkaa toimia ‘asiamme’ eli arvojemme/normiemme puolesta poliittisen [yhteiskunnallisen, kulttuurisen] toiminnan kaikilla tasoilla ja jättää ‘hyvällä omalla tunnolla’ loogiset perustelut vähemmälle, sillä nehän ovat ‘jo työnsä’ tehneet’: on toiminnan aika, pitää ryhtyä muuttamaan ja/tai säilyttämään maailmaa, sillä eihän se selittämällä parane - [terveisiä vaan sekä Edmund Burkelle että Karl Marxille (;\]. - - Vasta tämän ‘valinnan’ jälkeen poikkeukset vahvistavat säännön, joka legitimaatiotaan ja dominanssiaan ylläpitääkseen ‘pyrkii’ aina minimoimaan säännön rikkomisen [siis poikkeukset]. 'Suvaitseva' sääntö/normi sen sijaan on eräänlainen contradictio in adjecto, joka toteutuakseen sisältää itsensä kumoavan ehdon ja/eli päätyy säännön muuttumiseen pelkkien poikkeuksien ketjuksi ad. inf.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/04/poikkeus-vahvistaa-saannon.html

Jottei toinen puoli totuudesta unohtuisi

Ote Hannu Reimen kolumnista Kansalliskiihkoa, tekopyhyyttä ja hysteriaa.
.
[....]
Reaktiot Ukrainan vallanvaihdosta seuranneeseen Krimin valtaukseen ovat Euroopan läntisemmissä osissa ja Pohjois-Amerikassa olleet pääosin sekoitus tekopyhyyttä ja hysteriaa. Poliitikkojen ja nimekkäiden kommentaattoreiden mukaan Venäjä on tuonut valheelliset perustelut ja voimapolitiikan kansainvälisiin suhteisiin ja yksipuolisesti muuttanut valtioiden välisiä tunnustettuja rajoja.
.
Mitä voidaankaan samoin argumentein sanoa Yhdysvaltojen hyökkäyksestä Irakiin! Tuoreimman tutkimuksen mukaan tämä valheellisin perustein aloitettu sotatoimi on vaatinut ainakin puolen miljoonan ihmisen hengen. Tai siitä, että Yhdysvallat toimii tutkijana, syyttäjänä, tuomarina ja pyövelinä, kun maan presidentti päättää, kuka surmataan lennokki-iskulla Pakistanissa tai Jemenissä. Tai siitä, että Israelin on annettu rauhassa miehittää palestiinalaisalueita pian 50 vuotta ja rikkoa kaikkia asiaan liittyviä YK:n päätöksiä. Pakotteista ei ole ollut tietoakaan, vaan päinvastoin miehittäjää on autettu varustautumisessa.
[....]
*
http://yle.fi/radio/yleradio1/ohjelmat/ykkosaamu/hannu_reime_kansalliskiihkoa_tekopyhyytta_ja_hysteriaa/7178594
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hannu_Reime

Osimoilleen näin

Pakko myöntää, että tämä kuva naurattaa minua.

*

http://www.kaleva.fi/jari/2014-04-08#a

http://fi.wikipedia.org/wiki/Putous

Liberalismin ja konservatismin ‘symbioottinen’ suhde

Radikaali liberaali-anarkisti haluaa muuttaa vanhan yhteiskunnan totaalisesti. Konservatiivi haluaa sitten paljon myöhemmin puolustaa viimeiseen asti liberaalin politiikan aikaan saamia, nyt jo instituutioiksi muuttuneita ‘raunioita’ = vanhaa ei saa muuttaa. Tämä sama kierros/kierre toistuu uudelleen ja uudelleen.

....

Edellinen oli tiivistetty esitys Chestertonin kärjistyksestä liberalismin ja konservatismin paradoksaalisesta ellei peräti symbioottisesta suhteesta.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/G._K._Chesterton

http://fi.wikipedia.org/wiki/G._K._Chesterton

http://fi.wikipedia.org/wiki/Symbioosi

Onko hän Ironmistress?

Arja 'Ironmistress'(?) Laine Putouksessa

*

https://www.youtube.com/watch?v=7qwpb3R6w8c

Lisätäänpä hiukan ‘tyyliä’ kritiikkiin

Kommentti Ironmistressin päreeseen 'Syntymättömän lapsen päiväkirja'.

.....

Tämä härskisti ellei peräti kyynisen häpeämättömästi ja liioitellussa sosiaalipornoisuudessaan oksettavan siirappimainen ja typerryttävän mauton teksti osoittaa jälleen, että kirjoittaja on vaarallinen tyyppi. Mekanistisesti ajatteleva, silti lähes hysteerisesti ylitunteileva metallurgi saarnaamassa yliampuvia moralismejaan. Hänen kanssaanko voisi keskustella harkitsevasti ja viisaasti? Ei ikinä.

.

Itse suhtaudun aborttiin varovaisen kielteisesti, mutta tällaiset ‘päästöt’ saavat minut pikemminkin puolustamaan aborttia kuin kritisoimaan sitä. Ja ihan vain kirjoittajan kaltaisten ihmisten takia. Selvästikin kyseessä on luonteeltaan fanaattinen henkilö, ja kaiken lisäksi, herrajumala, buddhalainen fanaatikko[?!]

.

Järjellä ei kirjoittajan ajattelussa ole muuta tehtävää kuin toimia emotionaalisella ‘tulella’ hitsattavana metallikappaleena, jonka perusteluiksi esitetyt argumentit kiinnittävät mekaanis-deterministisen asennerakennelman runkoon pulttien tavoin. Tällaista älyllisesti rigidiä sekopäisyyttä ei voi pitää harkitun kriittisenä ajatteluna vaan pikemminkin hysteeris-paranoidisena itsepuolustus-impulssina, jossa arvoja käytetään hyökkäysstrategioina, perusteluja ammuksina ja sanoja luoteina. Uhria ei tarvitse etsiä kaukaa. Kyseessä on älyllinen itsemurha.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/04/syntymattoman-lapsen-paivakirja.html

Jo joutui Summertime Blues [vaihtoehto Suvivirrelle, ilman sanoja]

Summertime Blues [My Twangy Guitar]

*

https://www.youtube.com/watch?v=O5rfaqxN-yc

https://www.youtube.com/user/MyTwangyGuitar

http://www.mytwangyguitar.com/twc/

http://en.wikipedia.org/wiki/Summertime_Blues

Ihminen - Normatiivinen olento

↩ Paatos 1/2014

Robert Brandom
.

Johdanto puheemme perusteisiin

1. Normatiivisuus

Eräs Immanuel Kantin suurista oivalluksista on, ettei meitä määritä yksin luonto, vaan yhtä lailla kulttuuriset arvot ja normit. Vakaumuksemme ja toimintamme eroavat pelkistä luonnontapahtumista siten, että olemme erityisellä tavalla niistä vastuussa – vakaumuksemme ja toimintamme ilmaisevat erilaisia velvoitteita. Kantille painavin filosofinen kysymys koskee siis sitä, mitä oikeastaan merkitsee olla vastuussa jostakin tai velvoitettu johonkin. Itse asiassa Kant haluaakin ymmärtää sen, josta olemme vastuussa ja sen, jonka suhteen olemme velvoitettuja, riippuvaiseksi niistä käsitteistä, joiden avulla tuomme julki ajatteluamme ja toimintaamme. Tämä ajatus taasen merkitsee radikaalia muutosta tavassamme ymmärtää käsitteiden sfääri.
Descartesiin palautuvassa perinteessä kielellistä ilmaisua koskeva ymmärryksemme perustuu käsitteiden puhtaalle instrumentaaliselle käytölle ja on siten riippuvainen pelkästä subjektiivisesta mielivallastamme ymmärtää sana tässä tai tuossa merkityksessä (– myös merkitys perustuu tämän perinteen lähtökohtaoletuksen mukaan viime kädessä esikielelliseen tietoisuuteen). Tästä poiketen Kant ajattelee käsitteiden määrittävän meitä. Hänen kysymyksensä kuuluu: mitä minun on tehtävä vastatakseni tiettyä käsitettä siinä mielessä, että olen vastuullinen tämän käsitteen myötä asetetuille normeille ja mittapuille, jotka puolestaan sanelevat ajatteluni ja toimintani totuuden. Tämä on Kantin objektiivista pätevyyttä koskeva kysymys.
Ensi silmäyksellä saattaa tosin vaikuttaa siltä, että kantilainen tapa kääntää ympäri kartesiolainen käsitys merkitsee ainoastaan yhden dualismin korvaamista toisella. Descartesin ontologinen erottelu mentaalisen (res cogitans) ja ruumiillisen (res extensa) välillä tulisi näin korvatuksi Kantin deontologisella dualismilla, jossa erotellaan asioiden kuvaileminen ja niiden säätäminen, tosiasiat (deskriptiivinen) ja normit (preskriptiivinen). Kuitenkin puhe erilaisista dualismeista on harhaanjohtavaa tässä yhteydessä. Asioiden välillä tehdystä erottelusta tulee dualismi ainoastaan silloin, kun eriävien momenttien välinen suhde jää itsessään epäselväksi. Kantin saavutus sen sijaan koostuu juuri siitä, että hän kykenee ajattelemaan tosiasioiden ja normien välisen suhteen tavalla, joka ei ole dualistinen.
Näin Kant esittää oman versionsa kysymyksestä, joka vaivasi jo antiikin filosofeja: kuinka meidän tulisi ymmärtää ero paremman argumentin normatiivisen voiman ja sofistiseen retoriikkaan tai poliittiseen propagandaan kuuluvan pakon välillä? Vastauksen tähän kysymykseen Kant kehittää vetoamalla Rousseauhon. Normatiivisuuteen perustuva auktoriteetti eroaa toisista, ei normatiivisista pakoista siten, että normatiivinen auktoriteetti sitoo ja velvoittaa meitä ainoastaan silloin, kun tunnustamme sen sitovaksi tai velvoittavaksi. Auktoriteettia on olemassa ainoastaan sen – implisiittisen tai eksplisiittisen – auktoriteetiksi tunnustamisen kautta niiden taholta, jotka saattavat itsensä siihen nähden vastuunalaisiksi ottamalla samalla vastuun itsestään.
Tällaisen ajatuksen Kant ilmaisi kaikessa lyhykäisyydessään seuraavalla tavalla: siinä missä myös luonnossa vallitsee säännönmukaisuus (luonnonlakien hahmossa), sitovat meitä normatiivisia olentoja itse itsellemme laatimat ja itseämme velvoittavat säännöt toisenlaisella tavalla. Meistä tulee normatiivisia olentoja pelkkien luonnonolentojen sijaan juuri siten, että pidämme itseämme velvollisina – että toimimme ja ymmärrämme itsemme niin, että olemme kykeneviä antamaan velvoitteita itse itsellemme. Ajattelumme, toimintamme ja arvostelukykymme positiivinen vapaus ei tosiasiassa merkitse mitään muuta kuin kykyämme olla ja toimia normatiivisten sitoumusten alaisina, jotka ovat puolestaan meidän itsemme sitovaksi tunnustamia. Pakotteilla, millaisia ne ikinä ovatkaan ja kuinka paljon olemmekaan niiden alaisia, ei sen sijaan ole mitään tekemistä sen kanssa, tunnustammeko me ne vaiko emme: ne ovat olemassa tunnustuksestamme riippumatta.
Hegel hyväksyi kaikki edellä mainitut kantilaiset määritelmät täydentäen niitä tosin eräällä olennaisella elementillä: normatiiviset vaateet, jotka sisältyvät sellaisiin käsitteisiin kuten velvollisuus ja velvoite, auktoriteetti sekä vastuu, ovat sosiaalisia vaateita. Yhteisöt, jotka koostuvat normatiivisista olennoista, muodostuvat vastavuoroisen tunnustuksen erilaisten muotojen myötä. Juuri tällä tavoin konkreettisista, ruumiillisista olennoista syntyy yhteisöllinen kokonaisuus – jotakin, jota Hegel kutsuu ”hengeksi”. Mikäli seuraamme hänen käsitystään normeista, silloin tietomme, elämämme ja toimintamme perustuu välttämättä sosiaaliselle käytännölle. Tähän ajatukseen ovat tarttuneet uudelleen varhainen Heidegger ja myöhäinen Wittgenstein kukin tavoillaan.

2. Inferentialismi1

Kreikkalaiset ajattelivat ilmiön ja todellisuuden välisen suhteen – kuinka asiat ilmenevät ja kuinka ne ovat todellisia – samankaltaisuuden käsitteen avulla. Oliot ja asiat ilmenevinä ovat ainoastaan kopioita niiden takana olevasta, meille saavuttamattomissa olevasta todellisuudesta; niiden olemassaolo, siinä määrin kuin se on koettavissamme, on ainoastaan sen ansiota, että ilmenevät asiat ovat osallisia tästä meiltä kätketystä todellisuudesta. Uuden ajan ajattelu sekä siihen olennaisesti kuuluva tieteellinen vallankumous sen sijaan loi toisenlaisen ja ennen muuta abstraktimman mallin tiedon ja todellisuuden välisen suhteen käsittämiseksi. Esimerkiksi Kopernikuksen kehittämä käsitys, jossa maa kiertää aurinkoa, tuskin vastaa enää millään tavalla arkikokemustamme itsessään paikalla pysyvästä maapallosta, jota aurinko kiertää.
Galileille oli täysin selvää, että tuntemiemme kappaleiden liike on kohdallisimmin mitattavissa matemaattisten (joka hänelle merkitsi geometrisia) mallien avulla: aikaa edustavien suorien pituus voitiin mitata, samoin näiden muodostaman kolmion pinta-ala, joka edustaa nopeutta. Galilei käytti hyväkseen laskelmiensa abstraktisuutta; samankaltaisuussuhde mallin ja todellisuuden välillä olisi ainoastaan häirinnyt häntä. Lopulta Descartesin matemaattinen fysiikka esitti aistittavan ja ulottuvaisen todellisuuden matemaattisten yhtälöiden muodossa. Tällaisten yhtälöiden, esimerkiksi x2 + y2 = c tai ax + by = c, sekä niiden geometristen kuvioiden, joita ne kuvaavat, välillä ei vallitse enää edes samankaltaisuussuhdetta.
Aikakaudella, jonka katsotaan yleisesti alkavan René Descartesin filosofiasta, eli uudella ajalla, oli ”representaatio” tietoteorian keskeinen käsite. Tähän käsitteeseen liittyy projekti, mutta myös ennen kaikkea ongelma, joka vaivaa meitä yhä edelleen. Descartes itse jakoi maailman kahteen alueeseen: henkisten tai mentaalisten olioiden alueeseen, jotka representoivat jotakin, sekä ulottuvaisten tai fysikaalisten olioiden alueeseen, jotka tulevat representoiduiksi. Tällaisesta käsityksestä seuraa kuitenkin kysymys: mitä tarkoittaa, että jokin ymmärretään, käsitetään tai että sitä pidetään jonkin representaationa? Kuinka tulisi ymmärtää se, että jokin edustaa eli representoi jotakin jollekulle? Descartes esimerkiksi ei lopulta kyennyt selittämään sitä, miksi esimerkiksi kaniinin idea (kuva tai käsite) ilmenee meille niin, että sillä olisi jotakin tekemistä ”todellisen” kaniinin kanssa.
Uuden ajan ajattelu käsitteli siis enimmäkseen kysymystä siitä, kuinka oliot ilmenevät ja ovat meille läsnäolevia ainoastaan representaationsa välityksellä; uuden ajan ajattelua kiinnosti ennen muuta kysymys siitä, voidaanko representaation selkeyden ja tarkkuuden suhteen havaita edistystä. Sillä mitä selkeämpänä ja tarkempana (clara et distincta) representaatio ilmeni, sitä varmempaa oli tieto koskien tämän representaation välityksellä annettua todellisuutta ja sitä enemmän se vastasi todellisuutta itseään – aina korkeimpaan todellisuuteen, absoluuttisen selkeytensä ja tarkkuutensa vuoksi ihmiselle saavuttamattomaan Jumalan ideaan asti. Lyhyesti: oli tärkeämpää pyrkiä yhä pidemmälle tiedon ennalta-annetulla tiellä kuin kysyä sitä, mistä representaation sisältö oikeastaan koostuu.
Tämän perustavanlaatuisen kysymyksen esitti vasta Kant. Samalla hän muutti koko tulokulmamme toisenlaiseksi: mielenkiinto siirtyi puhtaan epistemologisista (tietoamme koskevista) kysymyksistä semanttisiin (sisältöä) koskeviin kysymyksiin. Toisin sanoen: mistä tahansa asiayhteydestä tulee vasta silloin enemmän tai vähemmän kattava representaatioiden (mielikuvien tai käsitteiden) systeemi, kun voimme käyttää sitä siten, että se mahdollistaa päättelymme (engl. inferences) koskien sitä, mitä kulloinkin esitetään. Niinpä esimerkiksi karttaa käytetään tietyn seudun ”representaatioon”, kun kahden mustan pisteen välisestä kiemurtelevasta linjasta päätellään (engl. to infer), että päästäkseen Leipzigistä Berliiniin on ylitettävä joki.
Tällä perustavalla, joskin ensi silmäyksellä kenties vähäpätöiseltä vaikuttavalla pohdinnalla on kauaskantoisia seurauksia filosofiselle ohjelmalle, jota haluaisin kutsua inferentialistiseksi näkökulmaksi kysymykseen käsitteiden sisällöstä ja siten myös merkityksestä. Tällaisen käsityksen mukaan käsitteelliset normit ymmärretään inferentialistisiksi normeiksi: tietyn käsitteen merkitys perustuu sen rooliin (sosiaalisessa mielessä ymmärretyssä) kielipelissä, jonka puitteissa vaaditaan ja annetaan perusteita. Tällaiset perusteet taasen mahdollistavat sen, että perusteiden punninnassamme sekä toiminnassamme tulemme implisiittisellä tavalla sitoutuneeksi johonkin – velvoittaneeksi itsemme. Mikä ensi sijassa tekee käytetystä käsitteestä sisällyksellisen, on siis se, että se voidaan nähdä joko premissinä tai konkluusiona käsitteiden seuraannossa.
Käsitteitä ja niiden normatiivisuutta voidaan pitää inferentiaalisessa mielessä mielekkäinä ja sitovina silloin ja siinä määrin, kun niillä on meille käytännöllinen rooli kieliyhteisössä: käsitteet ovat yhteen liittyneitä (niiden käytön ja soveltamisen myötä implisiittisesti aina jo annettujen ja esitettyjen) perusteiden välityksellä; ne suhtautuvat toisiinsa kuten kysymys ja vastaus. Toisin sanoin: käyttäessämme käsitteitä astumme sisään kysymyksen ja vastauksen esittämisen peliin ja koemme käsitteet siten meitä sitoviksi tai velvoittaviksi.
Millaisia seurauksia tällä käsityksellä sitten on arvostelmillemme, tarkoittamisillemme ja aikomuksillemme – siis niille elementeille, joita yleisesti nimitetään mielentiloiksi tai tietoisuuden sisällöiksi? Perinteisen kartesiolaisen ymmärryksen mukaan tietoisuudelle olennainen toiminto koostuu siitä, että se lukee yksittäisen kuuluvaksi johonkin yleiseen tai tarkemmin, että se alistaa jonkin yksittäisen jonkin yleisen alaisuuteen. Tällaisen perinteisen käsityksen mukaan tietoisuus merkitsee siis ennen muuta klassifikaatiota ja siten sille on leimallista harkitsevaisuus tai neuvokkuus eikä niinkään (passiivinen eläintenkaltainen) aistimellisuus.
Tällainen käsitys ei ole kenties kokonaan virheellinen, mutta toisaalta ei myöskään riittävä. Ottakaamme esimerkiksi rautakappale: myös tämä kappale ”luokittelee” ympäristöään – nimittäin reagoimalla siihen kahtalaisella tavalla. Se joko ruostuu tai ei ruostu. Kuten jokainen nopeasti käsittää, ei kyse voi tässä tapauksessa olla tietoisuudesta vaan pelkästä kemiallisesta tapahtumasta.
Jotta käsitys, jonka mukaan tietoisuutta määrittää jollakin tapaa klassifikaatio, olisi mielekäs, on meidän lisättävä siihen jotakin: luokittelua määrittää se, että se on käsitteellinen. Mikäli siis jokin yksittäinen ymmärretään joksikin yleiseksi – esimerkiksi ”koira” ”nisäkkääksi” – on tämä mielekästä ainoastaan silloin, kun tämä vastaa määrättyä, usein ongelmatonta käsitteiden (”koira” ja ”nisäkäs”) käyttötapaa. Inferentialistisesta vastaavuudesta voi taas olla puhe siinä määrin, kun käsitteiden käyttötapaa vastaa siirto pelissä, jossa – implisiittisesti tai ei – perusteita annetaan ja vaaditaan. Käsitteen käyttö ja tätä vastaava perusteiden myöntäminen ja edellyttäminen on siis siirto kielipelissä – eikä esikielellinen tietoisuusakti.
Ottakaamme esimerkki selkeyttääksemme sanottua: papukaija opetetaan aina punaisia asioita nähdessään muodostamaan äänen ”tämä on punainen” (tai kuvitelkaamme kone, joka täyttäisi saman tarkoituksen). Missä on ero papukaijan sekä itsetietoisen tarkastelijan välillä, joka nimittää punaisia asioita punaisiksi? Me oletamme, että niin papukaija kuin tarkastelijakin ilmaisevat saman äänen (”tämä on punainen”) ja molempien kohdalla voimassa ovat samat olosuhteet. Mikä siis erottaa toisistaan nämä kaksi, mikä tekee itsetietoisen tarkastelijan vastauksesta käsitteellisen, kun taas papukaijan (ärsyke-reaktio-mallin puitteissa) päästämä ääni voidaan ymmärtää ainoastaan kausaalisena? Toisin sanoin: miksi on meidän kannaltamme aivan välttämätöntä tehdä tällainen ero?
Papukaija siis päästää äänen itsestään – jotakin, jonka me kenties ymmärrämme, mutta joka on papukaijalle itselleen vailla mieltä. Papukaija ei nimittäin tiedä, että silloin kun jokin on punainen, se on myös värikäs tai sitä, että silloin kun joku on puolukan värinen, se on myös punainen eikä liioin sitä, että silloin kun joku on punainen, se ei ole vihreä. Papukaijan ”vastaukset” suhteessa tiettyyn tilanteeseen eivät muodosta papukaijalle itselleen minkäänlaista velvoittavuutta. Papukaija ei ota inferentialistisessa mielessä osaa kielipeliin: sen raakunta ei tarkoita sille itselleen siirtoa pelissä, jonka myötä se osallistuisi toimintaan, jonka myötä – implisiittisesti – esitetään ja vaaditaan perusteita. Mikäli papukaijalta kysyttäisiin perusteita, jotka johtivat tähän tiettyyn ääntelyyn jonkin toisenlaisen sijaan, siltä edellytettäisiin implisiittisten perusteiden eksplikoimista…
Niin kauan kuin papukaijan ääntely ei tälle itselleen ole sijoitettavissa inferentialistiseen verkostoon, ei papukaija ole muihin toimijoihin nähden mihinkään velvollinen. Muiden ihmisten esittämien vaateiden ymmärtäminen velvollisuuksiksi merkitsee tietoa siitä, mitä niistä seuraa ja minkälaisia olisivat ne mahdolliset perusteet, jotka puhuvat niitä vastaan tai niiden puolesta. Tämä seikka antaa kuitenkin aihetta seuraavalle tärkeälle pohdinnalle, joka koskee ongelmaa, joka on läheisesti yhteydessä edellä käsittelemiimme kysymyksiin representaatiosta. Kuinka esittämämme käsitys on suhteessa propositionaalisiin representaatioihin – siis lauseisiin, jotka artikuloivat vakaumuksia tai olettamuksia? Kuinka erottelemme nyt representoivan ja representoidun? Tämän kysymyksen myötä palaamme jälleen normatiivisuuden ongelman äärelle.
Eräs niistä suurista uudistuksista, joista meidän on kiittäminen Kantia, koostuu siitä funktiosta, jonka hän myönsi niin kutsutuille ”arvostelmille”: siis lauseille, jotka ovat muotoa ”Tämä on kaniini”. Kantille tällaiset arvostelmat muodostivat kokemuksen tai tietoisuuden pienimmän yksikön. Näin oli Kantin mukaan juuri siitä syystä, että arvostelma on aina käsitettävissä vastuun kontekstissa. Kuinka tämä tulisi ymmärtää? Kukaan ei voi ottaa vastuuta sellaisesta tai velvoittaa itseään sellaisen suhteen joka vastaa – kielellisesti tarkasteltuna – ilmaisua ”litteä” tai ”pöydällä”. Näistä ilmaisuista seuraa näet välttämättä kysymys: ”Niin, entä sitten?” Viimeistään Wittgensteinin jälkeen meille tulisi olla selvää, että enemmän tai vähemmän kokonainen lause on se pienin yksikkö, jota voimme käyttää normatiivisessa mielessä mielekkäällä tavalla kielipelin puitteissa.
Tämä normatiivinen aspekti ilmenee inferentialistisen käsityksen yhteydessä selkeällä tavalla: kaikkea kielellisten ilmausten sisältöä, joilla on normatiivista voimaa (oli se sitten arvostelma, vaade tai toteamus ja niin edelleen), siis kaikkea propositionaalista sisältöä, leimaa se, että päätelmissämme niillä on premissin ja konkluusion rooli. Päätelmät taasen ovat siirtoja pelissä, sosiaalisessa ja institutionalisoituneessa, säännönmukaisessa ja normatiivisessa ympäristössä; ne toimivat velvoitteina ja muodostavat vaateita. Propositionaaliset sisällöt merkitsevät siis siinä mielessä velvoitteita, että niiden suhteen perusteita myönnetään ja edellytetään.

3. Kieli

Eräs filosofian ensisijainen tehtävä on sen humboldtilaisen ajatuksen kehittely, jonka mukaan kieli ilmaisee ajatteluamme. Tällöin tarkoitetaan ideaa, jonka mukaan määritämme käsitteen merkityksen sen käyttötavan mukaan. Kun nyt tartumme aikaisemmin sanottuun, voimme täsmentää: ymmärtääksemme käsitteellisen lausuman (sen propositionaalisen sisällön) meidän on ymmärrettävä sen rooli (normatiivisessa) pelissä, jossa perusteita myönnetään ja vaaditaan. Henkilön lausuman ymmärtäminen merkitsee siis kykyä erottaa se, mihin hän on velvoitettu, se, mihin hän on sitoutunut hylätäkseen jotakin muuta sekä se, millaisten edellytysten vallitessa hän voi nähdä vaateensa tulevan oikeutetuksi.
Tästä syystä voimme ymmärtää kielelliset ja käsitteelliset kykymme käytännöllisten mahdollisuuksien joukkona, jonka myötä otamme osaa kielipeliin ja jonka avulla tarkkaamme sitä, kuinka jokainen puheakti ja jokainen teko muuttaa asemaamme tässä pelissä. Ikään kuin siis saavuttaisimme pelissä pisteitä tai menettäisimme niitä, ja jokainen osallistuja pitäisi tästä eksplisiittisesti tai implisiittisesti tiliä. Juuri se tosiasia, että elämme, toimimme ja pitäydymme (kulttuurisessa, diskursiivisessa) tilassa, jota määrittää tämä pelinkaltainen käytäntö, tekee meistä pikemminkin ”hengen” maailman asukkaita kuin pelkkiä luonnonolentoja. Esitämme toisillemme vaateita ja myös vastaanotamme niitä. Olemassaoloamme määrittää diskursiivinen tilin pitäminen. Tämä kuuluu yhteisöllisen olemassaolomme perustavanlaatuisiin edellytyksiin – yhteisön, jossa tunnustamme ja pystytämme järjellisiä ja vapaita, mikä Kantille tarkoitti yhtä ja samaa asiaa, normeja.

4. Logiikka

Kun pyrimme eksplikoimaan eli tuomaan artikuloituun muotoon sitä, mikä arkipäiväisessä kielenkäytössämme pysyy ainoastaan implisiittisenä, emme siirry ainoastaan korkeammalle, loppuun saakka kehitellyn semanttisen tai lingvistisen teorian tasolle. Tämä tapahtuma on myös ratkaiseva osa arkipäiväistä käytäntöämme. Kuten jo viittasimme, meidän tulisi pohtia sitä, mikä määrittää meitä ”hengen maailman asukkaina”. Tämän yhteydessä on huomattava kaksi seikkaa: ensiksi elämämme käytännöllinen ulottuvuus saavuttaa artikuloidun muodon – se mitä teemme, kun sanomme jotakin, muotoutuu normatiivisesti päteviksi sosiaalisten statusten ottamisiksi ja myöntämisiksi; toiseksi myös semanttinen ulottuvuus saavuttaa artikuloidun muodon – sanomamme tai ajattelemamme sisältö asettuu inferentialistisiin suhteisiin.
Vasta nämä molemmat osa-alueet yhdessä mahdollistavat ajattelumme ja puheemme. Pragmaattisen sekä semanttisen dimension kääntämisessä eksplisiittiseen muotoon meitä auttavat normatiivinen sanastomme (eli sellaiset käsitteen kuten ”pitäisi” ja ”täytyisi” ja niin edelleen) sekä looginen sanastomme (sellaiset muotoilut kuten ”jos…, silloin”). Me toisin sanoen ikään kuin reflektoimme ajatteluamme ja puhumistamme eli sitä, mihin kukin on velvoitettu ja mitä siitä edelleen seuraa. Tämän lisäksi meidän on mahdollista, sen sijaan että pyrkisimme yhä uudelleen saattamaan implisiittistä eksplisiittiseksi, keskustelemaan siitä ennakolta: eksplisiittisenä perusteiden myöntämisenä ja edellyttämisenä normatiivisille päätelmillemme sekä kuvauksillemme. Kun käytämme tällaista sanastoa, asetamme itsemme lopulta asemaan, josta käsin voimme esittää kritiikkiä vallitseville, meitä ympäröiville olosuhteille ja tehdä itsemme niistä ”tietoisiksi”.
Käsitteet, joita sovellamme normatiivisessa ja loogisessa sanastossamme, mahdollistavat siis lopulta pragmaattis-semanttisen itsetietoisuutemme. Filosofia, siten kuin itse sen ymmärrän, merkitsee jokaisen itsetietoisuuden lajin vaalimista ja siitä kannettua vastuuta. Tässä mielessä meidän ei tulisikaan ymmärtää itseämme niinkään luonnonolentoina kuin normatiivisina, sosiaalisina, järjellisinä, vapaina ja itsetietoisina olentoina, jotka ovat kykeneviä tekemään maailman, jossa me elämme, puheensa ja ajattelunsa kautta eksplisiittiseksi.
.
Suomentanut Jaakko Vuori alkutekstin Der Mensch, das normative Wesen (http://www.zeit.de/2001/29/200129_brandom_xml) pohjalta.

Viitteet

• ⇑ 1. ”Inferentialismi” (inferentialism) -termille ei tietääkseni ole olemassa suomenkielistä vastinetta. Samoin ongelmia tuottavat sellaiset englanninkieliset termit kuten ”to infer”, josta Brandomin käyttämä ”inferentialismi” on johdettu, sikäli kuin englanninkielinen termi on suomenkielistä ”päättelyä” merkitykseltään huomattavasti tarkkarajaisempi.
  Esimerkiksi Collins English Dictionaryn mukaan verbi ”to infer” merkitsee muun muassa seuraavaa:
  infer (ɪnˈfɜ:)
  ►vb, -fers, -ferring, -ferred (when tr, may take a clause as object)
  1 to conclude (a state of affairs, supposition, etc) by reasoning from evidence; deduce
  2 (tr) to have or lead to as a necessary or logical consequence; indicate
  3 (tr) to hint or imply
  > in'ferable, in'ferible, in'ferrable or in'ferrible adj
  > in'ferably adv
  > in'ferrer n
  ●ETYMOLOGY C16: from Latin inferre to bring into, from ferre to bear, carry
  ●USAGE The use of infer to mean imply is becoming more and more common in both speech and writing. There is nevertheless a useful distinction between the two which many people would be in favour of maintaining. To infer means 'to deduce', and is used in the construction to infer something from something: I inferred from what she said that she had not been well. To imply (sense 1) means 'to suggest, to insinuate' and is normally followed by a clause: are you implying that I was responsible for the mistake?
  (Suom. huom.) 
•  
  http://jarjestot.uta.fi/aatos/paatos/

  http://jarjestot.uta.fi/aatos/paatos/2014-01/brandom.html

  
  

  http://en.wikipedia.org/wiki/Robert_Brandom

Lakimieslobbarit tekemässä omaa bisnestä konsultoimalla yrityksiä valtioiden poliittisten muutosten varalta

Martti Koskenniemi
. 
Yle Radio 1, Brysselin kone
. 
EU:n ja Yhdysvaltain välille neuvotellaan parhaillaan vapaakauppasopimusta TTIP:iä eli Transatlanttista kauppa- ja investointikumppanuussopimusta.
Paljon keskustelua kansainvälisesti on herättänyt sopimuksessa suunniteltu investointisuojasopimus.
Suomessa Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on kritisoinut suunniteltua mallia etenkin siitä, että se antaa vallan välimiesmenettelylle, jossa kolme juristia ratkaisevat valtioiden ja yritysten välisiä kiistoja sillä perusteella, onko valtio toiminut lainsäädännössään ja politiikassaan siten, että se on ollut yrityksen kannalta kohtuullista ja yhdenvertaista.
Ongelmana on se, että silloin päätökset eivät ole demokratian tavoitettavissa.
Ongelmana on tietysti myös se, että koska samantapaisista kanteista on tullut aivan päinvastaisia ratkaisuja, se houkuttelee yrittämään oikeudenkäyntiä kaikenlaisin perustein. Ratkaisu riippuu ilmeisesti myös siitä, ketä lakimiehiä juttua ratkaisemassa kulloinkin sattuu olemaan. Ja vaadittavat korvaukset ovat todella suuria.
Mutta mihin suuntaan neuvottelut nyt kehittyvät? Tuleeko investoijansuojasopimus voimaan, vai jääkö se pois koko sopimuksesta? Ratkaistaanko nämä ongelmat silloin kuten tähänkin asti helpommin ennakoitavasti ja demokraattisesti päätettyjen lakien mukaan? Ja miten Kiina liittyy tähän kaikkeen? Pitääkö meidän rakentaa EU:n ja USA:n välille investointisuojasopimus, että saamme myös Kiinan suostumaan kanssamme vastaavaan investointisuojasopimukseen. Mutta mahtaako Kiina suostua.  Ja entä mitä haluaa Venäjä?
EU:n ja USA:n välisistä vapaakauppaneuvotteluista ja niissä suunnitellusta investointisuojasopimuksesta keskustelee akatemiaprofessori Martti Koskenniemi. 
.
Toimittaja on Maija Elonheimo.
....

http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2168307

.

http://areena.yle.fi/radio/1517763

Perussuomalainen 'psyko-loru'

Ikuisuus ilmastonmuutoksesta paranoiaan

Putinista vähän vähemmän

puoli kuuta kerjäläisestä
muslimista ei päivääkään