Veijo Ryhänen kirjoitti edellisen päreeni kommentissaan: ‘Qumranin kääröistä kai löytyy
ajatus, että olisi ollut toinenkin kristitty, yksi opetuslapsi, joka tajusi
saman kuin Jeesus, ja tämän opetuslapsen ei siksi tarvinnut uskoa Jeesukseen,
koska hän tiesi ja ymmärsi itsekin saman kuin Jeesus. Tieto ja usko ovat eri
asioita, uskominen kohdistuu siihen, mitä ei tiedä eikä
ymmärrä.’
.
1
Mitä Jeesukseen tulee, joudumme kuitenkin elämään sen varsin
‘legendaarisen’ tiedon varassa, jonka pääosin evankeliumit hänestä antavat.
Oliko olemassa joku Jeesuksen ‘ideologinen aatetoveri’, joka ‘tiesi [?!] saman
kuin Jeesus, ei muuta tätä asiaintilaa miksikään. En lähde saivartelemaan
historiallisilla ja ylipäätään empiirisillä yksityiskohdilla. Se jääköön
historioitsijoiden addiktioksi. Olen kiinnostunut ainoastaan johtopäätelmistä,
yhteenvedoista ja raporteista, en yksityiskohtien tonkimisesta. En ole tutkija
vaan ‘hutkija’.
.
2
Tieto ja usko eivät viime kädessä ole toisensa poissulkevia
asioita/lähtökohtia/lopputuloksia. Koska tietoteoreettinen päättely ei pysty
oikeuttamaan tietoa oman proseduurinsa sisällä vaan tarvitsee siihen tuohon
proseduuriin nähden ulkopuolisen ja siitä riippumattoman instanssin ja
auktoriteetin [vrt. Platonin ‘kolmas mies’, Jumala, Raamattu, traditio,
tiedeyhteisö, hyöty-intressi jne.], tiedon varmuus on aina riippuvaista
tiedollisesti ei-oikeutettavissa olevasta ontologisesta ‘uskosta’ johonkin
perustavampaan perustaan, jota ei enää voi loogisesti kumota, jos ei myöskään
empiirisesti osoittaa todeksi [Plantingan ‘warrant’ on tällainen kumoamaton
kumoaja, mutta Jumalasta se ei tietenkään todista muuta kuin pätevästi
perustellun ‘mahdollisuuden’, ei mitään ‘sisällöllistä’ tosiasiaa]. - - Tässä
kuvattua päättelevän ajattelun loogista välttämättömyyttä esim. Ironmistress ei
ilmeisesti koskaan ole ymmärtänyt tai ollakseni ‘lempeämpi’: hyväksynyt [mikä
siis edellyttää, että hän on tässä esitetyn ongelman ymmärtänyt].
.
Naturalistit yrittävät kuitenkin ratkaista kyseisen ongelman
pragmaattisesti/utilitaristisesti ja probabilisesti todennäköisyyksiä
laskemalla. He samanaikaisesti sekä madaltavat tiedon oikeuttamisen muodollisia
kriteerejä että pyrkivät olemaan fallibilismin [skeptisismin] hengessä
mahdollisimman kriittisiä ja eksakteja havainnosta saadun tiedon suhteen.
Havaintoa ei silloin tarvitse oikeuttaa tiedollisesti, koska se voidaan esittää
metodisesti mahdollisimman tarkalla tavalla [metodi on kuitenkin aina paitsi
tiedon hankinnan ‘tie’ myös tiedon oikeuttava ‘väline’]. Mutta tämä prosessi ei
vielä tee havainnoista vielä tietoa. Havainto ja intuitio muuttuu auktoroiduksi
tiedoksi vasta silloin, kun se on saanut “‘riippumattoman eli
‘ontologis-paradi/o/gmaattisen’ instanssin siunauksen’”, mikä tuo instanssi
sitten maailmankatsomuksesta riippuen kenelläkin on.
.
Tieto ja usko siis edellyttävät toisiaan. Epistemologiaa ja
ontologiaa ei voi erottaa toisistaan, jotta ‘oikeutettu’ tieto ylipäätään voisi
olla mahdollista - ja jopa olemassa, mikä vaatisi kuitenkin ontologian ylittävää
‘katsetta’, mikä taas on modaali-loogisestikin mahdotonta, sillä vaikka me
voimme päätellä modaalisesti tiedon ehtojen yli, me emme voi päätellä ontologian
yli, koska olemme – emme ainoastaan havainnoissamme vaan myös ajattelussamme
sidottuja kolmeen tai enintään neljään ulottuvuuteen ja näissä puitteissa [vrt.
Heideggerin Gestell] tapahtuvaan kielelliseen representaatioon. Unet ja
fantasiat ovat jossain määrin asia erikseen, mutta nekin nähdään ja tulkitaan
aina lähtökohtaisesti aistimellisen aprioriteetin ‘sisällä’
= avaruudellisuus sekä ajallinen lineaarisuus eli paikka ja aika.
.
Tieto voi olla ‘vain’ ei-triviaalia eli jotain, joka
hyväksytään tietyn oikeutusprosessin tuloksena tai semanttisesti pätevänä
merkitysrakenteena. Triviaalia tietoa sen sijaan ei ole olemassakaan, koska
triviaali tieto on joko analyyttistä tautologiaa [myös Tarskin ‘metatasot’;
muussa tapauksessa Tarskin semanttinen totuusteoria on triviaali] tai numeroita,
bittejä, laskutoimituksia – ylipäätään informaatiota, jota pitää tulkita
kielellis-käsitteellisessä proseduurissa ennen kuin se ‘muuttuu’ triviaalista
havainnosta ‘auktoroiduksi’ tiedoksi.
.
‘Epistemologinen’ tieto vaatii aina “‘riippumattoman’” tahon
[sellaista ei siis/kuitenkaan ole olemassa: on vain jokin auktoriteetti]
legitimaation. Ontologinen totuus sen sijaan on joko 1] triviaali eli ilmiöiden
välisten syy-seuraus-suhteiden ketju, joka ei tarvitse oikeutusta ollakseen
‘itsessään’ tosi eli itsestään selvä [mikä tosin voi ‘ilmetä’ ihmiselle vasta
havaintoa varten konstruoidun mittausmetodin ja paradigman puitteissa: ihmisen
tietoisuus on siten irronnut triviaalista pysyvästi] tai 2] ‘performatiivista’
ja normatiivista [elämänmuotoa konstituoiva] eli lopultakin aina uskon asia.
Tieto vaatii uskoa [perustavaa auktoroitua hyväksyntää] ja usko tietoa
[usko ‘haluaa vakuuttaa itsensä ja epäilijät’ perustavan
tiedollisen kriteerin puitteissa].
.
3
Olen useissa päreissä toistanut tätä samaa tiedon
oikeuttamisen ja semantiikan dilemmaa. Silti en ole paneutunut aiheeseen
mitenkään yksityiskohtaisesti, analyyttisen ammattifilosofoinnin vaatimuksilla.
En ole ammattifilosofi, enkä ole kiinnostunut varsinkaan analyyttisistä
saivarteluista. Minun kohdallani analyyttisen filosofoinnin huippu- ja
päätepiste on Wittgenstein, joka palautti Russellin todellisuuteen kritisoimalla
‘upottavasti’ tämän yritystä tehdä todeksi bolzanolainen ideaali eli luoda
aksiomaattinen logiikka [esim. määrättyjen kuvausten teoria], jolla intuitio eli
subjektiivinen representaatio pystytään ristiriidattomasti ilmaisemaan ei
ainoastaan objektiivisessa merkitysrakenteessa vaan objektiivisena
merkitysrakenteena. Sellaista logiikkaa ei kuitenkaan ole mahdollista
luoda, koska merkitys ei voi olla intuitiivisesti yksiselitteinen vaan loogikko
joutuu väistämättä käyttämään samanaikaisesti vähintään kahta tulkintaa
merkityksestä [vrt. Fregen jaottelu: yksittäisessä havainnossa ilmenevä
kontekstuaalinen merkitys/’syvempi faktinen’ merkitys eli ‘mieli’]. Mutta kun
yksi askel ‘metamerkitykseen’ on kerran otettu, mikään [ei
ainakaan mikään ristiriidan lakiin sitoutunut] päättely ei pysty pysäyttämään
metatasojen regressiota. Logiikan säännöillä voidaan toki kikkailla [Hintikka],
mutta lopputulema on aina sama. Joko lähestytään triviaalia päättelyä
matemaattisena laskutoimituksena tai jämähdetään dialektisen, kaksiarvo-loogisen
argumentaatiopelin sääntökategorioihin, joiden puitteissa päädytään joko 1]
kehäpäättelyyn, 2] premissien regressioon tai 3] auktoriteetin antamaan
legitimaatioon/oikeutukseen. Jo antiikin stoalainen [megarainen] logiikka
osoitti näillä kolmella teesillä logiikan ‘Prokrusteen vuoteen’ olevan
pikemminkin ‘kidutusväline’, jolla havaintojen moninaisuus yritetään väkisin
saada mahtumaan järjen rajoitusten dogmiin kuin ilmiöitä ristiriidattomasti ja
silti mahdollisimman todenmukaisesti määrittelevä metodinen ‘levähdyspaikka’.
.
Russellin ideaali analyyttisestä realismista jäi ja tulee
jäämään loogikkojen ikuiseksi haaveeksi, ikään kuin märäksi uneksi
analyyttis-aksiomaattisen ja synteettis-apriorisen ‘täydellistymisestä’ yhdessä
ja samassa formaalisessa kielessä. Kantin tietoteoreettisesta [syntaktisesta]
toiveunesta on itse asiassa tullut analyyttisen filosofian ontologinen [semanttinen]
painajaisuni. Ei ihme, että Quine [Sellarsin ohella] ‘lakkautti’ koko jaon
analyyttisiin ja synteettisiin lauseisiin/väitteisiin. Mutta Quine on samalla vaihtanut
keskustelunaihetta ja hän on pikemminkin naturalisti-tiedemies kuin tiedon
oikeutukseen tai lauseen objektiivisen merkitysrakenteen konstituoimiseen
sitoutunut filosofi. Uskon ja tiedon ongelmaa hän ei kuitenkaan ole ratkaissut –
päinvastoin. Quine [kuten myös eliminativisti Rorty, materialisti Dennet ym.] on
jättänyt tiedon legitimoinnin kokonaan tiedeyhteisön ‘poppamiehille’, jotka ovat
myyneet sielunsa tekniikalle sekä jatkuvan kasvun muka evolutiivisesti
perustellulle pyrkimykselle. Itse nimitän tuota ‘pragmaattista’ pyrkimystä
teknokapitalismin amok-juoksuksi, joka päätyy tuhoon.
*
No comments:
Post a Comment