Luonnollinen normi ja perustelemisen mahdollisuus

Kommentti Ironmistressille hänen päreeseensä ‘Poikkeus vahvistaa säännön’.

.

IM kirjoittaa: ‘Poikkeus ei siis vahvista säännön oikeellisuutta; se vahvistaa sen, että sääntö on olemassa.’

*

Ja [perustava] sääntökö sitten on jos ei oikeellinen niin ainakin ‘luonnollinen normi’ – johtuen myös poikkeuksesta? Et toki eksplisiittisesti väitä näin, mutta tiedän, että hylätessäsi stipulatiivisen [konstruktiivisen] lähtökohdan joudut väistämättä ainakin edellyttämään luonnollisen normin olemassaolon, jonka poikkeus voisi vahvistaa. Muussa tapauksessa poikkeus ei vahvista kuin poikkeuksen poikkeuksen [kontingentin sosiaalisen konstruktion]. - - Poikkeusta ei voi olla ilman sääntöä, mutta säännön itsessään pitää voida olla ilman poikkeusta. Poikkeus voi de jure tavallaan olla välttämätön mutta ei de facto riittävä syy [perustavan] säännön olemassaoloon, koska se on mahdollinen vasta säännön ‘jälkeen’. - - Mutta mikä on oikeellisen ja luonnollisen suhde? Kumpi on perustavampi? Miksi? Miten? - - Ajaudumme päättelyssämme jälleen joko 1] kehään [perustava normi perustellaan sillä itsellään], 2] regressioon [normin perustelujen/metatasojen loputon ketju] – tai 3] normin perustavuus legitimoidaan auktoriteetilla [esim. Raamattu, traditio, tiedeyhteisö]. Muistutan kuitenkin, että auktoriteetti [3] on lopultakin loogisesti kehäpäättelyn [1] ‘perustava’ muoto, joka pysäyttää premissien/evidenssin regression [2]. Tätä loogisen päättelyn välttämättömyyttä ei voi kieltää, koska sen kieltämisen jälkeen esitetyt perustelut eivät ole enää [pelkästään] loogisen vaan pääosin ideologisen diskurssin alueella. Keskustelu normista alkaa silloin tavallaan alusta. Mikä merkitsee [uudesta alusta huolimatta tai pikemminkin sen takia], että kohdat 1, 2 ja 3 joka tapauksessa toistuvat muodollisten perustelujemme proseduurina yhä uudestaan. - - Varmaa kuitenkin on, että perustavaa normia puolustaaksemme meidän on jossain vaiheessa valittava vaihtoehto 3 ja lopetettava väittely kohtien 1 ja 2 esittämään loogiseen kritiikkiin vetoamalla, sillä muutoin emme pysty koskaan valitsemaan perustavien arvojen ja normien suhteen yhtään mitään - mikäli perustavia normeja/arvoja nyt ylipäätään voi valita [nehän ovat lopulta ‘itsestään selvyyksiä’[?], olimmepa sitten liberaaleja tai konservatiiveja. - - Mutta - kun valinta on tehty, voimme ja itse asiassa meidän kai pitäisikin alkaa toimia ‘asiamme’ eli arvojemme/normiemme puolesta poliittisen [yhteiskunnallisen, kulttuurisen] toiminnan kaikilla tasoilla ja jättää ‘hyvällä omalla tunnolla’ loogiset perustelut vähemmälle, sillä nehän ovat ‘jo työnsä’ tehneet’: on toiminnan aika, pitää ryhtyä muuttamaan ja/tai säilyttämään maailmaa, sillä eihän se selittämällä parane - [terveisiä vaan sekä Edmund Burkelle että Karl Marxille (;\]. - - Vasta tämän ‘valinnan’ jälkeen poikkeukset vahvistavat säännön, joka legitimaatiotaan ja dominanssiaan ylläpitääkseen ‘pyrkii’ aina minimoimaan säännön rikkomisen [siis poikkeukset]. 'Suvaitseva' sääntö/normi sen sijaan on eräänlainen contradictio in adjecto, joka toteutuakseen sisältää itsensä kumoavan ehdon ja/eli päätyy säännön muuttumiseen pelkkien poikkeuksien ketjuksi ad. inf.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/04/poikkeus-vahvistaa-saannon.html