[...]
Huomattavaa kartesiolaisessa epäilyssä on sen
kaikenkattavuus: yksikään ajatus tai kokemus ei ole sen ulkopuolella. Kenties
kukaan ei ole tutkinut sen todellisia ulottuvuuksia yhtä vilpittömästi kuin
Kierkegaard, kun hän siirtyi epäilystä – eikä järjestä kuten hän luuli – uskoon
ja toi siten epäilyn modernin uskonnon ytimeen [i]. Epäilyn kaikenkattavuus
leviää aistien todistamasta järjen todistamaan ja sitä kautta uskon todistamaan,
koska epäily viime kädessä piilee itsestäänselvyyksien katoamisessa. Ajatteluhan
on aina lähtenyt siitä, mikä on itsestään selvää ja ilmeistä jokaiselle, ei
ainoastaan ajattelijalle. Kartesiolaisen epäilyn kohteena ei ollut ainoastaan
se, että ihmisen ymmärtämys ei välttämättä ole avoin jokaiselle totuudelle ja
se, että ihminen ei pysty näkemään kaikkea. Kartesiolaisen epäilyn piiriin
kuului myös ajatus siitä, että vaikka joku olisikin ihmisen ymmärrettävissä, se
ei tee siitä totuutta, aivan kuten se, mitä näemme, ei ole todiste
todellisuudesta. Kartesiolaisuuteen kuuluu epäillä koko totuuden olemassaoloa.
Siinä onkin havaittu, että perinteinen totuuskäsitys, perustuipa se sitten
aistihavaintoihin, järkeen tai jumalaisten ilmestysten uskoon, oli nojannut
siihen kaksinaiseen olettamukseen, että se, mikä on todella olemassa, ilmenee
itsestään ja että ihmisen kyvyt ovat riittäviä sen vastaanottamiseen [ii]. Se,
että totuus paljastaa itsensä, oli yleinen uskomus niin antiikin pakanoiden
kuin heprealaistenkin keskuudessa ja esiintyi myös kristityssä ja maallisessa
filosofiassa. Tästä syystä uusi, moderni filosofia kääntyi perinnettä vastaan
kiivaasti, jopa niin vihamielisesti, että se teki nopeasti selvää renessanssin
onnistuneesta antiikin ajan uudelleen löytämisestä.
.
Descartes’n epäilyn pistävyys huomataan parhaiten
vain jos ymmärretään, että uudet löydöt antoivat vielä kovemman kolauksen
ihmisen itseluottamukselle maailmassa ja maailmankaikkeudessa kuin mitä voisi
selkeästä olemisen ja ilmenemisen erottamisesta päätellä. Näiden kahden suhde ei
ole enää staattinen kuten se oli perinteisessä skeptisismissä – aivan kuin
ilmenemiset vain kätkisivät ja peittäisivät alleen todellisen olemisen, joka
ikuisesti pakenee ihmisen huomiokykyä. Tämä oleminen on päinvastoin erittäin
aktiivinen ja energinen ja luo omat ilmenemisensä, jotka kuitenkin ovat harhaa.
Mitä tahansa ihminen aisteillaan havaitseekin, sen saavat aikaan näkymättömät
salaiset voimat, ja jos nämä voimat saadaan laitteiden ja instrumenttien avulla
kiinni varsinaisen löytämisen sijaan – kuten eläin jää ansaan tai varas saadaan
kiinni vasten tahtoaan ja aikeitaan – käy ilmi, että tämä erittäin vaikuttava
oleminen on luonteeltaan sellainen, että paljastumisien täytyy olla illuusioita
ja että sen ilmenemisien perusteella tehtyjen johtopäätösten oltava
harhoja.
.
Descartes’n filosofiaa vainoaa kaksi
painajaista, joista tavallaan tulee koko uuden ajan painajaisia. Ei siksi, että
kartesiolaisella filosofialla oli uuteen aikaan niin suuri vaikutus, vaan siksi
että painajaisten ilmaantuminen oli miltei väistämätöntä, kun modernin
maailmankuvan todelliset seuraamukset ymmärrettiin. Nämä painajaiset ovat hyvin
yksinkertaisia ja tunnettuja. Ensimmäisessä painajaisessa epäillään sekä
maailman että ihmiselämän todellisuutta, sillä jos aisteihin, arkiajatteluun tai
järkeen ei voi luottaa, voi hyvin olla mahdollista, että se, mitä pidämme
totuutena, onkin vain unta. Toinen painajainen koskee
yleisiä ihmisenä olemisen ehtoja sellaisina, miksi uudet löydöt ne paljastivat
ja sen mahdottomuutta, että ihminen pystyisi luottamaan aisteihinsa ja
järkeensä. Näissä olosuhteissa näyttää todellakin huomattavasti
todennäköisemmältä, että paha henki, Dieu trompeur, tahallisesti ja
pahansuovasti pettää ihmisen, kuin että Jumala olisi maailmankaikkeuden
hallitsija. Pahuus olisi täydellistä, jos kävisi ilmi, että paha henki on luonut
olennon, joka elättelee sisällään käsitystä totuudesta, mutta ei muiden sille
annettujen ominaisuuksien takia koskaan kykene saavuttamaan ainuttakaan totuutta
eikä saamaan varmuutta mistään.
.
Kysymys varmuudesta muodostuikin ratkaisevaksi
uuden ajan moraalin kehitykselle. Uutena aikana ei tietenkään menetetty kykyä
totuuteen, totuudellisuuteen, uskoon tai niitä seuraavaan aistitodistuksen ja
järjen hyväksyntään. Sen sijaan menetettiin niihin aiemmin sisältynyt varmuus.
Uskonnossa ei menetetty niinkään uskoa pelastukseen tai tuonpuoleisen vaan
certitudo salutis, varmuus pelastuksesta. Sama menetys tapahtui
kaikissa protestanttisissa maissa, joissa katolisen kirkon arvovallan romahdus
oli eliminoinut viimeisenkin perinnesidonnaisen instituution. Kaikkialla, missä
katolisen kirkon arvovalta säilyi muuttumattomana, kirkko seisoi uuden ajan
vaikutuksen ja uskovien välissä. Varmuuden menettämisen välittömänä seurauksena
oli uusi innostus hyvän tekemiseen tässä elämässä, aivan kuin elämä olisi vain
ylipitkä koeaika[iii]. Totuuden varmuuden menettäminen puolestaan johti hyvän
tekemiseen verrattavissa olevaan, uuteen ja ennalta näkemättömään
totuudenmukaisuuden innostukseen - aivan kuin ihmisellä olisi ollut varaa
valehdella vain niin kauan kuin hän oli varma kiistämättömän totuuden ja
objektiivisen todellisuuden olemassaolosta, jotka varmasti säilyisivät ja
voittaisivat hänen valheensa [iv]. Uuden ajan ensimmäisellä vuosisadalla
tapahtunut radikaali moraalikäsitysten muutos sai innoituksensa uuden ajan
tärkeimmän ihmisryhmän, uusien tutkijoiden, tarpeista ja ihanteista. Uuden ajan
päähyveet – menestys, ahkeruus ja totuudenmukaisuus – ovatkin myös modernin
tieteen suurimpia hyveitä. [...]
.
[i] Ks. Johannes Climacus
oder Die omnibus debudandum est, on yksi varhaisimmista Kierkegaardin
käsikirjoituksista, joka kenties vieläkin on syvällisin kartesiolaisen epäilyn
tulkinta Siinä Kierkegaard kertoo hengellisen omaelämäkerran muodossa, kuinka
hän oppi Hegeliltä Descartes’n ajattelua, ja oli sitten pahoillaan, että ei
ollut aloittanut filosofian opintojaan Descartes’n tuotannosta.
[...]
[ii] Pascal selvästikin tunnisti perinteisessä totuuskäsityksessä toisiaan lähellä olevat luottamuksen aisteihin ja luottamuksen järkeen. Hänen mukaansa ‘Paitsi, että järki ja aistit, nuo totuuden mittapuut, ovat kummatkin vilpillisiä, ne petkuttavat toinen toisiaan. Aistit petkuttavat järkeä näennäisillä aistimuksilla, ja niin kuin ne puijaavat sielua, sielukin puijaa niitä, se kostaa’ [Mietteitä]. - - Pascalin kuuluisa vedonlyönti, jossa hän sanoi riskeeraavansa vähemmän uskomalla kristinuskon oppeihin tuonpuoleisesta kuin olemalla uskomatta niihin, on riittävä todiste järjen ja aistien esittämän totuuden suhteesta jumalalliseen paljastukseen. Niin Pascalille kuin Descartes’lle Jumala on Dieu caché, kätketty jumala, jonka olemassaolo ja hyvyyskin ovat ainoita hypoteettisia takuita siitä, että ihmisen elämä ei ole unta [kartesiolainen painajainen esiintyy myös Pascalilla] eikä ihmisen tahto ole jumalan aiheuttamaa petosta.
[iii] Max Weber on vieläkin [1958] ainoa historioitsija, joka on nostanut esiin kysymyksen uudesta ajasta ja ottanut huomioon sen merkityksen tärkeyden. Hän oli myös tietoinen siitä, että pelkkä uskon menetys ei aiheuttanut muutosta valmistamisen ja työn arvostuksessa, vaan sen teki certitudo salutiksen, pelastuksen varmuuden menetys. Näyttäisi siltä, että tämä varmuus oli vain yksi muiden varmuuksien joukossa, jotka menetettiin uuden ajan myötä.
[ii] Pascal selvästikin tunnisti perinteisessä totuuskäsityksessä toisiaan lähellä olevat luottamuksen aisteihin ja luottamuksen järkeen. Hänen mukaansa ‘Paitsi, että järki ja aistit, nuo totuuden mittapuut, ovat kummatkin vilpillisiä, ne petkuttavat toinen toisiaan. Aistit petkuttavat järkeä näennäisillä aistimuksilla, ja niin kuin ne puijaavat sielua, sielukin puijaa niitä, se kostaa’ [Mietteitä]. - - Pascalin kuuluisa vedonlyönti, jossa hän sanoi riskeeraavansa vähemmän uskomalla kristinuskon oppeihin tuonpuoleisesta kuin olemalla uskomatta niihin, on riittävä todiste järjen ja aistien esittämän totuuden suhteesta jumalalliseen paljastukseen. Niin Pascalille kuin Descartes’lle Jumala on Dieu caché, kätketty jumala, jonka olemassaolo ja hyvyyskin ovat ainoita hypoteettisia takuita siitä, että ihmisen elämä ei ole unta [kartesiolainen painajainen esiintyy myös Pascalilla] eikä ihmisen tahto ole jumalan aiheuttamaa petosta.
[iii] Max Weber on vieläkin [1958] ainoa historioitsija, joka on nostanut esiin kysymyksen uudesta ajasta ja ottanut huomioon sen merkityksen tärkeyden. Hän oli myös tietoinen siitä, että pelkkä uskon menetys ei aiheuttanut muutosta valmistamisen ja työn arvostuksessa, vaan sen teki certitudo salutiksen, pelastuksen varmuuden menetys. Näyttäisi siltä, että tämä varmuus oli vain yksi muiden varmuuksien joukossa, jotka menetettiin uuden ajan myötä.
[iv] On todellakin melko silmiinpistävää, että yksikään
pääuskonnoista zarathustralaisuutta lukuun ottamatta ei ole laskenut valehtelua
kuolemansynniksi. Eikä ole olemassa käskyä ‘Älä valehtele’. [Sillä käsky ‘Älä
anna väärää todistusta lähimmäisestäsi’ on luonteeltaan erilainen]. Näyttää
siltä, että ennen puritaanista moraalia valehtelua ei pidetty vakavana
rikkomuksena.
*
Sitaatti löytyy
Hannah Arendt’in aatehistoriallisesti ja kulttuurifilosofisesti merkittävästä
kirjasta 'Vita Activa – ihmisenä olemisen ehdot'
[s.279-82].
*
