August 23, 2012

Picasson Hedelmävati ja räkäplänttien elliptinen kirjo

Pablo Picasso: Compotier et fruits [1908]
*
Päre on kommentti Ironmistressin kommenttiin hänen päreessään Päivän mietelmä.
1
Ironmistress kirjoitti: Sisäisesti ruma taiteilija luo rumuutta. Sisäisesti kaunis taiteilija luo kauneutta. Tässä on se ero. Mielipuolinen taiteilija luo mielipuolisuutta. Huijaritaiteilija luo stiiknafuuliaa.
*
Ja typerä arvostelija esittää typeriä mielipiteitä esimerkiksi taiteesta. Niinkö? No miksei taideteolliseen korkeakouluun sitten valita pääsykokeilla vain hyviä ihmisiä? Ei pahoja eikä rumia ollenkaan? Säästyttäisiin paljolta paskalta taiteelta jo ennenkuin moni ‘ruma’ olisi ehtinyt ryhtyä sitä edes pusaamaan. Asian varmistamiseksi ‘rumilta’ kielletään opiskelupaikan lisäksi tietysti myös kaikenlainen myöhempikin ‘taiteilu’. Ja jos halutaan ‘lopullinen ratkaisu’, testataan kaikki ihmiset ja kielletään kaikilta rumilta ainakin taiteen tekeminen.
*
Mutta jos taidekritiikin lähtökohdat ovat noin kirotun asenteelliset, niin kommentointi kyseisestä aiheesta pitäisi myös lopettaa heti alkuunsa. On se sen verran tökeröä, mekaanista ja epäproblemaattista [mekaanisuus on myös eräs koomisen tunnusmerkki]. Mutta sanonpa nyt minäkin vielä pari sanaa omien pakkomielteitteni purkamiseksi.
2
Ironmistress kirjoitti: ‘Eikö se vain osoita, ettei keisarilla ole vaatteita?’
*
Mitä tarkoitat keisarilla tässä yhteydessä? Minä tarkoitin ‘objektiivista’ todellisuutta/maailmaa, en niinkään ‘subjektiivista’ taiteilijaa hänen tuotostaan? Ja jos todellisuudella, jota taide subjektiivisen taiteilijan kautta ilmentää, ei enää ole ‘oikeita vaatteita’, niin ei sitten. Ei maailma/todellisuus totisesti muutu toiseksi laittamalla sille ne ‘vanhat eli oikeat’ vaatteet väkisin päälle. Eikä taide tarvitse poliitikkoja neuvomaan, mitä se on tai mitä sen tulee olla. Sitäpaitsi paluuta esim. klassiseen muotoihanteeseen ei enää edes voi olla muuten kuin ‘retrona’, pastissina, kitsinä jne. Taiteenkaan aikaa ei voi kääntää taaksepäin.
*
Mutta toki juuri sadut ja mytologiat ovat keisarin ‘uusvanhoja’ vaatteita, koska ne ovat nykyhetkessä elävää joskin jatkuvasti muuntuvaa traditiota. Omassa elämässään ihmiset eivät kuitenkaan elä myyttiä larppaajan tavoin kömpelösti imitoiden vaan myytti elää heissä ja ‘heitä’ uusia muotoja saaden. Myytti on ihmisen elämisen ja olemisen semioottinen rakenne. Jos matematiikka on fysikaalisen todellisuuden kieli, niin myytti merkitsee samaa historiallis-fenomenologiselle todellisuudelle. Se kuvaa ja tulkitsee koetun historian tapahtumia spektaakkelinomaisesti eettis-poliittis-uskonnollisella tasolla. Niinpä Vanha testamentti [etenkin luomiskertomus, paratiisista karkotus ym.] on erään pienen heimon orjuutus- ja selviytymistarinan myyttistä kuvausta eikä mikään eksakti geologis-väestötieteellinen raportti.
*
Kulttuurihistoriallisesti ja kulttuuriantropologisesti ajatellen ihmisen ‘myyttinen psyyke’ on muuttunut loppujen lopuksi melko vähän sitten antiikin päivien. Tärkein muutos on kuitenkin ‘lumouksen haihtumisen’ [Entzauberung/Max Weber] myötä tapahtunut suhteessamme ja asenteessamme juuri myytteihin sekä uskontoon. Kukaan itselleen täysin rehellinen ihminen [joita tosin on melko vähän kaikkina aikoina] ei usko enää minkäänlaisiin jumaliin [kuin ehkä ‘leikisti’] tai Jumalaan ja se, joka pragmaattisista syistä [jonkin ties minkä ‘hyödyn’ takia] yrittää niihin puoliväkisin uskoa, on joko väärinkäsityksen vallassa tai jonkin asteen teeskentelijä - ehkä jopa huijari.
*
Tolkien onnistui kuitenkin yhdistämään mytologian, oman maailmankatsomuksellisen [antimodernin] näkemyksensä sekä viihteen hienolla ja vaikuttavalla tavalla. Silti Tolkienin yksiulotteisia pastisseja ei voi verrata esim. Dostojevskin henkilöhahmojen monisärmäisyyteen, ongelmallisuuteen ja syvyyteen. Tolkienin ihmiset ovat mytologisia stereotypioita kuten Wagnerilla [Tristan ja Islode, Ring]. Hänen maailmansa on eettisesti/moraalisesti dualistinen, joskin tuo konflikti-asetelma pysyy perimmältään staattisena eli ratkeamattomana ja on siten potentiaalin tuhon partaalla jatkuvasti. Hyvä ja paha taistelevat keskenään ikäänkuin ne olisivat objektiivisesti olemassaolevia arvo-normeja poliittisesta kontekstista riippumatta. Naivia ja yksinkertaista mutta tehokasta ellei jopa nerokasta kuten Wagnerilla.
*
Rowling pottereineen sen sijaan tulee jäämään arvostuksessa pelkästään ammattitaitoiseksi viihdekirjailijaksi, mutta näinä typerän kulutusviihdekulttuurin [tosi-tv:n ~1000 miljoonaa keskinkertaista ‘tähtiesiintyjää’, sarjafilmien stereotyyppinen itseänsä toistavuus (esim. dekkarit)] aikoina hänkin on sentään kohtuullisen korkeatasoinen.
3
Kun viihde sekoittuu lopullisesti niin kutsuttuun asiaan [kategoria: ‘kaikenlaiset tiededokumentit’], kapitalismi on saavuttamassa erään tavoitteistaan – ihmistyypin, jota on ‘asia-mielihyvä-median’ avulla mahdollista manipuloida yhä yksipuolisemmin haluttuun ostopäätössuuntaan. Media ei siis olennaisesti lisää kriittisyyttämme, koska se on ja pysyy tiukasti pääoman omistuksessa tuottaen näin ollen vain sellaista tietoa, joka viime kädessä pönkittää tekno- ja plutokratiaa. Kun kaikki voivat olla demokraattisesti tähtiä [tosi-tv], kukaan ei ole tähti vaan kulutusorja. Kuinkas sattuikaan.
4
Myöhäis- tai pikemminkin informaatio-kapitalismi on virtuaalisuuden ja simulacrumin kulttuuria. Mielikuvitus- ja uskomuspeliä. Käytännössä tämä merkitsee eräänlaista dementian tilaa, jota dementikko itse ei pysty enää itsessään tajuamaan, koska hän on koukussa fantasiaan, joka/jota tunkee hänen aisteihinsa joka puolelta informaatio-infrastruktuuria. Hänen on joko hypättävä multimedia-informaation virtaan ja tultava dementiksi tai astuttava ulos virtuaaliyhteiskunnasta [paettava vuorille, jotta/vaikka yksinäisyys valtaisi hänet sielläkin], josta ei löydy muuta todellista kuin simulacrumeja: merkkejä, jotka eivät viittaa todellisuuteen vaan itseensä – merkkejä, joista itsestään on tullut todellisuutta peittävä todellisuus, joka peittää sen [viimeisen oivalluksen aiheuttaman kauhun], ettei todellisuutta koskaan ollutkaan muuna kuin simulacrumina. - -  Mutta informaatio-kapitalismissa uiva ihminen ei tiedä [koska simulacrumien loputon tulva estää tiedostamisen], mitä virtuaalinen/simulacrum lopulta peittää. Sen voi ehkä tiedostaa tai ymmärtää vain yksilö, joka uskaltaa hypätä pois oravanpyörästä ja lähteä vaikka Nepaliin munkiksi. Sen? Tarkoitan ‘tietysti’ tyhjyyttä. Ei-mitään. Jotain, mitä ei ole. Ei kielessä eikä matematiikassa. Edes nollana.
5
Kommenttisi eivät, IM, ole esteettisesti erityisen analyyttisia. Et esim. pohdi, onko esteettistä asennetta, esteettistä objektia tai edes esteettistä elämystä sellaisenaan lainkaan olemassa muualla kuin tietyssä kielenkäytössä ja tietyssä teoreettisessa viitekehyksessä. Pidät itsestään selvänä, että juuri kauneus herättää esteettisen kokemuksen ja että kauneus on jotain ongelmatonta ja jopa hyödyllistä, jonka kaikki voivat yhtäläisesti havaita. – Hehheh. - Ei tällaisilla asennevastauksilla olisi menty läpi Aarne Kinnusen tentistä kuin ehkä perse rimaa hipoen. Kaiken lisäksi rima jäisi väpättämään pitkäksi aikaa. Voi vielä vaikka tippua. Hylätään.
*
Perimmältään vastauksesi ilmentävät omaa subjektiivista ja suppeaa maailmankatsomusta, joka on toki tärkeä joskin vain yksi aspekti taiteen arvioinnissa. Mutta mikäli taiteen taideteoksessa [taide ei kuitenkaan ole semanttisesti sama asia kuin taideteos] tekemä vaikutus [miellyttävä/epämiellyttävä] kokijaan olisi ainoa, suvereeni ja vieläpä itsestään selvä [kuten näytät olettavan] kriteeri taideteoksen arvottamisessa, kaikki estetiikka voitaisiin palauttaa yksinomaan poliittiseksi ja tietyin varauksin sosiaalipsykologiseksi ongelmaksi. Tällaista projektia ei kuitenkaan ole toteutettu kuin ehkä niissä yliopistoissa, joiden tutkimusta kontrolloi kommunistinen tai fasistinen hallinto [Pohjois-Korea, jossain määrin myös Putinin Venäjä].
*
Kapitalismissa taiteen kriteerit onneksi vaihtelevat, mutta eihän korkeatasoisimmista taidehuutokaupoistakaan osteta suurella rahalla niinkään taidetta kuin statusta ja imagoa eli symbolista identiteettiä [niitä keisarin vaatteita] sekä silkkaa viihdettä. Kumpi on parempi – fundamentalistisen tradition [uskonnon ja/tai politiikan] pakkosyöttämä symbolinen identiteetti vai lukemattomien identiteettien netti-market eli muodollisesti vapaa mutta tarjonnaltaan tarkoin kohdennettu [koska tietomme on ‘kaapattu’ nettimainonnan käyttöön] kapitalistinen pörssiviihde, jossa vakavasti otettava taide uhkaa hukkua paljon paremmin myyvän roskaviihteen monopoli-tsunamiin tai jossa siitä on tullut vain yksi pörssi-casinopelin panos rahoillaan ähkyville tyhjäpäille, jotka luulevat tulevansa muita paremmiksi ja hienommiksi ihmisiksi omistamalla jonkin hiivatin Picasson. Säälittäviä ja halveksittavia he ovat nuo omaisuutensa omistamat eliittipellet, joille taide on isolla rahalla väkisin ostettu ja oman sisäisen tyhjyyden peittämiseksi pystytetty mainoskulissi.
6
‘Meidän seinällämme on Picasson Hedelmävati’ vuodelta 1908’, sanoi rouva X minulle kerran nokkavasti eräillä kutsuilla. ‘ Vain niin’, vastasin, ‘minun seinällänipä on muutaman vuoden takaisesta aivastuksestani [ankara flunssa katsokaas] ympäriinsä levinnyt räkäplänttien lähes elliptinen kirjo. Muistuttaa etäisesti Picasson ruskeanharmaata kautta.’ - - Jostain syystä keskustelumme loppui siihen tykkänään. Rouva nimittäin juoksi vessaan oksentamaan ja karttoi sen jälkeen minua koko illan.
7
Jos olisi pakko valita [jos ylipäätään voisi valita, koska kapitalismille ei nykyään ole vaihtoehtoa] fundamentalistisen kollektivismin ja pseudoliberaalisen casino-kapitalismin välillä, joutuisin pitkin hampain valitsemaan hyvinvointivaltioksi nimitetyn pohjoismaisen kapitalismi-mallin, koska on siedettävämpää saada ilmaista itseään edes kohtuullisen vapaasti [mainoksia ja muuta kapitalismin ‘ideologista’ roskaa väistellen] kuin hokea pelon ja itsesuggestion vallassa jotain hemmetin poliittis-uskonnollista mantraa kuin opetettu apina, joka odottaa ruoka-annosta ja päänsilitystä isännältään.
*

12 comments:

European-Thai Construction Comp. said...

Näitä sinun juttujasi on mielenkiintoista lukea. Virkistävää tekstiä ja RM:n typerästä kaunis-ruma 1800 -luvun arvo-arvostelmasta olen tismalleen samaa mieltä.

Anonymous said...

Hei,yleensä esim. toisen ihmisen ns. kalmanhaju(fyysistä tai psyykkistä)laukaisee esille RAATOKÄRPÄS-käyttäytymisen esille.Valitettavasti.mutta se on suorastaan luonnonlaki!

Ironmistress said...

Ja typerä arvostelija esittää typeriä mielipiteitä esimerkiksi taiteesta.

Ja on vielä typerämpää esittää arvosteluja keisarin vaatteista silloin kun keisari on alaston.

Tuo HC Andersenin satu on niiiinn totta.

Niinkö? No miksei taideteolliseen korkeakouluun sitten valita pääsykokeilla vain hyviä ihmisiä?

Eikö sinne sitten valita? [ducking for cover]

Mutta jos taidekritiikin lähtökohdat ovat noin kirotun asenteelliset, niin kommentointi kyseisestä aiheesta pitäisi myös lopettaa heti alkuunsa.

Eikö saa sanoa ääneen, ettei keisarilla ole vaatteita?



Länsimainen taide on tuottanut lähinnä roskaa ensimmäisestä maailmansodasta ja sen hulluudesta ja joukkoteurastuksesta lähtien. Se oli sellainen isku herkkään taiteilijasieluun, josta taidemaailman psyyke ei ole ikinä toipunut.

Maailma on hullu; taiteen tulee ilmentää hulluutta. Maailma on pirstaleinen; taiteen tulee olla pirstaleista. Maailma on vastenmielinen; taiteen tulee olla vastenmielistä. Tuo oli dadan agenda, ja dada oli protesti ensimmäiselle maailmansodalle ja sen järjettömyydelle. Mutta 1MS on pian jo sadan vuoden takaista historiaa, ja siitä olisi jo aika päästä yli. Jos taide on sielun peili, niin eurooppalainen sielu on todella hajalla.

Ei maailma/todellisuus totisesti muutu toiseksi laittamalla sille ne ‘vanhat eli oikeat’ vaatteet väkisin päälle.

Maailma ja todellisuus ei riipu siitä miksi me sen miellämme. Kyse on siitä, että taiteilijoiden olisi aika jo riisua se dadan sairaalamekko (tai lepositeet) pois päältään ja panna päälleen ne tradition sekä innovatiivisuuden oikeat vaatteet.

Eikä taide tarvitse poliitikkoja neuvomaan, mitä se on tai mitä sen tulee olla. Sitäpaitsi paluuta esim. klassiseen muotoihanteeseen ei enää edes voi olla muuten kuin ‘retrona’, pastissina, kitsinä jne.

Taidehistoria on täynnä kertaustyylejä, ja klassisen muotoihanteen väittäminen "retroksi", "pastissiksi", "kitschiksi" jne ei ole mitään muuta kuin tradition ja omien juurtensa kieltämistä.

Miksi ihmiset haluavat asua Poundburyssä, Kartanonkoskella tai Jakriborgissa, mutta eivät Jakomäessä, Gropiusstadtissa tai Rinkebyssä? >Tekevätkö lätit sikoja? Tämä on kysymys, jota Theodore Dalrymple on pohtinut ansiokkaasti.

Kauneus on matematiikkaa. Kaikki klassiset kauneusihanteet voidaan redusoida matematiikkaan, ja Bertrand Russell totesi matematiikan kauneudesta samaa. Ja missään tämä kauneuden ja matematiikan suhde ei käy niin selvästi ilmi kuin musiikissa. Häly ei muutu musiikiksi vaikka sitä väitettäisiin musiikiksi - siitä pitää ihmiskorvan tonaalinen keskus huolen. Matematiikka puolestaan ei ole mielipidekysymys eikä kulttuurillinen konstruktio.

Mutta toki juuri sadut ja mytologiat ovat keisarin ‘uusvanhoja’ vaatteita, koska ne ovat nykyhetkessä elävää joskin jatkuvasti muuntuvaa traditiota.

Ja sen vuoksi ne myyvät ja niitä arvostetaan. Ne liittyvät kiinteästi vuosituhantiseen länsimaisen kulttuurin traditioon. Ne ovat kulttuurievoluution, eivät revoluution, tuotteita. Evoluutio tuottaa aina parempia tuloksia kuin revoluutio.

Ironmistress said...

niin myytti merkitsee samaa historiallis-fenomenologiselle todellisuudelle. Se kuvaa ja tulkitsee koetun historian tapahtumia spektaakkelinomaisesti eettis-poliittis-uskonnollisella tasolla. Niinpä Vanha testamentti [etenkin luomiskertomus, paratiisista karkotus ym.] on erään pienen heimon orjuutus- ja selviytymistarinan myyttistä kuvausta eikä mikään eksakti geologis-väestötieteellinen raportti.

Mitä vanhemmasta aineistosta on kyse, sitä enemmän kyse on myytistä ja mitä uudemmasta aineistosta on kyse, sitä eksaktimmasta geologis-väestötieteellisestä raportista on pohja.

Näin yleensä myyteillä on yleensä aivan oikea historiallinen todellisuuspohja. Nibelungenliedin hahmojen taustalla ovat historian henkilöt, samoin viikinkisaagojen. Ruukinmatruuna on pohtinut vedenpaisumusmyyttiä. Se todennäköisesti on aivan oikeaa historiaa - mietitäänpä joulun 2004 tsunamia.

Kukaan itselleen täysin rehellinen ihminen [joita tosin on melko vähän kaikkina aikoina] ei usko enää minkäänlaisiin jumaliin [kuin ehkä ‘leikisti’] tai Jumalaan ja se, joka pragmaattisista syistä [jonkin ties minkä ‘hyödyn’ takia] yrittää niihin puoliväkisin uskoa, on joko väärinkäsityksen vallassa tai jonkin asteen teeskentelijä - ehkä jopa huijari.

Sinun näkemyksesi. Ikävä kyllä tuo "itselleen rehellisyys" johtaa henkiseen umpikujaan. Materialismin, realismin, naturalismin ja skientismin säikeet punoutuvat yhteen nihilismin köydeksi, joka on riittävän vahva hirttämään kokonaisen sivilisaation.

Daniel Nylund on tarkastellut tätä "itselleen rehellisyyttä" ansiokkaasti täällä. Itselleen rehellisyys sai sekä Jackson Pollockin että Ernest Hemingwayn ampumaan aivonsa pellolle ja ei ollut kovin kaukana ettei se saanut ruukinmatruunaa ottamaan hömpsyt siitä pullosta jossa on pääkallonkuva.

Useimmat ihmiset eivät ole rehellisiä itselleen, ja se pelastaa heidän peppunsa. Nimittäin hengellisyydellä sekä lapsiluvulla on voimakas korrelaatio, ja lapsissa on kuitenkin tulevaisuutemme. Uskovaiset lisääntyvät kuin kaniinit, kun taas ateistit joko jäävät täysin lapsettomiksi tai saavat yhden tai kaksi lasta. Ruukinmatruuna veikkaa, ettei sinulla. Rauno, ole omia jälkeläisiä.

Ironmistress said...

Tolkien onnistui kuitenkin yhdistämään mytologian, oman maailmankatsomuksellisen [antimodernin] näkemyksensä sekä viihteen hienolla ja vaikuttavalla tavalla.

Siinä sivussa hän onnistui luomaan kokonaisen maailman, aika monta keinotekoista kieltä, aakkoston ja kokonaisen mytologian. Ruukinmatruuna ei ole opetellut quenyaa tai sindaria, mutta tietää ihmisiä, jotka ovat. Se on jo aika paljon ja todistaa, että Tolkien on luonut jotain todella kaunista ja kestävää.

Tolkien oli mukana ensimmäisessä maailmansodassa - aivan kuten dadaistitkin. Hän oli viestivänrikki, ja näki sekä koki sen kaiken sodan mielipuolisuuden ja järjettömyyden. Mutta sensijaan että hän olisi itse alkanut dadaistien tapaan itse hulluksi ja menettänyt tolkkunsa, hän sai voimaa uskonnostaan (katolisuus) sekä traditiosta. "Me olimme kaikki örkkejä", hän kuvaa ensimmäistä maailmansotaa, ja örkkien strategiat ja taktiikat ovat suoraan ensimmäisestä maailmansodasta. Tolkien halusi luoda kauneutta, ei rumuutta kuten dadaistit ja sodanjälkeinen taide.

Ja historia on vindikoinut Tolkienin. Omana aikanaan hänen teoksiaan ei arvostettu - niitä pidettiin hömppänä - mutta 1900-luvun viimeiset vuosikymmenet ja 2000-luku on nostanut hänet suurimpien brittikirjailijoiden joukkoon.

Silti Tolkienin yksiulotteisia pastisseja ei voi verrata esim. Dostojevskin henkilöhahmojen monisärmäisyyteen, ongelmallisuuteen ja syvyyteen.

Et ole tainnut ikinä lukea Silmarillionia?

[Etkä sen puoleen TSH:n kolmannen osan liitteitä.]

Voidaan toki kysyä, että missä määrin Galadriel tai Elrond ovat pastisseja, Eowynistä tai Faramirista puhumattakaan. Voidaan myös kysyä, missä määrin Karamazovin veljekset, varsinkin Ivan, ovat "yksiulotteisia pastisseja" tai pikemminkin trooppeja.

Tolkienin ihmiset ovat mytologisia stereotypioita kuten Wagnerilla [Tristan ja Islode, Ring].

Suurin osa ihmisistä on stereotypioita, ja Silmarillionissa on paljon enemmän laajuutta kuin TSH:ssa. Voidaan todeta, että TSH kuvaa actionia kun taas puolestaan Silmarillion henkilöitä - varsinkin noldoria.

Hänen maailmansa on eettisesti/moraalisesti dualistinen, joskin tuo konflikti-asetelma pysyy perimmältään staattisena eli ratkeamattomana ja on siten potentiaalin tuhon partaalla jatkuvasti.

Ei. Tolkienin maailma, jos olet lukenut kaikki hänen kirjansa, on äärimmäisen dynaaminen. Se alkaa täysin mytologisena (Ainulindale), sen jälkeen muuttuu kertomukseksi Ardan turmeltumisesta (Valaquenta), ja jatkuu Quenta Silmarillionina jossa ensin on asetelma hyvä vs paha (ainur vs Melkor), haltioiden herääminen, haltioiden lankeemus ja Melkorin muuttuminen Morgothiksi, Mustaksi Ruhtinaaksi. Tässä vaiheessa asetelma ei ole black versus white, vaan black versus grey. Haltiat eivät ole hyviksiä, ja erehtyminen on inhimillistä, mutta jotta saataisiin asiat totaalisesti sotkettua, vaaditaan haltia.

Ironmistress said...

Jatkuu...

Quenta Silmarillion on vielä "hyvän" ja "pahan" välinen taistelu, jossa Morgoth edustaa pahuutta kun taas haltiat ja ihmiset hyvyyttä. Ja hyvyys häviää tuon taistelun. Vain deus ex machina, Kuolemattomien Maiden armeijan väliintulo, pelastaa tilanteen.

Akallabeth puolestaan on kertomus ihmisten lankeemuksesta ja turmeltumisesta, ja siitä, miten dunedain menettävät maanpäällisen paratiisinsa. Se on koko Silmarillionin surullisin osa.

Asetelma ei ole enää hyvä vs paha, vaan ihmisten vallanhimo vs puolijumalan maailmanvaltiuspyrkimys. Ja ihmiset nousevat nyt Keski-Maan tyranneiksi ja hirviöiksi. Ja hybristä seuraa nemesis: itse luojajumalan täytyy puuttua asiaan. Ihmiset eivät edusta hyvyyttä: he edustavat vallanhimoa.

TSH:ssa asetelma ei ole hyvä vs paha. Asetelma on vapaus vs orjuus. Sauron ei ole samanlainen pahuuden herra kuin Morgoth. Morgoth halusi vain tuhota ja hävittää; Sauron haluaa hallita ja alistaa. Haltiat, ihmiset ja kääpiöt edustavat vapautta, eivät hyvyyttä, kun taas Sauron ei ole yksiselitteisesti paha - hän on vallanhimoinen. Sitten pakkaa sotkee vielä Saruman, joka haluaa oman pikku valtakuntansa.

Tolkienin maailmaa leimaavat seuraavat trendit:

* Koko ajan maailma muuttuu järjestyneestä kaoottisemmaksi.

* Koko ajan asetelma hyvä-paha hämärtyy.

* Koko ajan asetelma vapaus-orjuus vahvistuu.

* Magia haipuu kun taas teknologia voimistuu.

* Haltiat ovat aluksi voimakkaita ja vahvoja, mutta vähenevät koko ajan. Ihmiset ovat aluksi heikkoja ja kehittymättömiä, mutta voimistuvat koko ajan. Ar-Pharazôn nöyryytti Sauronia itseään - jotain sellaista, johon yksikään haltia ei kyennyt.

* Yhteiskunnat kehittyvät koko ajan despotiasti kohti perustuslaillista kuningaskuntaa.

* Maailma muuttuu litteästä pallon muotoiseksi.

* Sankareita on koko ajan vähemmän ja superyksilöitä koko ajan vähemmän, kun taas yhteiskuntien ja kulttuurien sekä armeijoiden merkitys vahvistuu koko ajan.

* Pahikset ovat koko ajan heikompia ja heikompia kuin ennen. Mutta niin ovat hyviksetkin. Sensijaan tavikset vahvistuvat koko ajan.

Ironmistress said...

Hyvä ja paha taistelevat keskenään ikäänkuin ne olisivat objektiivisesti olemassaolevia arvo-normeja poliittisesta kontekstista riippumatta.

Hyvän ja pahan erottaminen on ensimmäinen askel kohti etiikkaa ja moraalikäsitystä. Niiden eron hämärryttäminen on ensimmäinen askel kohti anarkiaa ja helvettiä.

Relativismi johtaa nihilismiin väistämättä. Ne kulttuurit, joissa on selkeä käsitys hyvästä ja pahasta, ovat yleensä joko hyvin dynaamisia tai sitten todella uskovat itseensä ja oikeutukseensa.

Naivia ja yksinkertaista mutta tehokasta ellei jopa nerokasta kuten Wagnerilla.

Ikuiset kertomukset ovat...

...ikuisia.

Haltiat vs Morgoth on hyvä vs paha asetelma, kun taas ihmiset vs Sauron on vapaus vs orjuus -asetelma. Tolkienilla koko ajan hyvä ja paha hämärtyvät, kun taas laki vs kaaos ja vapaus vs orjuus terävöityvät.

Rowling pottereineen sen sijaan tulee jäämään arvostuksessa pelkästään ammattitaitoiseksi viihdekirjailijaksi,

Ehkä. Aika näyttää.

5
Kommenttisi eivät, IM, ole esteettisesti erityisen analyyttisia. Et esim. pohdi, onko esteettistä asennetta, esteettistä objektia tai edes esteettistä elämystä sellaisenaan lainkaan olemassa muualla kuin tietyssä kielenkäytössä ja tietyssä teoreettisessa viitekehyksessä. Pidät itsestään selvänä, että juuri kauneus herättää esteettisen kokemuksen ja että kauneus on jotain ongelmatonta ja jopa hyödyllistä, jonka kaikki voivat yhtäläisesti havaita.


Kuten todettu, kauneus on matematiikkaa. Estetiikan lait pohjaavat matematiikkaan. Kultainen leikkaus ei ole mielipidekysymys, vaan pohjaa Fibonaccin sarjaan sekä sarjaoppiin. Luonto on täynnä kauneutta ja matematiikan kauneutta. Fraktaalit, logaritmikäyrät, geometriset muodot ja symmetria ovat kaikkialla läsnä. Hylkää matematiikka, ja estetiikka muuttuu kaaokseksi.

Missään tuo kauneuden objektiivisuus ei ole niin selkeää kuin musiikissa. Se, millaisesta musiikista pidämme, riippuu toki musiikkimausta, mutta se kaikki pohjaa tonaalisuudelle ja värähtelytaajuuksien tarkoille suhteille. Rytmit ovat matematiikkaa. Intervallit ovat matematiikkaa. Harmonia on matematiikkaa. Skaalat ovat matematiikkaa. Luutun otelaudalla esimerkiksi Bachin Toccatan sormitus tekee todella kauniin geometrisen kuvion. Duurin ja mollin ero on matematiikassa. Samoin kirkkosävellajien. Pentatonia on puhdasta matematiikkaa ja pentatoniaa käyttämällä ei voi luoda rumuutta.

Sensijaan atonaalinen "musiikki" on pelkkää hälyä. Syntetisaattori oli pelkkä meteligeneraattori kunnes Robert Moog keksi liittää siihen pianokoskettimet. Siitä tuli silloin soitin. Meteli ei muutu musiikiksi vaikka sitä sellaiseksi väitettäisiin. Koska matematiikka.

Ironmistress said...

Hyvä ja paha taistelevat keskenään ikäänkuin ne olisivat objektiivisesti olemassaolevia arvo-normeja poliittisesta kontekstista riippumatta.

Hyvän ja pahan erottaminen on ensimmäinen askel kohti etiikkaa ja moraalikäsitystä. Niiden eron hämärryttäminen on ensimmäinen askel kohti anarkiaa ja helvettiä.

Relativismi johtaa nihilismiin väistämättä. Ne kulttuurit, joissa on selkeä käsitys hyvästä ja pahasta, ovat yleensä joko hyvin dynaamisia tai sitten todella uskovat itseensä ja oikeutukseensa.

Naivia ja yksinkertaista mutta tehokasta ellei jopa nerokasta kuten Wagnerilla.

Ikuiset kertomukset ovat...

...ikuisia.

Haltiat vs Morgoth on hyvä vs paha asetelma, kun taas ihmiset vs Sauron on vapaus vs orjuus -asetelma. Tolkienilla koko ajan hyvä ja paha hämärtyvät, kun taas laki vs kaaos ja vapaus vs orjuus terävöityvät.

Rowling pottereineen sen sijaan tulee jäämään arvostuksessa pelkästään ammattitaitoiseksi viihdekirjailijaksi,

Ehkä. Aika näyttää.

5
Kommenttisi eivät, IM, ole esteettisesti erityisen analyyttisia. Et esim. pohdi, onko esteettistä asennetta, esteettistä objektia tai edes esteettistä elämystä sellaisenaan lainkaan olemassa muualla kuin tietyssä kielenkäytössä ja tietyssä teoreettisessa viitekehyksessä. Pidät itsestään selvänä, että juuri kauneus herättää esteettisen kokemuksen ja että kauneus on jotain ongelmatonta ja jopa hyödyllistä, jonka kaikki voivat yhtäläisesti havaita.


Kuten todettu, kauneus on matematiikkaa. Estetiikan lait pohjaavat matematiikkaan. Kultainen leikkaus ei ole mielipidekysymys, vaan pohjaa Fibonaccin sarjaan sekä sarjaoppiin. Luonto on täynnä kauneutta ja matematiikan kauneutta. Fraktaalit, logaritmikäyrät, geometriset muodot ja symmetria ovat kaikkialla läsnä. Hylkää matematiikka, ja estetiikka muuttuu kaaokseksi.

Missään tuo kauneuden objektiivisuus ei ole niin selkeää kuin musiikissa. Se, millaisesta musiikista pidämme, riippuu toki musiikkimausta, mutta se kaikki pohjaa tonaalisuudelle ja värähtelytaajuuksien tarkoille suhteille. Rytmit ovat matematiikkaa. Intervallit ovat matematiikkaa. Harmonia on matematiikkaa. Skaalat ovat matematiikkaa. Luutun otelaudalla esimerkiksi Bachin Toccatan sormitus tekee todella kauniin geometrisen kuvion. Duurin ja mollin ero on matematiikassa. Samoin kirkkosävellajien. Pentatonia on puhdasta matematiikkaa ja pentatoniaa käyttämällä ei voi luoda rumuutta.

Sensijaan atonaalinen "musiikki" on pelkkää hälyä. Syntetisaattori oli pelkkä meteligeneraattori kunnes Robert Moog keksi liittää siihen pianokoskettimet. Siitä tuli silloin soitin. Meteli ei muutu musiikiksi vaikka sitä sellaiseksi väitettäisiin. Koska matematiikka.

Ironmistress said...

Perimmältään vastauksesi ilmentävät omaa subjektiivista ja suppeaa maailmankatsomusta, joka on toki tärkeä joskin vain yksi aspekti taiteen arvioinnissa.

Taide on paskaa ja paska taidetta. Tämän totesi jo Piero Manzoni. Mutta jos sinä ihan oikeasti pidät purkitettua ihmisulostetta taiteena, niin on aivan yhtä oikeutettua kyseenalaistaa mielenterveytesi. Ruukinmatruuna pitää sitä samanlaisena huijauksena kuin Marcel Duchampin pisuaaria.

Mutta ehkä täällä Derivaattalandiassa vain yksinkertaisesti ei ymmärretä ihmisulosteen hienoutta sen omassa viitekehyksessä. Ehkä sarvikuonojen mielestä sarvikuonot ovat kauniita ja metallurgien mielestä terästehdas on kaunis. Voidaan toki miettiä kenen mielestä purkitettu ihmisuloste luo esteettisiä elämyksiä. Varmaan tuollaisen taiteen ymmärtäminen vaatii jonkinasteisia koprofiilisiä taipumuksia.

Mutta mikäli taiteen taideteoksessa [taide ei kuitenkaan ole semanttisesti sama asia kuin taideteos] tekemä vaikutus [miellyttävä/epämiellyttävä] kokijaan olisi ainoa, suvereeni ja vieläpä itsestään selvä [kuten näytät olettavan] kriteeri taideteoksen arvottamisessa, kaikki estetiikka voitaisiin palauttaa yksinomaan poliittiseksi ja tietyin varauksin sosiaalipsykologiseksi ongelmaksi.

Toisinaan se on myös hygieeninen ongelma, kuten Manzonin tapauksessa.

Estetiikkaa ei voida palauttaa politiikkaan eikä sosiaalipsykologiaan, mutta matematiikkaan kyllä. Ja jos kaikki estetiikka ja siinä sivussa tolkku hylätään, niin mikä enää erottaa huijauksen aidosta? Auktoriteetin sanako?

Kumpi on parempi – fundamentalistisen tradition [uskonnon ja/tai politiikan] pakkosyöttämä symbolinen identiteetti vai lukemattomien identiteettien netti-market

Kysymys ei ole paremmasta vaan vähemmän huonommasta.

eli muodollisesti vapaa mutta tarjonnaltaan tarkoin kohdennettu [koska tietomme on ‘kaapattu’ nettimainonnan käyttöön] kapitalistinen pörssiviihde, jossa vakavasti otettava taide uhkaa hukkua paljon paremmin myyvän roskaviihteen monopoli-tsunamiin

Silloin markkinat ratkaisevat mikä on taidetta ja mikä on roskaa. Hömpän ohella hyvä taide myy aina ja luo itse markkinat itselleen; huono taide ei myy vaan jää tekijöidensä käsiin (tai vessanpyttyyn).

tai jossa siitä on tullut vain yksi pörssi-casinopelin panos rahoillaan ähkyville tyhjäpäille, jotka luulevat tulevansa muita paremmiksi ja hienommiksi ihmisiksi omistamalla jonkin hiivatin Picasson. Säälittäviä ja halveksittavia he ovat nuo omaisuutensa omistamat eliittipellet, joille taide on isolla rahalla väkisin ostettu ja oman sisäisen tyhjyyden peittämiseksi pystytetty mainoskulissi.

Ruukinmatruuna haluaa ympäröidä itsensä kauneudella. Ei nimillä eikä imagoilla.

Ironmistress said...

Me kävimme tämän keskustelun jo kauan sitten.

Ovatko Ilse Kochin ihmisnahkaiset lampunkuupat taidetta vaiko eivät?

Jos ovat, niin oliko Ilse Koch sadistinen psykopaatti vaiko taiteilija ja voiko murhaaminen ja ruumiiden häpäisy olla taidetta?

Jos eivät olleet, niin miksi eivät? Miksi sitten Piero Manzonin purkitettu paska on taidetta mutta Ilse Kochin ihmisnahkalampunvarjostimet eivät?

Kas tässäpä pulma.

Rauno Rasanen said...

Ehdotan, että unohdamme [jos voimme] tässä yhteydessä käsitteen sekä instituution taide [ainakin hetkeksi] ja puhumme vain pelkistä esineistä – yhdestä paskapurkista ja yhdestä ihmisnahkalampusta. Mielenkiintoisia molemmat. Ja kuvottavia. Itse toimittaisin molemmat jätteenpolttoon.

Mutta jos näihin esineisiin tulisi suhtautua jonkinlaisina taide-esineinä, niin silloin kumpikin [tai ei kumpikaan] on taidetta – ei ainoastaan toinen.

Taiteella ei ole moraalia. Taiteen ‘pätevyysalue’ eli esteettinen [kaunis, ruma, ylevä, koominen ym.] sijoittuu hyvä-huono- eikä hyvä-paha-akselille.

Tiedän, että olet eri mieltä. Enkä minäkään ajattele näin yksioikoisesti. Onhan ainakin suurella taiteella ‘taipumus’ olla merkillisellä joskin usein salatulla tavalla myös eettisesti vaikuttavaa.

Entä paskapurkki ja ihmisnahkalamppu? Tuskin voidaan kieltää, etteikö myös kumpikin niistä ilmaisisi jotain eettisesti varteenotettavaa. Korostan 'varteenotettavaa'.

Ironmistress said...

Ruukinmatruuna toimittaisi ihmisnahkalampun hautuumaalle ja lukisi kaddishin. Emme tiedä, kuka tuo onneton oli, jonka ruumis häpäistiin tuolla tavoin vielä kuoltuaan, mutta kunnioittavat hautajaiset hän ansaitsisi.

Jos ihmisnahkalamput tai purkitettu paska ovat taidetta, niin koulukiusaaminen on performanssi ja häväistyskirjoitukset novelleja. Amoraaliudesta on vain kukonaskel immoraalisuuteen ja silkkaan pahuuteen.

Kuitenkaan taiteen tehtävä ei ole tuoda esiin valheita, rumuutta ja pahuutta, vaan ilmentää totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, siis perusarvoja. Sopusointuinen, kaunis, levollinen ja ylevä kulttuuri tuottaa kauneutta ja harmoniaa; väkivaltainen, aggressiivinen, brutaali ja barbaarimainen kulttuuri tuottaa rumuutta, karkeutta, mitäänsanomattomuutta, kolhoutta ja rauhatonta mielipuolisuutta.

Natsi-Saksan taiteen tragedia ei ollut se, että se määrittelu jotkut taiteen muodot "rappiotaiteeksi" ja vainosi taiteilijoita. Sen tragedia oli siinä, että pahuuden kulttuuri yritti tuottaa hyvyyden taidetta. Lopputulos oli mitä oli. Jos Natsi-Saksa olisi rehellisesti yrittänyt tuottaa rumaa, kolhoa, mitäänsanomatonta ja vastenmielistä, me ihailisimme nyt noita tuotoksia.

Fascistisella Italialla ei tätä ongelmaa ollut. Se tuotti aivan rehellistä pahuuden taidetta. Niinpä me nyt ihailemme fascismin taidetta ja fascistista futurismia. Fascismin taide edusti fascismin sielunpaisemaa, kun taas kansallissosialismin taide ei sitä edustanut.

Ja silti nuo järjestelmät edustivat pahuutta alastomimmillaan.

Sanottaessa, että "taiteella ei ole moraalia", otamme askeleen pahuuden, vastenmielisyyden ja aivan silkan sikailun legitimointiin. Sillä mistäpä muusta Teemu Mäen kissantappovideo tai Jumalan teatterin paskanheitto kertoo kuin aivan puhtaasta sadistisesta sikailusta? Ilse Koch olisi ihmisnahkalamppuineen edustanut samaa seurakuntaa. Ikävä kyllä liittoutuneilla ei 2MS jälkimainingeissa ollut tällaista silmää taiteelle. Irma Grese hirtettiin hänen performanssistaan Bergen-Belsenissä.

Ruukinmatruuna totesi, että sanan "taide" tosiasiallinen merkitys on legitiimi mahdollisuus sikailla, solvata ja/tai zuijata esteettömästi toisten rahoilla ilman että ns. suurelle yleisölle annetaan minkäänlaista mahdollisuutta kritiikkiin tai protestointiin. Ja lopultakin tästä todella on kyse juuri tuon purkitetun skeidan tai ihmisnahkalamppujen osalta - rikoksesta ei tule taidetta vaikka kuinka sitä väitettäisiin taiteeksi.

Muutoin romahdetaan deflatoriseen relativismiin: asia X on taidetta koska minä sanon että se on taidetta. Joka ei voi pitää paikkaansa, sillä rikos tai sikailu ei muutu taiteeksi vaikka sitä sellaisena pidettäisiin.