Kumpi ajautuu ajattelujärjestelmänsä metodisissa esioletuksissa helpommin kosmiseen hybrikseen: tekno-empiristi vai käsite-rationalisti?

Ylimmässä kuvassa Anaksimandroksen aikainen maailmankartta [n. 600 ekr]. - Alemmassa kuvassa sodan jumalalar ja huorahtava riidankylväjä Ištar, joka oli Mesopotamian tärkein jumalatar läpi Mesopotamian historian. - Keskellä tönöttää maireasti hymyillen[?] Esi-Matruuna, joka löydettiin aikoinaan[?] ison laakean kiven takaa[?] eräästä Siinain vuoren salaisesta[?] luolasta. - Alakuvan kalanpyrstöinen Dagon oli seemiläisessä mytologiassa keskeinen jumala, jonka foinikialaiset bysanttilaisen ensyklopedian mukaan identifioivat Kronokseksi eli Saturnukseksi.
*
[Kielimafian viimeisimmät lisäykset ja korjaukset evoluution itsetuhoisuuteen klo: 14.15]
*
Kysymyksiä eli motto:
Tarvitaanko kristinuskon ytimen ymmärtämiseen historiallis-empiirinen suurennuslasi vai intuitiivis-intellektuaalinen oivallus? Entä kumpi lankeaa helpommin hybrikseen: empiristi vai rationalisti - siis se, joka luulee löytävänsä tosiasiat annettuina vai se, joka tietää saavuttavansa vain käsitteellistetyn struktuurin maailmasta?
*
Tämä päre on epäsuora kommentti Ironmistressin päreeseen Seemiläisten julmat jumalat.

I
Kristillistä teologiaa eli oppia Jumalasta ei voi ymmärtää pelkästään historiallis-empiirisiä yksityiskohtia keräilemällä vaan a) ymmärtämällä ensin intuitiivisesti, mikä on evankeliumien ydinsanoma ja b) tajuamalla sitten, ettei mikään määrä yksityiskohtia eikä edes mikään intuitio [emotionaalisista rakkauden huumauksista nyt puhumattakaan] voi pitää käsitteellisesti kasassa sitä sanomaa, joka Uuteen Testamenttiin sisältyy.

Tarvitaan teoria eli dogmatiikka antamaan kristilliselle itseymmärrykselle pätevä ja pitävä kehys, jonka puitteissa uskonnollisista erimielisyyksistä voidaan intellektuaalisella tasolla keskustella järkevästi eikä vain joko hokea samaa ikuista agapeta [joka ei itse asiassa ole rakkautta vaan stoalaisen apatian sosiaalinen muoto] kuin tyhjää mantraa tai saivarrella loputtomiin juridis-tyyppistä terminologiaa älylliseen korruptioon [periaatteettomuuteen] asti toistaen.

Esimerkiksi juutalaisten Talmud on loputon sarja yksittäistä kasuistiikkaa - eräänlainen ennakkotapauksista johdettu juridínen tapaustraditio, jonka teoreettis-filosofisen älyn taso ei nouse korkeammalle kuin, minkä lakiuskonnollisen kultin praktinen luonne sallii ja edellyttää. Sama pätee islamiin. Itämaiset horoskooppi-uskonnot jätän omaan arvoonsa. Ne eivät puhu ihmisestä [ja siten yksilöllisestä tahdosta] lainkaan, koska eihän niille mitään minää ole edes olemassa.

II
1
Taas on matruuna popularisoimassa Grimbergin satusetää. Pitäisi saada vaihteeksi jo muitakin näkökulmia, vaikkei minulla mitään Grimbergia vastaan sinänsä olekaan. Hän on hyvä kertomaan juttuja, joista historioitsijat sitten riitelevät verissä päin löydettyään uutta ja mahdollisesti kumoavaa evidenssiä.

Esimerkiksi noitavainoista kirjoitettiin aikamoista puppua valistusaikana jo 1700-luvun lopulla, kun taas 1900-luvun lopun lähdekritiikki on paljastanut, että ei se nyt aivan niin hirveää ja oikeudellisesti mielivaltaista  lahtausta ollutkaan [kyse on mm. valtavista liioitteluista uhrien määrissä; ei ainoastaan naisia vaan myös miehiä tuomittiin ajoittain].

En voi olla kysymättä, tietääkö rouva, mitä, mistä, miten ja miksi Nikea I:ssä [325/26] ja Khalkedonissa [451] päätettiin? Onko rouva lukenut ainuttakaan todella kattavaa kristinuskon yleistä historiaa? Entä kristinuskon teologisen dogmatiikan historiaa?

Tämä seemiläisiin jämähtänyt historiavouhotus ei nimittäin ratkaise esim. kristinuskon kolminaisuuus-oppiin [Nikea I] ja kristologiaan [Khalkedon] sisältyvää polyteismi-monoteismi-kiistaa, koska kyseessä ei [taas kerran] ole suoraan empiriasta nouseva induktiivinen ongelma vaan ikäänkuin toisen kertaluvun logiikka, jolla hahmotetaan kristillistä itseymmärrystä evankeliumien sanomasta.

Tehtiin teologis-filosofinen päätös ja perustelu ja sillä päätöksellä sitten mentiin kirkkopoliittisesti ja dogmaattisesti eteenpäin - joskin hiukan ontuen [ks. III], mutta kun ajattelee varsinkin Khalkedonin kristologista loppuyhteenvetoa, niin yllättävän hyvin se on kestänyt teologisesti jo yli 1500 vuotta.

Arkeologia, historia ja filologia ovat kyllä mainioita apuvälineitä tämänkin asian ja ajattelujärjestelmän lähteiden sekä juonteiden tarkistamisessa, mutta eivät ne koskaan selitä pätevästi sitä, miksi päädyttiin juuri tiettyyn teologiseen ratkaisuun, joka pyrkii ilmaisemaan evankeliumeista omaksutun kristinuskon perimmäisen sanoman teoreettisessa ['toisen kertaluvun'] muodossa.

Silti kyseessä on aina poliittinen ja tiettyä filosofista antropologiaa heijasteleva päätös, joka on väistämättä dialogissa myös historiallis-empiiristen edellytystensä kanssa [mutta ei siis kausaalisesti seuraa niistä (toisin sanoen juutalaisuudesta), kuten matruuna insinöörimäisellä metodillaan yrittää lukijan yksipuolisesti vakuuttaa].

2
Rationalistisen [teologia] ja empiristisen [kristinuskon historia] lähestymistavan perimmäistä eroa voi kuvata myös seuraavan sitaatin puitteissa, vaikkeivät taloustieteellinen formalismi ja substantivismi itsessään edustakaan jyrkkää metafyysista jakoa nimenomaan rationaaliseen ja empiiriseen vaan tarkastelevat empiiristä erilaisten sisällöllisten lähtökohtaoletusten ja -painotusten perustalta.

'Voikin olla, että kiista on luonteeltaan niin perustava, ettei empiirinen tutkimus voi sanoa sen suhteen viimeistä sanaa. Kysymys näyttää nimittäin olevan sen peruskäsitteistön valinnasta, jonka varassa empiiriset ilmiöt konstruoidaan tutkimuksen kohteeksi ja tulkitaan. - Näin valinta lähestymistapojen välillä muodostuu tutkimusohjelmavalinnaksi, joka on niin perustava, ettei sitä voida argumentatiivisesti ratkaista, koska kumpikin tutkimusohjelma kykenee konstruoimaan todellisuuden omasta perspektiivistään kattavasti. Toisaalta voidaan etsiä myös välittäviä kantoja.'

[Sitaatti löytyy Risto Heiskalan esipuheesta Karl Polanyin klassikkoon 'Suuri murros'].

PS.
Kommentoijista Kumitontun näkökulma on itselleni tuttu, joskin ilman muuta esim. Vanhan Testamentin spesialisti prof. Martti Nissisellä ja juutalaisuuden tuntijalla sekä eksegeetti-kuuluisuudellamme Heikki 'goodbye to faith' Räisäsellä saattaa painotusero aiheeseen olla hieman toisenlainen.

III
Subordinationistisella platonismilla [areiolaisuuden looginen lähtökohta] ja alakristologis-adoptionistisella, maallis-messiaanisesta juutalaisuudesta juontuneella koulukunnalla, oli kannattajansa Nikean ja Khalkedonin jälkeenkin [tosín monofysitismin eri muodot eivät koskaan ole kuolleet].

Areiolaisuudessa nämä kaksi lähtökohtaa nimittäin olivat paradoksaalisesti samassa linjassa [alakristologia], vaikka ne juontuvat teoreettisesti sekä praktisesti erityyppisestä aatehistoriallisesta viitekehtyksestä/kontekstista.

Sekä yhdistävä että ehdottomasti erottava tekijä löytyy Platonin rationalistisesta ideaopista ja juutalaisuuden dynaamisesta heno-monoteismista.

Platonilla ihminen on ikuisten ja täydellisten ideoiden epätäydellinen, materiaalinen varjo. Juutalaisuudessa ihminen on ehdottoman alisteinen hänet luoneelle Jumalalle, joka kuitenkin nosti hänet luomakunnan kruunuksi.

Platonilla materia on siis jotain vähempiarvoista ja huonompaa kuin ideat. Materiaan sitoutuneena ihminen on ikäänkuin pahan vallassa, mutta hänen järkensä sisältää mahdollisuuden vapautua materiaalisen kontingenssin ja ideoita harhaisen epätäydellisesti imitoivan luontonsa kahleista [miten buddhalaista ;\].

Juutalaisuudessa sen sijaan ihmisen materiaalisuus kuten koko luomakunta sinänsä on hyvä asia. Ihminen ei kuitenkaan ole hyvä eikä paha vaan hänellä on taipumus kumpaankin.

Platonin ideoita malleinaan käyttänyt töppäilevä ja pahantatoinen demiurgi ei [kuten helposti huomataan] ollut sama luoja kuin juutalaisuuden kaikkivaltias Jahve, joka loi ex nihilo ja omasta hyvästä tahdostaan. Siten Platonilla jo itse luominen oli syynä ihmisen epätäydellisyyteen ja vajavuuteen.

Vanhassa Testamentissa ihmisen vieraantuminen Jumalasta seurasi kuitenkin vasta tottelemattomuudesta lankeemuksessa [neutraalin vapaan tahdon paholaisen houkutuksesta tekemä väärä valinta eli Jumalan asettaman kiellon rikkominen], mikä johti syyllisyyteen ja syntiin, kun taas varsinkin Aristoteleen hyve-etiikassa ihmisen heikkous [erotuksena mytologian hybriksestä] ei ollut syntiä/syyllisyyttä uskonnollisessa mielessä, koska heikkoutta ei voinut pitää ihmisen oman tahdon tekona jotain absoluuttista/jumalallista kieltoa vastaan.

Platonin ajattelun [ja Dionysos Pseudo-Areopagitan uusplatonismin] yleisvaikutus kristinuskoon on vahvinta ortodoksisessa teologiassa [mutta myös Augustinuksella] samalla kun sen liturginen praksis on lähellä juutalaista kultti-traditiota, sillä ortodoksisessa kristinuskossa tunnetaan mahdollisuus jumaloitumiseen, joka on analoginen Platonin anamnesiksen ja hyve-etiikan kanssa. Siinä ihmisellä on mahdollisuus palata alkuperänsä [korkeimpien ideoiden; vrt uusplatonismin Yksi/Hen] lähteille - Platonilla järjen käytön [theoria hyveenä], kristillisyydessä uskon tekojen [kultti-praksis hyveenä] kautta.

Alkuperän rationaalisen muistelemisen pyrkimyksenä on päästä ikuisten ideoiden katselemisen [kreik./ theoria; vrt. Tuomaan mystinen visio beata] tilaan. Kultti-praksis sen sijaan on kirjaimellisesti Jumalan palvelemista eli synergiaa/liturgiaa - työtä Jumalan kanssa Jumalan [ja siten myös ihmisen pelastuksen] hyväksi.

IV
1
Myös kreikkalaisen mytologian mukaan ihmiselle oli ehdottoman kiellettyä yrittää huijata ja uhmata [hybris] jumalten auktoriteettia tai päästä jopa heidän asemaansa [mm. Tantalos, Sisyfos ja Prometheus yrittivät saaden hirvittävät rangaistukset].

Kreikkalainen polis tunsi tietysti sekin käsitteen hybris, joskin paljon maallisemmassa merkityksessä kuin mytologia. Hybriksellä ei enää filosofiassa [sen ajan tieteessä, joka pyrki jos ei aina kumoamaan niin vahvasti korjaamaan myyttisten selitysten virheet] eikä sosiaalisessa elämässä ollut uskonnollista merkitystä puhumattakaan jumalten kostosta.

Hybris tarkoitti ylimielisyydestä eli röyhkeyden itsensä [ei koston] vuoksi aiheutettua järjestyksen ja yhteisöllisen tasapainon [roolietiketin] häiritsemistä. Ateenassa tällainen hybris oli rikos.

Lainaan luvuissa 2, 3 ja 4 wikipediaa hybris-teeman esittelytarkoituksessa. Sitaattienkin pohjalta voi sitten jatkaa jossain myöhemmässä päreessä pohtimalla, mitä hybris saattaisi merkitä modernissa teknologis-kapitalistisessa maailmassa ihmisen kohtalon kannalta - ei pelkästään yksilöllisenä [patologisena?] luonteenpiirteenä sosiaalis-oikeudellisessa kontekstissa.

Alustan em. pohdintoja viittaamalla ns. kosmiseen hybris-nemesis-ideaan luonnonfilosofi Anaksimandroksen kuuluisalla ajatuksella, jonka mukaan [tämä on tulkittu selitys] se [yleisesti ihminen], joka rikkoo ennalta säädetyn määrän ja rajan ylittämällä tämän rajan [peiron], lankeaa hyrikseen ja tulee siten saamaan ankaran rangaistuksen eli koston [nemesis], jonka kosmiset voimat [luonto] hänelle langettavat.

Eikö juuri teknologinen kapitalismi ole astunut lopullisesti viimeisten 200 vuoden aikana tuon rajan yli saattaen väestöräjähdyksen ja sivilisaationsa tekno-urbanisoitumisen [ja ghettoutumisen] myötä itsensä tilaan, jossa luonto iskee takaisin koston tavoin aiheuttaen ihmiselle lajina jopa konkreettisen tuhoutumisen uhan [mm. ilmaston muutos, uusiutumattomien luonnonvarojen loppuminen ja jo nyt monilla alueilla niukan makean veden väheneminen aina katastrofiin asti].

Mutta kuten jo monesti aiemmin olen vihjannut - eikö toisaalta itse luonto biologisen evoluution sokeana lisääntymispakkona ole vaarassa tuhota itsensä lopullisesti, jos jonkin lajin kehittymiselle ei löydy elinolosuhteisiin sisältyvää estettä, joka radikaalisti rajoittaisi tämä lajin leviämistä? Evoluutio itsessäänhän ei mitään rajoja tunne. Se on kuten sanottu sokea voima.

Toki evoluution sokea lisääntymispakko on biologisen elämän historian aikana ajanut lukemattomat lajit tuhoon niiden ajauduttua sukupuuttoon ilman ihmisen vaikutustakin, mutta ihmisessä evoluutio on ottamassa kohtalokkaan askeleen itseään vastaan, sillä lisääntymisräjähdyksen mahdollistuessa itsesäilytyskeinojen valtaisan kehittymisen vuoksi [teknologinen kapitalismi] maapallon biosfäärin ennakoimattoman nopea ja totaali tuhoutuminen ei ole enää pelkkää scifiä - tiedefantasiaa vaan vakavasti otettava ellei jopa konkreettinen tulevaisuudennäkymä.

Arvoituksellinen Anaksimandros kirjoittaa n. 600 ekr..: 'Mistä olioilla on syntynsä, siihen tapahtuu myös niiden häviäminen velvoitteen mukaan: ne näet korvaavat ja kostavat toisilleen oikeudenloukkauksen aikajärjestyksen mukaan'.

2
Filosofian ensimmäinen lause

Thales ei tiettävästi kirjoittanut mitään. Anaksimandros kirjoitti, mutta hänen ajatuksiinsa on enimmäkseen tutustuttava myöhempien filosofien — varsinkin peripateetikkojen ja näiden kommentaattorien — selostusten perusteella. Vaikka näissä selostuksissa usein vedetäänkin kotiinpäin, ovat ne yhtä kaikki arvokkaita todistuksia (testimonia) sekä Anaksimandroksen olemassaolosta että hänen ajattelustaan. Periaatteessa vieläkin arvokkaampi todistus on tietysti filosofin omasanainen esitys.

Anaksimandrokselta on säilynyt vain yksi autenttinen tekstiote, jota on tapana kutsua filosofian ensimmäiseksi lauseeksi. Kyseessä on alkuaan Theofrastoksen teksti, jota Simplikios Aristoteles-kommentaarissaan siteeraa. Aluksi sitaatti on epäsuora: "Anaksimandros ... sanoi olioiden alkulähdettä ja elementtiä äärettömäksi." Diels & Kranz (DK) ja moni muu pitää sanoja "alkulähde" (ἀρχή, arkhē) ja "ääretön" (ἄπειρον, apeiron) Anaksimandroksen omina ilmaisuina, jos kohta edellinen on myös usein kyseenalaistettu ja katsottu Aristoteleen käyttämäksi termiksi. Sitten seuraa suoraksi sitaatiksi katsottu jakso:

»Mistä olioilla on syntynsä, siihen tapahtuu myös niiden häviäminen velvoitteen mukaan: ne näet korvaavat ja kostavat toisilleen oikeudenloukkauksen aikajärjestyksen mukaan.»

»ἐξ ὧν δὲ ἡ γένεσίς ἐστι τοῖς οὖσι, καὶ τὴν φθορὰν εἰς ταῦτα γίνεσθαι κατὰ τὸ χρεών· διδόναι γὰρ αὐτὰ δίκην καὶ τίσιν ἀλλήλοις τῆς ἀδικίας κατὰ τὴν τοῦ χρόνου τάξιν.»

Tässä Anaksimandros puhuu "varsin runollisin sanakääntein", kuten Theofrastos Simplikioksen välityksellä tekstifragmenttia luonnehtii. Kysehän on periaatteessa luonnontieteellisistä ilmiöistä, joita kuitenkin kuvaillaan juridisin termein. On todellakin hieman outoa luonnehtia luonnonilmiöitä näin moralisoivasti, luonnossa kun ei ole oikeaa tai väärää. Anaksimandroksen kuvasto tulee kuitenkin ymmärrettävämmäksi, kun otamme huomioon kaksi näkökohtaa.

Ensiksikin dike (δίκη) ei vielä Anaksimandroksen aikaan ollut yhtä yksiselitteisesti juridinen termi ('oikeus') kuin Platonilla parisensataa vuotta myöhemmin. Kielenparreltaan Anaksimandros mieluumminkin vertautuu Homerokseen, jolla dike enimmäkseen viittaa siihen, mikä itse kullekin kuuluu ja mitä jokainen näin ollen on oikeutettu itselleen vaatimaan. Taustalla on käsitys, että jokaisella on jumalan (Zeuksen) osoittama ja takaama oma tilansa, jolle tunkeutuminen on adikia eli oikeudenloukkaus, sekä oma arvonsa, joka takaa esimerkiksi kestiystävyyden jopa kerjäläiselle.

Toiseksi, on esitetty syitä ajatella, että Anaksimandros olisi ottanut kosmologiansa malliksi kreikkalaisen kaupunkirakenteen ja sen heijastaman poliittisen ideologian, johon kuului aristokraattisesti ymmärretty tasapuolisuus (ἰσονομία, isonomia): kaikilla väestöryhmillä on oma elämänpiirinsä, jonka ylläpito perustuu harmoniaan ja järjestykseen. Jos Anaksimandroksen kosmologia heijastelee isonomian eli sosiaalisen tasapainon ihannetta, on selvää että oppositiossa olevien elementtien, kuten esimerkiksi kuuman ja kylmän aineen, tunkeutuminen toistensa tilaan vertautuu oikeudenloukkaukseen. Tätä taustaa vasten Anaksimandroksen metafora on varsin luonteva.

Anaksimandros tuntuu sanovan, että luontomaailman elementit maksavat samalla mitalla toisilleen individuaatioonsa kohdistuvat loukkaukset. Tästä herää kysymys, miten apeiron liittyy tähän kokonaisuuteen.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Anaksimandros

3
'In the commentary of Simplicius on Aristotle's Physics the following fragment is attributed direct to Anaximander:

Whence things have their origin, there their destruction happens as it is ordained (Greek: kata to chreon = according to the debt). For they give justice and compensation to one another for their injustice according to the ordering of time.

This fragment remains a mystery because it can be translated in different ways. Simplicius comments that Anaximander noticed the mutual changes between the four elements (earth, air, water, fire), therefore he did not choose one of them as an origin, but something else which generates the opposites without experiencing any decay. He mentions also that Anaximander said all these in poetic terms, meaning that he used the old mythical language. The Goddess Justice (Dike), appears to keep the order.The quotation is close to the original meanings of the relevant Greek words. The word dike (justice) was probably originally derived from the boundaries of a man's land and transmits metaphorically the notion that somebody must remain into his own sphere, respecting the one of his neighbour The word adikia (injustice) means that someone has operated outside of his own sphere, something that could disturb "law and order" (eunomia). In Homer's Odyssey eunomia is contrasted with hybris (arrogance). Arrogance was considered very dangerous because it could break the balance and lead to political instability and finally to the destruction of a city-state.'

http://en.wikipedia.org/wiki/Apeiron_(cosmology)#Interpretations

4
HYBRIS [wiki]

'Hybris (muinaiskreikaksi ὕβρις, ”loukkaus”) tarkoittaa nykyaikana liioiteltua itsevarmuutta ja -luottamusta, joka lopulta usein johtaa ansaittuun rangaistukseen. Antiikin Kreikassa hybris tarkoitti toimia, jotka niiden tekijä suoritti häpäistäkseen uhriaan tarkoituksenaan siten ylentää itseään.

Hybris oli antiikin Ateenassa rikos. Rikkomuksina tätä lakia vastaan pidettiin kaikkea aina pahoinpitelystä seksuaalisen väkivaltaan ja siitä julkisen tai pyhitetyn omaisuuden varkauteen saakka.

Antiikin kreikkalaisessa kirjallisuudessa esimerkki hybriksestä ovat Homeroksen Odysseiassa Penelopen kosijat. He joutuvat lopulta maksamaan julkeasta käyttäytymisestään Odysseuksen perhekuntaa kohtaan.

Hybriksen vastakohdiksi on mainittu itsekritiikki ja itseironia.
*
Hybristä jumalia vastaan on usein sanottu kreikkalaisen mytologian henkilöhahmojen traagiseksi virheeksi, joka on johtanut näiden hahmojen päälle langetettavaan "nemesikseen" ja tuhoon. Tämä kuitenkin edustaa vain pientä osaa kreikkalaisessa kirjallisuudessa esiintyvästä hybriksestä suurimman osan hybriksen kuvauksista koskiessa kuolevaisten keskinäisiä rikkomuksia. Siksi nykyisin on hyväksytty väite, etteivät kreikkalaiset niinkään ajatelleet hybristä uskonnollisena kysymyksenä; vielä vähemmän, että sitä olisi pidetty normaalisti jumalien rankaisemana rikoksena.

[Vanha kuiva Aristoteles antaa [jälleen] nerokkaan osoituksen filosofisen ajattelunsa luonteesta määritellessään hybriksen/rr]:

'[...] loukkaus (ὕβρις) on sellaisen asian tekemistä ja sanomista, josta aiheutuu kohteena olevalle ihmiselle häpeää, eikä loukkausta tehdä jonkin muun asian saamiseksi itselle tai siksi että jotakin on tapahtunut, vaan loukkauksen antaman nautinnon takia; sillä hyvitystä tavoittelevat eivät loukkaa vaan kostavat. Loukkaajien saama nautinto aiheutuu siitä, että he uskovat itse olevansa parempia, kun tekevät toisille pahaa.'

Keskeistä määritelmässä ovat antiikin Kreikan käsitteet kunniasta (kreik. timē) ja häpeästä. Käsite timē ei sisällä ainoastaan kunniaa saaneiden korottamista, vaan myös tekojensa vuoksi hybriksen nujertamien häpeämistä. Tämä käsite kunniasta on tavallaan nollasummapelin kaltainen.

Rush Rehm yksinkertaistaa hybriksen määritelmän aikalaisten käsitteeksi "röyhkeys, halveksunta ja kohtuuton väkivalta".
*
Nykyään sanaa hybris käytettäessä tarkoitetaan ylimielisyyttä ja rajatonta luottamusta ja ylpeyttä omiin kykyihinsä; siihen usein liittyy myös piittaamattomuus ja tiedon puute menneisyyden kokemuksista yhdistettynä nöyryyden puutteeseen. Hybrikseen viittaamiseen liittyy edelleen usein myös vihjaus seuraamuksista rangaistuksen tai kärsimyksen muodossa, – samalla tavoin kuin hybris ja nemesis liitettiin satunnaisesti yhteen kreikkalaisessa maailmankuvassa. Raamatun Sananlaskujen kirjassa esiintyvän, nykyäänkin yleisen sanonnan "ylpeys käy lankeemuksen edellä" on ajateltu olevan yhteenveto nykyajan hybris-käsityksestä.'
*
http://takkirauta.blogspot.com/2011/04/seemilaisten-julmat-jumalat.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Polanyi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Risto_Heiskala
http://fi.wikipedia.org/wiki/Teologia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Monofysitismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Platon
http://en.wikipedia.org/wiki/Pseudo-Dionysius_the_Areopagite
http://fi.wikipedia.org/wiki/Juutalaisuus
http://en.wikipedia.org/wiki/Apeiron_(cosmology)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hybris
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Nissinen
http://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_R%C3%A4is%C3%A4nen
http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_antiikin_Kreikan_jumalista
http://fi.wikipedia.org/wiki/I%C5%A1tar
http://saturnuskultti.blogspot.com/2009_11_01_archive.html
http://nord.blogit.fi/luokka/luokittelematon/page/23/
http://pakana.greatnow.com/merlin_stone.htm
http://www.turkcebilgi.com/anaksimandros/resimleri/anaximander-world-map-tr