August 29, 2010

Vapaudesta, uskosta, kapitalismista ja filosofiasta

Inscription of the Grave of Kazantzakis: Δεν ελπίζω τίποτα. Δε φοβάμαι τίποτα. Είμαι λεύτερος [I hope for nothing. I fear nothing. I am free.]

I
Vapaus 1
En toivo mitään, en pelkää mitään, olen vapaa.

A man needs a little madness, or else he never dares cut the rope and be free.

Nikos Kazantzakis

Vapaus 2
 Dostojevskin Karamazovin veljeksissä suurinkvisiittori kritisoi 1200-luvun katolisessa Espanjassa uudelleen syntynyttä Jeesusta perusteilla, jotka kuvaavat paitsi ihmisen eksistentiaalista pelkoa ja heikkoutta myös institutionalisoidun kirkon ottamaa tehtävää tuon heikkouden ohjaamiseksi. Kirkko haluaa kaikessa [maallisessa ja hengellisessä] vallanhimossaan toimia ihmisten mieliä ja elämää kontrolloivana sekä yhdistävänä voimana.

The Grand Inquisitor arvostelee säälimättömän terävästi Jeesuksen alkuperäisen sanoman [josta kirkko instituutiona on irtisanoutunut kyetäkseen ylipäätään olemaan instituutio] absurdia radikaalisuutta, joka lupaa ihmisille utooppista ja välitöntä Jumala-yhteyttä tässä ja nyt, ajasta, paikasta ja laista (instituutio) riippumatta, mikä suurinkvisiittorin mukaan on ihmisen elettäväksi ja kestettäväksi sekä täysin mahdoton että jopa luonnoton haave(*).

'Eivät ihmiset sinun vapauttasi halua eivätkä kestä. He tarvitsevat salaisuuden, ihmeen ja auktoriteetin - ja ne me heille annamme.'
.....
(*) - Olkoonkin että kyseessä lienee käsitteellinen väärinkäsitys [mikä vapaudesta puhuttaessa ei tietenkään ole yllättävää], niin haave vapaudesta eksistentiaalisen erillisyyden voittamisena jumalallisessa ykseydessä on silti kirjoitettu syvälle ihmiseen. Se on ikäänkuin 'hengellis-metaforinen' vastine tai projektio sille vaistonvaraiselle 'aidolle' eläimellisyydelle eli absoluuttiselle yhteydelle luontoon, minkä ihminen on suurelta osin menettänyt kulttuurisena olentona, ja josta seksuaalinen kaipuu häntä psykofyysisesti kaikkein voimallisimmin, konkreettisimmin ja piinaavimmin lähes jatkuvasti muistuttaa.

Näin ajatellen, mikäli saan hieman improvisoida [improvisoin vaikken lupaa saisikaan], suurinkvisiittori on oikeassa: vapaus, jota ihminen kaipaa tai pikemminkin kaipuu, jota ihminen luulee vapauden kutsuksi, on ykseyden, varmuuden ja täyttymyksen puutetta. Tämänkaltainen vapaus ei siis oikeastaan ole vapautta lainkaan vaan päinvastoin yritys kadottaa vapaus ikäänkuin takautuvasti eli palata takaisin luonnon ehdottomien lakien passiivisen automaattiseen alaisuuteen kuin kohtuun [kognitiivinen tietoisuus sammuu; ihminen on kuin unissakävelijä].

Kuvattu olotila ei kuitenkaan ole Jeesuksen vapautta, vielä vähemmän Kazantzakisin vapautta, joissa molemmissa kaikuu sivullisuuden ääni ja joissa yhteys/ykseys, jota tavoitellaan jo itsessään sisältyy vapauteen tai on vapautta - ilman että erillisyyden tunnetta kielletään, kuten salaisuuden, ihmeen ja auktoriteetin eteen kumartuva tekee.

Olen vakuuttunut siitä, että Jeesuksen on täytynyt ajoittain kokea musertavana joskin nimenomaan vapauttavana eronsa juutalaisen kultin absoluuttisesta ja samalla tekopyhästä perinteestä, vaikkei hän tullutkaan kumoamaan lakia rakkauden ja armon evankeliumilla [kirjaimellisesti ilosanomalla] vaan täyttämään sen. - Siten Jeesuksen vapaudessa ilmenee oman erillisyyden aikaansaama ja raskauttama sivullisuus, joka kuitenkin juuri tuosta erillisyyden kokemuksesta väistämättä kumpuavan vapauden tunteen voimasta jollain ihmeellisellä tavalla transformoituu uudeksi yhteydeksi Olemisen ytimeen - Jumalaan.

Aatehistoriallisesti hellenismi-juutalaisuudesta ja keskiplatonismista kummunnut kristinusko, [ei siis pelkästään kreikkalaisten geometrinen rationalismi sekä univeraalin ja egoistisen yhdistävä hyve-etiikka tai juutalaisen heimon tahtova, persoonallinen lainsäätäjä-Jumala] on synteesi, joka merkitsi myös modernin individualismin perustan syntyä.

II
Anonyymi kommentoi 'rahanpesu- ja köyhyys'-päreessäni: - No nyt rupeaa tulemaan sellaista "Vuorisaarnaa" että huonokuuloisinkin herää . . .Varsinkin kun evankeliumien kuvaukset vaikuttavat aika synkiltä: http://www.taloussanomat.fi/ulkomaat/2010/08/27/usan-talousdata-halyttavaa/201011837/12
*
Niinpä. Tuo taloudellisen elpymisen kompastelu ei kuitenkaan ollut mikään yllättävä uutinen minulle eikä luultavasti myöskään sinulle.

Mutta jospa usko sittenkin siirtää vuoria, sillä luottamus talouteenhan on nykyään korvannut uskon Jumalaan meillä valistuneissa ja 'syvällisissä' länsimaissa.

Tämän uuden uskonnon ja luottamuksen (sosiaalisen pääoman?) 'tunnustus' tapahtuu turhan krääsän hankkimisena ja pään sekoittamisena latistavalla viihteellä.

On hirvittävää miten ihmiset pystyvät pettämään itseään kapitalistisen double-talkin vaikutuksen alaisina. Tuo double-talk luo illuusion yksilön vapaudesta ehdottomana oikeutena ja kykynä itsemääräämiseen.

Tällainen harha oman toimijuuden aktiivisesta merkityksestä ja vaikutuksesta kapitalismin myllyssä on vielä hirvittävämpää kuin eläminen järjestelmässä, jossa kaikki tietävät, että virallinen politiikka on huijausta (esim. kommunistinen NL).

Kapitalismi sen sijaan onnistuu pettämään ihmisiä niin ovelasti, että he luulevat usein ihan oikeasti olevansa vapaita. Ja silti onnellisuusmittaukset ovat vuosikymmeniä osoittaneet, että juuri moderneissa länsimaissa asuu kaikkein onnettomimpia ihmisiä.

Eikö jo tämä kerro jotain siitä sisäisestä ristiriidasta, joka tätä järjestelmää sisältäpäin kalvaa - siitä, että sen suurimmaksi ongelmaksi on uskonnollisten traditioitten heikentymisen ja laimentumisen sekä vapaa-ajan ja hyvinvoinnin lisääntymisen myötä noussut sisältöjen puute. Elämästä puuttuu sisältö, merkitys ja täyttymys [jatkuvasti kun ei voi olla täydessä kiimassakaan - eikö(?)].

Muodollisesti taattu [mahdollisimman vähän toimintarajoituksia] mutta/ja osaltaan juuri siksi illusorinen vapaus [rajoittamaton vapaus johonkin - mitä se on?] ei takaa onnellisuutta - varsinkaan, kun kapitalismissa ei siis viime kädessä edes ole kyse vapaudesta vaan rahan, tekniikan ja viihteen orjuudesta.

Tällä tavoin määritelty ja ymmärretty 'vapaus' on ihmisen suurin, typerin ja tuhoavin illuusio.

[Muunlaista kuin suhteellista ja illusorista vapautta ei lopulta ole olemassakaan, mutta kapitalistiset toimijat eivät tätä tiedosta. - Se, joka tiedostaa, on kuitenkin ehkä jo askeleen lähempänä aitoa, todellista riippumattomuutta - ja siten omaa identiteettiään].

Sitäpaitsi vain se, jolla on erittäin hyvin perusteltu/määritelty ja hahmotettu imaginaaris-eksistentiaalinen [ei siis pelkästään projektio eli yksilöity etnis-materiaalinen kohde] vihollinen, jota vastustaa, pystyy [mahdollisesti] pyrkimään vapaasti eli oman vakaumuksensa pohjalta johonkin arvokkaana pitämäänsä.

Entä johtaako tämä 'vihollis-disipliini' luovaan kritiikkiin ja oman identiteetin ilmaisuun vai tympeään ja pakkomielteiseen rasismiin, jonka ainut luovuus piilee paradoksaalisesti sen kohteissa, ei itse rasistissa, on tietysti eräänlainen ikuisuuskysmys.

Rajalinja 'luovuutta inspiroivan' ja 'luovuutta tukahduttavan' vihollisen välillä saattaakin olla veteen piirretty. Mutta tuon vihollisen/vastustajan ['Saatana'] luonteen voi ymmärtää ja selventää, jos vain tahtoa ja ajatuksen selkeyttä löytyy. - Ja se pitää selventää!

III
Sähköpostiviesti H:lle.

Veljeni ja hänen vaimonsa kävivät U 2:n keikalla (jommalla kummalla; ilmeisesti jommalla). Stadion on ollut aivan täysi - 53000 ihmistä. - Kunnioitan ko. bändiä mutta fäni en ole - tai enhän mä ketään muita ole koskaan fanittanut kuin John Fogertya, Nietzscheä ja Dostojevskia. Mitä nyt vähän Zizekiä viime aikoina ;\. Monia tyyppejä kyllä arvostan erittäin paljon, mutta fanitus on jotain henkilökohtaisempaa.

U 2:n lavaspektaakkeli on tällä hetkellä maailman vaikuttavin ja näyttävin. Olispa myös musiikki samalla tasolla. Mutta kun ei. U 2:n biisit ovat yhtä kaikki tylsää keskitempoista jollotusta, jossa kappaleet eivät juuri erotu toisistaan [sen tosin myönnän, että Edgeä voi pitää melkoisena kitara-effekti-velhona].

No - onhan Bono sentään 'hyvä ihminen' par excellence, vaikkei joku Zizek Bonon hyväntekeväisyys-etiikan pitkän ajan vaikutuksia/seurauksia välttämättä kovin suuresti arvosta. Niitä kun ei ole.

Riiston status quo ei muutu miksikään hyväntekeväisyydellä - mitä nyt hieman pitkitetään niiden kurjaa elämää, jotka ovat jääneet jyrän alle. Lyhyen tähtäimen apuna hyväntekeväisyyttä voi toki puolustaa, mutta jos kuvittelemme, että hyväntekeväisyys (ikäänkuin kapitalistisen talouden 'sosiaaliturvana') on osoitus systeemin sosiaali-eettisestä toimivuudesta, olemme langenneet itsepetokselliseen ja itsetyyväiseen hyvän omantunnon harhaan.

Hyväntekeväisyydestä on tullut viime vuosikymmeninä osa kapitalistista taloutta - eettisen markkinatalouden nimellä, mikä määritelmä itsessään on contradiction in terms. Eettinen markkinatalous siis kumoaa itsensä paitsi määritelmänä myös käytäntönä, koska kapitalismi ei koskaan voi olla eettistä siinä mielessä kuin etiikka hyväntekeväisyytenä halutaan bon fide (hyvässä uskossa) ymmärtää.

Vapaan kaupan pitää kannattaa eli tuottaa maksimaalisesti lisäarvoa (voittoa), joten ilman muuta reilun kaupankin 'etiikka' sallii voittoon tähtäävän sijoittamisen eikä ole siten mitään pyyteetöntä auttamista, joka toimii kaupan periaatteisiin rinnastettuna tappiollisesti. Yritystoimintana 'eettinen' kauppa näyttäytyykin minulle joko psykologisena huijauksena tai käsittämättömänä projektina - illuusiona.

Etiikan paradigmaattisuus ei konkretisoidu kaupankäyntinä/-käynnissä. Sitäpaitsi vastustan utilitarismia ylipäätään eettisenä näkemyksenä. Moraali/etiikka ei voi olla sisällöllisesti eli moraalisten arvojen suhteen tyhjää tai neutraalia kuten liikennesäännöt ja kauppasopimukset. Jos joku nyt sanoo, että mitään muuta moraalia kuin toimintasäännöt ja sopimukset ei ole, niin minä vastaan, että hän on unohtanut uskonnon absurdit traditiot ja poliittisen propagandan (PS.).

Itse yritän kuitenkin jääräpäisesti olla kallellaan Kantin rationaalisen velvollisuusetiikan suuntaan, vaikka myönnän, että Kant on epäkäytännöllinen/epärealistinen ja olettaa/vaatii ihmiseltä dogmaattisesti mahdottomia 'moraalis-kognitiivisten kykyjen' suhteen.

Markkinatoiminnan sopimukset eivät perustu sisällöllis-laadullisiin, velvoittaviin moraalisiin (hyvä-paha) arvoihin vaan ovat relatiivisia sopimuksia, jotka määräytyvät laskennallis-määrällisistä, ei-moraalisista (hyvä-huono) hyötyarvoista. - Tällaisten sopimusten sitovuus voidaan pragmaattisista syistä (perustuvathan ne itsessään juuri käytännön hyötyyn) helposti kiertää ja muuttaa, varsinkin jos löytyy rahaa maksaa huippujuristille miljoonia siitä, että tämä tulkitsee lakia kuin piru Raamattua yrityksen eduksi.

Ei-moraalinen hyvä-huono eli esteettis-nautinnollinen arvo ei milloinkaan ole lupauksia ja tekoja yhtä vahvasti sitova perusta kuin moraalinen hyvä-paha eli omantunnon syyttävä 'arvo-normi-sormi'.

Esteetikko on mystikon maallinen vastine, ja kuten tiedämme, eiväthän mystikot tästä maailmasta piittaa. Miten siis esteetikotkaan välittäisivät siitä, toteutuuko oikeudenmukaisuus maailmassa vai ei.

[Lähetän etusomella varustettuja terveisiä esteetikko-Nietzschelle sinne Weimarin (suo)hautaan. Sano Fritz myös hautuumaanne ykkösketjun kahdelle muulle supertähdelle, esteetikko-Goethelle ja esteetikko-Schillerille, terveisiä täältä F-kullan kotieläintilan laitumelta].

PS.
En pidä siitä ihmis- ja todellisuuskäsityksestä eli misantropiasta ja moraali-nihilismistä, mikä tästä päättelystä saattaa seurata, koska se on kuin upottava suo, josta ei enää pääse pois: mitä enemmän siellä rimpuilee, sitä enemmän sinne uppoaa. Mutta kun on kerran päätynyt nihilismiin ja pessimismiin, niin palaaminen siihen, mistä joskus tuli melko tietämättömänä ja jopa naivina idealistina lähdettyä vaeltamaan, ei todellakaan ole mahdollista.

Päästäkseen eteenpäin on mentävä ikäänkuin nihilismin 'Pimeyden sydämen' läpi. Ilman traumoja sellaisesta ei selviä, mutta mikäli traumat eivät ole liian rankkoja, ne vahvistavat, kuten Nietzsche halusi ajatella. Ehkä myös Kierkegaard oli oikeassa kirjoittaessaan, että uskon/varmuuden täydellisessä epävarmuudessa 'epätoivo on meidän ainoa toivomme'. - Tämänkaltainen ajattelu taas ei ole enää tai vielä kantilaisuutta vaan pikemminkin jonkinlaista eksistentialismia.

Tosin eksistentialismin moderneja juuria on löydettävissä jo Kantilta: I kritiikin skeptiset tulkinnat [Kant tosin varta vasten selventää toisen painoksen pitkässä esipuheessa, että ymmärryksen muodot eivät ole subjektiivista idealismia eli ihmisen luomia konstruktioita vaan jotain universaalimpaa - ajattelun transsendentaalisia ehtoja]; II kritiikin moraalifilosofian mahdottomuus [sillä ihminen ei ole enkeli, jollaisia Kantin moraali (kategorinen imperatiivi) toteutuakseen edellyttäisi]; III kritiikin esteettinen dialektiikka subjektin tietoisena kokemuksena [ei siis pelkkänä aistihavaintona] havainnon kohteen ylevyydestä - esim. jylhä luontomaisema.
*
http://www.heikkimajava.net/articles/munkan_dallaajat.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Nikos_Kazantzakis
http://www.mlahanas.de/Greeks/NewLiteratur/NikosKazantzakis.html

2 comments:

dudivie said...

kazantzakis was the man was hoping to write about on the soil 1981
i hope a lot
i fear still and im free cus have pocketmoney

Kapitalismi sen sijaan onnistuu pettämään ihmisiä niin ovelasti, että he luulevat usein ihan oikeasti olevansa vapaita. Ja silti onnellisuusmittaukset ovat vuosikymmeniä osoittaneet, että juuri moderneissa länsimaissa asuu kaikkein onnettomimpia ihmisiä.

that will change , my darling, everything is

velvollisuus? h ...a erilainen ..rakkaudsta velvollisuus? sosiaalinen rakkausa on tulevaisuutta.

herneet muuten kasvaa hyvin suossa ja suohau

Anonymous said...

tanskassa on aika onnellisia ihmisiä ja muuallakin
muutenhan ei taloudessa
mene hyvin
elleivät tuloerot kasva ..?