Kun vanhempien haamut nousevat yhä uudestaan ylös elämään oman elämämme fantasiaa

Kuvan pariskunta edustaa ja ilmentää USA:n sisällisodan aikaista, varsin vakavaa 'avioliittoriitaa' (ks. linkki).

Kirjoitettu itsenäiseksi päreeksi, joka sai alkuinspiraation Iineksen kommentista Talvipäiväkirja 1. sivu.
*
Kielimafia kiittelee tekstini tämänkertaisen näkökulman johdonmukaista ja suoraa näkemystä, henkilökohtaista rehellisyyttä ja jopa pedagogista rohkeutta tehden pari pientä muutosta, tarkennuksen wikipediasta sekä laajemman, tarkentavan yleiskatsauksen 25.11 - viimeksi klo: 20.05.

Samalla mafialaiset jälleen pudistelevat päitään, josko olen taas kerran ampunut yli kertoessani elämästäni ehkä harkitun harkitsemattomasti tyylitellen. No - kovin paljon pieleen totuudesta muisteluni ei viiraa.

Tämä juttu rönsyili lopulta sittenkin liian hajanaiseksi, mutta ko. rönsyily viestii pitkälti juuri siitä, miten todella vaikean asian - ehkä elämäni ihmissuhteista kaikkein vaikeimman kanssa olen nyt tekemisissä. Palaan tähän teemaan jatkossa aivan varmasti - tavalla tai toisella, koska se on määrittänyt perimmäistä suhdettani naisiin aina.

Kun on liian herkkä ja ambivalentti - kykenemätön tasapainoiseen tunnesuhteeseen tässä asiassa, niin välittömin ja valitettavasti usein myös sitkeimmäksi muodostuva tapa torjua tuon herkkyyden taustalta löytyvä päätekijä eli ylivoimainen ja dominoiva kiintymys äidin samalla sekä äärimmäisen voimakastahtoiseen, epävakaaseen että arvaamattomaan luonteeseen, on katkaista sietämättömien riitojen (jotka monesti saattavat olla jopa pelkkää itsepäistä väärinkäsitystä tai MYÖS omaa itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä) leimaama suhde.

Näin tapahtui monta kertaa - tosin suurimmaksi osaksi minun aloitteestani. En pysty elämään painostuksen alaisena - en vaikka vedottaisiin hyviin tapohin ja johonkin niistä kymmenestä käskystä. Miten voi rakastaa vanhempaa, jonka kokee sisimmältään kaikkein pahimmillaan kuin hirviöksi - ja joka jopa itsekin tunnustaa ajoittain oman pahantahtoisuutensa, joka on aiheuttanut välirikon vanhemman pojan kanssa (äitini puhelimessa kumppanilleni Sadulle kertoma asia 1990-luvun lopulla). Eikö silloin ole vain parempi yrittää antaa periksi ja unohtaa...

Mutta yksi on varmaa. Communication failed - se kuvaa osuvasti minun ja äitini suhdetta - niin hyvin kuin meillä kumma kyllä ajoittain näyttikin päällisin puolin menevän. Mutta se oli vain kulissia - ainakin minun taholtani. Ja äiti tiesi tämän asetelman.

Ainakaan vähän ennen elämänsä loppua häntä tuskin vilpittömästi rakasti kukaan ihminen - ellei nyt sitten veljeni Jarin hyväluonteista asennetta oteta huomioon - mikä sekään asenne ei kummunnut suoraan rakkaudesta - ja minkä äiti torpedoi jo alkuunsa väittämällä minulle olevansa välttämätön pakko Jarin perheelle, joka häntä parina kolmena aivan viime vuotena auttoi ja tuki, kun hän jo oli joutunut sairaalapotilaaksi.

On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät sisimmältään edes koe olevansa rakastamisen arvoisia - kunnioitusta he kyllä kaipaavat ja paljon. Äitini mitä ilmeisimmin kuului juuri näihin ihmisiin. Ja niinpä taidan kuulua minäkin....ainakin sillä (ja eräällä muullakin) tavalla äitini poika - sittenkin.
*
I
Iines kirjoitti kommentissaan mm.:
'Piiloutuminen taas on mitä tyypillisintä alkoholistin lapsen käytöstä.'
*
(Aloitin tämän vuodatuksen ihan aluksi - kierrellen ja kaarrellen - seuraavasti:)

Kun nyt olet edellisen tekstin itse kommenttilaatikkoosi kirjoittanut, niin rohkenen esittää siitä oman mielipiteen, tai ainakin haluan sen kontekstin pohjalta kirjoittaa tietyntyyppisen, oman kommentin, jota minun on missään muussa blogissa - jopa omanikin mukaan lukien - hankala tai ainakin blogimedian ulottuvuudet huomioiden melko epäkäytännöllistä ilmaista.

(Tiedän kyllä itse, miksi kirjoitan edellä noin hämärästi, mutta en paljasta, eikä minun ole oikeastaan lupakaan paljastaa asiaa yksityiskohtaisemmin - esimerkiksi nimiä mainiten).

Asiaa pitempään pohdittuani päätin sen lopulta sittenkin julkaista erillisenä päreenä, omassa blogissani.
*
Asia vaikuttaa olevan kuten kirjoitat.

Tarkoitan, että olen itse havainnut alkoholistien lapsilla samantyyppistä käytöstä: pyrkimystä oman elämän lähes systemaattisen splittaavaan jakamiseen kahden tason tapahtumakonteksteihin (yksityiseen ja vielä yksityisempään); - pakkomielteistä pyrkimystä piilotella/salailla omaa itseään, vanhempiaan, perhettään, taustojaan, ystäviään jopa kovin läheisiltäkin ihmisiltä.

Pahimmillaan tuo pelko ja pyrkimys salailuun ja yksityisyyden suojan säilyttämiseen saavuttaa todella vakavasti oireilevat, foobiset mittasuhteet.

Tiedostan toki, että yleistän tässä väitteessäni melko rankasti, mutta oikeansuuntaisena sitä kyllä yhä pidän.

Kun ajattelen itseäni julkisuuden suhteen, en varsinaisesti pelkää julkisuutta, mutta en myöskään ole mitenkään avoin sen suhteen vaan päinvastoin pidän julkisuuteen hyvin jyrkkääkin etäisyyttä hieman tietysti asioista riippuen. Provosoiva ja poleeminen - lähes tahallisen ärsyttävä asenteeni julkisuutta kohtaan sisältää vahvan osallistumisviettymykseni ohella samalla myös melko tiukasti torjuvan eleen.

Minua lähelle voi tulla, ja sitä minä joskus (en aina) ihan vilpittömästi ja suoraan toivonkin, mutta samalla kirjoitan sellaisella asenteella, sellaisen muurin suojista (ei nyt sentään ihan norsunluutornista, koska silloinhan en odottaisi kenenkään kommentoivan tai olevan lainkaan kiinnostunut teksteistäni), jonka antama fasadi (osittain harkittu julkisivu) toimii ikäänkuin suojakilpenä tarkimpia kritiikin nuolia vastaan.

Mutta se, joka toivoo rehellisiä ja suoria vastauskommentteja teksteihinsä, ei voi astua julkisuuteen millään foorumilla kuin viaton prinsessa odottaen, että kaikki suhtautuvat häneen kuin silkkihansikkaaseen tai hyvin kauniiseen kukkapukettiin. Tämän vuoksi joskus ihmettelen niitä, jotka nimenomaan odottaessaan tekstiensä herattävän kommentteja samalla toivovat noiden kommenttien olevan niin hienotunteisia, etteivät ne vain tulisi millään tavoin loukanneeksi kommentoitavan näkemyksiä.

Tällainen ylihienostuneisuus ei ole keskustelua vaan small talkin rappeutunut muoto - niin paljon hyvää kuin small talkista etenkin keskustelun avaajana voidaankin sanoa verratessa sitä juuri suomalaiseen öykkärikulttuuriin, johon jopa itsekin koen joskus häpeäkseni syyllistyväni.

II
Omat vanhempani eivät olleet alkoholisteja vaan ihan tavallisia tehdastyöläisiä, joilla ei ollut paitsi varaa ryyppäämiseen ei myöskään henkistä pelivaraa sen tyyppiseen kaksinaismoraalisuuteen, jota ryyppääminen perheessä - lähinnä tietenkin sen toiselta osapuolelta vaatii. Mikäli molemmat vanhemmat ryyppäävät, salailun täytynee muodostua ylivoimaisen vaikeaksi, mitä tilannetta lapsi/nuori ei yleensä kovin kauaa kestä vaan pyrkii muuttamaan pois kotoaan, mikäli se on taloudellisesti mahdollista.

Mutta vanhempien välille kehittyy vuosien mittaan aina monenlaisia salaisuuksia - jotkut enemmän, jotkut vähemmän vakavia. Ja ne ovat usein rinnastettavissa mihin tahansa oudon tai jopa häpeällisenä pidetyn piilotteluun ja salailuun, mihin perheissä ajaudutaan pikemminkin säännöllisesti kuin jonkin käsittämättömän kohtalon julman johdatuksen seurauksena.

Minä törmäsin lopullisesti vanhempieni väliseen - todella vaikeaan ja monin tavoin peiteltyyn - salaisuuteen, jonka onnistuin purkamaan ja läpikäymään itsessäni - ja silloinkin vain osittain - vasta 35-40-vuotiaana - jos kunnolla silloinkaan.

Kyseessä oli äitini uskottomuus. Nuorin veljeni ei ole isäni aikaansaannos, ja tämän tosiasian, joka käytännössä oli tuttavapiiriemme julkinen salaisuus, kielsin tiedostamasta sekä tunnustamasta emotionaalisesti yli 20:n vuoden ajan, eikä äitini sitä minulle koskaan täysin suoraan paljastanut - kiertoilmaisuin kylläkin.

Sen sijaan 7 ja 10 vuotta nuoremmille veljilleni, joista tämä nuorempi siis oli alkuperäisen salailun lähtökohta, hän oli eräässä vaiheessa kolmen kesken kertonut avoimesti kaiken. Minä en enää siihen aikaan ollut asunut kotona vuosikausiin, joten jäin myös tällöin tuon veljilleni varmaankin vapauttavan selvityksen ulkopuolelle - niin tärkeää kuin asia olisi ollut puhua läpi juuri äidin ja hänen kaikkien poikiensa yhtä aikaa läsnäollessa.

Itse olin 1960-luvun puolessavälissä (tai hieman aiemmin) - alkuperäisten tapahtumien aikana - ollut sekä liian nuori että toisaalta liian vanha kohdatakseni ja ymmärtääkseni äitini uskottomuuden ja isäni vihan sekä mustasukkaisuuden. En voinut vielä 10-vuotiaana ymmärtää, miten julmista ja haavoittavista tunteista näissä asioissa avioparin kohdalla tunne-elämän tasolla saattoi olla kyse.

Silti kykenenin vaistoamaan satuttavan syvästi, että isän ja äidin välit olivat ajoittain todella pahasti rikki. Tätä taas eivät minua paljon nuoremmat veljeni millään muotoa pystyneet oivaltamaan, vaikka Jari (7-vuotta minua nuorempi) minulle jotain muuta yrittikin todistaa.

Sellaisilla 'todistamisilla' ei kuitenkaan ole kuin anakronistinen jälkiviisastelun arvo, kun mennään oman ja toisen kokemushistoriallisen pohdiskelun ja ihmispsyyken fenomenologian tasolle ylipäätään ja todella syvästi - ilman kaiken maailman hössöttäviä ja 'hassunhauskoja' sloganeita, joilla kaikista asioista saa tietysti aikaan mitäänsanomattoman konsensuksen eli pelkkää lapsellista ja sitä kautta omahyväistä lässytystä, mutta jotka eivät tämän vaikeusasteen kokemushistoriallisista pohdiskeluista viesti muuta kuin hössöttäjän oman torjunnan - toisin sanoen ahdistuksen ja haluttomuuden kohdata tuota ahdistusta.

Olin siten itse elänyt liian lähellä vanhempiani, liian lähellä liian kipeää salaisuutta ja lähes avioeroon asti vievää skandaalia, josta olin emotionaalisella tasolla tajunnut 10-vuotiaana liikaakin mutta, jota en kognitivisella tasolla ja rationaalisen moraalin tasolla kyennyt käsittelemään - en edes vuosia jälkeenpäin, koska äitini ei ilmeisesti kehdannut sitä asiaa minulle 'suoraan silmiin' tunnustaa ja selittää vaan piti sitä muka itsestään selvänä ja enää täysin tarpeettomana asiana käsitellä.

Minäkö en muka ollut tiennyt? Hahhah ja voi voi! - hän vähätteli hämmästystäni, kun halusin puhua asiasta kunnolla uudestaan --80-luvun lopulla.

Kyllä minä tiesin, mitä oli tapahtunut, mutta minä halusin tietää, miksi hän teki niinkuin teki - miksi hän petti isän - miksi hän suhtautui isään pilkallisesti jopa minua pariin otteeseen hyväksi käyttäen, minun itseni voimatta asialle mitään - kuten lapset eivät monesti voi, jos/kun jompikumpi vanhempi delegoi 10-vuotiaalle jälkeläiselleen toimitettavaksi asioita, joiden kautta hän tulee tahtomattaan loukanneeksi toista vanhempaansa - kuten siis minä tässä tapauksessa isääni.
(Ks. kuitenkin yllättäen? PS.).

Mutta tietyssä ja hyvin perustellussa, joskin ehkei aivan täysin tiedostetussa mielessä, äiti pelkäsi minua, sillä olinhan minä jos kuka isäni poika - esikoinen - ja kaiken lisäksi juuri sillä hetkellä molempien sukujeni vanhin ja perimysjärjestyksessä ensimmäinen mies.

Näin ollen siis samalla myös heti ensimmäinen mies suvussa - kuolleen isäni jälkeen - kysymään tuon teon eli uskottomuuden oikeutusta! Ja se oli äidille liikaa!

Turha sanoa nyt, että tuollaiset asiat eivät kuulu lapsille, koska vanhempien täytyy itsensä ne lopulta keskenään sopia, ja että lasten sotkeminen isän ja äidin välisen arvovaltakiistan välikappaleeksi on paitsi väärin myös julmaa ja itsekästä - tietyin varauksin rinnastettavissa perheen alkoholismiin ja sen salailuun siihen usein liittyvine syrjähyppyineen (joita äitini ja isäni suhteissa ei liene tapahtunut kuin tuo yhden kerran - mikä sekin oletus voidaan tosin kyseenalaistaa).

Äitini pelasi kovaa peliä. Hän oli sanonut isälle, että suostuu menemään verikokeseen 1964, jossa lopullisesti ratkeaa nuorimman isyys. Epäilyistään huolimatta isä ei lopulta suostunut, koska pelkäsi ja aavisti, että poika ei ollut hänen.

Siten hän asian paljastuttua olisi menettänyt kunniansa, ja vanhan kansan kunniakäsityksen sisäistäneenä ihmisenä joutunut joko ottamaan eron uskottomasta vaimostaan tai kestämään kasvojen menetyksen eli naurunalaisuuden. Sitäpaitsi perheen tilanne lasten koulunkäynnin, elintason kavattamisen ja uuden hienon omakotitalon rakentamisen suhteen olivat juuri lähteneet täydellä voimallaan etenemään.

Isä siis tyytyi kestämään ja kärsimään vaimonsa uskottomuuden ja jopa suoranaisen pilkan, mikä oli mielestäni äitini taholta anteeksiantamattoman törkeää ja pahantahtoista kaiken lisäksi toisen käden sormien invaliditeetista kärsivää miestä kohtaan.

Nemesis tuli jo neljän vuoden kuluttua 1968. Isä kuoli ja äiti jäi yksin voimakastahtoisen mutta vaikean luonteensa kanssa selviämään perheen lähes katastrofiin ajatuvasta tilanteesta. Hän selvisi siitä - osittain myös 'naissukupuolen vanhoin konstein' pyörittäen miehiä ympärillään kuin karusellia, mutta minä pakenin kotoa niin kauas kuin vain pääsin. Syvän halveksunnan vallassa.

Välimme äidin kanssa olivat lapsuudessani liki symbioottiset (jo isä havaitsi tuon riippuvuuden): - olin paniikkihäiriöön asti (mikäli jäin yksin ja fobia valtasi mieleni) täysin riippuvainen äidistä, ja kun irtaantuminen sitten murrosiässä tapahtui myös edellämainitsemieni tapahtumien pyörteissä, keskinäinen suhteemme ei koskaan palannut turvallisen ja tasapainoisen kunnioituksen sekä luottamuksen hengessä, koska sellaista ei välillemme koskaan ollut päässyt kehittymään - ei missään vaiheessa emotionaalisesti niin kovin syvää mutta ambivalenttia suhdettamme.

####
Kaikkein mahdottomimmaksi ja lähes perversseimäksi vaihtoehdoksi koin, että minun olisi isän kuoleman jälkeen pitänyt ryhtyä tukemaan äitiä isältä kesken jääneissä projekteissa omakotitalon ja tontin rakennusprojekteissa.

Ikäänkuin äidiltä olisi niissä projekteissa muka puuttunut muuta miehistä apua. Eihän minun roolini olisi ollut oikeastaan kuin muodollinen: 'katsokaa nyt, kuinka Rauno haluaa ottaa kantaakseen isä-vainaansa moraalisen vastuun jo nyt - noin nuorena. Ja muuta liirumlaarum-soopaa, joka sopi äitini ajamaan tekopyhään, ulospäin eli yleisölle suunnattuun, teennäisyyden-teatteriin kuin kuuma veitsi voihin.

Ikäänkuin minulta olisi herunut hänelle automaattisesti noin vain 'äidinrakkauden' motivaation velvoittamana ja sisäistämänä tippaakaan myötätuntoa sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt isälle - ei ainoastaan uskottomuuden suhteen vaan monissa muissa pikkujutuissa, joissa hän ilmaisi pitävänsä miestään hieman naurunalaisena (joskin siis hyväntahtoisena ihmisenä = nynnynä).

Miten minä olisin voinut siinä tilanteessa kokea ja keksiä itselleni, oman kehitykseni kannalta, mitään järkevämpää vaihtoehtoa kuin keskeyttää päivälukio alkuvuodesta 1972 aikuislukiossa, lähteä harjoittelijaksi mielisairaalaan ja jatkaa lukio-opiskelua seuraavana syksynä Kotkan aikuislyseossa.

Niin myös tein, joskin suunnitellusta tiestä - kuten minun kohdallani aina - tuli huomattavasti enemmän aikaa vievä ja monipolvisempi, kuin olin alunperin osannut aavistaa ja ennakoida. Mutta onpa tuosta 'urakoinnista' lopulta siunaantunut määrätyssä mielessä melkoisesti hyötyäkin - varsinkin kun ajattelee, miten paljon olen oppinut yleissivistyksellisesti tiettyjen aineitten kertaamisesta ja ennenkaikkea hyvin monentyyppisten aineitten perusteisiin tutustumisesta.

(Lukioni sukkuloin kaiken kaikkiaan sekä kielilinjan että luonnontieteeseen painottuneen reaalilinjan väliä. Arvosanoina keskimäärin magna ja eximia. Matematiikkojen kahdeksikot ja joskus yllättäen jopa yhdeksiköt sekä fysiikan, kemian, biologian ja maantiedon tyydyttävän-kiitettävävät arvosanat vakuuttivat, että en ollut saanut saanut myöskään perustavaa laatua olevaa ajatusjärjestelmien välillä vallitsevaa katkosta tai perustavaa gradualistista 'hyppäystä' - vapaasti ilmaistuna: tietoisuuden dialektiikan eli laajemmain määriteltynä: ontologisen eron ideaani sentään pelkän hetkellisen mielenhäiriön seurauksena.)

####
Tässä - hyvin neuroottisessa ja paradoksaalisessa mielessä - olen ja tulen aina pysymään äitini poikana, ja kuten jossain olen kirjoittanut: antiikin kreikkalaista mytologiaa modifioiden ja travestoiden: 'äitini reiteen kiinni kasvaneena, siitä irtautuvana ja siihen aina takaisin palaavana 'kääpiönä ja/tai haltiana' - emotionaalisesti yliherkkänä kummajaisena - miltei tunnehirviönä'.
(Muistettakoon, että Dionysoksen sanotaan syntyneen ylijumala Zeuksen reidestä (ks. PPS.)

En mennyt äitini hautajaisiin Kymi-Parikan hautausmaalle kesällä 2005, enkä (uhmakkaasti kirjoittaen) tule koskaan elämässäni tuolla haudalla (tuhkat on ripoteltu jonnekin huitsin nevadaan - ei kuulu mulle) ikinä käymäänkään. Joten pysy kuolleena mutsi - ja siellä, missä mahdollisesti olet, toivon sinulle vain pelkkää ilonsekaista kärsimystä, kuten tässäkin elämässä!

Mitä kunnioitukseen, luottamukseen ja luonteen arvostukseen tulee: minä olen ja tulen aina pysymään isäni poikana.

III
Entä mitä itseeni, ihmissuhteisiini - ihmispelkooni ja ihmiskaipuuseeni tulee, niin melko tyypillistä sille kuitenkin on, että vaikka saatan päästää uusia ihmisiä ainakin aluksi suhteellisen lähelle itseäni - hyvin luontevasti ja helposti - minullahan on paitsi tietoa, tyyliä ja taitoa eli kyky - ajoittain myös kova halu - puhua ja kommunikoida sujuvasti, niin tästä kaikesta huolimatta saatan jossain vaiheessa - nopeastikin - panna joko jopa 'luukut kiinni' tai 'tullinpuomin alas'.

Jo tällaisestakin käytöksestä voi päätellä, että mitenkään avoimesti en ihmisiin perimmältään suhtaudu, vaikka kommunikaatiota kovasti etsinkin. Päinvastoin - olen hyvin varauksellinen ihminen.

Tietysti myös Blogistanissa on täysin jokaisen oma asia - eikä vain asia vaan laillinen oikeus, miten lähelle omaa blogielämäänsä (tai jopa omaa yksityistä elämäänsä) bloggeri muita kommentaattoreita tai toisia bloggaajia päästää.

Jokaisen pitää myös - ja tämä on blogietiikan kannalta aivan luovuttamaton asia - oppia ymmärtämään, oivaltamaan, tottumaan ja hyväksymään, mikä on tuo etäisyys ja välimatka - sekä informaatioteknologisesti, maantieteellisesti että viimein suoremman kommunikaation tasolla, jonka puitteissa toista ihmistä voi lähestyä - ja hän minua.

Jos tästä asiasta on päässyt syntymään epäselviä tilanteita ja eripuraa, pitää etenkin ja tietenkin sen, joka kokee oman tapansa lähestyä aiheuttaneen ristiriitaa, tutkiskella omia motiivejaan, omaa tapaansa ja tyyliään juuri tuon toisen - lähestyttävän henkilön suhteen hyvin vakavasti.

Lopputulokseksi saattaa kehkeytyä jopa se umpikuja, että on parempi lopettaa kommunikointi kokonaan, mutta jos itsellään on edes vähänkin positiivista halua luoda positiivista kontaktia kyseiseen henkilöön, en usko, että ellei tämä henkilö ole yksityisesti polttanut päreitään tässä tapauksessa vaikka nyt esimerkiksi juuri minun suhteeni, niin ei kai silloin ole mitään esteitä kirjoittaa sellaisia kommentteja, joissa voi osoittaa toiselle, että hänen merkityksensä minulle on positiivinen, miellyttävä - jopa tärkeä.

Jos tuo toinen sitten jatkaa edelleen nihkeää linjaansa ja jopa yhä vain hylkää mahdollisesti ehdottamani suoran kommentoinnin mahdollisuuden, mikäli on kommenttiboikottiin jo aiemmin kohdallani päätynyt, niin sittenhän mitään ei ole enää tehtävissä.

Voin vain nostaa kädet ylös ja pyytää anteeksi niin vilpittömästi kuin ikinä pystyn - vielä kerran - jos sillä sitten tuossa vaiheessa enää voi olla mitään kontaktia edesauttavaa tai elvyttävää merkitystä.

Ainakin sen voi joka tapauksessa katsoa olevan paljon sovinnollisempi ja 'liennyttävämpi' ele kuin, jos itse ottaisi loukkaantuneena torjuvan asenteen ja linjan tähän toiseen bloggariin.
*
Nyt kirjoittamani kommentti sai ikäänkuin kimmokkeen alussa siteeraamastani - esittämästäsi - alkoholistin lapsen käytöksen luonnehdinnasta.

Tiukasti ottaen se kuuluu varmaankin toiseen yhteyteen, mutta olen sen nyt kuitenkin yrittänyt hahmotella ikäänkuin jotenkin erillisenä huomatuksena ja monologina - joskin ennenkaikkea fiktiivisesti - tähän sinun kommenttilaatikkoosi, jossa joka tapauksessa on sinun viimeisimmän kommenttisi ohella noin ylipäätään sivuttu mm. kirjoittajien nettitietoja (mm. maalainen), nimimerkkejä sekä oikeastaan koko blogikommentointia.

Tätä keskustelutaustaa ja kontekstia vasten luulisin ja jopa toivoisin, että kyseinen vuodatukseni saattaa toivomassani positiivisessa mielessä ja myönteisen ilmapiirin hengessä saavuttaa myös sellaisen henkilön, jolle se aivan kirjaimellisesti on tarkoitettu.
*
PS.
Ei tapahtunut muuten yhtä eikä kahta kertaa, kun Saini (äiti) tunnusti kuitenkin avoimesti sekä pojilleen että joskus jopa! lähisukulaisilleenkin, että hän kunnioitti vilpittömästi ja suuresti (miehensä) Allun (Alvarin) luonnetta, joka oli hyväksi, lempeäksi mutta myös reiluksi ja jämtiksikin tunnustettu. Mutta kyllä Allukin silloin tällöin sen Kossu-pullonsa perjantai-iltana kotiin toi.

Ja jos oikein mukavasti sattui - varsinkin nuorempana, vielä -50-luvun lopussa, saattoivat Allu ja Saini käydä Juurikorvessa (ei siis porvari-Tavastilassa) työväentalolla, jonka etenkin Tapanin isä Ahti Kansa oli saanut uudelleen kukoistavaan toimintaan 1950-luvulla. Kansalaissodan ynnä muiden 'demokraattisten puhdistusoperaatioiden kampanjat' eivät vielä silloin olleet tappaneet aatetta, vaikka melkein kaikki aktiivimiehet olikin sisällissodassa teloitettu.

Olen myös varma, että ihan pelkkiä krokotiilinkyyneleitä sieltä erittäin musikaalisen äitini - suoraan sanottuna hyvin affektiivis-koleeristen tunnelatausten ryöpystä ei virrannut - kyllä ne olivat aitoja niin kauan kuin kestivät - vaikka niiden jälkimaussa olikin aistittavissa turhan? teatraalisia sävyjä (olen yrittänyt jälleen tässä kohtaa ottaa jotain opikseni sekä imitoinnin että retorisen performaation suhteen.)

PPS.
Semele (tai Thyone) oli kreikkalaisessa mytologiassa Kadmoksen ja Harmonian tytär sekä Dionysoksen kuolevainen äiti. Ylijumala Zeus rakastui häneen ja lupasi täyttää hänen toiveensa. Semelen odottaessa Dionysosta, mustasukkainen Hera sai hänet pyytämään, että Zeus ilmestyisi todellisessa luonnossaan.
Zeus teki näin, mutta Semele ei kestänyt näkyä vaan paloi poroksi. Zeus pelasti kuitenkin poikansa ja kätki sen omaan reiteensä, josta hän myöhemmin syntyi. Vartuttuaan Dionysos haki Semelen manalasta ja vei hänet Olympokselle. (wikipedia)
*
http://elektratig.blogspot.com/2008_05_01_archive.html