November 6, 2008

Saari eli itsekasvatusta psyykkisellä näyttämöllä

Kirjoitettu kommentiksi edelliseen päreeseeni Saari ja HG:n kysymykseen.
(Kielimafialaiset kyttäävät virheitä; - niitä löytyi muttei löydy enää kovin paljon. Viimeisin lisäys tehty kuitenkin vielä 14.11)
I
HG kysyy:
'Jos saarella on ollut merkitys: miksi et milloinkaan sitä voinut mitenkään ilmaista?'
*
RR
Kyllä sillä tietenkin on, on ollut ja tulee olemaan merkitys kuten kaikella fiktiolla, sillä mikään ei synny tyhjästä paitsi Jumalan luomisteko (kuulemma). Yritän seuraavassa tulkita ja ymmärtää itseäni - jospa onnistuisin vaikka ymmärtämään vaihteeksi oikein.

Fiktio toimii aina enemmän tai vähemmän itsenäisesti - siihen fiktiivinen asetelma kehyskertomuksenomaisesti ainakin tässä pyrkii (ks. PS.) .

Fiktiota, eli mitä saareen 'pako' päähenkilölle - siis meikäläiselle - tässä merkitsee kaikkine muine tapahtumineen, voi tulkita monin tavoin, joista en tässä kommenttiosiossa yritä selitellä kuin ehkä kaikkein tärkeintä ja minulle itsstään selvintä puolta.

Tässä ei ole kyse mistään arvoituksesta, johon on sisällöllisesti VAIN yksi ratkaisu. Mutta se asetelma ja kehys, jonka fiktionomaisesti käytetyt aidot ja monena kesänä koetut maisemat sekä hyvin läheiset ihmiset tässä muodostavat, implikoi eli sisällyttää itseensä tai ilmaisee lopulta vain yhtä dramaturgista tilannetta, jonka puitteissa ja sisällä jotain tapahtuu: ihmisiä vierailee saaressa kutsuittuina - kokemuksen ollessa kaiken kaikkiaan antoisa, positiivinen ja opettavainen - varsinkin saaren Robinsonille eli minulle itselleni.

Tarina heijastelee fiktiivisen kärjistetysti ja kuitenkin vain puolittain vertauskuvallisesti (toinen puoli on kuin onkin melkein totta) oman psykososiaalisen nykytilani ja -tilanteeni problematiikkaa sekä sen ratkaisuyritystä saarimetaforan avulla, eli sen voi lukea myös 'piilodokumenttina' - faktiona - todella tapahtuneesta kuten alkuperäisenkin Robinson Crusoenkin juonen.

Vertauskuvallisten fiktiivisten tekstien eräs suurimmista viehätyksistä ja nautinnoista piilee siinä, että ne eivät ole mitään valmiiksi pureskeltuja tarinoita tai edes dekkareita, joihin löytyy yleensä se yksi ja ainoa syyllinen ja/tai ratkaisu - olkoonkin, että arvostan kunnon dekkareita hyvänä kirjallisuutena siinä missä ('yli-')kanonisoituja klassisia tekstejäkin.

Mikäli esimerkiksi antiikin myytteihin, tragedioihin - jopa psykologista realismia edustaviin romaaneihin - mm. Stendhal, Flaubert, Dostojevski, Tolstoi, Tsehov, puhumattakaan symbolistisemmista, absurdisen vertauskuvallisista, liioittelevan parodioivista ja satiirisen sekä viimein vaikeimman eli farssin hiuksenhienosti arkielämästä eroavia keinoja käyttäviin teksteihin olisi tarjota yksi ainoa yleispätevä tulkintaselitys, ei noilla teksteillä olisi edes bildungs-romaanin arvoa - mitä en tässä tahdo suinkaan aliarvioida, vaan annan sen yksinomaan esimerkkinä eräästä ehkä ymmärrettävimmästä tavasta ratkaista fiktioon naamioidun 'oikean' elämäntarinan' ja -tapahtuman eettinen pulmatilanne tai jopa umpikuja.

Minun kertomuksessani saareensa ihmisiä paennut, turisteille hävyttömiä huuteleva, hulluksi tekeytynyt - toisten ihmisten vaatimukset, vajavuudet ja tässä tapauksessa nimenomaan kommunikaatio-ongelmiin sekä toisissa ihmisissä että itsessään lopen kyllästynyt ja turhautunut skribentti tajuaa itse asiassa varsin nopeasti, että hänen ainoa ratkaisunsa kyetä oppia ymmärtämään ihmisiä ei ole paeta luolaan/saareen piiloon voidakseen olla ja elää yksin - siis täysin vapaana muun maailman epäoleellisista ja häiritsevistä 'hälyäänistä' - vaan opetellakseen kohtaamaan 'vaikeitakin' ihmisiä juuri omassa yksinäisyydessään eli siis tuossa saaressa.

Saari - ja tämä on fiktion tärkeä opetus - alkaa nyt toimia olemassaolossaan kuten saaren maisemakin: - aivan konkreettisena välittäjänä [tai 'metafiktiivisenä' Martti Ahtisaarena ;] ongelmaosapuolten välillä: - toisin sanoen R:n mielestä aiemmin muka täysin hankalia ja sietämättömiä ihmisiä sekä saaren vielä paljon hankalampaa Robinsonia eli päreen kertojaa - siis minua itseäni - yhdistävänä tekijänä.

Faktiivis-fiktiivisen tarinani viesti on lopulta selkeä, joskaan ei nyt sentään mikään itsestään selvyys.

Kyseessä on optimistinen ajatus siitä, että siltoja toisiin ihmisiin - siis minun ja heidän välillään - ei pidä eikä saisi koskaan lopullisesti polttaa takanaan, jos kuitenkin lopulta kokee oman yksinäisyytensä ja yksin elämisensä, tällä tavoin saarelaiseksi puolipakosta ja puolitahallisesti ajautuessaan, liian sietämättömäksi, ja vaikka sen kanssa pystyisikin fyysisesti elämään.

Mutta kuten havaittiin - tällainen elämä alkoi erakkouteen hakeutuneesta, saarensa rannalta mantereen toisella puolella tuijottelevia uteliaan töllisteleviä turisteja haukkuvasta kertojaminästä tuntua psykososiaalisesti yhtä puolirammalta kuin siitä alkuperäisestä Robinson Crusoestakin, joka alkoi kokea elävänsä - sosiaaliseen kanssakäymiseen ja sosiaaliseen ihmisyyteen kun oli ennen saarelle haaksirikkoutumistaan kasvanut - yhteisöllisesti ja eksistentiaalisesti mielekästä elämää vasta sen jälkeen, kun kohtasi toisen - Crusoen tapauksessa hänelle alunperin vieraan mutta lopulta korvaamattoman läheiseksi muuttuvan ihmisen, jolle antoi nimen Perjantai.
*
Lisänä tähän RR:n omat kompleksit - psykiatri - täti - saari - ihmiset- blogituttavat ja -ystävät - asetelmaan sisältyy vaikka kuinka paljon muutakin - myös ja etenkin aiemmin mainitsemani bildungs-romaanin aineksia - tosin satiirisessa miniatyyrimuodossa.

Niitä voi jokainen lukija bongata ja kehitellä mielin määrin itse.

Ylipäätään saari ja saaressa käyminen tai saaressa eläminen - saaresta käsin asioiminen ja sieltä muun yhteisön sekä muiden ihmisten kanssa kommunikoiminen on kirjallisesti aina varsin mainio - joskin paljon käytetty - metaforis-allegorinen tyyliratkaisu tai ylipäätään kehyskertomuksellinen tausta ja jopa ihan konkreettinen lähtökohta tarinalle, jonka sisään voi upottaa ja rakentaa hyvin moniulotteista ja syvällistä problematiikkaa niin ihmissuhde- yhteisö- kuin aatteellis-filosofisellakin tasolla.

Tämäntyyppisen tekstuaalisen rakenteen käyttökelpoisuus houkuttelee palaamaan kyseiseen teemaan joskus myöhemmin - ainakin silloin, kun tunnen pakottavaa tarvetta häipyä kauas pois urbaanista hälinästä ja räminästä sekä pinnallisista ja turruttavan rutiininomaisista ihmissuhteista - puhumattakaan sitten kerta kaikkiaan aivan liian voimakasta emotionaalista turbulenssia eli jatkuvaa tuunteitten vuoristorataa aiheuttavista suhteista, joista ei aina tiedä, mikä niissä on se päällimmäisin tai itse asiassa kaikkein sisimmäisin tunneaffekti: rakkaus, viha, pelko, inho vai kritiikittömän sokea ihailumentaliteetti - ehkä jopa mielistelevä nöyristely.

II
Saari ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto muutoksen locukseksi - (laajasti tulkiten) paikaksi, jossa ihmiset tapaavat, ja jossa tapahtuu jotain hyvin mielenkiintoista, vaikka itse saari ei mihinkään liikukaan.

Muutosta ylipäätään - haluttiinpa sen sitten olevan niin sanotusti sisäistä tai haluttiinpa sen sitten fokusoituvan itse liikkuvaan elementtiin tai esineeseen - voi kuvata mainiosti myös esimerkiksi liikkeessä olevasta suuremmasta kulkuneuvosta - laivan, junan tai lentokoneen näkökulmasta - käsin.

Paljon käytettyjä realistisia mutta myös metaforisia tehokeinoja nämäkin.

Esimerkkeinä laivoista käytettäköön vaikka Joseph Conradin romaania Pimeyden sydän, jonka pohjalta tehtiin Ilmestyskirja. Nyt. (Coppola) tai Werner Herzogin Fitzcarraldo. Sen taustaideana puolestaan toimi John Hustonin Afrikan kuningatar.

(Tarkennus 14.11 - Itse asiassa kaikki nämä kolme elokuvaa perustuvat väljästi tulkiten (myös) Conradin kirjaan.)

Hitchcock on käyttänyt filmeissään jännityselementteinä mm. junaa, laivaa sekä lentokonetta - ja ties mitä kaikkea muuta, joskin myös tämä perinne (ja science -fiction) on sekin tietysti yhtä vanha kuin mytologian kirjoittajien mielikuvitus esim. argonauttien retkiä kuvattaessa.

Ikaros käytti Minotauroksen labyrinsta paetessaan matkantekovälineenä peräti omia (isänsä Daidaloksen valmistamia) siipiään - jotka sitten sulivat Auringon kuumuudesta kuin Challenger-sukkula maan ilmakehään palatessaan yli kaksi tuhatta vuotta myöhemmin - http://fi.wikipedia.org/wiki/Ikaros.
*
Itse kysyin 1990-luvun alussa Kriittisen korkeakoulun luovan kirjoittamisen linjan silloiselta pääopettajalta Matti Paavilaiselta, mitä mieltä hän oli siitä, että olin pohtinut sellaista proosarunoa, jossa eräänlaisena päähenkilönä olisi jonkinlainen vesillä liikkuva alus - jokin keskikokoinen laiva. Ei mikään iso sisävesi- tai rahtijokialus kuten edellä mainituissa W. Herzogin ja F. Coppolan filmeissä muttei sentään ihan pelkkä Afrikan kuningattaren kaltainen vuotava vanha romukaan.

Paavilainen piti ideaani vallan erinomaisena ja antoi auliisti neuvoja sen kirjoittamiseen. Hiukan jälkeenpäin tajusin - asia, josta 'Paavikin' kyllä vihjaisi, että kyseessähän on kertakaikkisen klassinen mutta tosiaankin käyttökelpoinen aihe. Tarvitsee vain muistaa vaikka Rimbaudin Humaltunut venhe.

Olennainen ja tärkein tekijä itse pienen matkustaja-aluksen ja sen liikkeen sekä matkanteon ohella olisivat tietysti ne ihmiset, jotka tuohon alukseen ja matkalle valikoituisivat.

Sellaisen tarinan sommittelu vaatii jo pitempää suunnittelua eikä toteudu pelkästään oikean emotionaalisen valmius- ja vireystilan antamasta sysäyksestä, koska kyseinen primus motor ei auta kuin alkuun projektissa, jonka lähtökohdaksi pitää asettaa melko strukturoitu joskaan ei välttämättä täysin lukkoonlyöty juonirakenne, ja jolle täytyy aina antaa pelivaraa muuttua matkan varrella assosiaatioiden ja improvisoinnin vaikutuksesta.

Tällainen kirjoittaminen eroaa kuitenkin melkoisesti ellei ratkaisevasti sen kaltaisesta päreitten väsäämisestä, mitä minä yleensä harjoitan. Tekstin suunnittelemisesta tulee silloin ensimmäinen ja ehkä jopa ensisijainen tehtävä, koska kyseessä on yritys - jos ei romaanin niin ainakin pitkän novellin tai essee- ja novellisarjan kirjoittamiseksi.
*
Mutta mitä tulee kysymääsi Saari-päreeni kirjallisiin merkityksiin, niin tiivistettäköön ja kerrattakoon asiaa vielä näin:

Kysymys on oman, henkilökohtaisen - lähinnä ihmissuhdeproblematiíkan läpielämisestä ja siihen liittyvien probleemien positiivisesta ratkaisusta tai ainakin ratkaisuyrityksestä kyseisen saaren ja järven (Kotkatselän muine saarineen = mummolani maisemat) toimiessa ikäänkuin tämänkaltaisen psyykkisen työn näyttämönä tai ainakin paikkana, jossa tuo 'kirjallis-fiktiivisesti' toteutettu eläytymisen prosessi työstetään tiettyjen sekä hyvin tuntemieni ihmisten (alun psykiatri ja sukulaiset) että vähemmän hyvin tuntemieni ja jo siitäkin syystä väistämättä osittain fiktiivisten blogi-ihmisten ollessa tämän kirjallisen näyttämön ikäänkuin eläviä - melkein todellisia rooleja vetäviä - ihmisiä, joiden välisen kommunikaation kautta minä sitten teen eräänlaista sovintoa sen persoonallisuuteni osan tai niitten persoonallisuuteni piirteitten kanssa, joita ja joiden affektiivista dominoivuutta en viime aikoina ole itsekään pystynyt loppuun asti kunnolla sietämään - hyväksymisestä nyt puhumattakaan.

Lyhyesti: Saari-päreessä oli ja on kyse itsekasvatuksesta ja ylipäätään yrityksestä kasvaa ja kasvattaa itseään ihmisenä. Eikä sellainen onnistu pelkän introspektion avulla. Ainakin tarvitaan melkoisesti mielikuvitusta ja fantasiaa mutta ennenkaikkea luovaa uskallusta lanseerata tähän ruutuun sellainen 'näytös' tai pieni elokuva, jossa psyykeään on mahdollista transformoida 'elävän' fiktion tasolla.

Minä yksinkertaisesti vain haluan juuri nyt uskoa, koska tiedän kokemuksesta, että se on omalla kohdallani mahdollista hyvin rakentavassakin hengessä - ei ainoastaan kriittisesti ja negatiivisesti vain purkaen solmuja tai umpikujia; - haluan siis edelliseen perustuen uskoa, että umpikujien ja umpisolmujen purkamisen ohella on mahdollista solmia itsensä ja muiden kanssa myös sellaisia sidoksia ja sitoumuksia, jota eivät kurista liikaa - jälleen kerran: eivät kurista liikaa omaa eivätkä muiden vapautta ja mahdollista onnea.

Juuri nyt olen idealisti. Suotakoon minulle sellainen - hyvin harvinainen - optimismin tunne kerran päivässä edes hetken ajaksi. Tuntuu nimittäin erinomaisen hyvältä, kun ei vihaa nimenomaisesti ketään, mutta toisaalta ei välttämättä myöskään rakasta ketään.

Tämä stoalaistyyppinen asetelma implikoi, että nämä kaksi tunnetta - viha ja rakkaus - kuuluisivat tavallaan toisilleen: toista ei ole ilman toista, ja sen vuoksi myös rakastumisen tunnetta pitäisi välttää, jotta ainakin huomattavasti helpommin eli vähemmillä konflikteilla välttyisi vihan-tunteelta.

Edellinen kuulostanee ehkä pessimistiseltä jonkun mielestä, enkä usko siihen loppuun asti itsekään, mutta síitä olen varma, että stolainen pyrkimys äärimmäisten tunnetilojen välttämiseen tähtäimessä mielentyyneys (apatia = freedom from the violent feelings) ja epikurolaisten periaate nautintojen kohtuullisuuden korostamisesta mielenrauhan (ataraksia = freedom from disturbance) saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi, sisältävät kumpikin suuren käytännöllisen totuuden maksiimin (ks. PPS.)

En sano, että kumpikaan elämänfilosofinen koulukunta olisi lopulta esittänyt muuta kuin ideaalin - ei siis varsinaista totuutta ihmisen psyykestä ja tunne-elämän realiteeteista vai sanoisinko pikemminkin tunteitten turbulenssista, mutta mitään huonoja ideaaleja nämä kumpikaan eivät suinkaan ole.

Kasvatuksellisesti tämä lienee parasta, mitä emootioista voidaan yleisellä tasolla ihmiselle opettaa - kunhan vain pidetään mielessä, että rakkaus ja viha - niin kontrolloimattomina tunteita kuin ne usein saattavat psyykessämme vaikuttaa, ovat myös luovan ajattelun eräitä peruselementtejä.

En kuitenkaan malta tähän loppuun olla sarkastisesti sanomatta, että ne, jotka puhuvat vakavasti contradictio in adjectoksi ja oxymoroniksi kärjistämästäni määritelmästä: rationaalinen rakkaus, eivät liene mitään todellista ja aidosti vaikuttavaa rakkaudentunnetta koskaan edes kokeneet.

Kovasti paljon he väittävät siitä kuitenkin usein tietävänsä. No - uskokoon heitä, ken jaksaa ja viitsii, mutta ainakaan nämä ihmiset eivät kokemukseni mukaan ole kovin innostavia filosofeja - ehkeivät myöskään ihmisinä sammakkoja tai robotteja kummempia.

Heidänkin pitäisi kerran elämässään mennä saareen ja tulla sieltä pois vasta sitten, kun tietävät eli ovat tunteneet, miltä loputon kaipaus, ääretön yksinäisyys, täydellinen hiljaisuus ja näkymätön pimeys tuntuvat tyhjässä sielussa, joka huutaa apua kuin olisi hukkumassa ikuiseen kadotukseen.
*
PS.
Mikä on kehyskertomus?

Kehyskertomus tai kehystarina on kirjallisuudessa se tilanne, jossa kertoja kertoo tarinaansa kuulijalle/lukijalle. Kehyskertomus sulkee sisäänsä toisen tarinan tai kehystää useita tarinoita ja liittää ne kokonaisuudeksi.Lähde: Cd-Facta

Kehyskertomus on esimerkiksi Tuhannen ja yhden yön saduissa se tarina, jossa Seherazade kertoo hallitsijalle ne muut tarinat, jotka hän jättää kesken jännittävimmässä kohdassa, jottei tulisi mestatuksi kuten edeltäjänsä.
Myös esimerkiksi Decameronessa, Kalevalassa, Canterburyn tarinoissa ja Vänrikki Stoolin tarinoissa on kehyskertomus. Sitä käytetään yleisesti myös elokuvassa. Esimerkiksi Titanicissa on kehyskertomus, jossa hengissä selvinnyt naispäähenkilö vanhana kertoo tarinansa.
http://igs.kirjastot.fi/iGS/kysymykset/haku.aspx?word=Luennot

PPS.
http://www.wku.edu/~jan.garrett/stoa/scompare.htm

24 comments:

Homo Garrulus said...

Minä huusin, en saanut kenenkään ymmärrystä: tila on ollut juuri noin. Kun sen selittää niin ne, joiden olisi pitänyt ymmärtää tai edes kysyä mistä on kyse - vaivautuvat ja asiat menevät entistä enemmän negatiiviseksi. Lopulta on pahoillaan, että edes meni saareen, että otti etäisyyttä, että teki täydellisen introspektion ja reflektiomatkan, että siitä kertoi ja että siitä yritti sitten yksin pärjätä


...koska ulkomaailma piti vain pimahtaneena*).


...onneksi huomenna on perjantai, miksi ei aina voi olla perjantai? Lohtua esim. siitä, että pakenee elämää fiktioon.

*) oppiminen, oikea sellainen, kulkee aina häpeän kautta ja jos ei häpeä (ja tunne vihaa siitä, että joutui häpeämään) ei ole varsinaisesti edes ihminen koska on niin kylmä, ettei edes (!) häpeä. Ei mistään mikä koskettaa toisten elämää, johon olisi itsekin voinut vaikuttaa. Koska se ei ollut edessä, ei ollut pakko, ei tuntunut järkevältä, ei ollut motiiveja, ei tullut mieleen eikä ole tavallista: niin kaikki muut ihmiset jatkoivat tuota mitä kuvaat: turhanpäiväistä ja itsekeskeistä olemista ja minut jätettiin omalle saarelleni, jonne nyt varsinaisesti tahdonkin takaisin.

Jospa olisi Robinsonkin siellä, tai siis kohtalonkaveri: ei ole : yksin siellä saa olla.

arvasit, turisti said...

great god!
miksei jumala voisi valehdella tok tok ihana rytmi silla ainakin on
ni etta suitsittuina ihmiset
torstaina, kukaan ei ole viela voittanut Sanojasi
mina muuten asun saaressa. onks taa vitsi I got it?
missa se omppu on

kylla ne on eri ihmisia joita rakastan ja joitakin inhosin, sitten vaan jos en viitsi niin olen eri huoneessa
rationaalinen rakkaus, mielenkiintoinen sanayhdistelm

.. said...

pitäisi kerran elämässään mennä saareen ja tulla sieltä pois vasta sitten, kun tietävät eli ovat tunteneet, miltä loputon kaipaus, ääretön yksinäisyys, täydellinen hiljaisuus ja näkymätön pimeys tuntuvat tyhjässä sielussa, joka huutaa apua kuin olisi hukkumassa ikuiseen kadotukseen. niin mina luulin ettei sita tarvitsisi
ja sitten , etta se kuuluu vain suomeen..

Homo Garrulus said...

Tuntemasi tunne on siltä osin terveellinen, että sitä tunnetta kohtaa viimein kuollessaan tai kun tajuaa, että kuolee. Se ajattelutyö minkä teit saarellasi kun kuolit tuohon äärettömään kaipuuseen on siis tavallaan nostanut tai nostamassa sinut johtajuudessasi ylöspäin, kasvun suuntaan. Niin paskamaista kun se kuulostaakin se on ainoa tie.

Ei ole mikään kiva juttu näin poliittisesti ajateltuna: vain niin, noinko se pitää tehdä että saamme vastuullisia ihmisiä? Kyllä.
Mutta ei sitä tarvitse tuottaa liian nopealla tahdilla vaan rekrytoida vain sellaisia, joilla tuo työ on tehty takana. Se olisi jo sivistynyt tapa uusiutua. Ei mitään sadismia siis.

:)

Homo Garrulus said...

http://www.ksml.fi/uutiset/kulttuuri/konsertit/seesteinen-leonard-cohen-j%C3%A4tti-ristiriitaisiin-tunnelmiin(258241).ece
lopputuloksena näin ihana mies.

iz no good said...

ihanan?

Homo Garrulus said...

Leonard laulaa upeasti, minä ainakin pidän tosi paljon hänen tyylistään.
Se tekee minut aina onnelliseksi.

Anonymous said...

tosiaan

Anonymous said...

Minä yksinkertaisesti vain haluan uskoa, koska tiedän että se on mahdollista rakentavassakin hengessä - ei ainoastaan kriittisesti ja negatiivisesti vain purkaen solmuja tai umpikujia; - haluan siis edelliseen perustuen uskoa, että umpikujien ja umpisolmujen purkamisen ohella on mahdollista solmia itsensä ja muiden kanssa sidoksia ja sitoumuksia - jälleen kerran: eivät kurista naisen logiikan mukaan liikaa omaa eivätkä muiden vapautta ja mahdollista onnea.

Homo Garrulus said...

tosiaan

Anonymous said...

voiko vapautta sinunn mielestasi rasanen, tutkia tieteellisesti..

Homo Garrulus said...

Räsänen voisi tulla takaisin saareltaan tai herätä krapulastaan. Halloo, miss you hani.

. said...

Niin sita vedotaan poissaoleviin niinku jumalaan

tuuri said...

kuules nyt
ihana mies tule piilosta pois

Rauno Rasanen said...

Olen ollut piilossa vastoin tahtoani - kuinkas muuten. Mutta kyllä sekin ihan opettavainen kokemus on.

Nettiyhteyteni oli nimittäin poikki maanantaista lähtien.

Asentaja kävi vasta äsken vaihtamassa uuden, oikean, kaapelin. Tässä taloyhtiössä siirryttiin modeemittomaan ADSL-tekniikkaan, ja se operaatio vei minun kohdallani aikaa 3 vrk.

Tukipalvelu on hieman kankea byrokratia eikä asentajaa saa kuin parin päivän varoitusajalla.

Mutta eiköhän tämä tästä taas etene.

Kun en päässyt nettiin, rupesin pitkästä aikaa lukemaan vanhoja päiväkirjojani ja muistelin elämäni ehkä tärkeimmän ihmissuhteen uudelleen viriämistä lähes 15 vuotta sitten - ja sen hiipumista noin 5 vuotta sitten.

Rakastunut ihminen on ainakin hetken aikaa - iästä riippumatta - aikamoinen sekopää. Ei voi muuta sanoa...

Itseään, toista ja syviä tunteita(an) voi kyllä oppia ymmärtämään paremmin vuosien mittaan - mutta ei välttämättä kovin hyvin hallitsemaan.

Homo Garrulus said...

Sinulle tuotiin tilanne. Minä uskon, että kyse oli siitä, ettei joku muu olisi muuten varannut sydämesi - joka olisi ollut tilanne. Joku joka tykkää siitä, että pääsee junailemaan toisten ns. autenttisuutta junaili sinulle ja nosti rahaa siitä: sinun hyvyytesi takia - kuten minun.

Tässä on aikamme paskin juttu: ne, jotka ovat ottaneet haltuun meidän elämämme kohokohtia. He, jotka määräävät ketkä hässivät ja ketkä eivät, ja ketkä hässivät yhdessä.
Ei siis kaunista puhetta; ei puhetta rakkaudesta, rakastumisesta, hiljaisuudesta ja tyyneydestä: ei ei ei; he haluavat junailla (oman elämän sadistisuuden takia ja kaikkien teknisten apuvälineiden kautta jota vielä mukamas eivät osaa..) toisten elämää oman käsikirjoituksen kautta ja virnuilevat jos ei heti mene. Tämä ohjaa tätä sadistista porukkaa enemmän kuin se, että edes katsoisivat filmeistä toisten elämää: se ei siis enää riittänyt.
Haluisivat tuntea tunteita ja seurasivat (observoideN) toisten tunteita, toisten elämää, toisten herkkyyttä, toisten autenttisuutta ja toisten itkua. Se loi tälle tyhjälle sakille hetken olon siitä, että olisivat itse olleet elämässä.
Koska eivät ole: ovat kieltäneet elämän olemalla perfect: ovat ulospäin kirkon pyytämällä tavalla perfect (mutta sitten kun lähtevät moottoripyöräkeikoille koko ryhmä voi vähän irrotella hehe - heidän sisäinen joke joke). Mutta eivät kestä elämää tämänlaisena ilman ,että tuntevat jotain ja samalla lailla kuten lapset, joiden kädet ovat viilletty auki niin tämä miesporukka ei tunne tunteita. Ovat kylmiä, kovia, hyvännäköisiä, uroksia, vahvoja, johtajia jne mutta ovat sairaita så in i helvete. Ja tämä sairas-så-in-i-helvete ei mene lääkäriin eikä myönnä mitään mutta jatkaa teknisten värkkien avulla muiden elämän kontrollointia.

Sinua. Koska sinulla oli (on) valtaa vaikka et itse sitä näe. Sinä näet olet kaunis. Se on heille niitä bulvaanityyppejä minkä avulla ylläpitävät stooreja. Ja sinä rakastuit (hän) ja siksi sinä et ollut enää ihan ok, vaan sinut piti saada rakastuneeksi sellaisen kanssa jossa oli sinun elementtejä, sinulle sopivia elementtejä ja silti ihan täydellisiä. Hän oli sinulle täydellinen mutta et valinnut sitä itse.

Et rakastunut vaikka niin väität, et ollut rakastunut: olit rakkauden tarpeessa. Kaksi eri asiaa. Otit ja nyt se on ohi. Ymmärsit itseäsi vähän enemmän? Know thyself, oraakkelin luona kävit. Korkealla.

Vai mitä RR. Tai Hän. (tämä on viimeinen viesti sinnepäin, hänelle).

Rakkautta ei voi ohjata vaikka siitä voi olla eri mieltä.

Homo Garrulus said...

http://www.youtube.com/watch?v=T5Us4svCwXQ
joulun odottelua eikä muu auta: paska juttu; sääli, että synnyin tähän aikaan missä sadismi oli aikamme laulu - sitä eivät itse ymmärrä kun rikkovat autenttisuutta - ehkä kaikista suurin rike mitä voi rikkoa: sitä miksi ajaksi tulkitsemme - sitä nämä kaikkivaltiaat rikkovat ja aloittivat monta sataa vuotta sitten mm afrikassa ja nyt on meidän vuoro: ja niin kauan kun asettuu heidän sadismiin se on ok että voi itse määrärä ns. ajan hengen mutta heti kun nousee jaloilleen kuten minun hevoseni teki, niin saa huomata miten alkavat rikkomaan ja kaatamaan, muuttamaan ja sössimäään: tosin se on koko heidän oman kulttuurinsa kaatuminen ja sen voi nähdä mm ruotsalaisen kansanpuolueen osalta jo nyt (jotka ovat ottaneet oppia täältä).

Hemskt, synd. Så synd om dem. Jos heti lopettavat kaiken sotkemisen ja muiden elämään sotkeutumisen niin loppuu myös heidän kuolemantuomio. Sano se, jos näitä itsevaltiaita tuomareita tunnet.

Homo Garrulus said...

Tämä ei ole pelleilyä, en ole vainoharhainen vaan luen motivaatiosta olevia kirjoja 1960-luvulta jossa selitetään ummet ja lammet kaiken motivaatiosta ja miten ihmiset reagoivat ja miten he sitten reagoivat kun tulevat ns. portin eteen ja miten he olettavat ,että heistä halutaan että noudattavat matkaa eteenpäin jne jne eli lue esim. Learning Theories for Teachers, Major contemporary learning theories, 1964; Bigge, Morris L.

Tämä on japskien osalta uudelleenpainatettu joten voi olla että japskit pitävät tätä tiedon jemmaamista omana pikku juttuna, joten voivat ohjata mm ruotsalaisia (esim. sony ericsson9 sitä kautta.
Koska ovat kohteliaisuus -maneerien takia vähissä tarpeissa muuttaa yhtään mitään: kohteliaisuus tekee sen, että suostutaan siihen, että nämä tiedot jemmataan.

Mutta - epäonnekseen heillä on terroristeja (ja voisinko sanoa lastemme onneksi?) ja nämä terroristit näyttävät mistä on kyse ns. suurella kuvalla kun tajuaa mitä lukee ja miksi elämä ei suju.
Koska he ovat nyt kahden kerroksen väkeä: japskit (jos se on japskit) haluavat, että asiat menevät vain pitkän tähtäimen kannalta smooth eteenpäin ja päästäisivät mm minunlaiset pälkähästä. Mutta lyhyessä aikavälissä ovat heidän vipu-porukkansa; suomenruotsalaiset,joiden elämä taas huonontuu kun heidän pitää hävetä siitä, että ovat paskantaneet mm minun maineeni turhaan. Nyt tulee paha tilanne: kuka on se, jonka ääntä pitää kuulla? Lyhyen tähtäimen operatiivisesti menettävien tai pitkällä tähtäimellä maksavien?
Hmm tosi paska paikka ja sen takia minä katsoin nollaaminen kaikkien osapuolten parhaimmaksi: kun nollaa eikä mollaa niin kaikki voivat kulkea eteenpäin.

Mutta hyvä on olla tietoinen. Mitä tapahtuu ja miksi: ja miksi heillä on ollut tämä tietoisuus mihin me vasta tulemme niin jo kaksituhatta vuotta heidän dynastien takia.

Peli on siis aina ollut dynastien.
Kiinalaisten vipu on jenkit, japanilaisten vipu on svenskit. Me kuulumme kiinalaisleiriin ja suomenruotsalaiset kuuluvat japskileiriin. Toisella on tarkoitus olla sivistynyt ja toisella on tarkoitus olla organisoitu.

Brrr kauheaa tekstiä.

Anonymous said...

ei minun rakkudentarpeeni oo kadonnut

Homo Garrulus said...

Eiminunkaan

nymi said...

Mutta sina olet sina ja mina olen mina

Homo Garrulus said...

Panu R sanoo, että heidän avioliitossa on tungosta. Onpa outo juttu, juurihan he meni naimisiin?
Puusta ei kuulemma ollut pudonnut se nuori uusi. Mutta mikä putoaa siinä?
Vaimoni on kallioni sanoo Obama. Voihan sen niinkin sanoa. Onnenpekka.
Tai onnenvaimo. Mutta entäs jos oma mies ei ole kallio vaan on suo; antaa hukkua. Ei tue edes vähänkään, ei edes maapinnan verran, saatika että voisi kutsua kallioksi. Mitä sellaisessa tekee? Jos silti mies pitää vaimoa kalliona, onko oikea liitto vai pitäsikö päästää sisään tunkeilevia uusia kandidaatteja? Kuka voisi olla kandi? Kandhi.

Anonymous said...

Kai sina sitten olet aika vahva tyyppi jos mies noinnojaa

Anonymous said...

ei tarvitse olla koskaan yksin seurakuntaan