Kirjoitettu kommentiksi Ma-Riikan päreeseen Miksemme pysty kuvittelemaan kuolemaamme.
(Kielimafian aamuherännäiset lisäilivät pari linkkiä ja esittivät muutenkin eräitä täydennysehdotuksia klo: 07.40)
*
Periaatteessa kai lienen samaa mieltä kuin referoimasi Jesse Bering. Ylipäätään kognitiivisen psykologian edustajat saavat hiljaisen joskin kriittisen hyväksyntäni. En varsinaisesti usko mihinkään universaaleihin kognitiivisiin tietoisuuden kokonaismalleihin, mutta tiettyyn tietoisuuden dialektiikkaan - en ainoastaan usko vaan tiedän, että se on totta.
*
Me emme tajua kuolemaa yhtä vähän kuin tajuamme minkään muunkaan olevaisen olemusta tai merkitystä tietoisessa elämässämme (kuvitella-termi vaatii mielestäni tässä määreen 'oikein').
Ontologinen ero eli oikeammin tietoisuuden dialektiikka on nimenomaan ja myös sitä.
Eikä mitään gradualistista siirtymää elämästä kuolemaan ole kuin teoreettisena rakennelmana.
Ellei sitten vastasyntynyt lapsi (tai ehkä jo sikiö) edusta juuri ja juuri biologiseen elämään siirtynyttä, vähitellen tietoiseksi tulevaa olemassaolevaa, ja koomassa (varsinkin keinotekoisesti) kituva ihminen viittä vaille tietoisuudeltaan (reflektion tasolla) kuolemaan siirtyvää tai jo siirtynyttä olemassaoloa.
Kysymys on rajanvedosta. Kuka sen rajan vetää? Ja millä valtuuksilla? Joka hyväksyy abortin ja eutanasian, sen täytyy tietää, missä tietoinen elämä alkaa ja/tai loppuu. Muuten hän saattaa tulla tehneeksi harkitun murhan - tahtomattaan; - on tietysti eri asia, jos hän tahtoo sen tehdä.
Jos sikiönlähdettäjä-armomurhaaja ei tästä rajanvedosta välitä vaan vetoaa sääliin ja muihin epämääräisiin, hyvin emotionaalispitoisiin syihin (joista käytetään joskus termiä mixed emotions), kysyn häneltä suoraan: miksi et sitten tapa vaikka minua, jos satut vihaamaan minua yli kaiken? Määrääväthän - kuten väität - juuri tunteesi eettisiä periaatteitasi - englantilaisen moraalitunnepragmatismin tapaan.
Eräät englantilaiset psykologian kanssa flirttailevat filosofit ja historioitsijat (esim. Jonathan Glover) tekevät nimittäin perinteisesti sen kyseenalaisen päättelyratkaisun, että ajattelevat moraalisten tunteitten kumpuavan aina sympatiasta. Miksi ei muka eutanasiaa voisi hyväksyä yhtä hyvin siitä vihasta johtuen, jonka ihminen tuntee kuolevan kärsimyksiä kohtaan kokien hänet jopa täysin negatiivisesti ja antipaattisesti (tämä selitys on jopa evolutiivisesti relevantti: elämä kavahtaa kuolemaa)?
*
Periaatteessa kai lienen samaa mieltä kuin referoimasi Jesse Bering. Ylipäätään kognitiivisen psykologian edustajat saavat hiljaisen joskin kriittisen hyväksyntäni. En varsinaisesti usko mihinkään universaaleihin kognitiivisiin tietoisuuden kokonaismalleihin, mutta tiettyyn tietoisuuden dialektiikkaan - en ainoastaan usko vaan tiedän, että se on totta.
*
Me emme tajua kuolemaa yhtä vähän kuin tajuamme minkään muunkaan olevaisen olemusta tai merkitystä tietoisessa elämässämme (kuvitella-termi vaatii mielestäni tässä määreen 'oikein').
Ontologinen ero eli oikeammin tietoisuuden dialektiikka on nimenomaan ja myös sitä.
Eikä mitään gradualistista siirtymää elämästä kuolemaan ole kuin teoreettisena rakennelmana.
Ellei sitten vastasyntynyt lapsi (tai ehkä jo sikiö) edusta juuri ja juuri biologiseen elämään siirtynyttä, vähitellen tietoiseksi tulevaa olemassaolevaa, ja koomassa (varsinkin keinotekoisesti) kituva ihminen viittä vaille tietoisuudeltaan (reflektion tasolla) kuolemaan siirtyvää tai jo siirtynyttä olemassaoloa.
Kysymys on rajanvedosta. Kuka sen rajan vetää? Ja millä valtuuksilla? Joka hyväksyy abortin ja eutanasian, sen täytyy tietää, missä tietoinen elämä alkaa ja/tai loppuu. Muuten hän saattaa tulla tehneeksi harkitun murhan - tahtomattaan; - on tietysti eri asia, jos hän tahtoo sen tehdä.
Jos sikiönlähdettäjä-armomurhaaja ei tästä rajanvedosta välitä vaan vetoaa sääliin ja muihin epämääräisiin, hyvin emotionaalispitoisiin syihin (joista käytetään joskus termiä mixed emotions), kysyn häneltä suoraan: miksi et sitten tapa vaikka minua, jos satut vihaamaan minua yli kaiken? Määrääväthän - kuten väität - juuri tunteesi eettisiä periaatteitasi - englantilaisen moraalitunnepragmatismin tapaan.
Eräät englantilaiset psykologian kanssa flirttailevat filosofit ja historioitsijat (esim. Jonathan Glover) tekevät nimittäin perinteisesti sen kyseenalaisen päättelyratkaisun, että ajattelevat moraalisten tunteitten kumpuavan aina sympatiasta. Miksi ei muka eutanasiaa voisi hyväksyä yhtä hyvin siitä vihasta johtuen, jonka ihminen tuntee kuolevan kärsimyksiä kohtaan kokien hänet jopa täysin negatiivisesti ja antipaattisesti (tämä selitys on jopa evolutiivisesti relevantti: elämä kavahtaa kuolemaa)?
Siten armo merkitsisi tässä lähinnä samaa kuin viha, jota on lähes mahdoton kestää. Miksi emme siis puhuisi - sekaannuksen uhallakin - 'vihamurhasta'?
Sääli on sellainen tunne, johon sisältyy aina vihaa ja halveksuntaa. Sen vuoksi sääliin vetoaminen oikeudenmukaisen moraalin perustana on äärimmäisen kyseenalaista.
Paavi sen sijaan vetoaa itse Jumalaan. Kunpa voisinkin tehdä samoin, mutta minulla ei ole niin suoria suhteita 'tuonilmoisiin' kuin Paavilla.
Tiivistetysti: jos emme tiedä, milloin ihminen (sikiö) on varmasti elävä olento ja milloin kuollut varmasti kuollut, niin kauan emme voi puhua empiirisesti kuolemastakaan täysin varmasti mitään.
Empiria ei kuitenkaan ole olennaista - tai ainakin se on vain yksi osa-alue tässä asiassa - vaan se, että me, tiedostaessamme olemassaolon, emme voi tiedostaa sen ei-olemista kuin käsitteellisesti. Mutta käsitteellinen ei ole todellista empirian vaatimassa merkityksessä. Ja tämä on käsitteellisesti totta, vaikkei sitä ei empiirisesti todistaa voikaan.
*
Olemme siis eräänlaisessa umpikujassa tai motissa. Emme etene tässä asiassa mihinkään, koska empiirinen varmuus on meiltä poissuljettu: miksei yhtä hyvin kasvi voisi olla elävä ja tietoinen olio? Me vain emme pysty kommunikoimaan kasvin kanssa (en puhu nyt Jyrkistä), joten emme tiedä.
Ehkä kasveilla ja varsinkin eläimillä on oma kieli ja mieli kuten eräät väittävät (etenkin) omilla kissoillaan olevan (ks. PS.)
Nyt osoittaisi erinomaista kykyä todella alkeelliseen päättelyyn (jota monilta huippuempiristeiltäkin löytyy) väittää, että kyllähän meillä kuolemasta on ollut kautta ihmiskunnan historian mielikuvia.
Niin toki on ollut, mutta ne on kerrottu aina jonkun elävän, tietoisen olennon toimesta. Yksikään kuollut ei tietääkseni ole kertonut vielä todistettavasti, millaista on olla kuollut.
Ei sen puoleen - emme me tiedä, millaista on olla vaikka 1) lepakko, siitä huolimatta, että kumpikin - lepakko ja ihminen - ovat eläviä olentoja.
Ei se puoleen - emme me tiedä edes, millaista on olla 2) toinen ihminen, vaikka kyseessä on kaksi tietoista olentoa (kts. linkit).
Kielellinen eli tässä: semanttisesti verifioiva tai performatiivisesti esittävä lausuma ja/tai kommunikaatio ei riitä. Toisen tajuamiseksi tarvitaan ikäänkuin jotain ylimääräistä - jotain, joka jää yli siitä päättelystä, johon tukeudumme. Vähän samaan tapaan kuin joku lopulta rakastuu johonkin toiseen keskustellessaan hänen kanssaan, mutta joku toinen ei. Mikä on tuo ylimäärä, joka aiheuttaa rakastumisen? Sitä ei voi johtaa, tai se ei seuraa suoraan päättelystä: ruskea tukka, siniset silmät, miellyttävä ääni, asiallinen käytös.
(Evoluutiopsykologi saattaisi kyllä keksiä nopeasti vastauksen: toisen hymykuoppa (ärsyke) laukaisi hormonierityksen (reaktio), joka aiheutti rakastumisen (mentaalisen tason vaste hormonierityksen laukeamiseen, joka perimmältään palvelee suvunjatkamisviettiä. - - Minä kiitän definitiivisestä vastauksesta, josta en tullut niin sanotusti hullua hurskaammaksi ainakaan, mitä rakkauteen tulee).
Puuttumatta sen enempää rakkauden mysteereihin (jotka kyllä toimivat tässäkin kysymyksessä/ongelmassa erinomaisen heuristina idea-motoreina) totean silti, että vetoaminen kielen ylittävään tekijään on sekin liian johdattelevasti sanottu. Ikäänkuin voisi olla joku sellainen kommunikaation muoto, joka lähentäisi meitä toisen ihmisen tajuamiseen - siis sen tajuamiseen, mitä hän todella on.
Toisaalta ihan samantyyppinen ongelma on kyseessä, kun CERNin 'suuren äidin' palvojat etsivät aineen olemusta hiukkaskiihdyttimellään. He kiihdyttävät tuota kiihdytintä äärimmilleen, kunnes se synnyttää heille vastauksen - kuvatakseni asian anatomis-metaforisesti.
Ja silti: yhtä vähän kuin me tiedämme jotain aineesta itsessään saadessamme jonkin näytön sen olemuksesta, yhtä vähän me tiedämme jotain toisesta ihmisestä, vaikka hänellä sentään on käytössään kieli ja siten samantyyppinen kielipeli eli mieli kuin meillä olisi.
Kielessä pysyäksemme joku vetoaa nyt vihjaamaani telekommunikaation mahdollisuuteen. Jospa kykenemme kommunikoimaan keskenämme vielä joskus - ellei tietämättämme jo nyt - ajatuksissamme - vailla puhuttua kieltä ja kirjoitettuja sanoja, pelkän mielen tasolla - kuin unessa (ikäänkuin uni ei olisi nimenomaan tietoisen elämämme oudon metaforista toistoa).
Mutta päinvastoin kuin unessa, telekommunikaatiossa sanojen merkitysten konventionaalinen luonne, ajan ja paikan sekä siten ennenkaikkea kausaliteetin tajumme ja asioitten tahtumisen kausaalinen syy-seuraus-logiikka säilyy, eli maailmamme ei olisi tällöin hajonnut lähes kaaokseksi (mitä se ei toki unessakaan aivan täysin ole) vaan kykenisimme ymmärtämään toisiamme kuten valveilla ollessamme - nyt vain toistemme sisimmästä käsin, mitä tuolla sisimmällä sitten tarkoitetaankin (olemus, identiteetti, mieli jne. - kaikki metafyysisiä, ei-empiirisiä käsitteitä).
Ja edelleen - sama pätisi aineeseen. Mutta fyysikot tietävät, mikä ja miten kertakaikkisen vakava ongelma tähän kätkeytyy. Jos aine ei toimikaan sen - lähinnä kolmiulotteis-lineaarisen kausaliteetin puitteissa, johon ihminen on tietoisuuden kehityksessään ikäänkuin antropomorfisesti tai kuten etenkin kognitivistit ovat viimeisten vuosikymmenten aikana ehdottaneet: antrooppisesti kasvanut ja kehittynyt, niin me emme tule koskaan ymmärtämään mitään aineen sisimmästä olemuksesta, koska sen olemisen ehdot ovat silloin täysin toiset kuin ne (lähinnä kantilaiset) ajattelun ehdot, jotka meille ihmisinä todellisuuden ja olemisen ymmärtämiseksi on annettu.
Sekä new age-pöpiläisesti höyrähtäneimmät että fiksuimmat fyysikot, postmodernit hörhöt eli Deleuze, Virilio ja kump. ovat kieltämättä aivan oikein kiinnittäneet huomionsa tähän mahdolliseen dilemmaan ja ehtineet kumota Kantin filosofian newtonilaisena (Kant tunsi erinomaisesti aikansa luonnontieteen) jo niin monta kertaa, että Kantia on syytä kunnioittaa suuresti pelkästään sen vuoksi, että häntä ei ole kyetty kumoamaan noin vain yhden kerran - tarvitaan ehkä lukemattomia kertoja.
*
Sääli on sellainen tunne, johon sisältyy aina vihaa ja halveksuntaa. Sen vuoksi sääliin vetoaminen oikeudenmukaisen moraalin perustana on äärimmäisen kyseenalaista.
Paavi sen sijaan vetoaa itse Jumalaan. Kunpa voisinkin tehdä samoin, mutta minulla ei ole niin suoria suhteita 'tuonilmoisiin' kuin Paavilla.
Tiivistetysti: jos emme tiedä, milloin ihminen (sikiö) on varmasti elävä olento ja milloin kuollut varmasti kuollut, niin kauan emme voi puhua empiirisesti kuolemastakaan täysin varmasti mitään.
Empiria ei kuitenkaan ole olennaista - tai ainakin se on vain yksi osa-alue tässä asiassa - vaan se, että me, tiedostaessamme olemassaolon, emme voi tiedostaa sen ei-olemista kuin käsitteellisesti. Mutta käsitteellinen ei ole todellista empirian vaatimassa merkityksessä. Ja tämä on käsitteellisesti totta, vaikkei sitä ei empiirisesti todistaa voikaan.
*
Olemme siis eräänlaisessa umpikujassa tai motissa. Emme etene tässä asiassa mihinkään, koska empiirinen varmuus on meiltä poissuljettu: miksei yhtä hyvin kasvi voisi olla elävä ja tietoinen olio? Me vain emme pysty kommunikoimaan kasvin kanssa (en puhu nyt Jyrkistä), joten emme tiedä.
Ehkä kasveilla ja varsinkin eläimillä on oma kieli ja mieli kuten eräät väittävät (etenkin) omilla kissoillaan olevan (ks. PS.)
Nyt osoittaisi erinomaista kykyä todella alkeelliseen päättelyyn (jota monilta huippuempiristeiltäkin löytyy) väittää, että kyllähän meillä kuolemasta on ollut kautta ihmiskunnan historian mielikuvia.
Niin toki on ollut, mutta ne on kerrottu aina jonkun elävän, tietoisen olennon toimesta. Yksikään kuollut ei tietääkseni ole kertonut vielä todistettavasti, millaista on olla kuollut.
Ei sen puoleen - emme me tiedä, millaista on olla vaikka 1) lepakko, siitä huolimatta, että kumpikin - lepakko ja ihminen - ovat eläviä olentoja.
Ei se puoleen - emme me tiedä edes, millaista on olla 2) toinen ihminen, vaikka kyseessä on kaksi tietoista olentoa (kts. linkit).
Kielellinen eli tässä: semanttisesti verifioiva tai performatiivisesti esittävä lausuma ja/tai kommunikaatio ei riitä. Toisen tajuamiseksi tarvitaan ikäänkuin jotain ylimääräistä - jotain, joka jää yli siitä päättelystä, johon tukeudumme. Vähän samaan tapaan kuin joku lopulta rakastuu johonkin toiseen keskustellessaan hänen kanssaan, mutta joku toinen ei. Mikä on tuo ylimäärä, joka aiheuttaa rakastumisen? Sitä ei voi johtaa, tai se ei seuraa suoraan päättelystä: ruskea tukka, siniset silmät, miellyttävä ääni, asiallinen käytös.
(Evoluutiopsykologi saattaisi kyllä keksiä nopeasti vastauksen: toisen hymykuoppa (ärsyke) laukaisi hormonierityksen (reaktio), joka aiheutti rakastumisen (mentaalisen tason vaste hormonierityksen laukeamiseen, joka perimmältään palvelee suvunjatkamisviettiä. - - Minä kiitän definitiivisestä vastauksesta, josta en tullut niin sanotusti hullua hurskaammaksi ainakaan, mitä rakkauteen tulee).
Puuttumatta sen enempää rakkauden mysteereihin (jotka kyllä toimivat tässäkin kysymyksessä/ongelmassa erinomaisen heuristina idea-motoreina) totean silti, että vetoaminen kielen ylittävään tekijään on sekin liian johdattelevasti sanottu. Ikäänkuin voisi olla joku sellainen kommunikaation muoto, joka lähentäisi meitä toisen ihmisen tajuamiseen - siis sen tajuamiseen, mitä hän todella on.
Toisaalta ihan samantyyppinen ongelma on kyseessä, kun CERNin 'suuren äidin' palvojat etsivät aineen olemusta hiukkaskiihdyttimellään. He kiihdyttävät tuota kiihdytintä äärimmilleen, kunnes se synnyttää heille vastauksen - kuvatakseni asian anatomis-metaforisesti.
Ja silti: yhtä vähän kuin me tiedämme jotain aineesta itsessään saadessamme jonkin näytön sen olemuksesta, yhtä vähän me tiedämme jotain toisesta ihmisestä, vaikka hänellä sentään on käytössään kieli ja siten samantyyppinen kielipeli eli mieli kuin meillä olisi.
Kielessä pysyäksemme joku vetoaa nyt vihjaamaani telekommunikaation mahdollisuuteen. Jospa kykenemme kommunikoimaan keskenämme vielä joskus - ellei tietämättämme jo nyt - ajatuksissamme - vailla puhuttua kieltä ja kirjoitettuja sanoja, pelkän mielen tasolla - kuin unessa (ikäänkuin uni ei olisi nimenomaan tietoisen elämämme oudon metaforista toistoa).
Mutta päinvastoin kuin unessa, telekommunikaatiossa sanojen merkitysten konventionaalinen luonne, ajan ja paikan sekä siten ennenkaikkea kausaliteetin tajumme ja asioitten tahtumisen kausaalinen syy-seuraus-logiikka säilyy, eli maailmamme ei olisi tällöin hajonnut lähes kaaokseksi (mitä se ei toki unessakaan aivan täysin ole) vaan kykenisimme ymmärtämään toisiamme kuten valveilla ollessamme - nyt vain toistemme sisimmästä käsin, mitä tuolla sisimmällä sitten tarkoitetaankin (olemus, identiteetti, mieli jne. - kaikki metafyysisiä, ei-empiirisiä käsitteitä).
Ja edelleen - sama pätisi aineeseen. Mutta fyysikot tietävät, mikä ja miten kertakaikkisen vakava ongelma tähän kätkeytyy. Jos aine ei toimikaan sen - lähinnä kolmiulotteis-lineaarisen kausaliteetin puitteissa, johon ihminen on tietoisuuden kehityksessään ikäänkuin antropomorfisesti tai kuten etenkin kognitivistit ovat viimeisten vuosikymmenten aikana ehdottaneet: antrooppisesti kasvanut ja kehittynyt, niin me emme tule koskaan ymmärtämään mitään aineen sisimmästä olemuksesta, koska sen olemisen ehdot ovat silloin täysin toiset kuin ne (lähinnä kantilaiset) ajattelun ehdot, jotka meille ihmisinä todellisuuden ja olemisen ymmärtämiseksi on annettu.
Sekä new age-pöpiläisesti höyrähtäneimmät että fiksuimmat fyysikot, postmodernit hörhöt eli Deleuze, Virilio ja kump. ovat kieltämättä aivan oikein kiinnittäneet huomionsa tähän mahdolliseen dilemmaan ja ehtineet kumota Kantin filosofian newtonilaisena (Kant tunsi erinomaisesti aikansa luonnontieteen) jo niin monta kertaa, että Kantia on syytä kunnioittaa suuresti pelkästään sen vuoksi, että häntä ei ole kyetty kumoamaan noin vain yhden kerran - tarvitaan ehkä lukemattomia kertoja.
*
Ihminen ei siis voi olla yhtä sen kanssa, mitä hän ei tietoisesti pysty ajattelemaan ja kuvittelemaan. Mutta ei hän pysty olemaan yhtä myöskään sen kanssa, mitä hän nimenomaan pystyy tietoisesti reflektoimaan. Eikä varsinkaan sen! Itse asiassa tämä oli se harha ja lankeemus, jonka ihminen on kokenut niin sanotussa syntiinlankeemuksessa.
Paratiisin ovet on suljettu takanamme, eivätkä ne aukene. Olimme Paratiisissa ei-tietoisia, luonnon ja vaistojemme determinoimia esi-ihmisiä. Nyt yritämme nokkeluudessamme ja ylpeydessämme (hybris) päästä takaisin Paratiisiin - tietoisina ja moraalisina olentoina.
Rakennamme täydellistä Robotlandia, jonka Jumalana on itse Täydellinen Kone.
Mutta juuri tämän vuoksihan meidät karkotettiin - vai lähdimmekö lopultakin 'vapaaehtoisesti' - koska me olimme tulleet tietoisiksi? Joka tapauksessa tietoisuuden dialektiikka ja ontologinen ero on erinomaisella tavalla kuvattu runollisesti jo Genesiksessä.
*
Koska kunnon filosofin pitäisi opetella lopettamaan päättelynsä aina tiivistetyn nasevasti ja ymmärrettävästi, minäkin olen päättänyt yrittää.
Yhtä vähän siis kuin me voimme saavuttaa empiirisesti tai käsitteellisesti todellisuuden olemuksen an sich - sellaisenaan - oli kyse sitten kivestä, lepakosta tai toisesta ihmisestä, yhtä vähän meidän on mahdollista tajuta kuolemasta lopulta mitään muuta kuin, minkä me sinne itse olemme asettaneet eli kuvitelleet.
Ergo: Johtuen siitä, että emme kykene täydellisesti tajuamaan omaa kuolemaamme (tai kuolemaa yleensä) emmekä mitään muutakaan tietoisuutemme ulkopuolista vasta, kun tietoisuuden ja havainnon=havainnon objektin välinen ero on rauennut, meidän pitää ensin kuolla.
Tämän käytännöllisen neuvon annettuani, voin vain toivottaa: kuolemisiin! Sen jälkeen tiedämmekin jo enemmän - mikäli joku vain palaisi kertomaan...
PS.
En tee tässä erottelua tietoisuuteen ja mieleen, mikä on mielestäni metafyysista laatua. Ikäänkuin tietoisuuden takana olisi jokin suurempi Mieli - jokin panteistinen Luonto-Jumala tai vastaava merkillisyys, joka säätelee olemassoloamme. Mieli merkitsee minulle lähinnä sitä kontekstia, elämänmuotoa, diskurssia ja viiteryhmää, joka vaikuttaa kommunikaatiomme taustalla tai itse asiassa toimii sen edellytyksenä.
Yhtä vähän siis kuin me voimme saavuttaa empiirisesti tai käsitteellisesti todellisuuden olemuksen an sich - sellaisenaan - oli kyse sitten kivestä, lepakosta tai toisesta ihmisestä, yhtä vähän meidän on mahdollista tajuta kuolemasta lopulta mitään muuta kuin, minkä me sinne itse olemme asettaneet eli kuvitelleet.
Ergo: Johtuen siitä, että emme kykene täydellisesti tajuamaan omaa kuolemaamme (tai kuolemaa yleensä) emmekä mitään muutakaan tietoisuutemme ulkopuolista vasta, kun tietoisuuden ja havainnon=havainnon objektin välinen ero on rauennut, meidän pitää ensin kuolla.
Tämän käytännöllisen neuvon annettuani, voin vain toivottaa: kuolemisiin! Sen jälkeen tiedämmekin jo enemmän - mikäli joku vain palaisi kertomaan...
PS.
En tee tässä erottelua tietoisuuteen ja mieleen, mikä on mielestäni metafyysista laatua. Ikäänkuin tietoisuuden takana olisi jokin suurempi Mieli - jokin panteistinen Luonto-Jumala tai vastaava merkillisyys, joka säätelee olemassoloamme. Mieli merkitsee minulle lähinnä sitä kontekstia, elämänmuotoa, diskurssia ja viiteryhmää, joka vaikuttaa kommunikaatiomme taustalla tai itse asiassa toimii sen edellytyksenä.
*
23 comments:
Rauno Räsänen kirjoitti:
"En tee tässä erottelua tietoisuuteen ja mieleen, mikä on mielestäni metafyysista laatua. Ikäänkuin tietoisuuden takana olisi jokin suurempi Mieli - jokin panteistinen Luonto-Jumala tai vastaava merkillisyys, joka säätelee olemassoloamme."
Pelkäänpä, että et pääse metafysiikkaa pakoon, vaikka et tällaista erottelua hyväksykään. Sitä tietoisuuden ja mielen välistä eroa, josta puhun, voi verrata lähinnä valkokankaan ja katsottavan elokuvan väliseen eroon. Tietoisuus on se muuttumaton valkokangas, jolla ajatukset, tunteet ja aistihavainnot ilmenevät.
PS. Tosi hauska tuo kuolema-kyltti.
onha kuolleitten kirjoja, meedioita sum
mina, jonka äiti on kuollut 70luvulla, tunnen hanet
ei se kommunikointi ole niinkään tietoista
mutta periaatteessa kylla olen sita mielta etta tassa on virhe
uni on lähellä kuolemaa ja harjoitan sita komlanneksen elamasta
miksei taalla raunon palstall a koska keskustella )muuta kun hooogeen asioista
Juhana Harju kirjoitti mm.:
'Pelkäänpä, että et pääse metafysiikkaa pakoon, vaikka et tällaista erottelua hyväksykään.'
*
Kukaan ei pääse metafysiikkaa pakoon. Sehän tässä on eräs pääideani koko anti-empiristisessä polemiikissani.
Yritän minimoida metafysiikan niin minimiin kuin ikinä, jotta havaittaisiin, että siitä ei eroon päästä.
Jotkut - typerimmät - empiristithän eivät edes oleta olevansa metafyysikkoja, vaikka käyttävät käsitteitä koko ajan täysin metafyysisten 'ennakkoluulojen' puitteissa.
Ikäänkuin todellisuus olisi välittömästi annettua. Ikäänkuin ajattelun käsite olisi itsestään selvä ja annettu. Ikäänkuin kaikki tässä maailmassa olisi kerta kaikkisen haivaittavalla tavalla ymmärrettävää. Ikäänkuin koskettaessani tai ylipäätään tutkiessani vettä tajuaisin, mitä vesi on.
Vastaan jälleen: kyllä - kaikki on niinkuin se on - mikäli vaikenette - Wittgensteinin opettavaisten ohjeitten mukaan (Tractatuksen ensimmäinen ja viimeinen lause).
Mutta heti kun todellisuudesta aletaan puhua tietoisen käsitteellisesti, se ei enää ole niinkuin se on. Tietoisuus 'ostetaan' ontologisen eron hinnalla.
*
Minä samaistan tietoisuuden ja mielen. Tietoisuus on se elokuva, jota se esittää. Mutta tuo elokuva ei ole samaa kuin todellisuus.
Kyseessä on nimenomaan artefakti eli 'elokuva' maailmasta. Eräänlainen merkillisellä tavalla järjestynyt/-tyvä uni todellisuudesta.
R.R. kirjoitti:
"Kyseessä on nimenomaan artefakti eli 'elokuva' maailmasta."
Niin, mitäpä maailma on ilman aisteja ja mieltä? Miltä maailma näyttää, tuoksuu ja kuulostaa ilman silmiä, nenää, korvia ja mieltä, jotka muodostavat havaitsemamme elokuvan?
Koska me emme ole tuo luomamme elokuva, kaikista olennaisin kysymys saattaa kuitenkin olla se, kuka katsoo tuota elokuvaa.
Juhana: uskotko sinä, että Pragmaattista soliphismia kirjoitti kaksi RR:ää? Toinen oikeisto- ja toinen vasemmisto-filosofi? Kumma kyllä
heidän näkemyksiä ei voinut ihan
heti erottaa mutta diskurssit
kylläkin. Koen, mitä nyt olen lukenut, että ensimmäinen oli jäykempi ja kankeempi vaikkakin
tietomäärä suurempi ja tämä nykyinen tiedollisesti itsevarmempi (ehkä) ja ainakin diskurssin osalta vapaampi, hauskempi ja rohkeampikin. Osaamistasosta on vaikea sanoa; minä olen koko ajan pitänyt actuspurusen ja raunoräsäsen blogeista mutta kokenut jotain tyylimuutoksia. Ehkä RR on itse halunnut kokeilla tai ehkä hänen heilautukset ovat olleet elämän konteksteista johtvia. Kun on esim. rakastunut on vapaampi ja rohkeampi, koska maailma tuntuu olevan helppo tai ainakin mukava, riskitön siinä mielessä. Voi olla vapaa.
Mitä JH uskot (olet ollut pidempään mukana): Onko tässä kaksi kirjoittajaa tai vain yksi? Miksi myös kommentoijat vaihtuivat, mm sinun osuus on ollut pitkään poissa? Sama koskee Petrin blogissa. Minäkö karkotin tulemalla omalla tyylilläni sisään, ehkä odottamatonta? Mutta Kemppisen blogissa ei ole tapahtunut mitään muutoksia. Siellä kommentoidaan koko ajan samalla lailla ja samat naamat. Sama meininki, sama ote, sama palaute. Ei mitään kiusaamisista, arvovalloista, sosiaalisista relaatioista: asiat vaan. Naurua joskus, eniten vain hyviä ja älykkäitä pistoja. Ja minun oudot yläilman tokaisut tai asian vierestä olevat huomiot.
Juhana Harju kirjoitti:
'Koska me emme ole tuo luomamme elokuva, kaikista olennaisin kysymys saattaa kuitenkin olla se, kuka katsoo tuota elokuvaa.'
*
Niinpä juuri onkin.
Ja tätä kysymystä empiristi välttää, koska hänelle sillä ei ole merkitystä, sillä havaintojen pitäisi olla kaikille periaatteessa samanlaisia - olemmehan kaikki saanet lähtökohtaisesti samat havaintokognitiiviset kyvyt, joita kenenkään tietomäärä ei sinänsä laadullisesti paremmaksi muuta.
Tästä seuraa, että kysyä 'kuka katsoo' merkitsee samaa kuin kysyä, etkö näekään samaa kuin minä?
Tämän eron ei pitäisi oikeastaan lainkaan olla mahdollista empiristeille, mutta - totuus on, että jos havainto opetetaan näkemään ja tajuamaan juuri tietyllä tavalla, se ei ole enää havainto vaan teoreettisten mittalaitteitten antama tulos, jota on tulkittu lukemattomia kertoja ennenkuin siitä esitetään edes varovaisintakaan arviota (tiede noudattaa syystäkin tarkkoja sääntöjä sekä metodeja).
Mutta paradoksaalisesti - myös ja juuri tämän vuoksi - kaikkein tarkimmaksi rankattu tieto on samalla kaikkein käsitteellisintä ja etäisintä itse fenomenologis-fenomenaalisesta tiedosta.
Se on täydellisen abstraktia tietoa, joka silti pitäisi mieltää empiiriseksi. Ei ei! Juuri moderneimmat huippufyysikot ovat etääntyneet empiirisestä todellisuudesta kaikkein eniten.
En tällä väitä, etteivätkö he tietäisi todellisuudesta äärettömän paljon, mutta se tieto ei ole empiiristä havaintotietoa vaan aivan jotain muuta - lopulta juuri täysin metafyysista spekulointia - vrt. 13-ulotteinen säieteoria tai ns. ekpyrosis-teoria eli maailman syklinen ikuisuus).
Hejdå Juhana, glöm inte mig heller.
olisi hauskaa nähdä kaikki niin kuin se on ja suhtautua kuolemaan, neutraalisti! ..ilman paatosta? odottaa odottamatonta. silloin ehka pitaisi kuvitella etta maailma on taydellinen
mitä mielipiteilla tekee?
mutta kun mina kohtaa toisen ihmisen, on hän toinen maailma, paitsi jos asioista on SOVITTU
JA SISTTEN jokin muuttuu
mista kaikki tämä kehitys?
miksei voi tehda sopimusta
aina odottamatonta
mitä tarkoittaa Vanha
kylla mina hyvaksyisin biologisen tai fyysisen tai minka vaan jumalaa kieltavan kuvan, kunhan saisin ajan pysaytettya
Ihminen ei siis voi olla yhtä sen kanssa, mitä hän ei tietoisesti pysty ajattelemaan ja kuvittelemaan. Mutta ei hän pysty olemaan yhtä myöskään sen kanssa, mitä hän nimenomaan pystyy tietoisesti reflektoimaan. Eikä varsinkaan sen! Itse asiassa tämä oli se harha ja lankeemus, jonka ihminen on kokenut
vastaus on paranoiassa
ja seksi..
ninni kirjoitti:
'vastaus on paranoiassa'
*
Pääsit läpi tästä tentistä (;]}.
Luulosairas lienee ratkaissut ongelman. Ja ihminenhän on luulosairas (vainoharhainen).
Vastaus on pitkässä strategiassa, jonka alku on n. 15 vuotta sitten.
Rauno Räsänen kirjoitti:
"Tästä seuraa, että kysyä 'kuka katsoo' merkitsee samaa kuin kysyä, etkö näekään samaa kuin minä?"
No niin, nyt väsyttää sen verran, että ajatus ei leikkaa kovin terävästi, mutta yritän silti. Tuossa siis tunnuit pitävän asian tärkeimpänä implikaationa sitä, että ihmiset kokevat todellisuutta toisistaan poikkeavasti. Se on varmasti totta. Sen lisäksi voisi myös lisätä, että on lajispesifisiäkin eroja siinä, miten todellisuutta koetaan. Koira kokee, näkee ja ennen kaikkea haistaa todellisuuden aivan erilaisena kuin ihminen, ja siksi sille todellisuudesta muodostuva kuva ja 'kartta' on aivan erilainen kuin ihmisellä.
Tärkeämpänä pointtina tuossa elokuva/valkokangas-vertauksessani pidän kuitenkin sitä, että se herättää kysymyksen meidän todellisesta identiteetistämme. Jos ajatuksemme (osana mieltä) nimittäin ovat osa tuota tuota elokuvaa, mikä on tuo valkokangas? Ja kuka minä olen suhteessa tuohon valkokankaaseen?
Harjoituksenomaisesti voi kysyä itseltään, kuka minä olen. Kysymykseen voi tietysti yrittää vastata mielen tasolla, kuten useimmat varmaan luonteenomaisesti tekisivät. Mutta vastausta voi myös pysähtyä kärsivällisesti kuuntelemaan hiljaisuudessa. Miten siis hiljaisuus vastaa kysymykseen "Kuka minä olen?"
Juhana Harju kirjoitti:
'Miten siis hiljaisuus vastaa kysymykseen "Kuka minä olen?'
*
Mutta eikös tähän ole annettu selkeä vastaus Raamatussa - sekä filosofisesti että runollisesti ajatellen: 'Minä olen se, joka minä olen': YHWH.
Toisaalta Jeesus kysyy Markuksen evankeliumissa opetuslapsilta: Kuka minä teidän mielestänne olen?
Nietzsche kirjoitti Ecce Homossa ilmeisesti myös edellisiin viitaten ja niitä osittain parodioiden: 'Tule siksi, mikä olet.' (Ei siis kuka vaan mikä - was.)
*
Minä on yhtä aikaa Jumala ja/eli solipsistinen kaikkivaltius. Vai miltä kuulostaa. Tätä aion vielä pohtia - (jälleen kerran).
*
Kirjoitin jo pitkähkön vastineen, mutta vaikeaksi menee, että saan ajatukseni vääntymään sellaiseen kuosiin, joka tyydyttäisi.
Jotain liian monimutkaista tässä nyt joka tapauksessa on.
Jos heitettäis se valkokangas hemmettiin, koska se kuitenkin on pelkkä keinotekoinen väline, joka yksinomaan heijastaa, kun taas me elämme tätä omaa elokuvaamme=elämäämme=todellisuuttamme mistään heijastavista kankaista riippumatta.
Sillä juuri mehän tätä elokuvaa koko ajan teemme/'näyttelemme'. Meitä katsotaan. Emme me katso mitään elokuvaa kuin ajatuskokeena, joka saattaa hyvinkin viedä jossain kohtaa täysin harhaan.
Mielen roolia pohdin edelleen. Sitä en toki tohdi heittää pois, koska sitä nyt ei vain voi heittää pois tai sijoittaa pelkästään osaksi tietoisuutta tai empiiristä todellisuutta, havaintoa.
Mielellä on itsenäisempi rooli. Nimenomaan 'rooli' tässä elokuvassa. Tai rooli, jota me esitämme - mutta mitä se merkitsee?
*
Kantilta saattaisi löytyä ratkaisu. Tai pikemminkin niin, että yritän sovittaa oman ajatukseni Kantin ajatukseen.
Kant on kantikas. Should and should.
Pitäisi ja pitäisi. Omista tunteista pitää korjata oma katse, jos sitä miellät: mitä sinä näet on kiinni sinun omassa aggressiivisuusasteessasi. Jos olet kaunis (kuten minä joskus sanoin) niin näet huumorin silloin kun joku on törkeä etkä lähde sotaan toisen provosoimana. Jos olet ruma haet provokaatioita juuri siksi, että se ylläpitää falskiutta roolissa: ei tarvitse muuttua.
Ihminen vastustaa muutosta lähtökohtaisesti ja ne, jotka siitä paasaavat ääni käheänä ovat yleensä itse hyvin rigidejä samassa suhteessa koska heidän narsisminsa on niin syvällä.
mitä mielen roooli merkitsee tässä elokuvassa? kanssanäyttelijöitä on kunnioitettava
kaikki näyttelijät hoitakoot hommansa hyvin.
Kärpäsen ja ihmisen risteys on väärä logiikka. Siitä ei ole kyse.
Kunnioittakaa kaikkia (!) ihmisiä eikä saa etsiä mitään toisesta mitä ei ole. Jumalan silmin kaikki ovat ihan yhtä paljon ihmisiä. Julmuudet kuuluvat keskiaikaan; ei enää 2000-luvulle.
Erinomainen kysymys huomatuksineen, Anonyymi! Näen avaimena asiaan sen, että mieli ei ole omavaloinen. Elokuvassakaan liikkuvat oliot eivät loista omasta voimastaan, vaan projektorin valon ansiosta. Mielen kyky nähdä asiat eettisesti on ymmärtääkseni sen ansiota, että se saa inspiraatiota itsensä ulkopuolelta. (Rauno varmasti osaa, jos haluaa ja näkee tarpeelliseksi, formuloida tämän filosofisesti.)
"Minulla oli tapana ajatella, että aivot ovat kaikkein erinomaisin elin kehossani. Mutta sitten tajusin, kuka niin kertoi."
- Emo Phillips.
Was it the little man, your fellow?
Post a Comment