November 21, 2008

Mies jolla on sielu








Kielimafian pilkunviilaajat höristelevät ihastellen korviaan iltakahvin äärellä. Tekevät sitten pari perusteltua lisäystä ja korjausta - viimeksi 23.11 - PS. klo: 18.10.
*
Tämä on ehkä kaikkein vaikuttavin esitys, minkä olen koskaan kuullut Peter Greeniltä. Kerta kaikkiaan mykistävä. Green God (George Harrisonin antama lempinimi) on todella jumalten sukua.

Kitarasoolon tekniikka ei dominoi tunnetta liikaa kuten Eric Claptonilla, ei myöskään lankea liian raskaan ja samalla 'liian' melodisen yhdistämiseen bluesissa kuten Jimmy Pagella. Green välttää myös Jeff Beckin pyrkimyksen saada blueskitarasooloon sisältöä shokeeraavilla ja siten jopa mauttomilla skaala- ja temporatkaisuilla.

Blues on yhtä aikaa sekä emotionaalisesti universaalia että tiettyyn etniseen traditioon sidottua musiikkia. Se on rakenteellisesti melko yksinkertaista mutta sen soittaminen todella hyvin vaatii aivan erityistä lahjakkuutta - kykyä yhdistää tietty tunneviritys sitä uskottavalla tavalla vastaaviin sävelkulkuihin ja etenkin juuri tiettyyn tapaan soittaa tuo mielessä vallitseva tunneviritys. Samaan tapaan runoilija etsii oikeita sanoja tiettyyn 'oikeaan' tunnetilaansa.

Bluesin lähtökohta ja päätepiste on siis kaikille ihmisille yhteinen tunne - emotionaalinen viritys - surumielinen blue-tone, ja vuosi vuodelta on käynyt entistä selvemmäksi se - jo lähes 40-vuotta sitten eräitten kriitikoitten esittämä arviointi, jonka mukaan Peter Green oli 1960-luvun englantilaisen, blues-boomista syntyneen sähkökitaristisukupolven lahjakkain edustaja - ainakin mitä juuri bluesiin tulee.

A figurehead in the British blues movement, Green inspired B. B. King to say, "He has the sweetest tone I ever heard; he was the only one who gave me the cold sweats." (wikipedia)
Greenin suuri ihailija on myös Carlos Santana, joka teki menestyksekkään coverin hänen bluestyyppisestä kappaleestaan Black Magic Woman 1970 ja antoi vuoden 1999 menestysalbumilleen nimen Greenin John Mayall & the Bluesbreakers-biisistä Supernatural (1967 A Hard Road (Decca).
*
Green (alunperin Greenbaum - Peter Green on juutalainen) sairastui skitsofreniaan 1960/-70-lukujen vaihteessa. Alttius vakavaan persoonallisuuden rakenteen häiriöön on saattanut puhjeta oireiluiksi Greenin Saksan kiertueella tekemien LSD-kokeilujen johdosta. Hän on jopa väittänyt, että jäi itse asiassa jo ensimmäisen tripin jälkeen matkalle, jolta ei enää koskaan palannut.

Katsokaa tätä miestä suoraan kasvoihin - suoraan silmiin - esim. sopivan kuvan videolta havaitessanne. Hänellä on sielu. Ainakin minä väitän niin.
Auttaakseni hieman herättämäni mielikuvan elävöittämistä kehotan kuuntelemaan tarkoin myös Greenin sielukasta lauluääntä, joka kitarasoundin ohella kertoo hänen sisimmästä olemuksestaan enemmän kuin satasivuiset, sanoihinsa ja argumentteihinsa lopulta sotkeutuvan musiikkihistorioitsijan -kriitikon ja -tutkijan metodisesti harkitut pohdiskelut.
*
- PS. Huom. Videon Full Screen toistaa musiikin mutta ei aina kuvamateriaalia, joka on PG:n kasvojen ilmeen osalta mielestäni ajoittain varsin vaikuttavaa, joten kokeilkaa tarpeen vaatiessa klikata screeniä suuremmaksi ja pienemmäksi, niin varmistatte kuvien vaihtumisen.
Etenkin videon toiseksi ensimmäinen ryhmäkuva ja viimeinen, lähes minuutin näkyvä Greenin kasvokuva on suorastaan kyllästetty läsnäololla ja karismalla.
- - - Sanotaan, että silmät ovat sielun peili, ja tässä tapauksessa ainakin minulle on täysin selvää, että nuo silmät eivät valehtele vaan kertovat äärimmäisen yliherkällä tavalla kokevan, mielen tasapainon rajalla liikkuvan, emootioitaan taiteellisessa ilmaisussa täysin sitomattomasti, ihmisen psyykkisen avoimuuden syvyydestä purkaen - syvyydestä, joka lopulta otti joksikin aikaa vallan myös hänen arkisesta realiteettitajustaan, ja jonka takia hän joutui aikansa (-70-luvun) skitsofreniahoitomyllytykseen sähköshokkeineen ja lamaannuttavine lääkityksineen, mikä sitten kohtalokkaalla tavalla katkaisi hänen yhteytensä ja kykynsä oman taiteellisen luomisensa peruslähteeseen - sen peruskokemukseen.
Green tuli takaisin vuosia myöhemmin, mutta hänen soitossaan ei ollut enää samaa kertakaikkisen aseistariisuvaa elämyksellisyyttä kuin -60/-70-luvun vaihteessa, vaikka sen tekninen laatu ja ajoittain jopa herkkyyskin hipovat hetkittäin aiempia huippuja. Silti - kuten Esa Kuloniemi sanoi - jotain kauheaa oli tällä välin tapahtunut - ikäänkuin Green olisi menettänyt kyvyn soittaa juuri sitä bluesia, joka hänet oli erottanut omaksi, uniikiksi ilmiökseen bluestaivaalla.
Mutta Peter Greenin sielu elää yhä tänä päivänä hänen kitaransoitossaan, äänessään, sävellyksissään ja - hänen 25-vuotiaan silmissään. Harvoin on kenenkään ihmisen katse riisunut minut minkäänlaisista vihantunteista ja/tai varauksellisuudesta, ja joka yksistään saa minut liikuttumaan varsinkin, kun tiedän ja olen kokenut, minkälainen luova henki siitä katseesta välittyy.
*
I've Got A Mind To Give Up Living/ All Over Again
Peter Green ja Fleetwood Mac - I've Got A Mind To Give Up Living/All Over Again, Live In The Warehouse, New Orleans, LA01/31/70, Author: BB King
*
I've got a mind to give up living,
And go shopping instead
I've got a mind to give up living,
And go shopping instead
Pick me up a tombstone,
And be pronounced dead

Well, I read your letter this morning,
That was on your place in bed
Oh, when I read your letter this morning,
That was on your place in bed
That's when I decided that I'd be better off dead
Oh, yeah!

When I read your letter this morning,
That was on your place in bed
Yes, when I read your letter this morning,
That was on your place in bed
That's when I decided that I'd be better off dead

It read, "There is no use looking or ever hoping,
Or ever hoping to get me back"
"Oh, no use looking, baby
or ever hoping to get me back
Because it's all over now
and, baby, you can bet on that"
Oh, yeah!
(Kappale on traditionali eli (trad. arr.) ja löytyy muun muassa Paul Butterfield Blues Bandin arvostetulta ja uraa uurtavalta East-West-albumilta. Peter Green laulaa kuten trad. biisien luonteeseen usein kuuluukin aivan hieman improvisoidummin ja hivenen eri painotuksin kuin, mitä Butterfield Blues Bandin tai B. B. Kingin nimiin kreditoiduissa esitysversioissa lukee. Mitään oleellista eroavuutta tekstien sanomasta ei silti löydy.)
*

3 comments:

mattitaneli said...

Hei hyvä Rauno,



Kiitos todella paljon Peter Greenin
kappaleesta ja luonnehdinnasta!
Olen pitkälti samaa mieltä.
Nyt löysin netistä sen, mitä olen pitkään
etsinyt ja jota kysyin Sinultakin.
Löysin John Mayallin and the Bluesbreakersin kappaleen So many
roads ( audiona), jossa Peter Green soittaa vallan upeasti, sielukkaasti.

Ystävällisesti Matti

Homo Garrulus said...

Ystävällisesti Din z (HÄnen).

Anonymous said...

banaani