November 26, 2008

Populaarikulttuurihistoriaa Peter Greenin Rollin' Man-kitarasiivutusten tahdissa

(Kielimafia on varsin sitkeästi yrittänyt saada lauseopillista yhtenäisyyttä, jatkuvuutta ja ylipäätään koherenssia tämän tietopaketti-rönsyrynnistyksen sisältöön. Osittain onnistuen - osittain yhä tsekkaustaan jatkaen - nyt viimeksi klo: 12.55)
*
Mites irtoaa heti näin aamusta tämä swingahtava, swengahtava ja Peter Greenin erittäin puhtaasti ja tiukasti sävelten/nuottien soundeja 'sustaineeraava' blues-soolokitaran nero, jonka 'tatsi ja taimaus' - sormitusotteen touch = kosketus ja timing = ajoitus on liki täydellistä - etenkin hitaissa molliblueseissa, jotka eivät tempoltaaan ja tunnelataukseltaan olleet lainkaan sitä blues-kitaroinnin helpointa aluetta - päinvastoin.

Valkoisista blueskitara-legendoista ehkä vain Stevie Ray Vaughan yltää monipuolisuudessaan ja dramaattisuudessaan Greenin ohi, joskin Greenin molliblues-tulkinnat lienevät B.B. Kingin sekä monen mustan, entisen ja yhä elossa olevan soittajan mielestä ylittämättömiä saavutuksia ärimmäisen tunneskaalan soittamiseen ja eläytymiseen kykenevän ilmaisun hallinnassa, mikä Greeniltä luonnistui lähes aina - lukuunottamatta tilannetta, jolloin olosuhteet soittamiseen - esimerkiksi isojen amerikkalaisten levytysstudioitten kalsea steriiliys ja kolkkous - ei antanut hänelle tippaakaan muuta kipinää kuin rutiininomaisen suorituksen verran - harvoin enemmän.

Peter Green oli mies tunteen ja emotionaalisen virtuositeetin- ei monipuolisen ja sataprosenttisen varman teknisen toiston kuten vaikka Heikki Laurila, jonka kyky tehdä jatkuvasti, käsittämättömällä tahdilla ('laaki ja vainaa') todella korkeatasoisia äänityksiä todella hyvin lyhyiden nuotinlukuharjoitusten ja nopeitten soittoharjoitusten läpikäynnin jälkeen, oli 'varman todistajan' - Esa Pulliaisen mukaan 'silkkaa murhaa.'

Mutta Greenin soitto onnistueessaan (useimmiten) perustui hänen äärimmäisen puhtaaseen ja pitkästi sustainia sekä hallitun omaperäistä vibratoa hyväksikäyttävään Gibson Les Paul Classic kitarasoundiinsa, ja tähän - juuri Greenille ominaiselle soundiin B.B. King niin kovin - tekisi mieleni sanoa lopullisesti ja luovuttamattomasti oli suorastaan rakastunut.

Green oli B.B.:lle ainoa valkoinen blues-kitaristi, joka oli omaksunut - eikä ainoastaan omaksunut vaan myös sydänjuuriaan ja sielunsa syvimpiä sopukoita myöten milteipä omaksi persoonallisuudekseen sisäistänyt - monen modifikaation myötä 1967-70 Englannin kautta takaisin Amerikkaan kulkeutumassa olleen bluesin elävän - vaikka myönnän, että tästä ajankohdasta jo sopii kiistellä - ja matkan varrella sekä valtavasti monipuolistuneen että valkoisen nuorison itseymmäryksen kautta lähtemättömästi syventyneen - surun, murheen, melankolian vaan ei depressiota syndroomanaan 'kärsivän' vaan - kuten Slavoj Zizek 20-vuotta myöhemmin neuvoo erään kirjansa otsikossa: asenteen, jossa pitää oppia rakastamaan - siten tietenkin myös hyväksymään oireensa koko luonnettaan määrittävänä syndroomaana, josta paraneminen ikäänkuin elämänhallintaa ja siihen kytkeytyviä egopsykologisia indoktrinaatiokeinoja sisäistämällä, on ainakin klassisen freudilaisen ja ranskalaisen freudilaisen psykoanalyyttisen koulukunnan mielestä ja siihen verrattuna tavallaan auto-ja asuntokaupan luonnollinen - ehkä mahdollisesti egon neljännen kehitysvaiheen praktikum-seminaarivaihe.

(Viides eli viimeinen lienee ankara kahden työn loukku ja osamaksujen maksukierre - ellei sitten maailmalaajuinen lama iske ja pudota egopsykologien laskelmia elämänhallinnan optimaalisesta ennusteesta ja jopa joudu hyväksymään lievää konkurssia, mikäli ego ei repeä enää viiteen työhön/vrk.Valitettavasti vuorokaudessa on vain 24 tuntia toteaa egopsykologia yrittäen pitää asiakkaansa mielialaa korkealla.)

Ja jos jotain tunneasennetta voi pitää ainakin hetken aikaa (-66-69) selkeästi erottuvana rock- pop- ja disconuorten festaribiletyksiin nähden tai progressiivisen rockin bändien omanlaatuisiin joskin ajoittain ehkä turhan paljon - sinänsä kyllä mainioillakin uusilla teknisillä äänenmuokkausmenetelmillä kokeileviin verrattuna - monesti sekä klassisen musiikin että jazzin kyseessä ollen (Nice, Emerson, Lake and Palmer, Blood Sweat and Tears, Procol Harum, Renaissance, Focus, Chicago, Weather Report, Yes, Rick Wakeman, King Crimson, Pink Floyd ja eräät muut), niin tuo tunne-asenne, jota viimein pyrin tässä tietysti painottamaan, on arvattavasti englantilaisten blues-kitaristien 'satoa', Clapton, Page, Beck, Green ja Taylor (keyboardisti Stevie Winwood: mm. Spencer Davis Group, Traffic, Blind Faith - on aivan pakko mainita edellisten yhteydessä) - melkein kaikki mainituista ovat John Mayallin Bluesbreakers- 'blues-bändikorkeakoulun' tuotoksia/kasvatteja sekä juuri heidän bändiensä luoma bluesboomi, joka singahti bumerangin tavoin ja joiltain osin täysin englantilaisittain uudelleen modifioituneena takaisin USA:han, jossa se löi tsensä läpi kuten melkein kaikki kulttuurinen vaikutus, mitä Euroopasta Amerikkaan on 1900-luvunkin aikana ilmestynyt.

Peter Greenin blues oli siinä mielessä hieman omalaatuisessa asemassa, että se edusti tiettyä etelävaltioiden blues-traditiota vallan erinomaisesti. New Orleansissa sitä osattiin arvostaa todella korkealle, mutta kyseessä ei siellä ollut sentään lähes jumalallinen ihme kuten europpalaisille bluesfaneille ja muusikkokolleegoille vaan parhaan A-ryhmän mestariluokan virtuoosiartistin näyte, joita toki näillä seuduilla - bluesin kyseessä ollen oli totuttu kuulemaan enemmän tai vähemmän säännöllisin väliajoin aina uusien tyyppien uskaltautuessa kokeilemaan siipiään Orleansin traditiotietoisessa mutta myös monet uudet keitokset sulatelleessa ja sulattelevassa musiikki-, muusikko-, taide-, ja tyyli-ilmapiirissä.

Mutta nyt jo viimein pitää kuunnella tuota aivan alussa aamujumpaksi mainostamaani Rollin Man biisiä, ja sellaisena se pitääkin ottaa, kunhan nyt ensin on saanut turhat jäykkyydet karistettua jaloistaan, raivattua tilaa lattialle ja annettua jollain sovitulla merkillä naapurien ymmärtää, että vajaa kymmenen minuuttia niin kaikki on tämän kappaleen osalta ohi. Jatkosta sovitaan sitten myöhemmin yhteisbiletysten merkeissä illaksi.

(Huomautettakoon, että minä hoidan tässä bailauksessa sähkökitarapuolta. Jalat kun eivät enää oikein tottele Saturday Night Fever-ajan spagaati-elkeitä. Kumma kyllä ;]}

www.youtube.com/watch?v=Pjda5eiV2bA&feature=related

Rollin' Man - Peter Green and Fleetwood Mac

Kts. myös - http://actuspurunen.blogspot.com/2008/11/mies-jolla-on-sielu.html

www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/B00005NHNT/lyricsondeman-20

Live at the BBC (Fleetwood Mac album)

4 comments:

peeÄR - mies said...

Rauno, asiasta toiseen. Oletan, että sua kiinnostaisi lukaista Ma_Riikan blogi http://ukissa.blogspot.com/

ja mahdollisesti kommentoida viimeistä postausta - olisin myös kiinnostunut sinun näkemyksestäsi.

hotanen said...

hei!

Rauno Rasanen said...

hotanen

No hei hei! Ken lienetkin Hotanen.

pipp said...

mie oon Pirjo Hotanen Imatralta